Unisieppari lapsen suojelijana

Unisieppari on Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen suo­je­lue­si­ne, joka varjelee lapsia unien tuomilta sai­rauk­sil­ta ja pahoilta hengiltä. Pyöreään kehikkoon punottu verkko, josta roikkuu sulkia ja helmiä, on nykyään tuttu niin koruista, vaat­teis­ta kuin sisus­tuse­le­men­teis­tä.

Suurten järvien alueella USA:n koil­lis­osas­sa elävät ojibwat kuuluvat maan suu­rim­piin alku­pe­räis­väes­töi­hin. Unet ovat tärkeä osa ojibwojen kult­tuu­ria. Ihmisen olemuksen nähdään jakau­tu­van neljään osaan, joista yksi on unek­si­mis­ta varten. Unet ovat tärkeitä kur­kis­tuk­sia hen­ki­maa­il­maan. Ne opettavat ymmär­tä­mään luon­nol­li­sen ja yli­luon­nol­li­sen maailman välistä yhteyttä, samoin kuin ihmisen kehon ja hengen suhdetta. Hyvät unet ovat siunaus ja onni, mutta huonot unet voivat olla uhka. 

Perinteinen uni­siep­pa­ri raken­ne­taan luon­non­ma­te­ri­aa­leis­ta, jotka kuvaavat eri ele­ment­te­jä. Pajupuisen kehikon pyöreys kuvastaa elämän kier­to­kul­kua, verkon kat­kea­mat­to­muus taas ikui­suut­ta ja elämän jat­ku­vuut­ta. Unisiepparin ei ole tarkoitus kestää. Se tehdään hajoamaan, lapsuuden väliai­kai­suut­ta hei­jas­taen. Verkkoon saatetaan punoa pojalle haukan ja tytölle pöllön sulka, symbolina elämälle vält­tä­mät­tö­mäs­tä ilman hen­käyk­ses­tä. 

Pahat unet jäävät verkkoon kiikkiin, ja aamun valo tuhoaa ne. Hyvät unet taas pujah­ta­vat lapselle verkon keskelle jätetyn reiän kautta. Tarinan mukaan uni­siep­pa­rin tekemisen taito periytyy hämä­hä­kil­tä, joka opetti erään isoäidin sen saloihin, kii­tok­sek­si elämänsä var­je­lus­ta. 

1960-luvulla new age ‑liikkeen parissa virisi kiin­nos­tus monia alku­pe­räis­kan­so­jen perin­tei­tä kohtaan. Ne nähtiin luon­non­mu­kai­sen elämän edus­ta­ji­na ja teollisen maailman vas­ta­koh­ti­na. 1980-luvulla val­ta­vir­taan levin­nees­tä uni­siep­pa­ris­ta on tullut ehkä tunnetuin Amerikan alku­pe­räis­väes­töil­tä glo­baa­liin käyttöön lainattu symboli.

Vaikka kes­kus­te­lua kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta on käyty, on uni­siep­pa­rien leviä­mi­seen suh­tau­dut­tu ojibwojen parissa usein suopeasti. Synteettisten mate­ri­aa­lien käyttöä niissä ei kui­ten­kaan pidetä sopivana, eikä käyttöä muualla kuin sängyn yllä.

  1. Judy Black, 1999. Dreamcatchers: Myths and History. 
  2. Cath Oberholtzer, 2012. Dream Catchers: Legend, Lore and Artifacts.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Syyskuun lopulla Venäjän turvallisuuspalvelu pidätti Viimeisen testamentin kirkon keulahahmo Vissarionin (Sergei Torop), hänen “oikean kätensä” Vadim Redkinin ja kirkon juridisia kasvoja edustavan Vladimir Vedernikovin. Heitä syytetään kirkon jäsenten psykologisesta painostuksesta rahan saamiseksi, ja vakavan haitan aiheuttamisesta yhdelle tai usealle jäsenelle. Minna Kulmala on tutkinut Vissarion-yhteisöä vuodesta 2011 ja tutustunut myös entisten jäsenten tarinoihin.

Shamanismia on kutsuttu ihmiskunnan vanhimmaksi henkiseksi perinteeksi. Sen harjoittajien määrä Suomessa näyttää olevan kasvussa, ja shamanismi on aiempaa näkyvämpää. Shamanismin tutkija pohtii kysymyksiä tietämisen tavoista ja tutkimuksen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta.