Toukoleipä yhdisti menneen ja tulevan sadon

Toukokuun nimi tulee tou­ko­töis­tä, joita tehtiin uuden sadon val­mis­te­le­mi­sek­si. Töiden aloi­tus­päi­vä­nä tou­ko­lei­pä jaettiin kylväjien ja tou­ko­töis­sä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saa­tet­tiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaa­mi­sek­si. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kyl­vö­lei­pä, kyn­tö­lei­pä, eloleipä ja tou­ko­kaak­ku.

Leipää saa­tet­tiin antaa myös karjalle ensim­mäi­se­nä lai­dun­päi­vä­nä. Sitä jaettiin lehmille ja sujau­tet­tin myös leh­män­kel­lon sisään sen takaa­mi­sek­si, että karja osasi kotiin lai­tu­mel­ta. Itä-Suomessa lehmille lei­vot­tiin oma lei­pä­kak­ka­ra, jonka kanssa leh­män­kel­loon lai­tet­tiin myös kolme karvaa jokaisen laumaan kuuluvan lehmän kupeesta. Rituaaliin kuului myös lehmien kehot­ta­mi­nen seu­raa­maan toisiaan koko kesän sekä leivän kier­rät­tä­mi­nen jokaisen lehmän pään ympäri myö­tä­päi­vään samalla, kun lehmälle lausut­tiin paikat, missä sen kuului laiduntaa minäkin vii­kon­päi­vä­nä.

Usein tou­ko­lei­pään varattiin ensim­mäi­set jauhot jo syys­ke­säl­lä, ja se lei­vot­tiin jou­lu­pöy­tään ase­tet­ta­vak­si. Se saa­tet­tiin koris­tel­la lait­ta­mal­la vil­jan­täh­kiä pystyyn kuvaamaan runsasta satoa. Kaiken kaikkiaan jouluksi tehtiin kolme suurta koris­teel­lis­ta leipää: jou­lu­lei­pä, juus­to­lei­pä ja tou­ko­lei­pä, jotka ase­tet­tiin pie­nem­pien leipien kanssa pinoon juh­la­pöy­tään. Joululeipä syötiin lop­piai­se­na, juus­to­lei­pä ensim­mäi­sen lehmän poi­ki­mi­sen jälkeen ja tou­ko­lei­pä toukoa tehtäessä keväällä. 

Leipien koko ja lukumäärä pinossa osoit­ti­vat talon varak­kuu­den. Pöydässä koko pyhien ajan seisova lei­pä­tor­ni keräsi itseensä tärkeitä voimia. Toukoleivän voima tulevan sadon kannalta oli tärkeä. Sitä ei syöty jouluna, vaan se kui­vat­tiin ja pii­lo­tet­tiin jyvien joukkoon vil­ja­laa­riin, josta se otettiin esiin kyl­vö­töi­den alkaessa.

  1. Johannes Häyhä 1897: Kuvaelmia itä-suo­ma­lais­ten vanhoista tavoista
  2. Ulla Rauramo 2006: Ruis – suo­ma­lais­ten salainen ase
  3. Kustaa Vilkuna 1946: Työ ja Ilonpito

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli.