Onko vappu vain irrallisten perinteiden juhla?

Vappu on työläisten ja opiskelijoiden karnevalistinen kevätjuhla, jolla vanhaa talvea työnnetään syrjään. Kesän voitto talvesta symboloi myös ammatillista jatkumoa, jossa nuoret osaajat pyrkivät pyyhältämään vanhojen ohi. Kevätkarnevaalien rituaaliperinteet ulottuvat jopa keskiaikaan asti.

Vappu on nyky­kult­tuu­rim­me ainoa urbaani, kar­ne­va­lis­ti­nen laajasti juh­lit­ta­va vuo­tuis­juh­la. Sen juhlinta on pitänyt pintansa, vaikka juhlinnan syistä ei ole mitään selkeästi jaettuja käsi­tyk­siä. Historiallinen ja sosio­lo­gi­nen tar­kas­te­lu saattaa kuitenkin paljastaa vapun ritu­aa­li­pe­rin­teen olevan yhte­näi­sem­pää ja vanhempaa, kuin miltä äkki­sel­tään näyt­tää­kään.

Ammattikuntaperinteet opiskelijoiden ja työläisten juhlinnan taustalla

Vappu on poik­keuk­sel­li­nen juhla jo siksi, että vap­pu­päi­vä on ainoa ei-kir­kol­li­nen viral­li­nen arkipyhä. Vuonna 1978 toukokuun ensim­mäi­ses­tä tehtiin Suomessa laki­sää­tei­nen vapaa­päi­vä, ”suo­ma­lai­sen työn päivä”. Innokkaimmin vappua viettävät väes­tön­osat ovat yliopisto-opis­ke­li­jat ja vasem­mis­to­lai­seen työ­väen­pe­rin­tei­seen sitou­tu­vat, mutta kummatkin tuntuvat juhlivan ikään kuin omia juhliaan.

Vapun juhlinnan taustalla on hyvin vanha agraa­ri­nen kevät­kar­ke­lo­pe­rin­ne. Aikoinaan uusi työvuosi alkoi maa­seu­dul­la perin­tei­ses­ti Valpurin päivän tienoilla, jolloin tuoreet käsi­työ­läis­ki­säl­lit aloit­ti­vat vael­lus­vuo­ten­sa. 

Keskiajan kuluessa euroop­pa­lais­ten kau­pun­kien ammat­ti­kun­tayh­tei­söis­sä oli tullut tavaksi myöntää kyvyk­kyy­ten­sä näyt­tä­neil­le oppi­po­jil­le kisällin asema tou­ko­kuus­sa vie­tet­tä­vis­sä val­mis­tu­jais­ri­tu­aa­leis­sa. Tämän jälkeen kisällit olivat vapaita lähtemään kier­tä­mään itse­näi­ses­ti töitä etsien. 

Edelleen tätä perin­net­tä jatkavat yli­opis­toa­lo­jen, muun muassa medi­sii­na­ri- ja teek­ka­ri­kil­to­jen vap­pu­juh­lat. Myös ammat­tiyh­dis­tyk­set kehit­tyi­vät ammat­ti­kun­tien yhteen­liit­ty­mien pohjalta. 

Pohjoisemmassa Euroopassa las­kiais­kar­ne­vaa­lin piirteitä siirtyi kau­pun­kien ammat­ti­kun­tien tou­ko­ko­ui­siin juhliin. Karnevalistiseen juh­liin­taan kuuluu nurinpäin kään­tä­mi­sen, arkisesta tavan­omai­suu­des­ta poik­kea­mi­sen ja lii­oit­te­lun teema. Vapun juh­lin­nas­ta on edelleen tun­nis­tet­ta­vis­sa kar­ne­va­lis­tia ritu­aa­le­ja ja symboleja naa­miois­ta, viuh­kois­ta ja ser­pen­tii­neis­tä alkaen. 

Ei-kir­kol­li­suu­des­ta huo­li­mat­ta vappuun liittyy pii­le­väs­ti uskon­nol­li­sik­si kat­sot­ta­via teemoja, kun uskon­nol­li­suut­ta ei ymmärretä ensi­si­jai­ses­ti juma­lus­kon vaan ritu­aa­lien ja eri­lai­siin rajoihin liittyvän pyhyyden kautta. Historiallisesti tar­kas­tel­tu­na yli­op­pi­lai­den ja palk­ka­työ­läis­ten vapun juhlinta taas kumpuaa yhtei­ses­tä urbaa­nis­ta ammat­ti­kun­ta­pe­rin­tees­tä, jonka ylei­seu­roop­pa­lai­set juuret ulottuvat sydän­kes­kiai­kaan ja ehkä kau­em­mas­kin.

Ylioppilaat ja työläiset eivät juhli samaan aikaan sat­tu­mal­ta. Käsityöläisten ammat­ti­kun­tien ja 1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kol­la syntyneen sosia­lis­ti­sen työ­väen­liik­keen välillä on selkeä jatkumo. 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä, ennen täkä­läi­sen sosia­lis­ti­sen työ­väen­liik­keen jär­jes­täy­ty­mis­tä, vörstmai oli muun muassa tam­pe­re­lais­ten teh­das­työ­läis­ten huvit­te­lu­päi­vä. Sen ohjelmaan kuului retkiä ja sovittuja tap­pe­lui­ta. Kansainvälisen työ­väen­liik­keen saavuttua Suomeen vapun viettoon kokoon­nut­tiin edelleen ammat­ti­kun­nit­tain.

Toiseksi yliopisto-opet­ta­jien ja opis­ke­li­joi­den yhteen­liit­ty­mät ovat van­has­taan olleet käsi­työ­läis­kil­toi­hin rin­nas­tet­ta­via amma­til­li­sia yhteen­liit­ty­miä. 1100-luvulle tultaessa oppineet alkoivat jär­jes­täy­tyä Euroopassa erään­lai­sik­si ammat­ti­kun­nik­si. Ammattiylpeys ja kil­pai­lul­li­suus edistivät tie­tee­na­lo­jen kehitystä, ja oppi­nei­den ammat­ti­kun­nis­ta syntyi yli­opis­to­lai­tos. 

Alun perin myös käsi­työ­läi­sam­mat­ti­kun­nas­ta saa­tet­tiin käyttää nimitystä uni­ver­si­tas. Sanasta juontuvat ger­maa­nis­ten kielten uni­ver­si­tet, uni­ver­si­ty ja vastaavat. Englannin college taas juontuu jo antiikin Rooman ammat­ti­kun­nis­ta käy­te­tys­tä ammatti- tai samaa työtä tekevien yhteisöä tar­koit­ta­vas­ta collegio-sanasta.

Miksi juhlia työtä?

Kun nykyiset ja tulevat ammat­ti­lai­set juhlivat työtä, he kun­nioit­ta­vat osaa­mis­taan ja alansa saa­vu­tuk­sia. Taituruutta, tai ainakin moni­puo­lis­ta osaamista ja yhteistä pon­nis­te­lua, vaativa työ koetaan par­haim­mil­laan hyvin pal­kit­se­vak­si. Tällainen työ ei ole väli­neel­lis­tä raadantaa, vaan itsessään hyvää, tavoi­tel­ta­vaa ja juh­li­mi­sen arvoista. Filosofisessa ja sosio­lo­gi­ses­sa tut­ki­mus­pe­rin­tees­sä tämän aiheen käsit­te­lys­sä on usein seurattu Aristoteleen käsitystä toi­min­nas­ta prak­sik­se­na.

Kevätkarkeloiden tyy­pil­li­siä menoja ovat olleet hedel­mäl­li­syys­ri­tu­aa­lit, sym­bo­li­set tur­na­jai­set, kisat ja taistelut, joissa vanha talvi häviää nuorelle kesälle. Eteläisemmässä Euroopassa paka­nal­li­nen kevät­juh­la lomittui helmi-maa­lis­kuu­hun sijoit­tu­van kris­til­li­sen las­kiais­kar­ne­vaa­lin yhteyteen. Pohjoisempana sitä on ollut luon­te­vam­pi viettää vasta tou­ko­kuus­sa.

Nykysuomalaiselle vapulle ovat edelleen tyy­pil­li­siä kesän voittoa juh­lis­ta­vat symbolis-ritua­lis­ti­set kuvaelmat: pik­ni­kil­le, Linnanmäelle ja gril­laa­maan mennään vaikka räntää sataisi. Kesä ei ole vain luon­non­jär­jes­tyk­seen kuuluva ilmiö, vaan kesän koitto ilmentää uudis­tu­mis­ta, nuorten voittoa vanhoista, elämän jat­ku­vuut­ta ja uudes­ti­syn­ty­mis­tä sosi­aa­li­ses­sa ja kult­tuu­ri­ses­sa mielessä. Teekkarifukseille annetaan lakit kil­ta­sym­bo­lei­neen, ja aikuiset taantuvat lap­sel­li­sik­si, ilmen­tääk­seen jäl­ki­kas­vun­sa ja nuo­rem­pien­sa kasvua ver­tai­sik­seen.

Vanha talvi väistyy uutta syn­nyt­tä­vän kesän tullessa. Näin käy myös amma­til­li­ses­sa jat­ku­mos­sa. Omalla alallaan aidosti kehit­ty­mään pyrkivä yrittää lyödä ammat­ti­kun­tan­sa vanhat mestarit laudalta. Aloittelijoista tulee vähi­tel­len mestarien ja opet­ta­jien vertaisia, ja ennen pitkää osa heistä menee vanhoista ohi. 

Yhteistä hyvää ja jaettua taitojen kehit­ty­mis­tä tavoit­te­le­van työn rinnalla ja pinnan alla kytevät etu­ris­ti­rii­dat. Kisälli myi päi­vä­työ­tään pajan tai verstaan omis­ta­val­le mes­ta­ril­le, joka omi itselleen osan alaisensa tuot­ta­mas­ta lisä­ar­vos­ta.

Perinteinen käsitys työn itsei­sar­voi­suu­des­ta alkoi myö­häis­kes­kia­jal­ta lähtien mar­gi­na­li­soi­tua, siir­ryt­täes­sä vähi­tel­len omaan käyttöön tuot­ta­mi­ses­ta ja käsi­työ­läi­syy­des­tä teol­li­seen tuo­tan­toon ja palk­ka­työ­mark­ki­noi­hin. Kehittyneessä palk­ka­työyh­teis­kun­nas­sa ja teol­li­ses­sa kapi­ta­lis­mis­sa tuo­tan­nol­lis­ta työtä käsi­tel­lään ensi­si­jai­ses­ti väli­neel­li­ses­ti hyö­dyl­li­se­nä, kau­pat­ta­va­na hyö­dyk­kee­nä. Ajatus työstä juh­lit­ta­va­na ja arvok­kaa­na asiana on käynyt moder­nis­sa kult­tuu­ris­sa oudoksi, ja säilynyt elin­voi­mai­sim­pa­na aka­tee­mis­ten ammat­ti­kun­tien piirissä.

Rituaalit elävät erityisesti opiskelijajärjestöjen perinteissä

Ammattikuntien kevät­juh­la­pe­rin­tee­seen ovat van­has­taan kuuluneet siir­ty­mä­ri­tu­aa­lit näy­tel­mi­neen ja ini­ti­aa­tio­me­noi­neen. Pohjoismaissa yli­opis­to­fuk­sien vap­pus­pek­sit ovat edelleen elävää perin­net­tä, aivan kuten teek­ka­rien jäy­nä­ki­sat­kin. Näytelmät ja rituaalit eivät ole vain haus­kan­pi­toa, vaan niillä on myös tärkeitä sosi­aa­li­sia mer­ki­tyk­siä ja tehtäviä. 

Talven ja kesän raja­vai­hee­na kevät symboloi opis­ke­li­joil­la myös sosi­aa­li­sen elämän limi­naa­li­vai­het­ta. Ammattikuntakisällien tavoin kor­kea­kou­luo­pis­ke­li­jat elävät pitkää siir­ty­mä­vai­het­ta kohti amma­til­li­suut­ta ja aikui­suut­ta. Tähän odo­tet­tuun, monella tavalla pal­kit­se­vaan ja rie­muk­kaa­seen elä­män­vai­hee­seen sisältyy myös epä­var­muut­ta ja pet­ty­myk­siä. Ammattikuntien nuo­rem­pien edus­ta­jien osal­lis­tu­mi­nen ritu­aa­lis­ten näy­tel­mien toteut­ta­mi­seen ilmentää heidän elä­män­vai­het­taan, erään­lais­ta sosi­aa­lis­ta välitilaa.

Kisälliys, kuten opiskelu nykyään, on vuosia kestävä elämän limi­naa­li­vai­he. On jo saa­vu­tet­tu tietty itse­näi­syys lapsuuden perheestä, muttei vielä pysyvää amma­til­lis­ta asemaa. Vailla vaki­tuis­ta kotia ja perhettä elävä kisälli-yli­op­pi­las omis­tau­tuu alallaan kehit­ty­mi­seen ja perheen sijasta ver­tai­syh­tei­söl­leen. 

Nykyopiskelijatkin löytävät vapun kar­ne­va­lis­mis­ta ja ritu­aa­leis­ta tapoja ilmaista ja purkaa limi­naa­lis­ta elä­män­vai­het­taan. Irtiotoilla, kuten päih­ty­mi­sel­lä, jul­ki­sel­la virt­saa­mi­sel­la ja pro­mis­kui­teet­ti­sil­la suhteilla on vahvoja sym­bo­li­sia mer­ki­tyk­siä. Toisaalta vappuna toimitaan vahvasti perin­teis­ten sääntöjen mukaan: haa­la­rei­den tuu­naa­mi­seen suh­tau­du­taan pyhällä pie­tee­til­lä, Helsingissä Mantalla on oltava oikeaan aikaan, Ullanlinnanmäellä ajoissa oikeiden eväiden kanssa, ja niin edelleen.

Karnevalismiin kuuluu nurinpäin kään­tä­mi­nen ja hie­rar­kioi­den tila­päi­nen kumoa­mi­nen. Vappuna juodaan ja syödään epä­ta­val­li­sis­sa paikoissa, joskus epä­ta­val­li­seen seuraan eksyen, ja rikotaan usein siis muitakin ruu­miil­li­suu­teen liittyviä rajoit­tei­ta. 

Anarkistisuudestaan huo­li­mat­ta täl­lai­sel­la juh­lin­nal­la on tulkittu olevan myös yhteis­kun­nal­lis­ta jär­jes­tys­tä yllä­pi­tä­viä tehtäviä. Nuoret, ja ylei­sem­min­kin kaikki alemmassa asemassa olevat, saavat nokitella van­hem­mil­le ja val­taa­pi­tä­vil­le. Edes muutaman hetken kaikki ovat tasa­ve­roi­sia ja nauttivat juma­lal­li­ses­ta yltä­kyl­läi­syy­des­tä. 

Voi olla, että tällainen juhlinta purkaa yhteis­kun­nal­lis­ta painetta ja luo kat­tee­ton­ta toivoa parem­mas­ta – tai ehkä raja tuon­puo­lei­seen häviää, ja pyhä autuus murtautuu hetkeksi elämäämme.

Kirjoitus on muokattu versio Uutistamo.fi-sivustolla huhtikuussa 2015 julkaistusta jutusta ja pohjautuu artikkeliin “Keväisen työnjuhlamme karnevalismi ja rituaalit” (Tiede & edistys 1/​2008).

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  1. Olli Alho, Hulluuden puolustus ja muita kir­joi­tuk­sia naurun his­to­rias­ta, WSOY, Porvoo 1988.
  2. Mihail Bahtin, Francois Rabelais: Keskiajan ja renes­sans­sin nauru [1965], suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen, Like, Helsinki 2002 [1995].
  3. Mary Douglas, Puhtaus ja vaara: ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi [1966], suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard, Vastapaino, Tampere 2000.
  4. Niko Noponen, “Keväisen työn­juh­lam­me kar­ne­va­lis­mi ja rituaalit — huomioita vapun juurista ja funk­tiois­ta”, Tiede & edistys 33(1), 66 – 75.
  5. Victor Turner, Rituaali: rakenne ja com­mu­ni­tas [1969], suom. Maarit Forde, Summa, Helsinki 2007.

Kirjoittaja

Niko Noponen (VTT, TM) opettaa Kuopion taidelukio Lumitissa. Hän on tutkinut erityisesti etiikan ja yhteiskuntafilosofian aiheita, mutta myös tonttulakin poliittista historiaa ("Vapausmyssy ja tasavaltalaisuus", niin & näin 4/2016).

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Shamanismia on kutsuttu ihmiskunnan vanhimmaksi henkiseksi perinteeksi. Sen harjoittajien määrä Suomessa näyttää olevan kasvussa, ja shamanismi on aiempaa näkyvämpää. Shamanismin tutkija pohtii kysymyksiä tietämisen tavoista ja tutkimuksen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta.

Tuhansia vuosia vanhoja ihmisen ja eläinten jäänteitä ja esineitä tutkimalla saadaan tietoa siitä, millä tavoin merkityksellisimmät eläimet muokkasivat ihmisyhteisöjä. Monilajisessa maailmassa ihminen ei nähnyt itseään olemassaolon keskipisteenä, vaan eli vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Mitä eläimissä kunnioitettiin? Miten hirvenpyytäjä toimi varmistaakseen onnistuneen pyynnin?

Eurooppalaisessa kansanuskossa leipä on enemmän maaginen kuin maallinen asia. Leivän rituaalisella käsittelyllä on siirretty voimaa ihmisten, eläinten, kasvukausien ja jumalallisen välillä. Esimerkiksi talon varakkuutta symboloiva kylvökakku syötettiin karjalle kevään ensimmäisenä laidunpäivänä hyvän sadon eli leivän saannin jatkumiseksi. Kristillisessä perinteessä ehtoollisleivän nauttijat voivat kokea olevansa yhtä Kristuksessa.