Mikä koronassa naurattaa?

Suuret tapah­tu­mat syn­nyt­tä­vät huumoria, eikä korona ole poikkeus. Somessa leviää erilaisia koro­na­mee­me­jä, ja vies­ti­ket­juis­sa etä­työ­läi­set huvit­te­le­vat ker­to­mal­la kotona mel­las­ta­vien lasten tai lem­mik­kien teke­mi­sis­tä niin, että tekijäksi on vaihdettu ”kollega”. Koomikko Jukka Lindströmin uuden sanoi­tuk­sen myötä Maija Vilkkumaan laulu Ei kertoo nyt kapi­noi­van tei­ni­tyt­tä­ren sijaan kurit­to­mas­ta äidistä, jonka aikuinen tytär komentaa eris­tyk­siin.

Huumorilla on monia mer­ki­tyk­siä ja vai­ku­tuk­sia. Sen kautta voi rakentaa yhtei­söl­li­syyt­tä tai hyökätä. Vitsi voi välittää pii­lo­vies­te­jä tai kuvata tilan­net­ta, jolle on vaikea löytää järkevää selitystä, tai edes sanoja. Koronahuumorissa wc-paperista on tullut rahaakin arvok­kaam­paa, tai pet­tä­mä­tön keino hou­ku­tel­la itselleen kumppani.

Pandemia on luonut uuden ja äärim­mäi­sen tilanteen, joka vaatii sopeu­tu­mis­ta. Huumori on monille tärkeä sel­viy­ty­mis­kei­no. Pelkoja voi tuulettaa jakamalla meemin, jossa vit­sail­laan sillä, että maa­il­man­lo­pun asu onkin verkkarit Mad Max –henkisen tais­te­lu­va­rus­tuk­sen sijaan. Uudenmaan rajan sul­ke­mi­nen tuotti ver­tauk­sia Pako New Yorkista ‑elokuvaan sekä Stephen Kingin Kuvun alla ‑tarinaan. Nämä ver­tauk­set tuovat esiin käsillä olevan tilanteen outouden, mutta ne myös koros­ta­vat sen tuttua ja tur­val­lis­ta luonnetta. Uusimaa ei ole oikeasti mystisen kuvun eristämä tai sää­li­mä­tön vankila, vaikka kyse onkin poik­keuk­sel­li­sis­ta liik­ku­vuu­den rajoi­tuk­sis­ta, ja ver­tauk­sis­sa on myös kaikuja oikeuk­sien kaven­tu­mi­ses­ta. Koronahuumorissa on myös yhteis­kun­ta­kri­tiik­kiä. Kysyessään kumpi on tärkeämpi, rahat vai ihmis­hen­ki, meemi viittaa kriisin pal­jas­ta­miin raken­tei­siin.

Osa koro­na­huu­mo­ris­ta pyrkii keven­tä­mään tunnelmaa koh­dis­ta­mal­la huomion tilanteen arki­sem­piin puoliin. Eristyksen myötä arkea ryt­mit­tä­vät rutiinit on luotava uudestaan, kun koulu, työ ja har­ras­tuk­set onkin hoi­det­ta­va kotona. Koronahuumorissa näkyvät vii­kon­päi­vien hämär­ty­mi­nen ja ris­ti­rii­dat hyvien aikeiden ja toteu­tuk­sen välillä.

Koronahuumori tuo esiin jaetut koke­muk­set. Et ole ainoa, jonka tuot­ta­vuus ja ahkeruus karan­tee­nis­sa ollessa ei yllä ihan­tei­den tasolle. Muutkin joutuvat inttämään iäkkäiden suku­lais­ten kanssa eris­tyk­sen mie­lek­kyy­des­tä. Välittämällä koke­muk­sia vitsit voivat ilmaista tai jopa tuottaa soli­daa­ri­suut­ta kriisin keskellä. Some-huumorin yhtei­söl­li­syys näkyy myös siinä, miten nopeasti meemeistä syntyy uusia versioita. Esimerkiksi epidemian leviä­mis­tä kuvaavaa kaaviota on sovel­let­tu ves­sa­pa­pe­ri­vit­sien leviä­mi­seen ja vat­sa­kum­mun kas­va­mi­seen. Viimeisin näkemäni versio kuvasi eks­po­nen­ti­aa­li­sen käyrän avulla sitä, miten kaa­vioi­den katselu on lisään­ty­nyt viime viikkojen aikana.

Kaikkia koro­na­huu­mo­ri ei kui­ten­kaan naurata. Tietyt vitsit – tai yli­pää­tään vitsailu vakavassa tilan­tees­sa – voidaan kokea louk­kaa­vi­na. Huumorintaju on paitsi kult­tuu­ri­si­don­nai­nen, myös yksi­löl­li­nen asia. Vitsissä yleensä tiivistyy jokin näkökulma, ja vitsin hauskuus riippuu myös kuulijan suhteesta tähän näkö­kul­maan. Vitsit karan­tee­nin vai­ku­tuk­ses­ta ruo­ka­va­lioon, ulko­nä­köön ja kehoon voivat olla ahdis­ta­via niiden taustalla olevien ankarien asen­tei­den takia. Vitsit lepa­koi­den syö­mi­ses­tä taas kuvaavat ant­ro­po­lo­gil­le tuttua kult­tuu­ris­ta näkö­kul­maa, jonka mukaan omassa piirissä syö­tä­väk­si luo­ki­tel­tu on normaalia ruokaa ja sen ulko­puo­lel­le jäävä ravinto koetaan oudoksi, ällöt­tä­väk­si tai vaa­ral­li­sek­si.

Huumori yhdistää, mutta se voi myös korostaa rajoja meidän ja muiden välillä: sulkea ulko­puo­lel­le ne, joille ”me” piirin sisällä nauramme.

Pako Uudeltamaalta. Kuva lainattu Kasper Strömmanilta (kas​per​strom​man​.com).

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopistosta 2011 väitellyt antropologi, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja erilaisten performanssien semioottiseen antropologiaan, ja sitä myötä ajautunut itse stand-up koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa ja Århusin yliopistossa post doc -tutkijana “Digressions: A cross-disciplinary study of the indirectness of the human imagination” -projektissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.

Pohjoiseurooppalaiset ovat maailman vastahankaisimpia käyttämään kasvosuojuksia silloinkin, kun syytä maskin pitämiselle olisi. Monissa Aasian maissa tilanne on päinvastainen. Ihmiset haluavat pitää kasvosuojusta, ja ilman suojusta julkisesti näyttäytymistä pidetään moraalittomana. Mistä tämä ero johtuu?

Pahimmat skenaariot koronaviruksen etenemisestä Indonesiassa eivät toistaiseksi ole toteutuneet. Toukokuun lopulla päättyi muslimien paastokuukausi ramadan, mikä tavallisesti tarkoittaa hyvin vilkasta, juhlien ja tapaamisten sävyttämää aikaa. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen: sekä poliittiset että uskonnolliset johtajat pyytävät kansalaisia pysymään kotona.