Vappu on työläisten ja opiskelijoiden karnevalistinen kevätjuhla, jolla vanhaa talvea työnnetään syrjään. Kesän voitto talvesta symboloi myös ammatillista jatkumoa, jossa nuoret osaajat pyrkivät pyyhältämään vanhojen ohi. Kevätkarnevaalien rituaaliperinteet ulottuvat jopa keskiaikaan asti.
Vappu on nykykulttuurimme ainoa urbaani, karnevalistinen laajasti juhlittava vuotuisjuhla. Sen juhlinta on pitänyt pintansa, vaikka juhlinnan syistä ei ole mitään selkeästi jaettuja käsityksiä. Historiallinen ja sosiologinen tarkastelu saattaa kuitenkin paljastaa vapun rituaaliperinteen olevan yhtenäisempää ja vanhempaa, kuin miltä äkkiseltään näyttääkään.
Ammattikuntaperinteet opiskelijoiden ja työläisten juhlinnan taustalla
Vappu on poikkeuksellinen juhla jo siksi, että vappupäivä on ainoa ei-kirkollinen virallinen arkipyhä. Vuonna 1978 toukokuun ensimmäisestä tehtiin Suomessa lakisääteinen vapaapäivä, ”suomalaisen työn päivä”. Innokkaimmin vappua viettävät väestönosat ovat yliopisto-opiskelijat ja vasemmistolaiseen työväenperinteiseen sitoutuvat, mutta kummatkin tuntuvat juhlivan ikään kuin omia juhliaan.
Vapun juhlinnan taustalla on hyvin vanha agraarinen kevätkarkeloperinne. Aikoinaan uusi työvuosi alkoi maaseudulla perinteisesti Valpurin päivän tienoilla, jolloin tuoreet käsityöläiskisällit aloittivat vaellusvuotensa.
Keskiajan kuluessa eurooppalaisten kaupunkien ammattikuntayhteisöissä oli tullut tavaksi myöntää kyvykkyytensä näyttäneille oppipojille kisällin asema toukokuussa vietettävissä valmistujaisrituaaleissa. Tämän jälkeen kisällit olivat vapaita lähtemään kiertämään itsenäisesti töitä etsien.
Edelleen tätä perinnettä jatkavat yliopistoalojen, muun muassa medisiinari- ja teekkarikiltojen vappujuhlat. Myös ammattiyhdistykset kehittyivät ammattikuntien yhteenliittymien pohjalta.
Pohjoisemmassa Euroopassa laskiaiskarnevaalin piirteitä siirtyi kaupunkien ammattikuntien toukokouisiin juhliin. Karnevalistiseen juhliintaan kuuluu nurinpäin kääntämisen, arkisesta tavanomaisuudesta poikkeamisen ja liioittelun teema. Vapun juhlinnasta on edelleen tunnistettavissa karnevalistia rituaaleja ja symboleja naamioista, viuhkoista ja serpentiineistä alkaen.
Ei-kirkollisuudesta huolimatta vappuun liittyy piilevästi uskonnollisiksi katsottavia teemoja, kun uskonnollisuutta ei ymmärretä ensisijaisesti jumaluskon vaan rituaalien ja erilaisiin rajoihin liittyvän pyhyyden kautta. Historiallisesti tarkasteltuna ylioppilaiden ja palkkatyöläisten vapun juhlinta taas kumpuaa yhteisestä urbaanista ammattikuntaperinteestä, jonka yleiseurooppalaiset juuret ulottuvat sydänkeskiaikaan ja ehkä kauemmaskin.
Ylioppilaat ja työläiset eivät juhli samaan aikaan sattumalta. Käsityöläisten ammattikuntien ja 1800-luvun jälkipuoliskolla syntyneen sosialistisen työväenliikkeen välillä on selkeä jatkumo. 1800-luvun puolivälissä, ennen täkäläisen sosialistisen työväenliikkeen järjestäytymistä, vörstmai oli muun muassa tamperelaisten tehdastyöläisten huvittelupäivä. Sen ohjelmaan kuului retkiä ja sovittuja tappeluita. Kansainvälisen työväenliikkeen saavuttua Suomeen vapun viettoon kokoonnuttiin edelleen ammattikunnittain.
Toiseksi yliopisto-opettajien ja opiskelijoiden yhteenliittymät ovat vanhastaan olleet käsityöläiskiltoihin rinnastettavia ammatillisia yhteenliittymiä. 1100-luvulle tultaessa oppineet alkoivat järjestäytyä Euroopassa eräänlaisiksi ammattikunniksi. Ammattiylpeys ja kilpailullisuus edistivät tieteenalojen kehitystä, ja oppineiden ammattikunnista syntyi yliopistolaitos.
Alun perin myös käsityöläisammattikunnasta saatettiin käyttää nimitystä universitas. Sanasta juontuvat germaanisten kielten universitet, university ja vastaavat. Englannin college taas juontuu jo antiikin Rooman ammattikunnista käytetystä ammatti- tai samaa työtä tekevien yhteisöä tarkoittavasta collegio-sanasta.
Miksi juhlia työtä?
Kun nykyiset ja tulevat ammattilaiset juhlivat työtä, he kunnioittavat osaamistaan ja alansa saavutuksia. Taituruutta, tai ainakin monipuolista osaamista ja yhteistä ponnistelua, vaativa työ koetaan parhaimmillaan hyvin palkitsevaksi. Tällainen työ ei ole välineellistä raadantaa, vaan itsessään hyvää, tavoiteltavaa ja juhlimisen arvoista. Filosofisessa ja sosiologisessa tutkimusperinteessä tämän aiheen käsittelyssä on usein seurattu Aristoteleen käsitystä toiminnasta praksiksena.
Kevätkarkeloiden tyypillisiä menoja ovat olleet hedelmällisyysrituaalit, symboliset turnajaiset, kisat ja taistelut, joissa vanha talvi häviää nuorelle kesälle. Eteläisemmässä Euroopassa pakanallinen kevätjuhla lomittui helmi-maaliskuuhun sijoittuvan kristillisen laskiaiskarnevaalin yhteyteen. Pohjoisempana sitä on ollut luontevampi viettää vasta toukokuussa.
Nykysuomalaiselle vapulle ovat edelleen tyypillisiä kesän voittoa juhlistavat symbolis-ritualistiset kuvaelmat: piknikille, Linnanmäelle ja grillaamaan mennään vaikka räntää sataisi. Kesä ei ole vain luonnonjärjestykseen kuuluva ilmiö, vaan kesän koitto ilmentää uudistumista, nuorten voittoa vanhoista, elämän jatkuvuutta ja uudestisyntymistä sosiaalisessa ja kulttuurisessa mielessä. Teekkarifukseille annetaan lakit kiltasymboleineen, ja aikuiset taantuvat lapsellisiksi, ilmentääkseen jälkikasvunsa ja nuorempiensa kasvua vertaisikseen.
Vanha talvi väistyy uutta synnyttävän kesän tullessa. Näin käy myös ammatillisessa jatkumossa. Omalla alallaan aidosti kehittymään pyrkivä yrittää lyödä ammattikuntansa vanhat mestarit laudalta. Aloittelijoista tulee vähitellen mestarien ja opettajien vertaisia, ja ennen pitkää osa heistä menee vanhoista ohi.
Yhteistä hyvää ja jaettua taitojen kehittymistä tavoittelevan työn rinnalla ja pinnan alla kytevät eturistiriidat. Kisälli myi päivätyötään pajan tai verstaan omistavalle mestarille, joka omi itselleen osan alaisensa tuottamasta lisäarvosta.
Perinteinen käsitys työn itseisarvoisuudesta alkoi myöhäiskeskiajalta lähtien marginalisoitua, siirryttäessä vähitellen omaan käyttöön tuottamisesta ja käsityöläisyydestä teolliseen tuotantoon ja palkkatyömarkkinoihin. Kehittyneessä palkkatyöyhteiskunnassa ja teollisessa kapitalismissa tuotannollista työtä käsitellään ensisijaisesti välineellisesti hyödyllisenä, kaupattavana hyödykkeenä. Ajatus työstä juhlittavana ja arvokkaana asiana on käynyt modernissa kulttuurissa oudoksi, ja säilynyt elinvoimaisimpana akateemisten ammattikuntien piirissä.
Kuva: Ninras/Wikimedia Commons (CC BY 4.0)
Rituaalit elävät erityisesti opiskelijajärjestöjen perinteissä
Ammattikuntien kevätjuhlaperinteeseen ovat vanhastaan kuuluneet siirtymärituaalit näytelmineen ja initiaatiomenoineen. Pohjoismaissa yliopistofuksien vappuspeksit ovat edelleen elävää perinnettä, aivan kuten teekkarien jäynäkisatkin. Näytelmät ja rituaalit eivät ole vain hauskanpitoa, vaan niillä on myös tärkeitä sosiaalisia merkityksiä ja tehtäviä.
Talven ja kesän rajavaiheena kevät symboloi opiskelijoilla myös sosiaalisen elämän liminaalivaihetta. Ammattikuntakisällien tavoin korkeakouluopiskelijat elävät pitkää siirtymävaihetta kohti ammatillisuutta ja aikuisuutta. Tähän odotettuun, monella tavalla palkitsevaan ja riemukkaaseen elämänvaiheeseen sisältyy myös epävarmuutta ja pettymyksiä. Ammattikuntien nuorempien edustajien osallistuminen rituaalisten näytelmien toteuttamiseen ilmentää heidän elämänvaihettaan, eräänlaista sosiaalista välitilaa.
Kisälliys, kuten opiskelu nykyään, on vuosia kestävä elämän liminaalivaihe. On jo saavutettu tietty itsenäisyys lapsuuden perheestä, muttei vielä pysyvää ammatillista asemaa. Vailla vakituista kotia ja perhettä elävä kisälli-ylioppilas omistautuu alallaan kehittymiseen ja perheen sijasta vertaisyhteisölleen.
Nykyopiskelijatkin löytävät vapun karnevalismista ja rituaaleista tapoja ilmaista ja purkaa liminaalista elämänvaihettaan. Irtiotoilla, kuten päihtymisellä, julkisella virtsaamisella ja promiskuiteettisilla suhteilla on vahvoja symbolisia merkityksiä. Toisaalta vappuna toimitaan vahvasti perinteisten sääntöjen mukaan: haalareiden tuunaamiseen suhtaudutaan pyhällä pieteetillä, Helsingissä Mantalla on oltava oikeaan aikaan, Ullanlinnanmäellä ajoissa oikeiden eväiden kanssa, ja niin edelleen.
Karnevalismiin kuuluu nurinpäin kääntäminen ja hierarkioiden tilapäinen kumoaminen. Vappuna juodaan ja syödään epätavallisissa paikoissa, joskus epätavalliseen seuraan eksyen, ja rikotaan usein siis muitakin ruumiillisuuteen liittyviä rajoitteita.
Anarkistisuudestaan huolimatta tällaisella juhlinnalla on tulkittu olevan myös yhteiskunnallista järjestystä ylläpitäviä tehtäviä. Nuoret, ja yleisemminkin kaikki alemmassa asemassa olevat, saavat nokitella vanhemmille ja valtaapitäville. Edes muutaman hetken kaikki ovat tasaveroisia ja nauttivat jumalallisesta yltäkylläisyydestä.
Voi olla, että tällainen juhlinta purkaa yhteiskunnallista painetta ja luo katteetonta toivoa paremmasta – tai ehkä raja tuonpuoleiseen häviää, ja pyhä autuus murtautuu hetkeksi elämäämme.
Kirjoitus on muokattu versio Uutistamo.fi-sivustolla huhtikuussa 2015 julkaistusta jutusta ja pohjautuu artikkeliin “Keväisen työnjuhlamme karnevalismi ja rituaalit” (Tiede & edistys 1/2008).
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
Lukemista
- Olli Alho, Hulluuden puolustus ja muita kirjoituksia naurun historiasta, WSOY, Porvoo 1988.
- Mihail Bahtin, Francois Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru [1965], suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen, Like, Helsinki 2002 [1995].
- Mary Douglas, Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi [1966], suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard, Vastapaino, Tampere 2000.
- Niko Noponen, ”Keväisen työnjuhlamme karnevalismi ja rituaalit – huomioita vapun juurista ja funktioista”, Tiede & edistys 33(1), 66-75.
- Victor Turner, Rituaali: rakenne ja communitas [1969], suom. Maarit Forde, Summa, Helsinki 2007.
