Shamanismi voimistuu nykypäivän Suomessa

Shamanismia on kutsuttu ihmiskunnan vanhimmaksi henkiseksi perinteeksi. Sen harjoittajien määrä Suomessa näyttää olevan kasvussa, ja shamanismi on aiempaa näkyvämpää. Shamanismin tutkija pohtii kysymyksiä tietämisen tavoista ja tutkimuksen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta.

Mikä tuo ihmisen tässä ajassa sha­maa­niu­den äärelle? Shamanistiset har­joit­ta­jat eivät usein pysty kuvai­le­maan tätä sanoin, ellei oppi perin­tees­tä sitten tule heidän van­hem­mil­taan. He käyttävät meta­fo­ri­sia ilmaisuja, puhuen esi­mer­kik­si “sanoin­ku­vaa­mat­to­mas­ta kutsusta, joka tuli kuin suoraan puun­juu­ris­ta ja itse maasta”. 

Omalla koh­dal­la­ni kokemus sha­ma­nis­mis­ta oli mystinen. Oli kuin olisin kuullut sha­maa­ni­rum­mun tie­toi­suu­des­sa­ni tavalla, jota en osaa järjellä selittää. En kuullut sitä äänenä, vaan hil­jai­suu­des­sa. Olin astumassa para­dok­sien maailmaan. En ollut aiemmin ollut sha­maa­ni­rum­pu­jen kanssa teke­mi­sis­sä tai kuun­nel­lut niitä, saati tiennyt juuri mitään suo­ma­lai­ses­ta sha­ma­nis­ti­ses­ta perin­tees­tä. Tätä ei koulussa opetettu, eikä sha­ma­nis­ti­nen toiminta ollut minulle yhteis­kun­nas­sa näkyvää. 

Minulle tuli välitön tarve selvittää yhteys liek­sa­lai­seen rum­mun­te­ki­jään. Hänen koh­taa­mi­ses­taan, ensim­mäi­ses­tä koke­mas­ta­ni rum­pu­hoi­dos­ta sekä yhdessä teke­mäs­täm­me rum­mu­tuk­ses­ta Kolin huipulla tulisi mer­kit­tä­vä kään­ne­koh­ta elä­mäs­sä­ni. Olin jo vuonna 1999 saanut ensim­mäi­sen ini­ti­aa­tio­ni — erään­lai­sen vih­ki­myk­sen — sha­ma­nis­min tut­ki­muk­seen, kun unka­ri­lai­nen pro­fes­so­ri ja sha­ma­nis­min tutkija Mihály Hoppál opetti ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­ta sil­loi­ses­sa Joensuun yli­opis­tos­sa. 

Pian ensim­mäi­sen rum­pu­ko­ke­muk­se­ni jälkeen elämääni alkoi tulla sha­maa­nio­pet­ta­jia niin Suomesta kuin ulko­mail­ta. Yksi heistä on peru­lai­nen shamaani don Oscar Miro-Quesada. Kansainvälinen näkökulma on auttanut minua tar­kas­te­le­maan sha­ma­nis­mia suo­ma­lai­ses­sa perin­tees­sä. Väitöskirjatutkimuksessani käsit­te­len nyky­päi­vän poh­jois­maa­lais­ten sha­maa­ni­nais­ten työn mer­ki­tyk­siä ja heidän koke­muk­si­aan muu­tok­sis­ta, joita sha­ma­nis­ti­sen työs­ken­te­lyn kautta koetaan. Käytän metodina myös autoet­no­gra­fis­ta kerrontaa, jonka kautta tuon avoimesti esiin oman koke­mus­maa­il­ma­ni välit­tä­män tiedon sha­ma­nis­ti­sis­ta mer­ki­ty­syh­teyk­sis­tä, työ­ta­vois­ta ja esi­neis­tös­tä.

Kirjoittaja sha­maa­ni­rum­mun kanssa. Kuva: Jaana Louhelainen /​Helena Karhu

Shamanistinen kulttuuriperintö Suomessa

Shamanistinen henkinen kulttuuri on nouse­mas­sa yhä vapaammin osaksi iden­ti­teet­tiä nille suo­ma­lai­sil­le, jotka kokevat sen omakseen. Useat har­joit­ta­jat ovat pitkään pelänneet ilmaista sha­ma­nis­tis­ta iden­ti­teet­ti­ään, johtuen viime vuo­si­sa­to­jen uskon­nol­li­sis­ta valta-ase­tel­mis­ta. Uskonpuhdistuksesta alkanut ja sen jälkeinen henkinen maisema on käynyt läpi oman muu­tok­sen­sa. Tänä päivänä yhä useammat ihmiset erkaan­tu­vat ins­ti­tu­tio­naa­li­sis­ta val­taus­kon­nois­ta, tai haluavat luoda niihin uuden­lais­ta ja vapaampaa suhdetta. 

Tuhansia vuosia vanhoihin filo­so­fioi­hin ja perin­tei­siin lin­kit­ty­vät joo­ga­har­joi­tuk­set ja mind­ful­ness-trendi ovat avanneet henkistä kult­tuu­ria ja tie­toi­suut­ta myös Suomessa. Ne ovat osaltaan auttaneet muis­ta­maan, että myös Suomessa on tuhansia vuosia vanhaa, koto­pe­räis­tä henkistä perintöä. Tämä kult­tuu­ri­pe­rin­tö on suurelta osin ainee­ton­ta ja kir­joit­ta­ma­ton­ta. Tämän kehi­tyk­sen myötä har­joit­ta­jien pelko on alkanut vaihtua itsear­vos­tuk­sek­si. Tämä näkyy esi­mer­kik­si lisään­ty­vi­nä Facebook-pro­fii­li­ku­vi­na, joissa sha­ma­nis­ti­set har­joit­ta­jat posee­raa­vat rum­pui­neen voi­ma­pai­koil­laan. 

Nykypäivän sha­ma­nis­ti­ses­sa toi­min­nas­sa voi­ma­pai­kak­si kutsutaan oman syven­ty­neen sha­ma­nis­ti­sen har­joi­tuk­sen paikkaa. Se on paikka, jossa har­joit­ta­ja pystyy kes­kit­ty­mään sisäisen voimansa ja luon­non­voi­mien äärelle, ja johon hänellä on erityinen suhde. Mitä nämä “voimat” ovat, ja mistä ihmisen elä­män­voi­mas­sa on kyse? Tätä sha­ma­nis­min har­joit­ta­ja tutkii omassa koke­mus­maa­il­mas­saan. Hän pyrkii pitämään elä­män­voi­man­sa tasa­pai­nos­sa ja tar­joa­maan tätä tasa­pai­noa omissa teh­tä­vis­sään. 

Folkloristiikan pro­fes­so­ri Anna-Leena Siikala kir­joit­taa, kuinka ”sha­ma­nis­mi-käsit­teel­lä on viitattu suo­ma­lai­sen kan­sa­nus­kon van­ha­kan­tai­sim­piin piir­tei­siin”. Hänen mukaansa sha­ma­nis­ti­nen perinne juontuu iki­van­haan, jopa paleo­liit­ti­sen ajan perin­tee­seen, jonka on katsottu edustavan suo­ma­lai­suu­den arkaa­isin­ta henkistä perintöä. Siikala viittaa myös kan­san­ru­nou­den tutkija Matti Kuusen lausumaan, kuinka ”juuri sha­ma­nis­ti­nen juonne on suo­men­su­kuis­ten kansojen ominta, indoeu­roop­pa­lai­sis­ta lai­na­läh­teis­tä riip­pu­ma­ton­ta mui­nais­pe­rin­töä”. Tuhansia vuosia vanhat kal­lio­maa­lauk­set viittavat ikiai­kai­seen kult­tuu­ri­pe­rin­töön, joka ei näy pel­käs­tään kal­liois­sa, vaan sha­ma­nis­ti­ses­ti käsi­tet­ty­nä ilmenee myös näky­mät­tö­mäs­sä hen­ki­ses­sä jat­ku­mos­sa ja tie­toi­suu­des­sa. 

Itse käsitän sha­ma­nis­ti­sen perinteen luon­to­yh­tey­teen perus­tu­vak­si henkisen viisauden ja paran­ta­juu­den poluksi. Se on uni­ver­sa­lis­tis­ta, eli ilmentyy ympäri maailmaa kaikkina aika­kausi­na, ja on ihmis­kun­nan vanhin henkinen traditio. Toisaalta se on pai­kal­li­seen kult­tuu­riin ja ympä­ris­töön sidottua — kuten Kolin vaikutus Pielisen Karjalan alueella — ja hyvin yksi­löl­lis­tä ja hen­ki­lö­koh­tais­ta.

Shamanismin tutkija Michael Winkelmannin mukaan perusta sha­ma­nis­min uni­ver­saa­lil­le luon­teel­le on jopa ihmisen psy­ko­bio­lo­gias­sa: aivojen, mielen ja tie­toi­suu­den raken­teis­sa. Hän päättelee, että sha­ma­nis­min uudelleen ilme­ne­mi­sen voi­mak­kuus johtuisi ihmisen psy­ko­lo­gi­sen kapa­si­tee­tin kehit­ty­mi­ses­tä ja tarpeesta käsitellä aivojen sekä tie­dol­lis­ta että tie­dos­ta­ma­ton­ta puolta.

Jokaisen shamaanin tehtävä sisältää omien työ­vä­li­nei­den val­mis­tuk­sen ja oman ainut­laa­tui­sen itseil­mai­sun löy­ty­mi­sen. Nykypäivänä tähän vai­kut­ta­vat niin aiempi elämä, kou­lu­tuk­set kuin maa­il­man­mat­kat. Shamanististen metodien, työ­ka­lu­jen ja toi­min­to­jen kirjo voi olla hyvin yksin­ker­tai­nen tai valtavan laaja, riippuen henkilön elä­män­his­to­rias­ta ja per­soo­nal­li­suu­des­ta. 

Yhteistä kaikille sha­ma­nis­ti­sil­le toi­mi­joil­le on trans­sen­den­taa­lis­ten eli tie­toi­suut­ta laa­jen­ta­vien metodien kuten rummun, tanssin ja laulun käyt­tä­mi­nen omassa toi­min­nas­sa; vaih­toeh­toi­sik­si hoi­to­muo­doik­si luo­ki­tel­ta­vien metodien arvostus holis­ti­sen hyvin­voin­nin äärellä; yhteys elämän näky­mät­tö­miin, mystisiin ja ener­geet­ti­siin tasoihin; luova toiminta; sekä erittäin vahva suhde luontoon esi­mer­kik­si yrttien, puiden, kivien tai eläinten kautta. Ihminen nähdään osana luontoa, ja luontoon kuuluu suhtautua äärim­mäi­sel­lä kun­nioi­tuk­sel­la, nöy­ryy­del­lä ja vas­ta­vuo­roi­suu­teen pyr­ki­väl­lä toi­min­nal­la. Rituaaliset tekniikat ja sere­mo­niat kun­nioit­ta­vat tätä vas­ta­vuo­roi­suut­ta, ja kaikki toiminta perustuu sen har­mo­ni­aan. Shamaani don Oscar Miro-Quesadan sanoin: sha­ma­nis­ti­nen toimija luo harmoniaa ihmisen ja eko­sys­tee­min välille. 

Shamaaninsauvoja lepää­mäs­sä pitkän har­joi­tuk­sen jälkeen. Kuva: Jaana Louhelainen /​Helena Karhu

Dekolonisoivat metodologiat shamanismin tutkimukseen?

Uusiseelantilainen alku­pe­räis­kan­so­jen kas­va­tus­tie­teen pro­fes­so­ri Linda Tuhiwai Smith kir­joit­taa deko­lo­ni­soi­vis­ta meto­do­lo­giois­ta alku­pe­räis­kan­so­jen tut­ki­muk­ses­sa. Hänen mukaansa deko­lo­ni­soi­vien tut­ki­mus­suun­taus­ten tarkoitus on herättää kriit­ti­syyt­tä niitä arvoja, oletuksia ja moti­vaa­tioi­ta kohtaan, jotka ovat län­si­mai­sel­le tut­ki­muk­sel­le yleisiä. Niiden tarkoitus on tehdä tut­ki­mus­ta alku­pe­räis­kan­so­jen omien tie­tä­mi­sen tapojen läh­tö­koh­das­ta, ja palauttaa impe­ria­lis­min vai­ku­tuk­ses­ta menetetty hallinta omaan tie­tä­mi­sen tapaan. 

Pohdin, voisiko suo­ma­lais­ta sha­maa­niut­ta tutkia samoin peri­aat­tein kuin alku­pe­räis­väes­tö­jä: kun­nioit­taen sel­keäm­min sitä maa­il­man­ku­vaa, joka vallitsi ennen uskon­nol­lis­ta kolo­ni­saa­tio­ta. Nykypäivän sha­ma­nis­ti­set toimijat ovat edelleen tässä maa­il­man­ku­vas­sa kiinni, sillä myös aika­kä­si­tys on sha­ma­nis­ti­sin silmin toi­sen­lai­nen. Mennyt, nykyhetki ja tuleva eivät näyttäydy line­aa­ri­ses­ti, vaan kehä­mäi­se­nä jatkumona. Tällä tavalla myös men­nei­syys on läsnä nyky­het­kes­sä.

Niin tut­ki­mus­työ kuin sha­ma­nis­ti­nen työ ovat lisänneet poh­din­to­ja­ni suo­ma­lais­ten hen­ki­ses­tä alku­pe­räi­syy­des­tä. Mikä on suo­ma­lai­sil­le alku­pe­räis­tä henkistä kult­tuu­ria, ja kuinka se vaikuttaa hen­ki­ses­sä ja kan­sal­li­ses­sa iden­ti­tee­tis­säm­me? Shamanistinen työ palaa aina alku­te­ki­jöi­hin ja asioiden syn­ty­syi­hin, olipa kyse sitten sai­rauk­sien tai maailman synnystä. Myös ihmisinä ikään kuin synnymme yhä uudelleen ja uudelleen elä­män­pol­kum­me varrella. 

Alkuperäiskansojen hen­ki­syyt­tä, luon­non­me­ne­tel­min paran­ta­mis­ta ja vii­saus­pe­rin­tei­tä on vähätelty euroop­pa­lai­sen tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen ja uskon­nol­li­sen lähe­tys­työn myötä, ja näin on tapah­tu­nut myös Suomessa. Vaikka sha­ma­nis­min tut­ki­mus­ta on jo varsin paljon, olemme vielä kaukana siitä, että sha­ma­nis­min tut­ki­muk­sel­le olisi teologian lailla omat tie­de­kun­tan­sa tai tut­ki­mus­kes­kuk­sen­sa, tai että luon­non­lää­kin­tä olisi osa lää­ke­tie­teel­li­sen kou­lu­tus­oh­jel­maa. Shamanistisia kulttuuri‑, toiminta- ja tut­ki­mus­kes­kuk­sia ei ole, mutta seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sia on joka kunnassa. Vanhalla sha­ma­nis­ti­sel­la paikalla Akka-Kolilla on valtava puuristi, joka uusittiin kesällä 2020. Paikallisilta sha­maa­neil­ta tuskin kysyttiin asian­tun­ti­ja-apua siitä, kuuluuko niin enää tehdä. Valta-asetelmat ovat niin suuria, että niitä on vaikea huomata. 

En tarkoita tällä, että asian kuuluisi olla toisin. Kuitenkin kaikissa näissä raken­teis­sa näkyy uskon­nol­li­nen kolo­ni­saa­tio ja sen aikana syntynyt suh­tau­tu­mi­nen sha­ma­nis­miin. Ne vai­kut­ta­vat edelleen useiden sha­ma­nis­tis­ten toi­mi­joi­den pelkoon näyttää paran­ta­juu­ten­sa ja luon­no­nus­kon­sa sekä resurs­si­pu­la­na sha­ma­nis­ti­sen toiminnan kentällä. 

Kuinka usein sha­ma­nis­min tutkimus on poh­jau­tu­nut euroop­pa­lai­seen maa­il­man­ku­vaan? Kuinka usein se tukee sha­ma­nis­ti­sel­le elä­män­kat­so­muk­sel­le epä­tyy­pil­lis­tä maa­il­man­ku­vaa? Kuinka usein tutkimus on poh­jau­tu­nut sha­ma­nis­ti­sel­le maa­il­man­ku­val­le? Millainen maa­il­man­ku­vam­me ja ‑tilamme olisi, jos se olisi viimeiset 500 vuotta kehit­ty­nyt pai­kal­li­sen luon­no­nus­kon pohjalta eikä sitä vastaan? Voisinko rakentaa sille maa­il­man­ku­val­le omaa tut­ki­mus­ta­ni?

Dekolonisoivat tut­ki­mus­suun­tauk­set alku­pe­räis­kan­so­ja kohtaan asettavat minut pohtimaan näitä kysy­myk­siä ja valta-asetelmia. Ne myös kutsuvat avoimesti tar­kas­te­le­maan sitä maa­il­man­ku­vaa, jonne tut­ki­mus­ta­ni tarjoan ja josta käsin sitä tuotan.

Naisia Akka-Kolilla kesä­kuus­sa 2020 ennen, kuin uusi mas­sii­vi­nen risti pys­ty­tet­tiin. Kuva: Jaana Louhelainen /​Helena Karhu

Shamanistisen perinteen voimaannuttaminen

Kiasman inten­dent­ti, tohtori Kati Kivinen tekee havainnon siitä, että sha­ma­nis­mi, luon­non­hen­ki­syys ja kiin­nos­tus alku­pe­räis­kult­tuu­rei­den vii­sau­teen ovat lisään­ty­neet län­si­mais­sa. Kivisen mukaan alku­pe­räis­kan­so­jen perin­tei­nen tieto eko­lo­gi­ses­ta elä­män­ta­vas­ta voisi palvella meitä myös laajemmin. Sen kautta voisimme oppia uusia käy­tän­tö­jä, ja lisätä tie­toi­suut­ta ihmisen toiminnan vai­ku­tuk­sis­ta sekä ympä­ris­töl­le että muille elä­män­muo­doil­le.

Kivinen kir­joit­taa, että huoli maapallon tule­vai­suu­des­ta saa ihmiset pohtimaan omaa luon­to­yh­teyt­tään, suh­det­taan muihin elol­li­siin olen­toi­hin ja hen­ki­syy­teen. Hänen mukaansa useat tai­tei­li­joi­den johtamat projektit ovat hyö­dyn­tä­neet alku­pe­räis­väes­tö­jen tietoa, ja kään­ty­neet kohti luon­to­läh­töis­tä ajattelua. Vastavuoroinen ja syvempi luon­to­suh­de nähdään rat­kai­su­na ilmas­to­krii­siin ja maapallon eko­lo­gi­siin krii­sei­hin. 

UNESCO:n yleis­so­pi­mus aineet­to­man kult­tuu­ri­pe­rin­nön suo­je­le­mi­ses­ta on laajasti tun­nus­tet­tu sopimus. Sen uusin toi­meen­pa­no­suun­ni­tel­ma 2019 – 2022 jul­kais­tiin Museoviraston toimesta maa­lis­kuus­sa 2020. Aineettoman kult­tuu­ri­pe­rin­nön vaa­li­mi­ses­sa koros­te­taan perinteen alati muuttuvaa ja dynaa­mis­ta luonnetta, joka elää nyky­ajas­sa. Suomalainen sha­ma­nis­ti­nen traditio on henkinen kulttuuri, jota tulisi yhä laajemmin arvostaa, tutkia ja edistää. 

