Shamanismia on kutsuttu ihmiskunnan vanhimmaksi henkiseksi perinteeksi. Sen harjoittajien määrä Suomessa näyttää olevan kasvussa, ja shamanismi on aiempaa näkyvämpää. Shamanismin tutkija pohtii kysymyksiä tietämisen tavoista ja tutkimuksen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta.
Mikä tuo ihmisen tässä ajassa shamaaniuden äärelle? Shamanistiset harjoittajat eivät usein pysty kuvailemaan tätä sanoin, ellei oppi perinteestä sitten tule heidän vanhemmiltaan. He käyttävät metaforisia ilmaisuja, puhuen esimerkiksi “sanoinkuvaamattomasta kutsusta, joka tuli kuin suoraan puunjuurista ja itse maasta”.
Omalla kohdallani kokemus shamanismista oli mystinen. Oli kuin olisin kuullut shamaanirummun tietoisuudessani tavalla, jota en osaa järjellä selittää. En kuullut sitä äänenä, vaan hiljaisuudessa. Olin astumassa paradoksien maailmaan. En ollut aiemmin ollut shamaanirumpujen kanssa tekemisissä tai kuunnellut niitä, saati tiennyt juuri mitään suomalaisesta shamanistisesta perinteestä. Tätä ei koulussa opetettu, eikä shamanistinen toiminta ollut minulle yhteiskunnassa näkyvää.
Minulle tuli välitön tarve selvittää yhteys lieksalaiseen rummuntekijään. Hänen kohtaamisestaan, ensimmäisestä kokemastani rumpuhoidosta sekä yhdessä tekemästämme rummutuksesta Kolin huipulla tulisi merkittävä käännekohta elämässäni. Olin jo vuonna 1999 saanut ensimmäisen initiaationi – eräänlaisen vihkimyksen – shamanismin tutkimukseen, kun unkarilainen professori ja shamanismin tutkija Mihály Hoppál opetti antropologian opiskelijoita silloisessa Joensuun yliopistossa.
Pian ensimmäisen rumpukokemukseni jälkeen elämääni alkoi tulla shamaaniopettajia niin Suomesta kuin ulkomailta. Yksi heistä on perulainen shamaani don Oscar Miro-Quesada. Kansainvälinen näkökulma on auttanut minua tarkastelemaan shamanismia suomalaisessa perinteessä. Väitöskirjatutkimuksessani käsittelen nykypäivän pohjoismaalaisten shamaaninaisten työn merkityksiä ja heidän kokemuksiaan muutoksista, joita shamanistisen työskentelyn kautta koetaan. Käytän metodina myös autoetnografista kerrontaa, jonka kautta tuon avoimesti esiin oman kokemusmaailmani välittämän tiedon shamanistisista merkitysyhteyksistä, työtavoista ja esineistöstä.Kirjoittaja shamaanirummun kanssa. Kuva: Jaana Louhelainen / Helena Karhu
Shamanistinen kulttuuriperintö Suomessa
Shamanistinen henkinen kulttuuri on nousemassa yhä vapaammin osaksi identiteettiä nille suomalaisille, jotka kokevat sen omakseen. Useat harjoittajat ovat pitkään pelänneet ilmaista shamanistista identiteettiään, johtuen viime vuosisatojen uskonnollisista valta-asetelmista. Uskonpuhdistuksesta alkanut ja sen jälkeinen henkinen maisema on käynyt läpi oman muutoksensa. Tänä päivänä yhä useammat ihmiset erkaantuvat institutionaalisista valtauskonnoista, tai haluavat luoda niihin uudenlaista ja vapaampaa suhdetta.
Tuhansia vuosia vanhoihin filosofioihin ja perinteisiin linkittyvät joogaharjoitukset ja mindfulness-trendi ovat avanneet henkistä kulttuuria ja tietoisuutta myös Suomessa. Ne ovat osaltaan auttaneet muistamaan, että myös Suomessa on tuhansia vuosia vanhaa, kotoperäistä henkistä perintöä. Tämä kulttuuriperintö on suurelta osin aineetonta ja kirjoittamatonta. Tämän kehityksen myötä harjoittajien pelko on alkanut vaihtua itsearvostukseksi. Tämä näkyy esimerkiksi lisääntyvinä Facebook-profiilikuvina, joissa shamanistiset harjoittajat poseeraavat rumpuineen voimapaikoillaan.
Nykypäivän shamanistisessa toiminnassa voimapaikaksi kutsutaan oman syventyneen shamanistisen harjoituksen paikkaa. Se on paikka, jossa harjoittaja pystyy keskittymään sisäisen voimansa ja luonnonvoimien äärelle, ja johon hänellä on erityinen suhde. Mitä nämä “voimat” ovat, ja mistä ihmisen elämänvoimassa on kyse? Tätä shamanismin harjoittaja tutkii omassa kokemusmaailmassaan. Hän pyrkii pitämään elämänvoimansa tasapainossa ja tarjoamaan tätä tasapainoa omissa tehtävissään.
Folkloristiikan professori Anna-Leena Siikala kirjoittaa, kuinka ”shamanismi-käsitteellä on viitattu suomalaisen kansanuskon vanhakantaisimpiin piirteisiin”. Hänen mukaansa shamanistinen perinne juontuu ikivanhaan, jopa paleoliittisen ajan perinteeseen, jonka on katsottu edustavan suomalaisuuden arkaaisinta henkistä perintöä. Siikala viittaa myös kansanrunouden tutkija Matti Kuusen lausumaan, kuinka ”juuri shamanistinen juonne on suomensukuisten kansojen ominta, indoeurooppalaisista lainalähteistä riippumatonta muinaisperintöä”. Tuhansia vuosia vanhat kalliomaalaukset viittavat ikiaikaiseen kulttuuriperintöön, joka ei näy pelkästään kallioissa, vaan shamanistisesti käsitettynä ilmenee myös näkymättömässä henkisessä jatkumossa ja tietoisuudessa.
Itse käsitän shamanistisen perinteen luontoyhteyteen perustuvaksi henkisen viisauden ja parantajuuden poluksi. Se on universalistista, eli ilmentyy ympäri maailmaa kaikkina aikakausina, ja on ihmiskunnan vanhin henkinen traditio. Toisaalta se on paikalliseen kulttuuriin ja ympäristöön sidottua – kuten Kolin vaikutus Pielisen Karjalan alueella – ja hyvin yksilöllistä ja henkilökohtaista. Shamanismin tutkija Michael Winkelmannin mukaan perusta shamanismin universaalille luonteelle on jopa ihmisen psykobiologiassa: aivojen, mielen ja tietoisuuden rakenteissa. Hän päättelee, että shamanismin uudelleen ilmenemisen voimakkuus johtuisi ihmisen psykologisen kapasiteetin kehittymisestä ja tarpeesta käsitellä aivojen sekä tiedollista että tiedostamatonta puolta.
Jokaisen shamaanin tehtävä sisältää omien työvälineiden valmistuksen ja oman ainutlaatuisen itseilmaisun löytymisen. Nykypäivänä tähän vaikuttavat niin aiempi elämä, koulutukset kuin maailmanmatkat. Shamanististen metodien, työkalujen ja toimintojen kirjo voi olla hyvin yksinkertainen tai valtavan laaja, riippuen henkilön elämänhistoriasta ja persoonallisuudesta.
Yhteistä kaikille shamanistisille toimijoille on transsendentaalisten eli tietoisuutta laajentavien metodien kuten rummun, tanssin ja laulun käyttäminen omassa toiminnassa; vaihtoehtoisiksi hoitomuodoiksi luokiteltavien metodien arvostus holistisen hyvinvoinnin äärellä; yhteys elämän näkymättömiin, mystisiin ja energeettisiin tasoihin; luova toiminta; sekä erittäin vahva suhde luontoon esimerkiksi yrttien, puiden, kivien tai eläinten kautta. Ihminen nähdään osana luontoa, ja luontoon kuuluu suhtautua äärimmäisellä kunnioituksella, nöyryydellä ja vastavuoroisuuteen pyrkivällä toiminnalla. Rituaaliset tekniikat ja seremoniat kunnioittavat tätä vastavuoroisuutta, ja kaikki toiminta perustuu sen harmoniaan. Shamaani don Oscar Miro-Quesadan sanoin: shamanistinen toimija luo harmoniaa ihmisen ja ekosysteemin välille. Shamaaninsauvoja lepäämässä pitkän harjoituksen jälkeen. Kuva: Jaana Louhelainen / Helena Karhu
Dekolonisoivat metodologiat shamanismin tutkimukseen?
Uusiseelantilainen alkuperäiskansojen kasvatustieteen professori Linda Tuhiwai Smith kirjoittaa dekolonisoivista metodologioista alkuperäiskansojen tutkimuksessa. Hänen mukaansa dekolonisoivien tutkimussuuntausten tarkoitus on herättää kriittisyyttä niitä arvoja, oletuksia ja motivaatioita kohtaan, jotka ovat länsimaiselle tutkimukselle yleisiä. Niiden tarkoitus on tehdä tutkimusta alkuperäiskansojen omien tietämisen tapojen lähtökohdasta, ja palauttaa imperialismin vaikutuksesta menetetty hallinta omaan tietämisen tapaan.
Pohdin, voisiko suomalaista shamaaniutta tutkia samoin periaattein kuin alkuperäisväestöjä: kunnioittaen selkeämmin sitä maailmankuvaa, joka vallitsi ennen uskonnollista kolonisaatiota. Nykypäivän shamanistiset toimijat ovat edelleen tässä maailmankuvassa kiinni, sillä myös aikakäsitys on shamanistisin silmin toisenlainen. Mennyt, nykyhetki ja tuleva eivät näyttäydy lineaarisesti, vaan kehämäisenä jatkumona. Tällä tavalla myös menneisyys on läsnä nykyhetkessä.
Niin tutkimustyö kuin shamanistinen työ ovat lisänneet pohdintojani suomalaisten henkisestä alkuperäisyydestä. Mikä on suomalaisille alkuperäistä henkistä kulttuuria, ja kuinka se vaikuttaa henkisessä ja kansallisessa identiteetissämme? Shamanistinen työ palaa aina alkutekijöihin ja asioiden syntysyihin, olipa kyse sitten sairauksien tai maailman synnystä. Myös ihmisinä ikään kuin synnymme yhä uudelleen ja uudelleen elämänpolkumme varrella.
Alkuperäiskansojen henkisyyttä, luonnonmenetelmin parantamista ja viisausperinteitä on vähätelty eurooppalaisen tieteellisen tutkimuksen ja uskonnollisen lähetystyön myötä, ja näin on tapahtunut myös Suomessa. Vaikka shamanismin tutkimusta on jo varsin paljon, olemme vielä kaukana siitä, että shamanismin tutkimukselle olisi teologian lailla omat tiedekuntansa tai tutkimuskeskuksensa, tai että luonnonlääkintä olisi osa lääketieteellisen koulutusohjelmaa. Shamanistisia kulttuuri-, toiminta- ja tutkimuskeskuksia ei ole, mutta seurakuntakeskuksia on joka kunnassa. Vanhalla shamanistisella paikalla Akka-Kolilla on valtava puuristi, joka uusittiin kesällä 2020. Paikallisilta shamaaneilta tuskin kysyttiin asiantuntija-apua siitä, kuuluuko niin enää tehdä. Valta-asetelmat ovat niin suuria, että niitä on vaikea huomata.
En tarkoita tällä, että asian kuuluisi olla toisin. Kuitenkin kaikissa näissä rakenteissa näkyy uskonnollinen kolonisaatio ja sen aikana syntynyt suhtautuminen shamanismiin. Ne vaikuttavat edelleen useiden shamanististen toimijoiden pelkoon näyttää parantajuutensa ja luonnonuskonsa sekä resurssipulana shamanistisen toiminnan kentällä.
Kuinka usein shamanismin tutkimus on pohjautunut eurooppalaiseen maailmankuvaan? Kuinka usein se tukee shamanistiselle elämänkatsomukselle epätyypillistä maailmankuvaa? Kuinka usein tutkimus on pohjautunut shamanistiselle maailmankuvalle? Millainen maailmankuvamme ja -tilamme olisi, jos se olisi viimeiset 500 vuotta kehittynyt paikallisen luonnonuskon pohjalta eikä sitä vastaan? Voisinko rakentaa sille maailmankuvalle omaa tutkimustani?
Dekolonisoivat tutkimussuuntaukset alkuperäiskansoja kohtaan asettavat minut pohtimaan näitä kysymyksiä ja valta-asetelmia. Ne myös kutsuvat avoimesti tarkastelemaan sitä maailmankuvaa, jonne tutkimustani tarjoan ja josta käsin sitä tuotan. Naisia Akka-Kolilla kesäkuussa 2020 ennen, kuin uusi massiivinen risti pystytettiin. Kuva: Jaana Louhelainen / Helena Karhu
Shamanistisen perinteen voimaannuttaminen
Kiasman intendentti, tohtori Kati Kivinen tekee havainnon siitä, että shamanismi, luonnonhenkisyys ja kiinnostus alkuperäiskulttuureiden viisauteen ovat lisääntyneet länsimaissa. Kivisen mukaan alkuperäiskansojen perinteinen tieto ekologisesta elämäntavasta voisi palvella meitä myös laajemmin. Sen kautta voisimme oppia uusia käytäntöjä, ja lisätä tietoisuutta ihmisen toiminnan vaikutuksista sekä ympäristölle että muille elämänmuodoille.
Kivinen kirjoittaa, että huoli maapallon tulevaisuudesta saa ihmiset pohtimaan omaa luontoyhteyttään, suhdettaan muihin elollisiin olentoihin ja henkisyyteen. Hänen mukaansa useat taiteilijoiden johtamat projektit ovat hyödyntäneet alkuperäisväestöjen tietoa, ja kääntyneet kohti luontolähtöistä ajattelua. Vastavuoroinen ja syvempi luontosuhde nähdään ratkaisuna ilmastokriisiin ja maapallon ekologisiin kriiseihin.
