Vaatekaapin historia on täynnä näkymätöntä työtä

Vaatteiden valmistaminen, hankkiminen, pesu ja huolto ovat konkreettisia ehtoja sille, että kaapissa olisi jotain päälle puettavaa. Monet tavallisimmista ja vähiten arvostetuista kotitöistä liittyvät pukeutumiseen. Millaisia piirteitä näiden kotitöiden historiaan on Suomessa kuulunut? 

Pukeutuminen on arkista toimintaa, jota sää­te­le­vät sääolojen kal­tais­ten arkisten tosi­asioi­den ohella kult­tuu­ri­set arvot, normit ja tapa­kult­tuu­ri. Tässä artik­ke­lis­sa kiin­ni­täm­me huomiota vaat­tei­siin ja pukeu­tu­mi­seen sekä kon­kreet­ti­si­na esineinä että teke­mi­se­nä. Teksti pohjaa toi­mit­ta­maam­me Säädyllistä ja sää­dy­tön­tä ‑artik­ke­li­ko­koel­maan, joka käsit­te­lee pukeu­tu­mi­sen historiaa 1500-luvulta 2000-luvulle, pääosin suo­ma­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa. Teos keskittyy arkisten pukeu­tu­mis­ta­po­jen ja ‑ihan­tei­den muu­tok­siin. Monet kirjan artik­ke­leis­ta käsit­te­le­vät myös sitä, miten vaatteita on val­mis­tet­tu, hankittu ja huollettu eri aikoina. 

Pukeutumisen tut­ki­joi­na meitä kiin­nos­taa eri­tyi­ses­ti se, miten monet taval­li­sim­mis­ta ja vähiten arvos­te­tuis­ta koti­töis­tä liittyvät suoraan pukeu­tu­mi­seen ja ulkoasuun. Käsittelemme tässä artik­ke­lis­sa sitä, millaisia piirteitä ja vaiheita näiden koti­töi­den his­to­ri­aan on Suomessa kuulunut viimeisen sadan vuoden aikana. 

Menneisyyden ihmisiin ver­rat­tu­na nykyih­mi­nen omistaa val­ta­vas­ti erilaisia vaa­te­kap­pa­lei­ta. Hankimme vaatteita koko ajan lisää, ja vaihdamme niitä usein eri tilan­tei­den mukaan. Kun vaatteita käytetään, ne tar­vit­se­vat jatkuvaa huoltoa. Ompelukoneella ja pesu­ko­neel­la on ollut keskeinen rooli pukeu­tu­mi­sen his­to­rias­sa ja varsinkin naisten tekemissä koti­töis­sä. Vaatteiden valmistus ja huolto ovat usein jääneet pimentoon, kun tut­ki­muk­ses­sa on puhuttu työn­teos­ta ja eri työ­teh­tä­vien jakau­tu­mi­ses­ta perheiden sisällä.

Kotikutoinen vai tehdasvalmisteinen?

Kuten jokainen ompelua har­ras­ta­nut tietää, vaat­tei­den val­mis­ta­mi­nen on aikaa­vie­vää puuhaa. Se vaatii tietyt aineel­li­set puitteet. Ompelija tarvitsee mate­ri­aa­lit kuten kankaat, langat, napit ja veto­ket­jut; sekä kaavat ja työ­vä­li­neet, kuten sakset ja neulat. Tämän lisäksi ompe­li­jal­la täytyy olla tietoa siitä, miten vaate rakentuu — missä jär­jes­tyk­ses­sä osat ommellaan ja miten vaate saadaan istuvaksi. Ompeluun kuluu yllät­tä­vän paljon aikaa, vaikka var­si­nai­sen työn tekisikin ompe­lu­ko­ne. Käsinompelu on työlästä ja hyvin hidasta.

Ompelukoneella on pitkä historia. Britanniasta 1700-luvun lopulla alkanut teollinen val­lan­ku­mous löi itsensä nopeasti läpi teks­tii­li­teol­li­suu­des­sa. Koneistuminen mah­dol­lis­ti vaat­tei­den val­mis­ta­mi­sen sar­ja­tuo­tan­to­na. Tekniset inno­vaa­tiot tukivat toisiaan: kuto­ma­ko­neil­la lanka voitiin työstää kankaaksi nopeasti. Aiemmin saman kan­gas­mää­rän val­mis­ta­mi­nen vaati useamman päivän työ­pa­nok­sen. 

Tämän kehi­tyk­sen myötä teks­tii­li­teol­li­suus ei enää ollut riip­pu­vai­nen yksit­täis­ten ihmisten kudonta- ja ompe­lu­tai­dois­ta tai ‑nopeu­des­ta. Kutoma- ja ompe­lu­ko­nei­den kek­si­mi­sel­lä oli valtava vaikutus niin pukeu­tu­mi­seen kuin yhteis­kun­tiin ylei­sem­min­kin. Kun yhä useampi sai elantonsa raha­pal­kan muodossa, kankaiden ja vaat­tei­den hinnat laskivat. Tavaraa alkoi olla ylei­sem­min saa­ta­vil­la, ja myös teks­tii­li­teol­li­suu­den tuot­tei­den kulut­ta­mi­ses­ta tuli mah­dol­lis­ta yhä useam­mal­le.

Valmisvaatetuotannon yleis­tyes­sä yhä harvemman vaatteet olivat itse tehtyjä. Kautta historian vain varak­kail­la on ollut mah­dol­li­suus hankkia kaikki vaat­teen­sa valmiina. Esimerkiksi vielä 1900-luvun alussa suo­ma­lais­per­heis­sä valmiina han­kit­tiin vain takit ja miesten puvut. Muut vaatteet perheen naisväki teki itse, oman käsi­työ­tai­ton­sa varassa. 

Valmiina hankitut vaatteet olivat arvok­kaam­pia, ja merkki perheen kulu­tus­ky­vys­tä. Esimerkiksi räätälin tekemä miehen pääl­lys­tak­ki saattoi maksaa lehmän verran. Itse tehdyt vaatteet olivat alem­piar­voi­sia: ‘koti­ku­toi­nen’ viittaa vähek­sy­väs­sä mielessä siihen, että asia tai tuote on yksin­ker­tai­nen, ei täysin käyt­tö­kel­poi­nen tai pätevä.

Kun pyykit on pesty, ne täytyy ripustaa kuivumaan tai laittaa kui­vai­meen, ja viikata lopuksi kaappiin. Kuva: Eeva Rista, Helsingin Kaupunginmuseo.

Vaikka ompe­lu­ko­ne alkoi yleistyä 1800- ja 1900-lukujen aikana myös suo­ma­lai­sis­sa koti­ta­louk­sis­sa, kotiom­pe­lu alkoi menettää mer­ki­tys­tään 1960 – 1970 ‑luvuilla val­mis­vaa­te­tuo­tan­non kasvaessa. Kehityksen seu­rauk­se­na perin­teis­ten käsi­töi­den arvostus laski. Varsinkin neu­lo­mis­ta pidettiin lei­mal­li­ses­ti naisten käsityönä. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä käsi­töi­den tekeminen on muo­dos­tu­nut arvos­te­tuk­si taidoksi, ja käsi­työ­tuot­teis­ta ollaan myös valmiita maksamaan.

Naisten työ — näkymätöntä työtä?

Vaatteita ei vain hankita, niitä täytyy myös huoltaa. Esimerkiksi pyy­kin­pe­su ei koskaan ole ollut yhtä helppoa kuin se on nyt. Oikeastaan nyky­pyyk­kä­rin täytyy vain painaa nappia ja pesukone hoitaa kaikki työ­vai­heet — veden­läm­mi­tyk­sen, pesun, huuhtelun ja lin­kouk­sen. Arkisen kotityön äärellä ei aina tule aja­tel­leek­si, että ilman koneis­tu­mis­ta pyyk­kää­mi­nen on fyy­si­ses­ti raskasta ja aikaa vievää työtä. Pesuvedet täytyy kantaa ja lämmittää, pyykit keittää, huuhdella ja kuivata. Saippuakin oli aikai­sem­min itse­teh­tyä. Se val­mis­tet­tiin vedestä, rasvasta ja lipeästä. Talvisin pyykki huuh­del­tiin avannossa. 

Toisen maa­il­man­so­dan jälkeen myös Suomessa yleis­ty­nyt pesukone on muuttanut pyy­kin­pe­sun käy­tän­teet kokonaan. Juokseva vesi saatiin tosin osaan koti­ta­louk­sis­ta vasta 1970-luvulla. Tämän kehi­tyk­sen seu­rauk­se­na vaatteita pestään nyt enemmän kuin koskaan. Kuivausrummut, sili­tys­rau­dat ja mankelit hel­pot­ta­vat arkea ja säästävät aikaa.

Koneistuminen on hel­pot­ta­nut vaa­te­huol­toa huo­mat­ta­vas­ti. Pesukone alkoi yleistyä Suomessa 1950-luvun lopulta lähtien. Kuva: Tekniikan museon kuva­ko­koel­mat. Kuvaaja: Valokuvaamo Kuvakiila.

Pyykkääminen on koti­ta­louk­sis­sa niin sanottua metatyötä. Tällä tar­koi­te­taan koti­töis­tä kertyvää orga­ni­soin­tia ja aika­tau­lut­ta­mis­ta, jota tehdään arjessa paljon, mutta jota ei nähdä tai tun­nus­te­ta työksi. Pyykkien lajittelu, pesu, kui­vaa­mi­nen, silitys ja viikkaus ovat suo­ma­lais­sa koti­ta­louk­sis­sa naisten työtä. Tilastojen mukaan naiset käyttävät siihen viikossa monin­ker­tai­ses­ti enemmän aikaa kuin miehet: naiset kes­ki­mää­rin reilut puo­li­tois­ta tuntia, miehet noin vartin. Lisäksi naiset kantavat vastuun sen suun­nit­te­lus­ta, mitä vaatteita ja välineitä per­heen­jä­se­net tar­vit­se­vat työ­pai­kal­le, kouluun tai har­ras­tuk­siin­sa.

Pyykinpesun rooli lei­mal­li­ses­ti naisten työnä näkyy siinä, että se on esi­mer­kik­si kan­sa­tie­teel­li­sis­sä tut­ki­muk­sis­sa usein sivuu­tet­tu kokonaan, vaikka kan­sa­tie­de muutoin on pyrkinyt tarkasti doku­men­toi­maan työn eri muotoja agraa­ri­kult­tuu­ris­sa. Tämä johtuu epäi­le­mät­tä siitä, että tut­ki­mus­ta ovat tehneet kou­lu­te­tut ylä- ja kes­ki­luo­kan miehet, jotka eivät vält­tä­mät­tä ole osanneet tai halunneet kiin­nit­tää huomiota pal­ve­li­joi­den ja alempien luokkien naisten työnä pidettyyn pyy­kin­pe­suun. 

Naisten tekemää työtä on yritetty tehdä myös näkyväksi. Kodinhoitoon liit­ty­vien tehtävien mer­ki­tys­tä koko yhteis­kun­nal­le on nostanut esiin eri­tyi­ses­ti naisliike. 1900-luvun alku­puo­len nais­jär­jes­töt, kuten martat, pyrkivät ammat­ti­mais­ta­maan koti­töi­den teon vaa­ti­mal­la naisille koti­ta­lous­kou­lu­tus­ta ja modernien väli­nei­den ja mene­tel­mien käyt­töön­ot­toa. Samalla nais­jär­jes­töt tekivät kodin- ja las­ten­hoi­dos­ta naisten koko­päi­vä­työn, joka tosin oli pal­ka­ton­ta. Ideaaleissa naiset suo­rit­ti­vat nämä tehtävät per­hee­ne­män­ti­nä, puolison elät­täes­sä perheen. Toisaalta naisliike vaati naisten tekemälle koti­työl­le arvos­tus­ta pai­not­ta­mal­la sen kan­san­ta­lou­del­lis­ta mer­ki­tys­tä. 

1960 – 1970 ‑luvuilla koti­töi­den mer­ki­tyk­sen proble­ma­ti­soi ensin niin sanottu suku­puo­li­roo­li­lii­ke ja sen jälkeen femi­nis­ti­nen liike. Tasa-arvoa ajaneiden liik­kei­den mukaan naisten tekemät kotityöt olivat eman­si­paa­tion esteenä. Niin kauan, kun naiset joutuivat käyt­tä­mään ison osan ajastaan pal­kat­to­mien koti­töi­den tekoon, heillä ei ollut mah­dol­li­suut­ta käydä ainakaan koko­päi­väi­ses­ti töissä, eikä edetä urallaan. 

Jos naiset taas kävivät töissä, he joutuivat täyden työpäivän jälkeen tekemään vielä toisen työpäivän kotona. Oma vapaa-aika jäi vähäi­sek­si. Ratkaisuksi esi­tet­tiin kol­lek­tii­vi­pal­ve­lui­ta sekä koti­töi­den jakamista puo­li­soi­den kesken. Kollektiivipalveluilla tar­koi­tet­tiin esi­mer­kik­si kort­te­li­koh­tai­sia ruo­ka­loi­ta ja pesuloita. Niissä perheet voisivat ruokailla ja pesettää pyykkinsä edul­li­ses­ti, oman kotityön määrää vähentäen. 

Käytännössä tilan­net­ta paransi pyy­kin­pe­su­ko­nei­den läpimurto ja help­po­hoi­toi­sem­mis­ta mate­ri­aa­leis­ta val­mis­tet­tu­jen vaat­tei­den tulo mark­ki­noil­le. Kotitöiden suku­puo­lit­tu­nei­suut­ta koneet eivät rat­kais­seet.

Vaatteet ympäristöongelmana

Pyykinpesun hel­pot­tu­mi­nen ei ole vähen­tä­nyt siihen käytettyä aikaa. Vaatteita nimittäin pestään nykyään useammin kuin aikai­sem­min. 1900-luvun kuluessa tapah­tu­neen moder­ni­saa­tion, kes­ki­luok­kais­tu­mi­sen ja kulu­tus­kult­tuu­rin kasvun myötä ihmisten edel­ly­te­tään omistavan yhä useampia vaa­te­ker­to­ja ja hankkivan eri tar­koi­tuk­sia varten erilaisia vaatteita. Samoihin vaat­tei­siin pukeu­tu­mi­nen päivä toisensa jälkeen on alkanut merkitä köyhyyttä, pai­kal­leen jämäh­tä­mis­tä ja mie­li­ku­vi­tuk­sen puutetta, paitsi jos kyse on tie­toi­ses­ta tyylistä tai valin­nas­ta. Ainakin alus­vaat­teet tulisi vaihtaa päi­vit­täin. 

Tämän ajattelun juuret ovat 1800-luvun lopulla tapah­tu­nees­sa lää­ke­tie­teen kehi­tyk­ses­sä ja hygie­nia­liik­keen nousussa. Muuttunut ymmärrys bak­tee­rien ja sai­rauk­sien ja toisaalta puhtauden ja terveyden yhtey­des­tä sai kiin­nit­tä­mään huomiota vaat­tei­den sään­nöl­li­seen puh­dis­ta­mi­seen osana ter­vey­den­hoi­toa. Puhtauden tavoit­te­lu ei päättynyt tähän. Siisti ja puhdas ulkoasu nähtiin kun­nial­li­sen ja itsestään huo­leh­ti­van ihmisen merkkinä. 

Sairaanhoitajien, elin­tar­vi­ke­liik­kei­den myy­jät­tä­rien ja koti­ta­lous­töi­den teki­jöi­den asuksi vakiintui län­si­mais­sa 1800-luvulla valkoinen puku, jonka aja­tel­tiin sym­bo­loi­van puhtautta. Se myös pakotti asujen käyttäjän jat­ku­vas­ti tark­kai­le­maan ulkoa­su­aan ja puh­dis­ta­maan vaat­tei­taan heti tar­vit­taes­sa, koska val­koi­ses­sa lika näkyy helposti. 

Lottien pukuun kuuluneet valkoiset kal­vo­si­met ja hihat sym­bo­loi­vat lotan puhtautta ja val­koi­suut­ta, mutta sota-aikana niitä oli rin­ta­mao­lo­suh­teis­sa vaikea pitää puhtaana saippuan puutteen takia. Kuva: Tauno Norjavirta, SA-kuva, Sotamuseon kuva-arkisto.

Keskeinen ongelma vaat­tei­den huollossa ovat mate­ri­aa­lit, jotka nykyi­sel­lään eivät kestä käytössä. Huonolaatuinen vaate menettää muotonsa jo ensim­mäi­sen pesun jälkeen: pinta alkaa nyp­pyyn­tyä ja värit haalistua. Sukkien ja suk­ka­housu­jen ei ole edes tarkoitus kestää. Tavoitteena on luoda kysynnän ja tarjonnan lop­pu­ma­ton kierto, jossa kuluttaja ostaa uuden tuotteen kuluneen tai hajonneen tilalle. 

Uuden osta­mi­ses­ta on tehty helppoa. Kun kaupat pursuavat uutuuksia — halpaan hintaan ja helposti kotiin kul­je­tet­tu­na — ei ole mikään ihme, että mah­dol­li­suu­teen myös tartutaan. Vaatteita on siellä missä ihmi­siä­kin: niitä on muo­ti­ket­ju­jen myy­mä­löis­sä ja mar­ke­teis­sa, niitä mai­nos­te­taan lehdissä ja tele­vi­sios­sa, ja internet on pul­lol­laan verk­ko­kaup­po­ja. 

Muoti nojaa jatkuvaan muu­tok­seen. Sen ole­muk­ses­sa on ajatus lisätystä arvosta, joka muuttuu kaiken aikaa. Kestävän kulu­tuk­sen, vaat­tei­den huollon ja muo­ti­teol­li­suu­den välillä onkin koko ajan kasvava ris­ti­rii­ta. Ongelma johtuu siitä, että muodin sykli on viime vuo­si­kym­me­ni­nä nopeu­tu­nut jat­ku­val­la tahdilla. Halpatuotannon jatkuva kasvu on pahen­ta­nut asiaa, sillä tuotannon kes­tä­mät­tö­mä­nä läh­tö­koh­ta­na on ainoas­taan hinnan halpuus ja vaat­tei­den lyhyt käyttöikä. Tällaisessa tuo­tan­nos­sa huolto on tois­si­jais­ta, tai se voidaan nähdä suo­ra­nai­se­na haittana.

Elintason nousun sekä muo­dik­kuu­den ja hygie­nia­liik­keen vaa­ti­mus­ten myötä yksi tai kaksi arki- ja pyhä­vaa­te­ker­taa, mikä oli todel­li­suut­ta vielä 1900-luvun alussa, ei ole enää riittänyt. Tarvittaisiin ajat­te­lu­ta­van muutos. Pyykinpesu ja muu vaa­te­huol­toon liittyvä työ tulisi nähdä arvok­kaa­na työnä. Vaatteet tulisi nähdä arvok­kaa­na han­kin­ta­na, joiden sään­nöl­li­seen huoltoon ja käyttöiän jat­ka­mi­seen kiin­ni­te­tään huomiota samalla tavoin kuin esi­mer­kik­si kiin­teis­tö­jen tai autojen kohdalla. 

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Pekka Halosen maalaus Avannolla, 1900. Valtion tai­de­museo.
  1. Lehtinen, Jenny 2015. Metatyö räjäyttää äidin pään! Yle, Merja Hintikka Live, 29.10.2015.
  2. Mickwitz, Margaretha, Agneta von Essen & Nordgren, Elisabeth (toim.) 2008. Roolien Murtajat. Tasa-arvo­kes­kus­te­lua 1960-luvulta 2000-luvulle.
  3. Ollila, Anne 1993. Suomen kotien päivä valkenee. Marttajärjestö suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa vuoteen 1939.
  4. Rahikainen, Marjatta & Räisenen, Tarja (toim.) 2001. “Työllä ei oo kukkaan rikas­tun­na.” Naisten töitä ja toi­meen­tu­lo­kei­no­ja 1800 – 1900-luvulla.
  5. Toupin, Louise 2018. Wages for Housework. The History of an International Feminist Movement (1972−1977).
  6. Turunen, Arja 2019. Nykyaikaista naista luomassa. Kotilieden, Emäntälehden ja Toverittaren pukeu­tu­mis­oh­jeet kan­sa­lais­kas­va­tuk­se­na 1920 – 1930-luvuilla. Kasvatus ja Aika 13:4, 4 – 25. https://​doi​.org/​1​0​.​3​3​3​5​0​/​k​a​.​8​3​055.
  7. Turunen, Arja & Niiranen, Anna (toim.) 2019. Säädyllistä ja sää­dy­tön­tä. Pukeutumisen historiaa renes­sans­sis­ta 2000-luvulle.

Kirjoittajat

Arja Turunen on sukupuolihistorian ja pukeutumisen historian tutkimukseen erikoistunut etnologi. Hän on kansatieteen dosentti, ja toimii tutkijana Jyväskylän yliopistossa. Tutkimuksissaan hän on käsitellyt muun muassa naisten housujen käytön sekä feministisen liikkeen historiaa Suomessa, pääosin muistitieto- ja media-aineistojen kautta.


Anna Niiranen on pukeutumisen kulttuurihistoriaan ja terveyden ja lääketieteen historioihin erikoistunut tutkija. Niiranen väittelee syksyllä 2020 yleisen historian oppiaineesta. Väitöskirja käsittelee synnyttämisen kulttuurihistoriaa 1800-luvun Britanniassa, mukaan lukien pukeutumisen merkitystä osana ajan lääketieteellistä keskustelua.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Mia Halonen 3.5.2020 klo 17:38

    Olipa kiin­nos­ta­va artikkeli, kiitos! Minun elin­ai­ka­na­ni eli reilun puolen vuo­si­sa­dan mittaan on tapah­tu­nut aivan valtava murros. Vielä teini-iässä yhdenkin uuden vaa­te­kap­pa­leen saaminen oli iso juttu — sitä on vaikea selittää henk­ka­mauk­ka-kauden ihmisille.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Antropologia on yhteiskuntatiede, jolle on ominaista etnografisen tutkimusmenetelmän hyödyntäminen. Uraansa aloitteleville antropologeille oman erityisosaamisen sanoittaminen saattaa kuitenkin olla hankalaa. Toimituksemme laati opiskelijoille ja vastavalmistuneille suunnatun työelämäpaketin helpottamaan työnhakua.

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli.