Jäsenkorjausta vai uskomushoitoa?

Täydentäviä hoitomuotoja koskeva julkinen keskustelu on kamppailua tiedosta ja vallasta. Kenellä on oikeus hoitaa ihmisiä? Millaisten kriteerien pohjalta esimerkiksi kalevalainen jäsenkorjaus tai muu perinnehoito voidaan hyväksyä osaksi terveydenhuoltoa? Mitä vaikutusta on sillä, millaisin käsittein aiheesta keskustellaan?

Kalevalaista jäsenkorjausta pyritään ajamaan perinnehoitona osaksi julkista terveydenhuoltoa Suomessa. Yhtä selkeästi määriteltyä polkua viralliseksi toimijaksi ei kuitenkaan ole olemassa. Joulukuussa 2019 valmistunut antropologian pro gradu -tutkielmani käsittelee jäsenkorjausta ja alan koulutusta hoitajien kokemuksista käsin.

Tarkoitukseni oli päästä täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja koskevan polarisoituneen yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle, tutkimalla ammatinharjoittajien subjektiivisia kokemuksia ja tuntemuksia hoitomuodostaan. Julkisessa keskustelussa käsitellään usein sitä, miten ihmiset saataisiin pois vaihtoehtoisten hoitojen piiristä, ja miten ilmiötä voisi torjua. Kesäkuussa 2019 julkaistussa hallitusohjelmassa on lyhyt ja selkeä muotoilu: “Selvitetään vaihtoehto- ja uskomushoitojen eri sääntelymahdollisuudet”.

Niin täydentävien ja perinteisten hoitomuotojen tarjoajista kuin yksittäisistä hoitomuodoista on olemassa tieteellistä tietoa varsin niukasti lukuunottamatta muutamaa poikkeusta, kuten akupunktiota. Tiedon puute vaikuttaa osaltaan julkisen keskustelun tasoon ja hoitomuotojen yhteiskunnalliseen asemaan. Myös tietoa täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen käyttäjistä kaivattaisiin lisää.

Jäsenkorjaajiin rinnastuvien bonesetterien ja muiden perinteisten manuaalisten hoitomuotojen taitajia on tutkittu kansainvälisesti myös antropologiassa paljon vähemmän kuin vaikkapa shamaaneja tai yrteillä parantajia. Suomessa hyvinvointivaltion kehittymisen myötä valtion tasolla hyväksyttiin viralliseksi opiksi luonnontieteeseen sitoutunut lääketiede eli biolääketiede. Muut hoitomuodot jäivät järjestelmän ulkopuolisina julkisen tuen, säännöstelyn ja sitä kautta myös tutkimuksen ulottumattomiin.

Kokemukseen pohjaava perinnetaito

Keski-Pohjanmaalla sijaitseva pieni Kaustisen kunta tunnetaan korkeatasoisen kansanmusiikkifestivaalin lisäksi käsin suoritettavasta kansanparannusmetodista, jäsenkorjauksesta. Olemassa on ainakin kolme aktiivista Kaustisen seudun perinteestä ammentavaa jäsenkorjaussuuntausta: perinteinen, kaustislainen ja kalevalainen jäsenkorjaus. Eri suuntauksilla on hieman toisistaan poikkeavia painotuksia.

Jäsenkorjaus on käsillä suoritettava manuaalisen terapian muoto, jossa ihmistä hoidetaan kehon virheasentoja korjaamalla. Käsittelyn avulla pyritään vaikuttamaan muun muassa  tasapainotekijöiden häiriöihin sekä tuki- ja liikuntaelinten toiminnallisen ketjun epätasapainoon, jonka kautta aineenvaihduntaa ja hermoston toimintaa pyritään parantamaan.

Kokemukseni mukaan kalevalainen jäsenkorjaus on perustekniikoiltaan varsin hienovarainen ja interaktiivinen hoitomuoto, jonka harjoittajien tyylit ja koulutustaustat vaihtelevat. Nimensä hoitomuoto on saanut Kalevalan kohdasta, jossa Lemminkäisen äiti kursii poikaansa kokoon. Nimen antoi jäsenkorjauksen grand old man Olavi Mäkelä, jonka kerrotaan opiskelleen Kalevalaa ja anatomian kirjoja rinta rinnan.

Viime vuosikymmeninä jäsenkorjauskoulutuksessa on tapahtunut huomattavaa murrosta. Perinteisesti perheiden ja sukujen sisällä mestari-kisälliperiaatteella opetettua manuaalisen terapian muotoa koulutetaan nyt kaikille maksaville asiakkaille. 1980-luvulta asti muotoaan hakenut jäsenkorjauskoulutus tapahtuu usein kurssimuotoisina koulutusviikonloppuina eri puolilla Suomea. Neljän vuosittaisen intensiivijakson välissä tulee suorittaa tietty määrä itsenäisiä harjoitushoitoja. Koulutuksen kesto on noin kolme vuotta.

Tein tutkielmaan kuuluvan etnografisen kenttätyöni kalevalaisten jäsenkorjaajien koulutusviikonlopuilla Helsingissä. Tein seitsemän haastattelua pääkaupunkiseudulla vaikuttaville, eri puolilta Suomea tulleille jäsenkorjaajille. Heidän joukossaan oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Osa haastateltavista oli vasta alalle hakeutuneita, toiset pitkään ammatissaan vaikuttaneita. Harjoittelin hoidon perusteet osallistuvan havainnoinnin hengessä. Kävin kolmella eri jäsenkorjaajalla hoidoissa, ja tein itse harjoitushoitoja lähipiirini ihmisille.

Yhteiskunnan ja tutkimuksen marginaalissa

Mikään virallinen taho ei rekisteröi jäsenkorjaajien tai muiden täydentävien hoitomuotojen harjoittajien määrää eikä annettujen hoitojen lukumäärää, hoitomuotojen epävirallisuuden vuoksi. Perustietojen puuttuminen hankaloittaa aiheesta tehtävää tutkimusta ja estää tietoon pohjaavaa julkista keskustelua.

Olisi kiinnostavaa saada tietoa esimerkiksi siitä, kuinka paljon eri hoitomuotojen harjoittajia on, tai paljonko eri hoitoja annetaan vuositasolla. Täydentävien hoitomuotojen kyseenalaisen maineen voi katsoa seuraavan ainakin osittain siitä, että monistakaan ole olemassa tutkimustietoa.

Täydentäviä hoitoja koskevassa keskustelussa on tavanomaista niputtaa kymmenet erilaiset täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot yhteen. Uskomushoidon tai uskomuslääkinnän kaltaisia vähätteleviä nimityksiä käytetään varsin kirjavasta toimijoiden joukosta. Uskomuslääkintä on Suomen kielitoimistonkin suosittelema termi. Merkillepantavaa on, että termi viittaa hoitojen alkuperän ja vaikutusmekanismin perustuvan ainoastaan uskomuksiin. Potilaan uskomuksilla on kuitenkin osittaista merkitystä myös lääketieteellisissä hoidoissa, esimerkiksi lumevaikutuksen kautta.

Jopa halveksuvasta suhtautumisesta kertoo puolestaan pitkään vireillä ollut, puoskarilaiksi nimetty lakialoite. Lain arvostettavana pyrkimyksenä on turvata kaikkein heikoimmassa asemissa olevien hoitoturvallisuus. Sanan puoskari voi katsoa viittaavan valelääkäriin tai lääkäriä teeskentelevään henkilöön. Kolmas käytössä oleva termi, humpuukihoito, viittaa tahallisesti harhauttavaan toimintaan. Haastattelemani jäsenkorjaajat ovat tietoisia siitä, etteivät he ole lääkäreitä, eivätkä yritä esiintyä sellaisina. Ennakkoluulot virallisen terveydenhuollon ulkopuolella toimivia tahoja kohtaan ovat usein vahvoja.

Humpuuki- ja uskomushoidoksi nimeämisellä voi olla myös taloudellis-poliittista merkitystä. Kyseessä voi olla institutionaalinen kilpailu niitä vastaan, jotka hoitavat kehoa koskettamalla. On myös esitetty, että biologisia syy-seuraussuhteita korostavat näkökulmat vähättelevät sairauksien poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia elementtejä keskittymällä ainoastaan biologisiin tekijöihin.

Keskustelu täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista on siis samalla kamppailua tiedon luonteesta sekä siitä, kenellä on oikeus hoitaa ihmisiä. Uskomushoidoksi, puoskaroinniksi tai humpuukihoidoksi leimaamiseen ei pitäisi riittää se, ettei tieteellistä tietoa ole tuotettu.

Nimitys täydentävät hoitomuodot viittaa siihen tutkittuun tosiasiaan, että kyseisiä hoitomuotoja käytetään lääketieteellisen hoitojen rinnalla, ei niiden sijaan. Yhdistävä eli integratiivinen lääketiede taas pyrkii rakentamaan siltaa lääketieteellisten ja vähemmän tutkittujen hoitomuotojen hallittuun yhteiseloon.

Kamppailua vallasta ja tiedon luonteesta

Jäsenkorjaajalla voi olla vaikeuksia sanoittaa hoitonsa aikaisia kokemuksia ilman, että “kuulostaisi hörhöltä”. Eräs jäsenkorjauksesta virallista hoitomuotoa ajava henkilö ilmaisi haastattelussa huolensa siitä, että hän ”ei haluaisi tutkimuksen vaarantavan mitään, minkä eteen on tehty työtä”. Sanoilla ja käsitteillä on todellista merkitystä. Myös tätä artikkelia kirjoittaessa on haastavaa asettaa sanoja oikein, polarisoituneessa keskusteluilmapiirissä.

Nähdäkseni asioista tulisi kuitenkin voida keskustella ilman vaaraa hörhöksi tai puoskariksi leimaamisesta. Tämä koskee keskustelun kaikkia osapuolia, sillä myös työ jäsenkorjauksen virallistamiseksi on saanut omituisia piirteitä. Vastavalmistunut tutkielmani poistettiin tunneissa ja selityksiä antamatta eräästä alan Facebook-ryhmästä. Levitin tutkielmaani jäsenkorjaajille sähköpostitse, sillä halusin kuulla mitä mieltä he olivat sekä työstä että ryhmästä poistamisen syistä.

Useat jäsenkorjaajat arvelivat ryhmästä poistamisen syyksi tutkielmassa ollutta kritiikkiä nykyistä jäsenkorjauskoulutusta kohtaan. Eräs vastaaja myös spekuloi jäsenkorjaushoitajien kokemuksissa esiintyvien, energioihin viittaavien sanavalintojen olleen liian rajuja jäsenkorjauksen vaikuttavuuden lääketieteellistä uskottavuutta rummuttaville tahoille.

Palautteesta kävi myös ilmi, että voi olla hankala tuoda esille kritiikkiä omaa koulutustaan kohtaan. Onhan kyseessä jo valmiiksi yhteiskunnallisen altavastaajan asemassa toimiva kohtalaisen pieni ryhmä, jonka tulisi toimia yhtenä rintamana. Jäsenkorjaajat yrittävät laillistaa ja levittää hoitoa, jota näyttää olevan hyväksyttyä halveksua viljelemällä puoskaroinnin kaltaisia nimityksiä. Tutkielma tarjosikin tarpeellisen väylän anonyymille kritiikille.

Jäsenkorjausperinne on kirjoittamatonta kulttuuria

Uudenlainen jäsenkorjauskoulutus perustuu pitkälti kokemukselliseen oppimiseen, eli hoitojen omakohtaiseen tekemiseen. Kouluttajilta ja muilta saman koulutusasteen toimijoilta saatava vertaistuki ovat merkittävässä osassa. Keholliseen oppimiseen pohjautuva jäsenkorjaus on haastavassa asemassa, kun siitä pyritään tekemään osa virallista terveydenhuollon sektoria.

Kenttätyön, haastatteluiden ja saamani palautteen perusteella voi sanoa, että anatomia ja fysiologia ovat koulutuksellisesti suhteellisen marginaalisessa tai vaihtelevassa roolissa. Myös jäsenkorjaajien taustakoulutus ja -tietämys vaihtelevat laajasti. Merkittävä määrä kalevalaisia jäsenkorjaajia on kouluttautunut jonkin toisen ammattinimikkeen alle,  yleisimmin urheiluhierojaksi tai fysioterapeutiksi.

Omat haasteensa virallistamisen prosessiin tuo se, ettei jäsenkorjauksella ole kirjoitettua historiaa. Keskeisiä otekuvauksia on alettu laittaa paperille vasta pari vuosikymmentä sitten Leila Kattilakosken toimesta. Haastatteluissa selvisi, ettei muistiinmerkitsijä aina välttämättä edes tiennyt, mitä vähäpuheinen jäsenkorjaaja pyrki tietyllä liikkeellä saavuttamaan. Jäsenkorjauksen tietotaito ei ole ollut lääketieteellisen tiedon tavoin standardoitua ja kerääntyvää, vaan pikemminkin kehollista ja subjektiivista.

Jäsenkorjauksen vaikuttavuutta on tutkittu viime vuosikymmeninä erityisesti kroonisen alaselkäkivun ja pitkittyneen selkäkivun hoitoon liittyen. Lääketieteellistä tutkimusta on tehty sekä kaustislaisesta että kalevalaisesta jäsenkorjauksesta. Tutkimusasetelmien kannalta huomionarvoista on, että täydentävien hoitomuotojen erityispiirteitä paremmin huomioivat tutkimusasetelmat ovat olleet Suomessa harvinaisia.

Pyrkimykset jäsenkorjauksen virallistamiseksi

Lainsäädännöllisesti katsoen juuri hoidon lääketieteelliseen vaikuttavuuteen keskittyvä tutkimus on merkityksellistä hoitomuodon virallistamiseksi. Tämä on haastavaa kirjoittamattomasta perinteestä polveutuvalle jäsenkorjaukselle. Tilannetta ei paranna selkeästi määriteltyjen virallistamisen kriteerien puuttuminen, eikä jäsenkorjauksen suuntausten keskinäinen vastakkainasettelu.

Jäsenkorjauksen tulevaisuuden haasteena onkin säilyttää perinteelle ominainen kehokuva ja hoitofilosofia, pyrkien silti mahtumaan virallisiin raameihin. Esimerkkinä jäsenkorjaukselle ominaisesta kehokäsityksistä mainittakoon näkemys siitä, että kehoa tulisi aina hoitaa kokonaisvaltaisesti. Kivun aiheuttaja ei välttämättä piile siellä, minne sattuu. Keho nähdä toiminnallisena kokonaisuutena, jossa asentovirhe jaloissa tai nilkassa voi kertautua ylemmäs, aiheuttaen selkä- tai niskakipuja. Haastatteluissa tähän kokonaisvaltaisuuteen viitattiin maanläheisin sanonnoin: ”Turha korjata kattoa, jos talon perusta ei ole kunnossa”, tai ”Mitä järkeä on maalata pyörää, jos runko on vino?”.

Myös jäsenkorjaajien käsialat voivat poiketa toisistaan huomattavasti. Jäsenkorjaaja voi suosia toisia otteita ylitse muiden, tai kehittää uusia tarpeen ilmaantuessa. Pyrkimys ammattisanastosta vapaaseen vuorovaikutukseen, ja hoidettavan aktiivinen osallistuminen hoitoon, tekevät hoitotilanteesta tasa-arvoisen ja interaktiivisen. Kosketuksella on vahva rooli luottamuksen synnyttämisessä.Kokonaisvaltainen kehokuva tarkoittaa WHO:n mukaan fyysistä, henkistä ja sosiaalista hyvinvointia kokonaisuutena – ei siis pelkästään sairauden tai heikkouden puuttumista. Kokonaisvaltainen kehokuva on hyvin tyypillistä perinteisille hoitomuodoille.

Jäsenkorjauksen kokonaisvaltainen kehokäsitys tiivistyy mielestäni jaloille kehoa kannattelevina rakenteina annettavaan arvostukseen. Inspiraationa tutkielmalleni toimikin muun muassa antropologi Tim Ingoldin jaloille annettuja kulttuurisia merkityksiä ruotiva artikkeli Culture on the Ground. Artikkelissa ehdotetaan liikkeeseen perustuvan havainnoinnin nostamista mm. havaintopsykologian ja ihmiskehon evolutiivisen kehityksen tutkimukselliseen keskiöön. Jäsenkorjauksessa kehoa hoidetaan niin kuin sen ajatellaan liikkeessä toimivan: toiminnallisena kokonaisuutena, jonka perustana ovat liikkeen mahdollistavat jalat.

Virallistamisnäkymien parantamiseksi eri jäsenkorjauskoulutuksia voisi yhdistää ja standardisoida tavalla, joka varmistaisi jokaisen jäsenkorjaajan terveydenhuollollisen ammattitaidon. Samalla se tarjoaisi riittävät tiedot anatomiasta, fysiologiasta ja toimintamalleista vastaanotoilla. Jäsenkorjaus voisi silti säilyä perinteisenä ja hoitoihin nojaavana hoitomuotona, jolla on myös perinteeseen pohjaavia, yksinkertaisimmista lääketieteen tutkimusasetelmista karkaavia hoitokäsityksiä.

Jäsenkorjaus: Uhka vai mahdollisuus?

Täydentävät hoitomuodot ovat kansanterveydellisesti ja taloudellisesti vaikuttavaa toimintaa. Eduskuntaan 2018 jätetyn lakialoitteen mukaan kalevalaisia jäsenkorjaushoitoja tehdään vuosittain jopa 350 000 kappaletta. Lukumäärä on ilmeisesti arvio, sillä kouluttavan tahon tarjoamia julkisia tietoja löysin – mainosta muistuttavan faktalaatikon ohella – vain jäsenkorjaajien lukumäärästä, joka on noin 600 jäsenkorjaajaa ja sata kisälliä. Totetuneiden jäsenkorjaushoitojen kokonaislukumäärä kasvaa, kun otetaan lukuun muiden suuntausten edustajat.

Suurin käytännön merkitys virallistamisella olisi, että Valviran hyväksyntä takaisi pienemmän arvonlisäveron elinkeinonharjoittajille. Asiakkaille tulisi mahdollisuus hakea hoidostaan Kelan sairaskulukorvauksia. Kalevalaisen jäsenkorjauksen virallistamista vaativassa lakialoitteessa vedotaan mm. siihen, että WHO on antanut strategisia suosituksia perinteisten hoitomuotojen integroimiseksi julkisen terveydenhuollon sektoriin soveltuvin osin. Järjestön mukaan tällä voitaisiin saavuttaa positiivisia kansanterveydellisiä ja -taloudellisia vaikutuksia. Täydentävät hoidot kaikille -kansalaisaloite vetoaa pitkälti samoihin seikkoihin.

WHO:n suositteleman, perinteisten hoitomuotojen integroimisen julkiselle sektorille voisi aloittaa rahoittamalla runsaasti uutta ja ennakkoluulotonta tutkimusta aiheesta. Näin vastakkainasettelu voisi väistyä tietoon pohjautuvan keskustelun tieltä.

Toimitus

• Podcast-lukija: Eemi Nordström
• Verkkotaitto: Niina Ahola
• Artikkelikuva: Jesper Aggergaard/Unsplash (CC0)

Lukemista

1. Timo Tahkola, 2019. Tietävät kädet: Fenomenologinen tutkielma jäsenkorjauksesta.  Pro gradu -tutkielma.
2. Ingold, Tim: The Culture on the ground: The World Perceived Throught the Feet
3. Journal.fi: Katsaus suomalaiseen CAM -tutkimukseen
4. Kotus.fi: Puoskaroinnista
5. Sic!: Itsehoito jälkiteollisen yhteiskunnan kulttuurissa
6. Suomen tiedetoimittajain liitto: Huuhaata vai vaikuttavaa hoitoa?
7. Yleislääkäri-lehti: Jäsenkorjaus elää ja toimii tuloksekkaasti
8. Yle.fi: Vaihtoehtohoidot saavat tiedemaailman kiihtymään – oikeita parannuskeinoja vai täyttä petosta?
9. Yle.fi: Lääkärin lähetteellä vaihtoehtohoitoon? Vaatii paljon tutkimustietoa.
10. Yle.fi: Teemu Laaksosen kolumni: Kun kriisi tuhoaa varmuudet, ajattelu voi alkaa