Ihmisen paras ystävä tuotteena

Koira on kulkenut kanssamme muinaisilta leirinuotioilta vahtimaan modernin yhteiskunnan rajoja, osaksi tarinoitamme ja pitämään seuraa yksin jääneille vanhuksille. Kuluttamiseen keskittyvässä yhteiskunnassamme koirasta on lisäksi tullut tuote, jolle myös ostetaan tavaroita ja palveluita.

Koira on elänyt ihmisen rinnalla pidempään kuin muut kotie­läi­met, ainakin vii­si­tois­ta tuhatta vuotta. Ihmisen kanssa eläessään koira on jo varhain kehit­ty­nyt eläimeksi, joka elää paitsi ihmisen kanssa, myös ihmis­kult­tuu­rin varassa. Koirien lisään­ty­mi­nen, ravin­non­saan­ti ja arkinen elo ylipäänsä ovat pitkälti ihmisen määräämiä.

Kun ihminen on säädellyt koirien lisään­ty­mis­tä, ovat koirien lajien­vä­li­seen yhtei­se­loon paremmin sovel­tu­vat puolet vah­vis­tu­neet. Tällaisia ovat esi­mer­kik­si sosi­aa­li­suus ja kou­lu­tet­ta­vuus. Vastaavasti yhtei­se­loa hiertävät puolet, kuten aggres­sii­vi­suus ja arkuus, ovat hei­ken­ty­neet.

Kuva: Ramesh Casper (CC0)

Koirat ovatkin kasvaneet osaksi inhi­mil­lis­tä kult­tuu­ria ja sen moni­nai­sia ilmiöitä. Koirilla on ollut esi­mer­kik­si keskeinen osa ravinnon hank­ki­mi­ses­sa met­säs­tyk­ses­sä sekä paimena ja lau­man­var­ti­ja­na eläin­ti­loil­la, mutta koiria käytetään myös ravintona joissain maissa. Koiria myös hyö­dyn­ne­tään iden­ti­teet­tien raken­ta­mi­ses­sa, ja niistä on tullut oleel­li­nen osa lem­mik­ki­kult­tuu­ria. Lisäksi ne kyt­key­ty­vät val­lan­käyt­töön val­voes­saan kan­sal­lis­val­tioi­den rajoja ja toi­mies­saan poliisien voi­man­käyt­tö­vä­li­nei­nä.

Yhteisen historian aikana myös me ihmiset olemme kasvaneet elämään paremmin koirien kanssa, ja esi­mer­kik­si koi­ran­kou­lu­tus on kehit­ty­nyt 1900-luvun aikana selvästi koi­rays­tä­väl­li­sem­mäk­si, mitä koi­ran­kou­lu­tus­kir­jal­li­suut­ta tutkinut Justyna Wlodarczyk kuvaa teok­ses­saan Geneology of Obedience. Väkivaltaan, pelkoon ja alis­ta­mi­seen perus­tu­vat koi­ran­kou­lu­tus­me­ne­tel­mät ovat menet­tä­neet mer­ki­tys­tään, ja posi­tii­vi­seen vah­vis­ta­mi­seen ja koiran näkö­kul­man huo­mioin­tiin perus­tu­vat kou­lu­tus­käy­tän­teet ovat lisään­ty­neet huo­mat­ta­vas­ti.

Koira ei ole yksi, vaan monta. Se on uskol­li­nen ystävä, mutta myös vaa­ral­li­nen uhka, joka voi purra tai kantaa rabiesta. Se on Romaniasta Suomeen pelas­tet­tu katukoira, met­säs­tä­jä, paimen, vahti, agi­li­ty­mes­ta­ri, raja­var­ti­ja, seu­ra­lai­nen ja paljon muuta. Erilaisten kult­tuu­ris­ten roolien lisäksi myös koiran bio­lo­gi­nen moni­nai­suus on vaih­te­le­vam­paa kuin millään muulla eläin­la­jil­la: koirien ulkomuoto ja koko vaih­te­le­vat suuresti, mutta niin myös niiden luonne ja käyt­täy­ty­mi­nen.

