Islam uskonnontutkijan elämässä

Olen islamiin erikoistunut uskontopsykologi ja tutkin työkseni sitä, mikä rooli uskonnolla on muslimien elämässä. Uskovan omat elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, mitä islamilaiset perinteet merkitsevät hänelle. Entä mitä islam merkitsee minulle henkilökohtaisesti, sen tutkijana?

Olin hil­jat­tain mukana Nuoret muslimit ja resi­liens­si ‑tut­ki­mus­hank­keen jär­jes­tä­mäs­sä panee­li­kes­kus­te­lus­sa, joka käsitteli kas­va­mis­ta muslimina Suomessa. Keskustelun muut osa­not­ta­jat olivat mus­li­mi­taus­tai­sia, ja kes­kus­te­lun aluksi jokaista pyy­det­tiin kertomaan, miten islam näkyy juuri omassa elämässä. Oma ensim­mäi­nen reaktioni pyyntöön oli häm­men­ty­nyt. Minä olin panee­lis­sa, koska tutkin työkseni sitä, miten islam näkyy muiden elämässä. Näkyykö islam muka jotenkin minun elä­mäs­sä­ni? Mitä yli­pää­tään tar­koit­taa se, että uskonto näkyy elämässä?

Kysymys sai minut pohtimaan syväl­li­sem­min suh­det­ta­ni islamiin ja sitä, mikä rooli sillä on elä­mäs­sä­ni. Olen taus­tal­ta­ni uskon­to­tie­tei­li­jä ja psykologi, ja kymmenen viime vuotta olen kes­kit­ty­nyt tutkimaan islamia ja mus­li­mei­ta. Tein väi­tös­kir­ja­ni nuorten suo­ma­lais­mus­li­mien kan­sal­li­sis­ta ja uskon­nol­li­sis­ta iden­ti­tee­teis­tä, mutta olen tutkinut myös esi­mer­kik­si islamista luo­pu­mi­sen psy­ko­lo­gi­aa ja uskon­to­ryh­mien kes­ki­näi­siä asenteita. Miten minä koen tut­ki­mus­koh­tee­ni islamin? Mitä islam on minulle hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti?

Uskonto ja uskominen

Yleinen käsitys ainakin Suomessa tuntuu olevan, että uskon­nol­li­suu­des­sa on kysymys ennen kaikkea usko­mi­ses­ta. Uskonnollisuuden aja­tel­laan olevan sitä, että hen­ki­löl­lä on päänsä sisällä tie­tyn­lai­sia usko­muk­sia, esi­mer­kik­si usko Jumalan ole­mas­sao­loon. Uskonto on tästä näkö­kul­mas­ta älyllistä toimintaa – tie­dol­li­sia käsi­tyk­siä siitä, mikä on todel­li­suu­den perim­mäi­nen luonne.

Uskontotieteilijät ja ant­ro­po­lo­git ovat kri­ti­soi­neet voi­mak­kaas­ti uskonnon pel­kis­tä­mis­tä usko­muk­siin. Uskomukset ja usko ovat toki tärkeä osa monia uskon­to­pe­rin­tei­tä – ja ehkä eri­tyi­ses­ti lute­ri­lais­ta kris­ti­nus­koa, jossa jopa opetetaan ihmisen pelas­tu­van ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Uskonnossa on kuitenkin kyse myös muusta.

Oma näke­myk­se­ni on, ettei pel­kis­tet­ty käsitys uskon­nos­ta usko­muk­si­na tavoita sitä, mikä useim­mil­le ihmisille on olen­nai­sin­ta uskon­nos­sa. Ajatellaanpa vaikkapa suvi­virt­tä. Moni haluaa pitää suvi­vir­ren koulujen kevät­juh­laoh­jel­mis­tos­sa, vaikka ei oikeas­taan usko Jumalaan, jonka hyvyyttä virressä ylis­te­tään. Virsi ei ole heille tärkeä sen var­si­nai­sen sisällön takia, vaan siksi, millaisia tunteita se herättää. Tunteet puo­les­taan nousevat muis­tois­ta, joita virteen liittyy: lin­nun­lau­lu luok­ka­huo­neen ikkunan takana. Alkukesän vaalea vihreys. Lapsuuden loput­to­mil­ta tuntuneet kesät.

Uskonnollisuudessa on minun uskon­top­sy­ko­lo­gin näkö­kul­mas­ta­ni paljolti kyse siitä, että yksilön oma elä­män­ta­ri­na kietoutuu yhteen hänen uskon­nol­li­sen perin­teen­sä kanssa. Uskonnolliset tavat ja tarinat saavat mer­ki­tyk­sen­sä niihin liit­ty­vis­tä muis­tois­ta ja elä­män­ko­ke­muk­sis­ta. Tarina tai tapa tulee tärkeäksi, kun se liittyy johonkin mer­kit­tä­vään tapah­tu­maan tai ajan­jak­soon omassa elä­män­his­to­rias­sa. Vain lukemalla sinulle tärkeää ker­to­mus­ta kukaan ulko­puo­li­nen tuskin voisi päätellä, mikä sen merkitys on sinulle. Hänen pitäisi myös kuulla elä­mäs­tä­si ja siitä, mikä rooli kysei­sel­lä ker­to­muk­sel­la on ollut siinä.

Eletty Koraani

Kristinuskon tavoin myös islam jakautuu useisiin suun­tauk­siin, joilla on jossain määrin toi­sis­taan poik­kea­vat opit ja käytännöt. Islamin tapauk­ses­sa pää­haa­ro­ja on kaksi: sun­na­lai­suus ja shii­alai­suus. On arvioitu, että noin 10 – 20 pro­sent­tia maailman mus­li­meis­ta on shiioja, ja he ovat enem­mis­tö­nä ainakin Iranissa, Irakissa, Azerbaidžanissa ja Bahrainissa. Suomen muslimien tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta olen itse arvioinut Suomessa olevan noin 110 000 – 120 000 muslimia tai mus­li­mi­taus­tais­ta ihmistä, joista jopa yksi neljäsosa saattaa olla shiioja.

Kartoitan tämän­het­ki­ses­sä tut­ki­muk­ses­sa­ni nuorten shii­amus­li­mien suhdetta Koraaniin – siis sitä, mikä rooli pyhällä kirjalla on shii­anuor­ten joka­päi­väi­ses­sä elämässä. Haastattelen tut­ki­mus­ta­ni varten 16 – 29-vuotiaita nuoria, jotka asuvat Suomessa ja kokevat olevansa shiioja, mutta jotka ovat huo­mat­ta­van moni­nai­nen joukko esi­mer­kik­si etnisen taustan, suku­puo­len ja kou­lu­tuk­sen suhteen. Eräs haas­ta­tel­ta­vis­ta­ni on pää­kau­pun­ki­seu­dul­la asuva nuori, joka kertoi, että hänelle tärkein kohta Koraanissa on niin sanottu ”Valtaistuimen jae” (Kor. 2:255). Professori Jaakko Hämeen-Anttilan kään­nök­sen mukaan jae kuuluu seu­raa­vas­ti: 

Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, Elävä, Pysyvä. Häntä ei valtaa uni eikä torkahdus, ja Hänen on kaikki, mitä taivaassa ja maassa on. Kuka voisi Hänen luonaan puhua toisen puolesta ilman Hänen lupaansa? Hän tietää, mitä oli ennen heitä ja mitä tulee heidän jälkeensä, mutta he eivät käsitä mitään Hänen tie­dos­taan, ellei Hän itse tahdo. Hänen val­tais­tui­men­sa kattaa taivaan ja maan, eikä niiden hal­lit­se­mi­nen Häntä väsytä. Hän on Korkea, Mahtava.

Valtaistuimen jae on isla­mi­lai­sen historian kannalta erittäin keskeinen katkelma Koraanissa. Monien mielestä se tiivistää isla­mi­lai­sen juma­la­kä­si­tyk­sen ydinasiat. Jae on myös yleinen kal­li­gra­fia-aihe ja esiintyy usein esi­mer­kik­si huo­neen­tau­luis­sa.

Kun haas­tat­te­le­ma­ni nuori puhui Valtaistuimen jakeen mer­ki­tyk­ses­tä itselleen, hän ei kui­ten­kaan viitannut jakeen mer­ki­tyk­seen isla­mi­lai­ses­sa opissa ja his­to­rias­sa. Hän puhui sen roolista omassa elä­män­his­to­rias­saan. 

Kun haas­ta­tel­ta­va­ni oli ollut pieni lapsi, hän oli sai­ras­tu­nut vakavasti ja joutunut sai­raa­laan. Hän oli kärsinyt kovia kipuja ja odottanut pääsyä leik­kauk­seen. Silloin hänen van­hem­pan­sa oli laittanut kätensä hänen päälleen ja lausunut Valtaistuimen jakeen. Kivut olivat väis­ty­neet, eikä leik­kaus­ta enää tarvittu. Yhä edelleen, pari­kym­men­tä vuotta myöhemmin, kyseinen nuori pyrkii lukemaan Valtaistuimen jakeen joka päivä. Se antaa hänelle tunteen siitä, että häntä suo­jel­laan vas­toin­käy­mi­sil­tä.

