Toukokuun nimi tulee toukotöistä, joita tehtiin uuden sadon valmistelemiseksi. Töiden aloituspäivänä toukoleipä jaettiin kylväjien ja toukotöissä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saatettiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaamiseksi. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kylvöleipä, kyntöleipä, eloleipä ja toukokaakku.
Leipää saatettiin antaa myös karjalle ensimmäisenä laidunpäivänä. Sitä jaettiin lehmille ja sujautettin myös lehmänkellon sisään sen takaamiseksi, että karja osasi kotiin laitumelta. Itä-Suomessa lehmille leivottiin oma leipäkakkara, jonka kanssa lehmänkelloon laitettiin myös kolme karvaa jokaisen laumaan kuuluvan lehmän kupeesta. Rituaaliin kuului myös lehmien kehottaminen seuraamaan toisiaan koko kesän sekä leivän kierrättäminen jokaisen lehmän pään ympäri myötäpäivään samalla, kun lehmälle lausuttiin paikat, missä sen kuului laiduntaa minäkin viikonpäivänä.
Usein toukoleipään varattiin ensimmäiset jauhot jo syyskesällä, ja se leivottiin joulupöytään asetettavaksi. Se saatettiin koristella laittamalla viljantähkiä pystyyn kuvaamaan runsasta satoa. Kaiken kaikkiaan jouluksi tehtiin kolme suurta koristeellista leipää: joululeipä, juustoleipä ja toukoleipä, jotka asetettiin pienempien leipien kanssa pinoon juhlapöytään. Joululeipä syötiin loppiaisena, juustoleipä ensimmäisen lehmän poikimisen jälkeen ja toukoleipä toukoa tehtäessä keväällä.
Leipien koko ja lukumäärä pinossa osoittivat talon varakkuuden. Pöydässä koko pyhien ajan seisova leipätorni keräsi itseensä tärkeitä voimia. Toukoleivän voima tulevan sadon kannalta oli tärkeä. Sitä ei syöty jouluna, vaan se kuivattiin ja piilotettiin jyvien joukkoon viljalaariin, josta se otettiin esiin kylvötöiden alkaessa.
Lukemista
- Johannes Häyhä 1897: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista
- Ulla Rauramo 2006: Ruis – suomalaisten salainen ase
- Kustaa Vilkuna 1946: Työ ja Ilonpito