Ajatus koirasta ihmisen parhaana ystävänä on itsea­sias­sa varsin tuore, vaikka jo Homeros kuvaa Argos-koiran uskol­li­suut­ta Odysseiassa. Ensimmäisenä ajatuksen esit­tä­jä­nä on pidetty Preussin kuningas Fredrik Suurta (1740−1786), joka kutsui yhtä ita­lian­vint­ti­koi­ris­taan parhaaksi ystä­väk­seen, mutta käsitys koirasta ihmisen parhaana ystävänä alkoi yleistyä leh­ti­kir­joi­tuk­sis­sa ja kir­jal­li­suu­des­sa vasta 1800-luvun aikana. Oxford English Dictionaryn his­to­rial­li­sen sanaston mukaan koiria kuvattiin ennen tätä ennemmin esi­mer­kik­si häijyiksi, ahnaiksi ja valp­paik­si. On arveltu, että rabies­ro­kot­teen kek­si­mi­nen vuonna 1885 ja vesi­kau­hun uhan vähe­ne­mi­nen vai­kut­ti­vat osaltaan koiria koskeviin käsi­tyk­siin.

Jalostuksella ja koulutuksella tavoitellaan ihannekoiria ihmisen tarpeisiin

Koiran moni­nai­suus on seurausta sen yhteyk­sis­tä ihmis­kult­tuu­rin eri­lai­siin ilmiöihin ja koi­ran­vir­koi­hin. Nykyisin eri­lais­ten piir­tei­den periy­ty­mis­tä mää­rit­tä­vät eri­tyi­ses­ti koirien jalos­ta­mi­nen ihmis­kes­kei­sis­tä näkö­kul­mis­ta käsin ja lajin­si­säi­nen jakau­tu­mi­nen koi­ra­ro­duik­si, joita voidaan ajatella kult­tuu­ri­ses­ti tuo­tet­tui­na sul­jet­tui­na popu­laa­tioi­na. Usean koi­ra­ro­dun perimä on hyvin kapea – kaikki rodun yksilöt saattavat polveutua vain muu­ta­mas­ta koi­rayk­si­lös­tä. Tämä on aiheut­ta­nut yhdessä roduille tyy­pil­lis­ten lii­oi­tel­tu­jen piir­tei­den (esi­mer­kik­si hyvin lyhyet kuonot ja suuret ulkonevat silmät) kanssa erilaisia roduille tyy­pil­li­siä perin­nöl­li­siä sai­rauk­sia, kuten hen­gi­ty­son­gel­mia ja epä­muo­dos­tu­nei­ta sel­kä­ran­ko­ja rans­kan­bull­do­geil­le ja sel­kä­on­gel­mia sak­sen­pai­men­koi­ril­le.

Ulkomuoto ja luonne vaih­te­le­vat rotujen välillä suuresti. Esimerkiksi monen seu­ra­koi­ran saa­lis­viet­ti on lähes tukah­du­tet­tu jalos­tuk­sel­la, kun taas viran­omais­ten suosiossa olevan bel­gian­pai­men­koi­ra mali­noi­sin saa­lis­viet­ti on hyvin voimakas ja sen hyö­dyn­tä­mi­nen keskeistä moder­nis­sa koi­ran­kou­lu­tuk­ses­sa.

Siihen, mitä koirat ovat ja millaista on elää koirana 2000-luvun Suomessa, vai­kut­ta­vat suoraan niin niiden lisään­ty­mi­sen hallinta kuin kou­lu­tus­kin, jotka molemmat ovat ihmisen aset­ta­miin tavoit­tei­siin tähtäävää toimintaa. Jalostuksella pyritään kas­vat­ta­maan koi­rayk­si­löi­tä, jotka vastaavat mah­dol­li­sim­man hyvin kunkin rodun rotu­mää­ri­tel­mää, mitä arvioi­daan koi­ra­näyt­te­lyis­sä ja ‑kokeissa. Koirankoulutuksessa voi olla kyse paitsi arjessa vaa­di­tuis­ta taidoista, kuten luok­se­tu­los­ta ja toisten koirien ohit­ta­mi­ses­ta, myös vir­ka­koi­rien pitkälle hiotusta ja eri­kois­tu­nees­ta tree­naa­mi­ses­ta esi­mer­kik­si huu­mausai­nei­den etsintään.

Kuva: Matt Nelson (CC0)

Koirankoulutuksessa tulevat esiin erilaiset ihmisen ja koiran yhtei­se­lon haasteet, koiria koskevat käsi­tyk­set, tavoit­teet ja vaa­ti­muk­set sekä yhteis­kun­tien muutos. Koirankoulutuskirjoja tutkinut Wlodarczyk kuvaa koi­ran­kou­lu­tuk­sen kehitystä 1800-luvun lopulta nyky­päi­vään. Hänen mukaansa erilaiset koi­ran­kou­lu­tus­ta­vat kertovat paitsi ihmisen suhteesta koiraan, myös laa­jem­mis­ta yhteis­kun­nal­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta ilmiöistä, joiden muutokset vai­kut­ta­vat myös koiriin.

Koirankoulutukseen ovat vai­kut­ta­neet esi­mer­kik­si ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan sota­koi­rien koulutus, yhteis­kun­nal­li­set kysy­myk­set rodusta ja suku­puo­les­ta sekä las­ten­kas­va­tuk­sen kehit­ty­mi­nen väki­val­lat­to­mak­si. 1900-luvun alku­puo­lel­la sota­koi­rien koulutus alkoi ohjata myös lem­mik­kien kou­lu­tus­ta eri­tyi­ses­ti Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Koirankoulutuksen tavoit­tee­na oli omis­ta­jaan­sa palveleva ja tot­te­le­vai­nen koira, ja koulutus perustui tiukkaan kuriin ja varsinkin aluksi koiran alis­ta­mi­seen. Voimakas kurin pai­not­ta­mi­nen koi­ran­kou­lu­tuk­ses­sa alkoi menettää mer­ki­tys­tään vasta 1900-luvun lopulla.

Rotukeskustelu taas näkyi Wlodarczykin mukaan muun muassa siinä, miten afroa­me­rik­ka­lai­siin lii­tet­ty­jä koi­ra­ro­tu­ja on Yhdysvalloissa pidetty vir­heel­li­ses­ti kou­lu­tus­kel­vot­to­mi­na. Tämä on kos­ket­ta­nut sekä orjuuden aikaisia pesu­kar­hu­koi­ria että ame­ri­kan­pit­bull­ter­rie­rei­tä, jotka 1970-luvulta alkaen yhdis­tet­tiin mustaan väestöön ja ghet­toi­hin.

Koiraharrastuksen suku­puo­lit­tu­nei­suus on kokenut sadassa vuodessa mer­kit­tä­viä muutoksia. Naisten osuus har­ras­ta­jis­ta on kasvanut ohi miesten, ja naisten suosiossa olevat koi­ra­har­ras­tus­muo­dot, kuten agility ja tot­te­le­vai­suus­ko­keet, ovat val­lan­neet alaa perin­tei­ses­ti mie­hek­kääl­tä met­säs­tyk­sel­tä. Yhdysvalloissa kaksi koi­ra­har­ras­ta­ja­nais­ta, Helene Whitehouse Walker ja Blanche Saunders, vai­kut­ti­vat 1930- ja 40-luvuilla kes­kei­ses­ti tot­te­le­vai­suus­ko­kei­den aloit­ta­mi­seen. He näkivät jalos­tuk­sen vaativan koi­ra­näyt­te­ly­tu­los­ten lisäksi näyttöjä myös koiran kou­lu­tet­ta­vuu­des­ta. Kun naisten osuus koi­ra­har­ras­ta­jis­ta lisääntyi, koi­ran­kou­lu­tus menetti mas­ku­lii­nis­ta luon­net­taan ja siihen alettiin liittää nai­sel­li­sek­si koettuja omi­nai­suuk­sia: huo­len­pi­toa, herk­kyyt­tä ja rakkautta.

Wlodarczykin tutkimus avaa sitä, miten koi­ran­kou­lu­tuk­sen meka­nis­mit muut­tui­vat suorasta väki­val­las­ta hie­no­va­rai­sem­mik­si ja ottamaan paremmin huomioon koiran näkö­kul­man samalla, kun yhteis­kun­ta kehittyi väki­val­lat­to­mam­mak­si. Lisäksi koirien käyt­täy­ty­mi­sen tutkimus on pal­jas­ta­nut uusia puolia koiran mielestä ja oppi­mi­ses­ta, mikä on myös auttanut kehit­tä­mään kou­lu­tus­me­ne­tel­miä. Ihminen määrittää edelleen olen­nai­ses­ti sitä, mitä koiralta halutaan ja vaaditaan, mutta koira on saanut viime vuo­si­kym­me­ni­nä enemmän tilaa ja huomiota koiran ja ihmisen välisessä suhteessa.

koira

Kuva: Tommy Takacs (CC0)


Yksinäisyydessä ulvova laumaeläin

Jalostuksen ja kou­lu­tuk­sen lisäksi koiriin vaikuttaa suoraan myös ihmisten tapa järjestää elämänsä ajal­li­ses­ti ja pai­kal­li­ses­ti. Useimpien ihmisten päivät kuluvat töissä, jolloin koirat ovat yleensä yksin tai toisten lem­mik­kien seurassa. Sosiaaliselta lau­mae­läi­mel­tä tämä vaatii paljon, ja koirien yksin­jää­mi­nen aiheut­taa­kin usein erilaisia käy­tö­son­gel­mia ulvo­mi­ses­ta asunnon ja kalus­tei­den tuhoa­mi­seen.

Suomessa koirien yksinolo ei ole juuri aiheut­ta­nut kes­kus­te­lua, mutta Ruotsissa on ohjeis­tet­tu, että koira saisi olla yksin kor­kein­taan kuusi tuntia. Ruotsin Kennelliitto pitää tätäkin liian pitkänä aikana, ja suo­sit­te­lee viittä tuntia yksinolon enim­mäi­sa­jak­si.

Lisäksi inhi­mil­li­nen kulttuuri kaikessa moni­nai­suu­des­saan ja ilmiöi­den­sä kirjossa vaikuttaa koiraan epä­suo­ras­ti. Koirarodut kyt­key­ty­vät muun muassa rotuop­piin (joka on edelleen koirien lisään­nyt­tä­mis­tä hal­lit­se­va aja­tus­mal­li), sosi­aa­li­seen ryh­mäy­ty­mi­seen, iden­ti­teet­tiin, elin­kei­noon, kan­sal­li­suusaat­tee­seen (kan­sal­li­set koi­ra­ro­dut ja val­tioi­den lakien ja rajojen valvonta), elä­män­ta­paan ja vapaa-ajan har­ras­tuk­siin. Koirat osal­lis­tu­vat kes­kei­ses­ti myös ihmisen ja muiden eläinten vuo­ro­vai­ku­tuk­seen met­säs­tyk­ses­sä ja karjan hal­lin­nas­sa sekä syö­des­sään eläin­pe­räis­tä ravintoa.

Fiktiiviset koirat

Koirat ovat myös kulkeneet rin­nal­lam­me osaksi ker­to­miam­me tarinoita. Kirjallisuus pitää yllä ja muokkaa osaltaan käsi­tyk­siäm­me koirista ja vaikuttaa eläviin koiriin. Usean koi­ra­ro­dun suosio on kasvanut fik­tii­vis­ten koi­ra­hah­mo­jen, kuten Lassie-collien ja Frasierin Eddie-jack­rus­se­lin­ter­rie­rin, vai­ku­tuk­ses­ta.

Useimmissa kirjoissa koira on sivuo­sas­sa ihmisistä ker­to­vas­sa tarinassa. Esimerkiksi Jorma Kurvisen Susikoira Roi -kirjoissa nuorten ihmis­pää­hen­ki­löi­den tarinat ovat kes­kei­sem­piä kuin kir­ja­sar­jan nimi­hah­mon.

Andrew O’Haganin Maf-koira taas toimii omis­ta­jan­sa Marilyn Monroen tarinan kertojana teoksessa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Se kulkee Monroen mukana ja pääsee pöydän alta kuulemaan Yhdysvaltain seu­ra­pii­rien kes­kus­te­lu­ja, mutta puhuu myös toisten koirien kanssa muun muassa his­to­rial­li­sis­ta koirista ja koiria kos­ke­vas­ta filo­so­fias­ta. Maf on kir­jal­li­nen hybridi, jossa elävien koirien piirteitä sekoittuu kir­jal­li­suu­den kon­ven­tioi­hin ja inhi­mil­li­sen tari­nan­ker­ron­nan tar­pei­siin.

Usein kir­jal­li­suu­den koirat esittävät Mafia uskol­li­sem­min eläviä koiria. Jack Londonin Erämaan kutsu (1903) ja Susikoira (1906) ovat koi­ra­kir­jal­li­suu­den klas­si­koi­ta. Koirat ovat pää­hen­ki­löi­tä ja keskiössä, ja molem­mis­ta teoksista on tehty elo­ku­va­ver­sioin­te­ja. Londonin tarinoita koirista on luettu ja katseltu jo yli sata vuotta, ja ne elävät edelleen: Erämaan Kutsun viimeisin, Harrison Fordin täh­dit­tä­mä elo­ku­va­ver­sio tuli teat­te­rei­hin keväällä 2020.

