Missä kristinusko loppuu ja politiikka alkaa?

Keskuskauppakamarin toi­mi­tus­joh­ta­ja Juho Romakkaniemi kritisoi kirkon jär­jes­tö­jen osal­lis­tu­mis­ta vero­poh­jan til­kit­se­mis­tä vaativaan 430-kam­pan­jaan. Vastakampanjan seu­rauk­se­na mm. World Vision on irti­sa­nou­tu­nut 430:n tukijoukoista.

Pitäisikö kirkon pysyä erossa poli­tii­kas­ta? Kysymyksen ytimessä on illuusio uskonnon ja poli­tii­kan eril­li­syy­des­tä. Kun käsi­te­his­to­rioit­si­ja Romakkaniemi, tai Suomen lähe­tys­seu­ran hal­li­tuk­sen puheen­joh­ta­ja, piispa Teemu Laajasalo, perään­kuu­lut­ta­vat kirkon epä­po­liit­ti­suut­ta, he joko kuvit­te­le­vat kirkon ja poli­tii­kan välisen rajan sel­keäm­mäk­si kuin se on, tai yrittävät vetää tätä rajaa valit­se­maan­sa kohtaan.

Antropologille, jonka tut­ki­muk­sen fokuksena ovat ihmiset, yhteisöt ja ins­ti­tuu­tiot, on ilmeistä, että rajanveto kris­ti­nus­kon ja poli­tii­kan välillä on sil­män­lu­met­ta ja val­lan­käy­tön väline. 

Oma tut­ki­muk­se­ni kris­ti­nus­kon, puo­lue­po­li­tii­kan, maa­no­mis­tuk­sen ja jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen suhteista Ugandassa on osoit­ta­nut, että kirkot ovat siellä moni­mut­kai­ses­ti kie­tou­tu­nei­ta ja juur­tu­nei­ta (engl. embedded) ins­ti­tuu­tioi­ta ja yhteisöjä. Sama kuvaus pätee Suomen evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirkkoon.

Kosmologisesti kie­tou­tu­nut kirkko on omaksunut pää­siäis­pe­rin­tei­siin­sä aineksia esi­kris­til­li­ses­tä kan­sa­nus­kos­ta, ja se järjestää 2000-luvulla kris­til­lis­tä joogaa ja meditaatiota.

Sosiaalisesti kie­tou­tu­neen kirkon johtajien, työn­te­ki­jöi­den ja luot­ta­mus­hen­ki­löi­den kes­kuu­des­sa sekä heidän lähi­pii­reis­sään on kom­mu­nis­ti­su­ku­jen vesoja ja Lapuan liikkeen peril­li­siä. Kirkon joh­ta­jil­la on ver­kos­to­ja, joiden vuoksi Jari Sarasvuo voi tviitissä viitata piispa Laajasaloon ”veljenään Teemuna”.

Materiaalisesti kie­tou­tu­nut kirkko kerää ja maksaa veroja. Se omistaa metsiä ja maata, ja voi päätyä kiis­toi­hin seu­ra­kun­nan maalle raken­net­tu­jen talo­yh­tiöi­den vuokrista.

Poliittisesti kie­tou­tu­neen kirkon päät­tä­vien elinten vaaleissa on puo­luei­den listoja. Se on historian saatossa nähnyt polii­tik­ko­jen ja pappien epä­vi­ral­li­sia vel­jei­lyi­tä, ja yhteisten kantojen muo­vaa­mi­sia. Poliittisen kie­tou­tu­nei­suu­den peruskivi lie kirkon aset­tu­mi­nen sisäl­lis­so­das­sa val­kois­ten puolelle ja punaisia vastaan, minkä jäljiltä kirkon suhde ay-liik­kee­seen on ollut vaikea.

Tämä moni­nai­nen juur­tu­nei­suus osaltaan mah­dol­lis­taa kirkon yhteis­kun­nal­li­sen vai­ku­tus­val­lan. Juurtuneisuuden mukana tulee kuitenkin myös jän­nit­tei­tä, jotka jakavat kirkkoa, ja joiden valossa sen tekemisiä ja sanomisia arvioidaan.

