Eurooppalaisen yön historiaa

Auringonlaskua pidetään esi­merk­ki­nä pysäyt­tä­väs­tä, ihmetystä syn­nyt­tä­väs­tä kau­neu­des­ta. Sen voisi kuvitella olevan ilmiö, jota ihminen on kaikkina aikoina ihaillut. Euroopassa aurin­gon­las­ku oli kuitenkin pitkään varoitus yön siivillä saa­pu­vis­ta vaaroista. 

Ennen säh­kö­va­lo­jen yleis­ty­mis­tä yön pimeys oli paljon ehdot­to­mam­paa kuin mitä nykyajan kau­pun­ki­lai­nen voi kuvitella. Teollistumista edel­tä­vien vuo­si­sa­to­jen euroop­pa­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa ylis­te­tään aamun saras­tus­ta, aurin­gon­nousun kauneutta ja uuden päivän lupausta. Auringonlaskusta taas puhutaan valon puutteen kautta: pimeän las­keu­tu­mi­se­na ja päivän kuolemana. 

Esiteollisella ajalla oli illan hämär­täes­sä kii­ruh­det­ta­va sul­keu­tu­maan sisä­ti­loi­hin. Paikasta toiseen liik­ku­mis­ta väl­tet­tiin, sillä yön pimey­des­sä ihminen oli ryö­vä­rei­den, vil­lie­läin­ten ja hir­viöi­den armoilla, ja olipa hänen helpompaa kompastua ja satuttaa itsensä. Väkivallanteot, ryöstöt, murrot ja hen­ki­ri­kok­set lisään­tyi­vät pimeän turvin. Kodeissa poltetut kynttilät ja päreet kas­vat­ti­vat tuhoisien tuli­pa­lo­jen vaaraa, ja jopa ilman uskottiin yöllä olevan vaaraksi. Pimeyden mukana yötai­vaal­ta laskeutui myr­kyl­li­siä usvia, ja Kuu saastutti ilman sai­ras­tut­ta­vak­si. Ikkunat sul­jet­tiin tiukasti yön moni­nai­sia vaaroja vastaan. 

Yö oli pitkään metafora juma­lat­to­mal­le toi­min­nal­le. Yön ja päivän, pimeyden ja valon, ero kuvasti kris­til­li­syy­des­sä keskeistä hyvän ja pahan rajan­ve­toa. Yön synkkään piiriin kuuluivat avio­rik­ko­muk­set ja sek­su­aa­li­nen poik­kea­vuus, hirviöt, aaveet ja pedot, rikol­li­suus ja murhat, okkul­tis­mi, demo­ni­suus ja juo­pot­te­lu sekä kaiken sortin päi­vän­va­loa kes­tä­mä­tön toiminta. Samalla yö oli kuitenkin myös rukouksen ja hen­ki­syy­den aikaa. 

Sähkövalaistuksen yleis­ty­mi­nen rajoitti pimeyden valtaa, ajaen sen kodeista ja kau­pun­geis­ta. Vaikka nyky­päi­vän urbaani ja globaalin ver­kot­tu­nut elämä häivyttää yön ja päivän rajaa, ovat yöhön liitetyt mie­li­ku­vat yhä voi­mis­saan. Yö on normeja ja sääntöjä väis­te­le­vää aikaa, jolloin eris­kum­mal­li­sia asioita voi tapahtua. 

  1. Roger Ekirch, 2005. At Day’s Close: A History of Nighttime

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja tiedeviestijä. Ottaa mielellään vastaan kirjoittamiseen, tekstien toimittamiseen ja tutkimuspohjaisen tiedon yleistajuistamiseen liittyviä tehtäviä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Iiris Mattila 27.4.2020 klo 10:40

    Olipa mie­len­kiin­tois­ta luettavaa! Teen tällä hetkellä omaa pro-graduani otsikolla: “Aktiivinen paho­lai­nen ihmisten keskellä – IV Lateraanikonsiilin, Dialogus Miraculorumin ja Malleus Maleficarumin paho­lais­kä­si­tyk­set” eli siis tutkin miten kris­ti­nus­kon paho­lai­nen hiipi vai­ku­tus­val­tai­sem­paan sekä fyysiseen asemaan ihmisten käsi­tyk­sis­sä 1200 – 1300 ‑lukujen vaih­tees­sa. Lukiessani poh­ja­kir­jal­li­suut­ta tut­ki­muk­sel­le­ni olen myös törmännyt yön ja pimeyden teemoihin, jotka usein liitetään “paho­lai­sen ajaksi”. Lensiväthän kes­kiai­kai­sien usko­mus­ten noidatkin sapattiin yöllä, jolloin pahuus oli val­loil­laan. Tutkimuskirjallisuudessa yö, pahuus ja pimeys liitetään kes­kei­ses­ti paholaiseen.

    Vastaa
    • Ninnu Koskenalho 27.4.2020 klo 11:47

      Moi Iiris, kiitos kom­men­tis­ta! Graduaiheesi on kiin­nos­ta­va, toi­vot­ta­vas­ti suodatat siitä aikanaan jotakin kan­san­ta­juis­tet­tua popu­laa­ria luettavaa alan julkaisuihin :)

      Vastaa

Lue myös nämä:

Hotelli Tornin heinäkuinen, mysteeriksi jäänyt myrkytysepäily näyttää antropologien silmin noituudelta. Pohjoismaissa ajatus tuntuu vieraalta, vaikka noituus on arkipäivää suuressa osassa maailmaa.

Kaahailu – puhekielellä tafheet – muutti ajoittain Saudi-Arabian pääkaupunki Riadin keskustan pääkadut kilparadoiksi, joiden varsilla poikien ja nuorten miesten joukot seurasivat uhkarohkeita ajoesityksiä.