Zombit ovat epä­kuol­lei­ta, ihmis­li­haa syöviä käveleviä ruumiita. Ne ovat kulkeneet pitkän matkan tran­sat­lant­ti­sen orja­kau­pan ajoista popu­laa­ri­kult­tuu­rin suo­si­keik­si. Matkalla ne ovat muut­tu­neet tah­dot­to­mis­ta orjista yli-inhi­mil­li­sik­si hir­viöik­si.

Länsi-Afrikan kansojen uskon­nois­sa on pidetty mah­dol­li­se­na, että epä­ta­val­li­sis­sa oloissa kuolleen ihmisen henki jää vael­ta­maan maan päälle. Kun Karibian saariin kuuluva Haiti joutui 1500-luvun alussa osaksi tran­sat­lant­tis­ta orja­kaup­paa, uskomus otti uuden muodon. Bokor-noidat saat­toi­vat nyt nostaa kuolleen ruumiin käs­ky­läi­sek­seen, toimimaan zombina vailla omaa tahtoa. 

Orjuutetulle väestölle zombi oli elämän kam­mot­ta­vien tosi­asioi­den väkevä symboli. Zombitarinat kertoivat tilan­tees­ta, jossa ihmisen tahto on murrettu ja oikeus määrätä omasta kehosta viety. Tarinat kuvas­ti­vat pelkoa siitä, ettei edes kuolema vapaut­tai­si orjuu­des­ta. Niissä oli myös toivon kipinä: osa zombeista oli vielä elossa, ja paran­tu­mi­nen ja vapaus olivat niille mah­dol­li­sia. 

Ranskan alai­suu­des­sa olleen Haitin (silloinen Saint-Dominique) orjat kapi­noi­vat ja saa­vut­ti­vat itse­näi­syy­den vuonna 1804. Pohjois-Amerikassa orjuu­des­ta luo­pu­mi­nen oli edessä vasta 60 vuoden päästä, ja hai­ti­lai­sia demo­ni­soi­tiin esit­tä­mäl­lä heidän vodoun-uskon­ton­sa eli voodoo “mustana magiana”. Tarinat zombeista ja voodoosta alkoivat sekoittua. 

Zombit ovat pal­vel­leet poliit­ti­sia tar­koi­tuk­sia myös myöhemmin, ja niiden omi­nai­suu­det ovat vaih­del­leet yhteis­kun­nal­lis­ten kipu­koh­tien mukana. Vuonna 1932 White Zombie ‑elo­ku­vas­sa paha hai­ti­lai­nen voo­doo­pap­pi muutti naisen zombiksi. Kun USA:n afroa­me­rik­ka­lai­nen väestö kampanjoi ihmi­soi­keuk­sien­sa puolesta 1960-luvulla, heihin hei­jas­tet­tiin zom­bi­ta­ri­noil­la pri­mi­tii­vi­syyt­tä ja uhan tuntua. Zombiuden hal­lit­se­ma­ton leviä­mi­nen pureman kautta nousi kes­kei­sek­si tarinaksi HIV:n ja ebolan kal­tais­ten epi­de­mioi­den myötä. 

Uudempia zom­bi­ta­ri­noi­ta on luettu mm. kulu­tus­kult­tuu­rin kri­tiik­ki­nä ja nähty kuvaavan ihmisen tyhmyyttä, ahneutta ja itse­ai­heu­tet­tua tuhoa.