Papin tai kirkon järjestön osal­lis­tu­mi­nen kyl­vön­siu­nauk­seen, tehtaan vih­ki­mi­seen, sisäl­lis­so­dan muis­to­ti­lai­suu­teen tai vero­vält­te­lyä vas­tus­ta­vaan kam­pan­jaan näyt­täy­tyy eri tavoin maan­vil­je­li­jäl­le, aggres­sii­vis­ta vero­suun­nit­te­lua har­joit­ta­val­le yri­tys­joh­ta­jal­le, pie­ny­rit­tä­jäl­le tai mata­la­palk­kai­sel­le duu­na­ril­le. Samoin vaikuttaa se, kuka kirkon nimissä puhuu; onko puhuja ympä­ris­tö­ak­ti­vis­mis­ta, dema­riyh­teyk­sis­tä vai kir­jan­pi­to­ri­kos­tuo­mios­ta tunnettu piispa.

Lähiviikkoina nähdään, onko talous­e­lii­til­lä Suomessa yhtä tiukka nis­ka­lenk­ki kirkosta kuin poliit­ti­sel­la eliitillä on kirk­koi­hin tut­ki­mus­koh­tees­sa­ni Ugandassa. Asettuuko kirkko yhteis­kun­nal­li­sen väännön yhden laidan tueksi, vai asettuuko se tukemaan aidosti moni­ää­nis­tä kes­kus­te­lua kaikista kysy­myk­sis­tä, jotka sen jäseniä kos­ket­ta­vat – yri­tys­ve­ro­tus mukaan lukien?

Romakkaniemen ja Laajasalon kysymys ”min­kä­lai­nen poliit­ti­nen osal­lis­tu­mi­nen kirkolle sopii”, onkin har­haan­joh­ta­va. Oleellisempaa on kysyä, min­kä­lai­nen kirkon poliit­ti­nen osal­lis­tu­mi­nen, tai sen kiel­tä­mi­nen, sopii kenellekin.

Kirjoittaja

Henni Alava on kristinuskon, politiikan ja lääketieteen antropologiasta kiinnostunut post-doc-tutkija. Hänen aiempi tutkimuksensa keskittyi ugandalaisiin kirkkoihin; uuden tutkimuksen aiheena ovat Suomessa asuvien perheiden kokemukset lasten pitkittyneestä kivusta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Esa Ylikoski 3.6.2020 klo 09:42

    Kirkko kiittää kan­san­edus­ta­jia, jotka ovat tur­van­neet pakol­li­sen uskon­non­ope­tuk­sen perus­kou­lus­sa ja lukiossa sen jäseneksi lii­te­tyil­le lapsille ja nuorille. Tämä tar­koit­taa kieltoa valita ja opiskella elä­män­kat­so­mus­tie­toa (ET) uskonnon sijaan, mikä rikko yhden­ver­tai­suut­ta ja on lapsen oikeuk­sien sopi­muk­sen 2. artiklan vastaista.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Päätös kieltäytyä koronarokotteesta voi perustua moniin syihin. Huoli rokotteen mahdollisista haitoista sekä epäluottamus viranomaistoimijoita kohtaan on yleistä. Epäluottamuksen syvenemisen ja rokotekeskustelun polarisoitumisen ehkäisemiseksi on syytä pyrkiä ymmärtämään, mistä huoli ja kritiikki rokottamista kohtaan kumpuavat.

Tehokas tapa hidastaa uusien koronavarianttien syntyä olisi lisätä rokotuskattavuutta koko maailmassa. Asiantuntijat ovatkin jo vuoden ajan rummuttaneet koronarokotteiden patenttien vapauttamisen puolesta, jotta rokotteiden hinta laskisi ja tuotanto kasvaisi. Patenttien purku edellyttäisi Maailman kauppajärjestön (WTO) päätöstä, jonka Euroopan komissio on yhdellä äänellään pysäyttänyt. Suomi ja muut pienet EU-maat voisivat halutessaan kerätä voimansa ajaakseen patenttien purkua.

Nykyisessä ”maahanmuuttokriittisessä” keskustelussa pyritään irrottautumaan rasismin käsitteestä nostamalla keskusteluun uskonto- ja kulttuurieroja “rodun” sijaan. Poliittinen oikeisto on kehittänyt uusrasistisen retoriikan, jossa turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat koetaan uhkaksi niin sanotulle kansalliselle yhtenäisyydelle. Ilmiöstä voidaan käyttää nimitystä ‘kulttuurifundamentalismi’, ja sen keskeisenä elementtinä näyttäytyy ksenofobia eli vieraan pelko.