Perinne saa mer­ki­tyk­sen, kun sen kanssa elää. Uskonto on vähän niin kuin ruusu Antoine de Saint-Exupéryn kirjassa Pikku prinssi. ”Aika, jonka menetit ruususi tähden, tekee ruusus­ta­si niin tärkeän.” Uskontoperinteen parissa vietetty aika sitoo perinteen läh­te­mät­tö­mäs­ti kiinni omaan elä­män­ta­ri­naan. Perinteestä tulee osa omaa elämää.

Eräs toinen haas­tat­te­le­ma­ni shii­anuo­ri esitti hyvin saman­ta­pai­sen ajatuksen puhues­saan Koraanin mer­ki­tyk­ses­tä omassa elä­mäs­sään. Kyseinen nuori kertoi, että Koraani merkitsee hänelle ennen kaikkea mie­len­rau­haa. Koraanin lukeminen auttaa rau­hoit­tu­maan ja luot­ta­maan Jumalan apuun, kun elämässä on vaikeaa. Haastateltavani mukaan Koraani ei kui­ten­kaan itsessään ole sen pyhempi tai täy­del­li­sem­pi kirja kuin esi­mer­kik­si Raamattu. Koraanista on tullut hänelle mie­len­rau­han lähde, koska hän on elänyt koko elämänsä osana isla­mi­lais­ta usko­nyh­tei­söä. Jos kyseinen nuori olisi syntynyt ja kasvanut kris­ti­nus­kon piirissä, hän saisi samaa mie­len­rau­haa Raamatusta – tai niin hän ainakin itse arveli.

Kuva: Ashkan ForouzaniUnsplash (CC0)

Kahden isän yhteys

Olen ollut teke­mi­sis­sä islamin ja muslimien kanssa niin pitkään, että isla­mi­lai­set tavat ja tarinat ovat kie­tou­tu­neet yhteen myös oman elä­män­ta­ri­na­ni kanssa. Minulla on hen­ki­lö­koh­tai­sia muistoja, jotka liittyvät isla­mi­lai­siin perin­tei­siin ja tekevät ne minulle mer­ki­tyk­sel­li­sik­si. Hyvä esimerkki on tarina Husain ibn Alin pojasta, Ali al-Ashgarista, joka peri­mä­tie­don mukaan kuoli Karbalassa, nykyi­ses­sä Irakissa, vuonna 680.

Profeetta Muhammadin tyt­tä­ren­poi­ka Husain on mer­ki­tyk­sel­li­nen eri­tyi­ses­ti islamin shii­alai­ses­sa haarassa. Husain on shii­alai­sen islamin kolmas imaami: profeetta Muhammadin jäl­ke­läi­nen, jolle yksin kuuluu kaikki valta isla­mi­lai­ses­sa yhtei­sös­sä. Kun vääränä val­lan­pi­tä­jä­nä pidetty kalifi Yazid vaati Husainilta uskol­li­suu­den­va­laa, Husain kiel­täy­tyi ja lähti koti­kau­pun­gis­taan Medinasta ensin Mekkaan ja sieltä kohti Kuufaa johtamaan Yazidin vastaista kapinaa. Matkalla Kuufaan Yazidin moni­tu­hat­päi­nen armeija kuitenkin saartoi Husainin pienen saattueen ja surmasi sekä Husainin että suuren osan tämän per­heen­jä­se­nis­tä.

Yksi surmansa saaneista oli Husainin puo­li­vuo­tias poika, Ali al-Ashgar. Kerrotaan, että ennen rat­kai­se­vaa välien­sel­vit­te­lyä Husainin saattue oli monta päivää saar­rok­sis­sa ilman vettä. Lopulta Husain otti kuivuneen poi­ka­vau­van­sa mukaan ja meni pii­rit­tä­jien­sä luo anomaan vettä vau­val­leen. Kun Husain lähestyi vihol­li­si­aan, nämä kuitenkin ampuivat häntä nuolilla, joista yksi lävisti pienen Ali al-Ashgarin kurkun. 

Kun luin ker­to­muk­sen Ali al-Ashgarin kuo­le­mas­ta, minulla oli itselläni kotona suun­nil­leen sama­ni­käi­nen poika. Olin edelleen ver­rat­tain tuore vanhempi, epävarma ja kroo­ni­ses­ti huo­lis­sa­ni. Tarkastin edelleen joka yö, että lapseni varmasti hengittää. En voinut kuvitella mitään pahempaa kuin oman lapsen menet­tä­mi­nen. Ja juuri silloin sil­mil­le­ni läväy­te­tään kertomus, jossa pieni vauva surmataan isänsä käsi­var­sil­le.

