Lääkkeenä tappava yksinäisyys

Tänä pää­siäi­se­nä ruo­ka­pöy­dät ovat suku­päi­väl­lis­ten sijaan täyt­ty­neet kelmeistä skype-puhe­luis­ta. Poikkeustilan sanelema eris­täy­ty­mi­nen on irrot­ta­nut meidät kodin ulko­puo­li­sis­ta sosi­aa­li­sis­ta kon­tak­teis­ta. Tämän vaikutus on erityisen dra­maat­ti­nen Suomen yli mil­joo­nal­le yksi­na­su­jal­le, eri­tyi­ses­ti ikään­ty­neil­le. Yksinäisyys onkin kriisin kon­kreet­ti­sim­pia seu­rauk­sia. 

Eristämisen lää­ke­tie­teel­li­set syyt ovat selvät, kan­san­ter­vey­del­li­set tavoit­teet kiis­tat­to­mat. Sen vai­ku­tuk­set ovat kuitenkin moni­ta­hoi­sia: yksi­näi­syys voi olla muser­ta­vaa, pahim­mil­laan tappavaa.

Yksilön ja yhteisön välinen suhde on yhteis­kun­ta­tie­tei­den ytimessä. Laaja tut­ki­musai­neis­to osoittaa, kuinka erot­ta­mat­to­mas­ti yhteisöt ja yksilöt ovat sidok­sis­sa toisiinsa. Sidosteisuus on osin bio­lo­gis­ta ja väis­tä­mä­tön­tä. Ihmislapsi kehittyy hitaasti, ja tarvitsee eloon jää­däk­seen ympä­ri­vuo­tis­ta hoivaa hyvin kauan. Biologian lisäksi tar­vit­se­vuus on laajempaa, sosi­aa­lis­ta. Siteet muihin tekevät yksilöstä koko­nais­val­tai­sen ihmisen: tyttären, sisaren, äidin, ystävän, tädin ja iso­van­hem­man.

Sosiaaliset tavat leimaavat ihmiseloa kaikin tavoin. Ne vai­kut­ta­vat siihen, minkä miellämme ravin­nok­si kel­paa­vak­si. Ne hei­jas­tu­vat aja­tuk­siim­me talou­des­ta ja vai­kut­ta­vat siihen, miten kohtaamme kuoleman. Yhdessä näitä tapoja voi kutsua myös kult­tuu­rik­si.

Sosiaaliset suhteet vai­kut­ta­vat mer­kit­tä­väs­ti ter­vey­teen. Tämä näkyy eri­tyi­ses­ti ikäih­mi­sis­sä: posi­tii­vi­nen sosi­aa­li­suus pitää mielen ja kehon virkeänä. Yksinäisyys toimii päin­vas­toin. Kun mieli on apea, liik­ku­mi­nen vähenee ja yleis­kun­to laskee. Seuraukset voivat ikään­ty­neil­lä näkyä nopeas­ti­kin.

Tietenkään sosi­aa­li­set suhteet eivät eris­tyk­ses­sä kokonaan katkea. Eristys kuitenkin vahvistaa epätasa-arvoa. Erityisen haa­voit­tu­vas­sa asemassa ovat ne, joiden sosi­aa­li­set suhteet ovat jo valmiiksi vähäiset. Ikä vahvistaa kokemusta. Diginatiivit ovat tottuneet digi­so­si­aa­li­suu­teen, mutta monelle ikään­ty­neel­le tämä on vierasta.

Pahimmillaan eris­tä­mi­nen saattaa tuntua ran­gais­tuk­sel­ta — ja se onkin tyy­pil­li­nen ran­gais­tus vaka­vim­pien rikosten teki­jöil­le. Eristys voi tapahtua vankilan seinien sisä­puo­lel­la tai yhtei­sös­tä kar­kot­ta­mal­la. Se voi olla myös sosi­aa­lis­ta, ja tar­koit­taa äärim­mil­lään kaikkien ihmis­suh­tei­den kat­kai­se­mis­ta, sosi­aa­lis­ta kuolemaa. 

Koronaepidemian selät­tä­mi­seen tähtäävät suo­si­tuk­set koros­ta­vat tar­tun­ta­vaa­raa. Samalla ne mää­rit­tä­vät ihmiset puhtaasti bio­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden ter­vey­teen vai­kut­ta­vat vain virukset ja bakteerit. Suositukset sivuut­ta­vat ne moni­nai­set posi­tii­vi­set tavat, joilla ihmiset ovat toi­sis­taan riip­pu­vai­sia. Tämä painotus näkyy myös lin­jauk­sis­sa, joiden mukaan syn­ny­tys­sai­raa­loi­den per­he­huo­nei­siin saa vas­ta­syn­ty­neen luokse jäädä tar­tun­ta­ris­kin vuoksi vain syn­nyt­tä­jä

Ikääntyneiden kohdalla suo­si­tuk­sil­le on mää­ri­tet­ty selkeä ikäraja, jonka ylit­tä­nei­den tulee olla eris­tyk­sis­sä. Ikäihmisten näke­myk­siä ei suo­si­tuk­sis­sa kuunnella. Poikkeustilan jatkuessa on kuitenkin syytä kysyä, tulisiko tämän muuttua. Onko sillä mer­ki­tys­tä, jos mummo haluaa mie­luum­min viettää äitien­päi­vän suvun ympä­röi­mä­nä kuin yksin – tar­tun­ta­ris­kis­tä huo­li­mat­ta?

Koronapandemian laan­tu­mis­ta toivovat kaikki. Parannusta tautiin etsitään kuu­mei­ses­ti. Jos pandemia jatkuu, herää kysymys: kuinka pitkään voimme vaatia ihmisiltä eris­täy­ty­mis­tä? Mitä, jos lääke päätyykin joidenkin kohdalla olemaan tautia tap­pa­vam­pi?

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.

Vaatetusalan yritykset ovat tänäkin syksynä käyttäneet mainoskampanjoissaan mielenterveyden häiriöitä kuvaavia termejä, kuten “mania” ja “hullu”. Mediassa on useana vuonna keskusteltu siitä, miksi tällaisten termien käyttö mainonnassa on ongelmallista ja loukkaavaa mielenterveyden häiriötä sairastavia kohtaan. Miten ongelmallisuus muodostuu kielellisen viestinnän kautta?

Pohjoiseurooppalaiset ovat maailman vastahankaisimpia käyttämään kasvosuojuksia silloinkin, kun syytä maskin pitämiselle olisi. Monissa Aasian maissa tilanne on päinvastainen. Ihmiset haluavat pitää kasvosuojusta, ja ilman suojusta julkisesti näyttäytymistä pidetään moraalittomana. Mistä tämä ero johtuu?