Kuva: Joséphine Menge (CC0)

Londonin teokset ovat pei­li­ku­via toi­sil­leen. Valkohampaassa villinä kasvanut koirasusi kesyyntyy lopulta koiraksi. Erämaan kutsun poh­joi­seen varas­tet­tu lem­mik­ki­koi­ra löytää lopulta villin eläimen itsestään, jättää ihmisen taakseen ja katoaa erämaahan. Vaikka Londonin koi­ra­ku­vaus on monessa suhteessa tarkkaa ja aikaansa edellä, teokset ovat myös pitkälti 1800- ja 1900-lukujen vaih­teel­le tyy­pil­li­siä roman­ti­soi­tu­ja kuvauksia koirista ja luonnosta. Idealisoitu villi ja kos­ke­ma­ton luonto asettuu vasten ihmistä, joka tunkeutuu erämaahan val­loit­ta­ja­na kul­lan­kiil­to sil­mis­sään tai turmeltuu kau­pun­geis­sa viinan ja uhka­pe­lien parissa.

Londonin koi­ra­kir­jo­jen ihmiskuva ei kui­ten­kaan ole yksin nega­tii­vi­nen, vaikka esi­mer­kik­si Valkohampaan koirasusi joutuu kokemaan ihmisen pahim­mil­laan, kun sitä muun muassa lyödään kepillä ja tais­te­lu­te­taan toisia koiria vastaan. Ihmisten toiminta näyt­täy­tyy Londonin koirille pää­asias­sa itsek­kää­nä, ahneena ja väki­val­tai­se­na. Silti kummankin koi­ra­pää­hen­ki­lön tarinaan vaikuttaa olen­nai­ses­ti ihminen, joka kiin­nos­tuu koirasta sen itsensä takia, haluaa ymmärtää sitä ja tarjota sille paremman elämän. Näin London kuvaa Susikoirassa koi­ra­su­del­le kään­teen­te­ke­vää koh­taa­mis­ta ihmisen kanssa:

“Mutta jumala ei tehnyt mitään viha­mie­lis­tä liikettä, vaan puheli edelleen rau­hal­li­ses­ti. Jonkin aikaa Valkohammas murisi hänen puhel­les­saan nou­dat­taen puheen poljentoa. Mutta jumala puheli her­keä­mät­tä. Hän puheli Valkohampaalle tavalla, joka oli tälle aivan outo. Pehmeästi ja viih­dy­tel­len, lem­pey­del­lä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta luon­nos­taan ja kaikista vaistonsa varoi­tuk­sis­ta Valkohammas alkoi luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi tur­val­li­suu­den tunne, joka soti jyrkästi sen var­hai­sem­pia koke­muk­sia vastaan.“

Koirat muuttuvat kulttuurin mukana

koira

Kuva: birgl (CC0)

Koirien kanssa elävät ihmiset ja koiria ympäröivä kulttuuri vai­kut­ta­vat siihen, mil­lai­sik­si koira ja koi­ra­ne­lä­mä käy­tän­nös­sä muo­tou­tu­vat. London kuvaa kul­ta­ryn­täyk­sen aikaa, jolloin koiria käy­tet­tiin vetämään rekeä ja vahtimaan omai­suut­ta. Aikaan liittyi monen­lais­ta ahneutta ja kei­not­te­lua, mistä myös eläimet saivat osansa.

Runsaat sata vuotta Londonin kirjojen jälkeen useimmat koirat elävät län­si­mais­sa varsin toi­sen­lais­ta elämää. Koirien hyvin­voin­ti ja esi­mer­kik­si kou­lu­tus­me­ne­tel­mät ovat kehit­ty­neet noista ajoista paljon, vaikka myös uuden­lai­sia ongelmia on syntynyt. Lukuisat koirat kärsivät rotu­pe­rus­tai­sen ja ulko­muo­to­kes­kei­sen jalos­tuk­sen ongel­mis­ta, ja vielä useammat ovat tun­ti­kausia yksin arki­päi­vi­sin. 

Modernissa kulu­tusyh­teis­kun­nas­sa koirasta on tullut myös tuote, jota myydään ja jolle lisäksi ostetaan erilaisia tuotteita koi­ran­ruo­as­ta asus­tei­siin ja pal­ve­lui­ta eläin­lää­kä­ris­tä koi­rauin­tiin. Koirassa myydään elävän eläimen lisäksi erilaisia inhi­mil­li­siä mer­ki­tys­ker­ros­tu­mia, kuten uskol­li­suut­ta, ystä­vyyt­tä, tur­val­li­suut­ta, lenk­ki­ka­ve­ria sekä harrastus- ja työ­vä­li­net­tä. Koiraroduista on lisäksi kehit­ty­nyt brändien kaltaisia sosi­aa­li­sia ilmiöitä, joiden kautta ihmiset kertovat itsestään ja kuu­lu­mi­ses­taan eri­lai­siin sosi­aa­li­siin ryhmiin.

Kysynnän ja tarjonnan lait kos­ket­ta­vat myös koiria. Eläinten hyvin­voin­nis­ta piit­taa­mat­to­mat pen­tu­teh­tai­li­jat ovat myyneet Suomessakin runsaasti suo­sit­tu­jen rotujen pentuja, joiden kysyntään vas­tuul­li­set kas­vat­ta­jat eivät ole pystyneet vas­taa­maan. Lisäksi rekis­te­röi­ty rotukoira on kallis, mikä voi lisätä pen­tu­teh­tai­den tuot­ta­mien halpojen koirien kysyntää. Oikeustuomioista sekä kennel- ja eläin­suo­je­lu­jär­jes­tö­jen varoit­te­lus­ta huo­li­mat­ta pen­tu­teh­tai­den koirilla on Suomessakin edelleen kysyntää.

Vaikka koira saa yhteis­kun­nas­sa esineen ja tuotteen mer­ki­tyk­siä, se on kuitenkin ensi­si­jai­ses­ti elävä ja kokeva eläin, joka kärsii väli­neel­li­ses­tä koh­te­lus­ta. Koira on myös yksi harvoista eläin­la­jeis­ta, joiden kanssa me ihmiset muo­dos­tam­me luon­te­vas­ti ja yleisesti lajien­vä­li­siä ystä­vyys­suh­tei­ta. Koirasuhteessamme on kuitenkin vielä paljon kehi­tet­tä­vää, ja meistä on parem­mik­si ystäviksi koi­ril­lem­me.

Kuva: Alicia Jones (CC0)

  • Podcast-lukija: Suvi Lensu
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: staffordgreen0 (CC0)

Kirjoittaja

Ate Tervonen työskentelee Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden yliopistonopettajana ja tekee väitöskirjaa kulttuurista koiran elinympäristönä ja koirasta kulttuurisena luomuksena.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

George Floydin murha nosti Yhdysvalloissa esille afroamerikkalaiseen väestöön kohdistuvan poliisiväkivallan ja rakenteellisen rasismin. Kun Floydin murhavideota ja livelähetyksiä sen kirvoittamista mielenosoituksista tarkastellaan rinnakkain, ne avaavat näkymän amerikkalaista yhteiskuntaa läpäiseviin ristiriitoihin. Vastakkain asettuvat valkoisen ylivallan perinne ja rodullistettujen amerikkalaisten vastarinnan jatkumo.

Strategiakonsultti Mikko Leskelältä julkaistiin lokakuun alussa teos ‘Bisnesantropologia ja muut ihmistieteet strategiatyössä’. Nimensä mukaisesti kirja valottaa, miten yritysten strategiatyö on muuttunut, miten ihmistieteellisellä osaamisella voidaan selvittää strategiatyön vaikeimpia kysymyksiä ja miten ihmistieteellistä konsultointia käytännössä tehdään. Design-antropologi Anna Haverinen tarttuu teokseen kirja-arvostelussa.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.

Vaatetusalan yritykset ovat tänäkin syksynä käyttäneet mainoskampanjoissaan mielenterveyden häiriöitä kuvaavia termejä, kuten “mania” ja “hullu”. Mediassa on useana vuonna keskusteltu siitä, miksi tällaisten termien käyttö mainonnassa on ongelmallista ja loukkaavaa mielenterveyden häiriötä sairastavia kohtaan. Miten ongelmallisuus muodostuu kielellisen viestinnän kautta?