Husainin ja hänen perheensä kohtalon sureminen on keskeinen osa shii­alais­ta har­tau­den­har­joi­tus­ta. Joka vuosi isla­mi­lai­sen kalen­te­rin muharram-kuussa shiiat viettävät suru­juh­laa imaami Husainin muistoksi. Juhlan hui­pen­tu­ma on muharram-kuun kymmenes päivä (ashura), Husainin kuo­lin­päi­vä. Husainin ja hänen perheensä viimeiset hetket eletään silloin uudelleen ker­to­muk­sis­sa, lauluissa ja näy­tel­mis­sä. Moni itkee vuolaasti.

Kun itse luin ker­to­muk­sen Ali al-Ashgarista, minäkin itkin. Ajatus isänsä käsi­var­sil­le kuo­le­vas­ta vauvasta kouraisi niin syvältä, etten pystynyt pidät­tä­mään kyyneliä. Hetken verran tunsin voi­ma­kas­ta yhteyttä isänsä menet­tä­neen lapsen kär­si­myk­seen. Hetken verran itkin hänen koh­ta­lo­aan. Hetken verran tunsin melkein olevani shiia. Kysymys ei ollut yhtään siitä, että olisin Ali al-Ashgarin ker­to­muk­sen myötä alkanut uskoa shii­alai­sen islamin opin­kap­pa­lei­siin. Kysymys oli tunteesta: yhtey­des­tä, jota yksi isä tunsi toisen kanssa. 

Itku meni ohi, mutta muisto siitä jäi. Yhä edelleen kertomus Husainista tuo mieleeni isän rakkauden ja saa jonkin väräh­tä­mään sisälläni.

Islamin tutkijan islam

Mikä siis on islamin rooli minun elä­mäs­sä­ni? Äitini on biologi, joten ehkä siksi tuntuu luon­te­val­ta hakea ver­taus­ku­vaa siltä suunnalta: millainen biologi olisin, jos tutkisin luontoa niin kuin nyt tutkin islamia? En olisi ainakaan sellainen biologi, joka analysoi tut­ki­mus­koh­det­taan vain ste­rii­leis­sä labo­ra­to­rio-oloissa, han­sik­kaat kädessä ja mik­ros­koo­pin läpi. Olisin var­maan­kin sellainen biologi, joka tutkii metsää samalla kun samoilee siellä. Tutkimuskohteeni tuntuu multana jalkojen alla ja tuulena kasvoilla. 

Tehdessäni tut­ki­mus­ta yritän tavoittaa sen, mitä islam merkitsee tut­ki­mil­le­ni ihmisille itselleen. Jos uskon­nol­lis­ten tapojen ja tari­noi­den mer­ki­tyk­set nousevat niihin liit­ty­vis­tä tunteista, tun­ne­ko­ke­muk­sen ymmär­tä­mi­nen on olen­nai­nen osa uskonnon ymmär­tä­mis­tä. Toisen tunteita ei kui­ten­kaan näe mik­ros­koo­pil­la tai labo­ra­to­rio­tes­til­lä. Työkaluja toisen tunteiden tavoit­ta­mi­seen ovat ennen kaikkea empatia ja kuun­te­le­mi­nen. Viime kädessä toisen tunteiden tavoit­ta­mi­nen edel­lyt­tää valmiutta avautua niille. Uskonnon kykyä liikuttaa ihmistä on vaikea ymmärtää, jos ei anna itsensä tulla uskonnon lii­kut­ta­mak­si.

Kirjoittaja

Teemu Pauha (FT, PsM, TM) on psykologi ja uskontotieteen tohtori, joka on erikoistunut ennen kaikkea uskonnollisen identiteetin ja uskontoryhmien välisten suhteiden sosiaalipsykologiaan sekä islamiin Suomessa. Pauha toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Religion, Conflict and Dialogue -tutkimuskeskuksessa ja haluaa lisätä yleistä ymmärrystä katsomusten moninaisuudesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

Lue myös nämä:

Pahimmat skenaariot koronaviruksen etenemisestä Indonesiassa eivät toistaiseksi ole toteutuneet. Toukokuun lopulla päättyi muslimien paastokuukausi ramadan, mikä tavallisesti tarkoittaa hyvin vilkasta, juhlien ja tapaamisten sävyttämää aikaa. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen: sekä poliittiset että uskonnolliset johtajat pyytävät kansalaisia pysymään kotona.

Ortodoksijuutalaisissa yhteisöissä eruv on symbolinen raja. Sen sisäpuolella saa tehdä sapattina muuten kiellettyjä asioita, kuten kantaa tavaroita tai työntää lastenvaunuja. Laajentaessaan kodin piiriä julkiseen tilaan eruv tuo samalla esiin sapattisääntöjen noudattamista koskevat neuvottelut, mikä on kiinnostavana sivujuonteena Netflixin tuoreessa Unorthodox-sarjassa.