UNESCO:n yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on laajasti tunnustettu sopimus. Sen uusin toimeenpanosuunnitelma 2019-2022 julkaistiin Museoviraston toimesta maaliskuussa 2020. Aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisessa korostetaan perinteen alati muuttuvaa ja dynaamista luonnetta, joka elää nykyajassa. Suomalainen shamanistinen traditio on henkinen kulttuuri, jota tulisi yhä laajemmin arvostaa, tutkia ja edistää.
Viime vuosina shamaanirumpujen yleisyys Suomessa on ollut kiihtyvässä kasvussa. Niitä valmistuu useita satoja per vuosi, mutta tilastotietoa aiheesta ei ole. Suomalaisia rummunrakentajia ja rumpukursseja on runsaasti, ja lisäksi useat rakentavat rummun ilman ulkopuolista ohjausta. Uusia shamanistisia esineitä syntyy muitakin: erilaisia instrumentteja, talismaaneja, shamaanin sauvoja, pukineita, koruja ja muita työvälineitä. Näistä kaikista syntyy uutta aineellista kulttuuriperintöä.
Kuten shamanismin tutkija, tohtori Francis Joy sanoi elokuussa 2020, ”shamanismia tulee hoitaa, arvostaa ja tukea, että se selviytyy.” Vaikka Joy puhuikin shamanismista saamelaisessa kontekstissa, tulee suomalaisen shamanismin arvostuksen yhtälailla näkyä aihetta käsittelevien tieteellisten, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten projektien tukemisessa. Kati Kivinen kirjoittaa, kuinka ”rituaalit, shamaanit, perinteinen tietämys, ja uushenkisyys voivat haastaa olemassa olevat ajatusmallit, avaten ovet vaihtoehtoiselle tiedolle ja uusille tavoille ajatella, joista välittyy tietoisuus yli-inhimillisistä toimijoista, lajien välisyydestä ja maailmankaikkeudesta.”
Onko Suomessa tapahtumassa laajempi henkinen muutos shamanismin suhteen? Shamanistisen perinteen voimistuminen on aihe, josta löytyy paljon kiinnostavia antropologisia tutkimusaiheita. Näitä ovat ainakin uusi shamanistinen esineistö, harjoittajille tärkeät paikat ja rituaalit, yhteisöllisyys, shamanistinen parantaminen sekä ilmiön kokonaisvaltainen tutkiminen.
Se rumpu, minkä kutsun hiljaisuudessa kuulin
Oli oman rumpuni ääni
Sen kutsun kuulin
Jonka olin itselleni soittanut
En tiedä tulevaisuudessa vai menneisyydessä
Nyt se soi
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: Splitshire / Pixabay (CC BY 2.0)
”Hän (Michael Winkelmann) päättelee, että shamanismin uudelleen ilmenemisen voimakkuus johtuisi ihmisen psykologisen kapasiteetin kehittymisestä ja tarpeesta käsitellä aivojen sekä tiedollista että tiedostamatonta puolta.”
Ihan pieni ajatuksen pikkulintu tähän.
Tätä voidaan lähestyä tismalleen toisesta näkökulmasta, eli että shamanismin nousu on tullut korjaamaan aivojen vieraantuneisuutta animistisesta ja luonnosta kumpuavasta vertaishenkisyydestä. Ihmiset ovat pettyneet aivojen rationalisteetin ja sen varaan rakentuneen intuition köyhyyteen ja kykenemättömyyteen kohdata ihmisyyden komplekisia haasteita suhteessa toisiimme, yhteiskuntaan, luontoon ja yleensä arvoihin. I.e. Tapamme olla tietoisia ei sittenkään ole niin erityistä.
Näkisin psykologisen kehittymisen teorian jopa vahingolliseksi koska se saa meidät ajatellemaan muinaishenkisyyden jotenkin kehittymättömänä (puhumattakaan miten näemmä muut elolliset). Näin ei kuitenkaan ole tai ollut. Siksi usein shamaani kokeekin palavaa kutsua dekolonisoida ja de-ideologisoida ajattelunsa takaisin luonnolliseen. Voidaan jopa kysyä, onko tietoisuudesta kehittämämme itseymmärrys jonkinlaisena evoluutiona korekampaan muotoon kuitenkin lopulta enempi haaste ja hidaste kuin vastaus? Tunnustan oman henk kohta shamanismini perustuvan juuri vertaistietoisuuteen. Tietoisuuden ylikorostamisesta (ihmisylivertaisuudesta) luopumiseen ja suostumiseen muita lajeja kunnioittavaan vertaistietoisuuteen, jolloin pääsemme jälleen ekosysteemiseen olemassaoloon ympäristömme, toistemme ja itsemme kanssa.
Näin on; hieno ajatuksen pikkulintuparvi…tiedämme ja ymmärrämme ’moderneilla’ aivoillamme niin vähän ollennaisesta…
SHAMANISMI TULEE