Toukoleipä yhdisti menneen ja tulevan sadon

Toukokuun nimi tulee tou­ko­töis­tä, joita tehtiin uuden sadon val­mis­te­le­mi­sek­si. Töiden aloi­tus­päi­vä­nä tou­ko­lei­pä jaettiin kylväjien ja tou­ko­töis­sä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saa­tet­tiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaa­mi­sek­si. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kyl­vö­lei­pä, kyn­tö­lei­pä, eloleipä ja tou­ko­kaak­ku.

Leipää saa­tet­tiin antaa myös karjalle ensim­mäi­se­nä lai­dun­päi­vä­nä. Sitä jaettiin lehmille ja sujau­tet­tin myös leh­män­kel­lon sisään sen takaa­mi­sek­si, että karja osasi kotiin lai­tu­mel­ta. Itä-Suomessa lehmille lei­vot­tiin oma lei­pä­kak­ka­ra, jonka kanssa leh­män­kel­loon lai­tet­tiin myös kolme karvaa jokaisen laumaan kuuluvan lehmän kupeesta. Rituaaliin kuului myös lehmien kehot­ta­mi­nen seu­raa­maan toisiaan koko kesän sekä leivän kier­rät­tä­mi­nen jokaisen lehmän pään ympäri myö­tä­päi­vään samalla, kun lehmälle lausut­tiin paikat, missä sen kuului laiduntaa minäkin vii­kon­päi­vä­nä.

Usein tou­ko­lei­pään varattiin ensim­mäi­set jauhot jo syys­ke­säl­lä, ja se lei­vot­tiin jou­lu­pöy­tään ase­tet­ta­vak­si. Se saa­tet­tiin koris­tel­la lait­ta­mal­la vil­jan­täh­kiä pystyyn kuvaamaan runsasta satoa. Kaiken kaikkiaan jouluksi tehtiin kolme suurta koris­teel­lis­ta leipää: jou­lu­lei­pä, juus­to­lei­pä ja tou­ko­lei­pä, jotka ase­tet­tiin pie­nem­pien leipien kanssa pinoon juh­la­pöy­tään. Joululeipä syötiin lop­piai­se­na, juus­to­lei­pä ensim­mäi­sen lehmän poi­ki­mi­sen jälkeen ja tou­ko­lei­pä toukoa tehtäessä keväällä. 

Leipien koko ja lukumäärä pinossa osoit­ti­vat talon varak­kuu­den. Pöydässä koko pyhien ajan seisova lei­pä­tor­ni keräsi itseensä tärkeitä voimia. Toukoleivän voima tulevan sadon kannalta oli tärkeä. Sitä ei syöty jouluna, vaan se kui­vat­tiin ja pii­lo­tet­tiin jyvien joukkoon vil­ja­laa­riin, josta se otettiin esiin kyl­vö­töi­den alkaessa.

  1. Johannes Häyhä 1897: Kuvaelmia itä-suo­ma­lais­ten vanhoista tavoista
  2. Ulla Rauramo 2006: Ruis – suo­ma­lais­ten salainen ase
  3. Kustaa Vilkuna 1946: Työ ja Ilonpito

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Hilma Granqvist on yksi antropologisen kenttätyön uranuurtajista, mutta hänen tutkimuksensa jäi aikanaan vähälle huomiolle. Suomen ruotsalaisen kirjallisuuden seuran ja Suomen Lähi-Idän instituutin järjestämässä tapahtumassa sukellettiin Granqvistin äskettäin digitalisoituun kenttätyöarkistoon, joka nostaa tutkijan perinnön vihdoin sen ansaitsemaan arvoon.

Miten keravalainen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ristiriitaisia merkityksiä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyttöyhteyksiä esitellään suomalaisen museon kontekstissa 2020-luvulla.

Kuukautiset olivat häpeällinen ja piilotettava asia vielä silloin, kun ensimmäisiä tehdasvalmisteisia kuukautissiteitä alettiin mainostaa Suomessa 1900-luvun alussa. Kuukautistuotteiden markkinoinnilla on ollut keskeinen rooli kuukautiskäsitysten muokkaamisessa länsimaissa ja kaupallisuus määrittää edelleen julkista puhetta asiasta. Nyt “kuukautisvallankumous” sekä murtaa tabuja että luo pohjaa uudenlaiselle bisnekselle kuukautisten ympärillä.