Viime vuosina sha­maa­ni­rum­pu­jen yleisyys Suomessa on ollut kiih­ty­väs­sä kasvussa. Niitä valmistuu useita satoja per vuosi, mutta tilas­to­tie­toa aiheesta ei ole. Suomalaisia rum­mun­ra­ken­ta­jia ja rum­pu­kurs­se­ja on runsaasti, ja lisäksi useat raken­ta­vat rummun ilman ulko­puo­lis­ta ohjausta. Uusia sha­ma­nis­ti­sia esineitä syntyy muitakin: erilaisia instru­ment­te­ja, talis­maa­ne­ja, shamaanin sauvoja, pukineita, koruja ja muita työ­vä­li­nei­tä. Näistä kaikista syntyy uutta aineel­lis­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä.

Kuten sha­ma­nis­min tutkija, tohtori Francis Joy sanoi elokuussa 2020, ”sha­ma­nis­mia tulee hoitaa, arvostaa ja tukea, että se selviytyy.” Vaikka Joy puhuikin sha­ma­nis­mis­ta saa­me­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa, tulee suo­ma­lai­sen sha­ma­nis­min arvos­tuk­sen yhtä­lail­la näkyä aihetta käsit­te­le­vien tie­teel­lis­ten, kult­tuu­ris­ten ja yhteis­kun­nal­lis­ten pro­jek­tien tuke­mi­ses­sa. Kati Kivinen kir­joit­taa, kuinka ”rituaalit, shamaanit, perin­tei­nen tietämys, ja uus­hen­ki­syys voivat haastaa olemassa olevat aja­tus­mal­lit, avaten ovet vaih­toeh­toi­sel­le tiedolle ja uusille tavoille ajatella, joista välittyy tie­toi­suus yli-inhi­mil­li­sis­tä toi­mi­jois­ta, lajien väli­syy­des­tä ja maa­il­man­kaik­keu­des­ta.” 

Onko Suomessa tapah­tu­mas­sa laajempi henkinen muutos sha­ma­nis­min suhteen? Shamanistisen perinteen voi­mis­tu­mi­nen on aihe, josta löytyy paljon kiin­nos­ta­via ant­ro­po­lo­gi­sia tut­ki­musai­hei­ta. Näitä ovat ainakin uusi sha­ma­nis­ti­nen esineistö, har­joit­ta­jil­le tärkeät paikat ja rituaalit, yhtei­söl­li­syys, sha­ma­nis­ti­nen paran­ta­mi­nen sekä ilmiön koko­nais­val­tai­nen tut­ki­mi­nen.

Se rumpu, minkä kutsun hil­jai­suu­des­sa kuulin

Oli oman rumpuni ääni

Sen kutsun kuulin

Jonka olin itselleni soittanut

En tiedä tule­vai­suu­des­sa vai men­nei­syy­des­sä

Nyt se soi

Kirjoittaja

Helena Karhu on jatko-opiskelija kulttuuriantropologian oppiaineessa, Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Väitöskirjatutkimuksessaan "Nordic Shamanism and Contemporary Female Practitioners: Transformative, Autoethnographic and Collaborative Research in Cultural Anthropology" hän tutkii nykypäivän pohjoismaalaisten shamaaninaisten kokemusmaailmaa, erityisesti transformatiivisia kokemuksia ja shamanistisen työn merkityksiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Syyskuun lopulla Venäjän turvallisuuspalvelu pidätti Viimeisen testamentin kirkon keulahahmo Vissarionin (Sergei Torop), hänen “oikean kätensä” Vadim Redkinin ja kirkon juridisia kasvoja edustavan Vladimir Vedernikovin. Heitä syytetään kirkon jäsenten psykologisesta painostuksesta rahan saamiseksi, ja vakavan haitan aiheuttamisesta yhdelle tai usealle jäsenelle. Minna Kulmala on tutkinut Vissarion-yhteisöä vuodesta 2011 ja tutustunut myös entisten jäsenten tarinoihin.

Vappu on työläisten ja opiskelijoiden karnevalistinen kevätjuhla, jolla vanhaa talvea työnnetään syrjään. Kesän voitto talvesta symboloi myös ammatillista jatkumoa, jossa nuoret osaajat pyrkivät pyyhältämään vanhojen ohi. Kevätkarnevaalien rituaaliperinteet ulottuvat jopa keskiaikaan asti.