George Floydin murha nosti Yhdysvalloissa esille afroamerikkalaiseen väestöön kohdistuvan poliisiväkivallan ja rakenteellisen rasismin. Kun Floydin murhavideota ja livelähetyksiä sen kirvoittamista mielenosoituksista tarkastellaan rinnakkain, ne avaavat näkymän amerikkalaista yhteiskuntaa läpäiseviin ristiriitoihin. Vastakkain asettuvat valkoisen ylivallan perinne ja rodullistettujen amerikkalaisten vastarinnan jatkumo.
George Floydin murhan seurauksena Black Lives Matter -liikehdintä on kasvanut ennen näkemättömiin mittasuhteisiin. BLM ei ole yhtenäinen järjestö, vaan vuodesta 2013 käytetty nimitys rakenteellista rasismia ja poliisiväkivaltaa vastustavalle kansalaisliikehdinnälle Yhdysvalloissa.
Liikkeeseen osallistuneiden ihmisten määrä on esimerkki sen poikkeuksellisuudesta. Heinäkuussa 2020 arviolta 15-26 miljoonaa ihmistä oli osallistunut BLM:n nimissä järjestettyihin tapahtumiin, mikä tekee siitä ihmismäärässä laskettuna Yhdysvaltojen suurimman protestiliikkeen. Lukuja voi verrata maan 1900-luvun puolivälin kansalaisoikeusliikkeeseen, johon osallistuneet lasketaan sadoissa tuhansissa, ei miljoonissa. BLM voidaan myös ymmärtää saman kamppailun jatkumona.
Poliisiväkivalta ja rasismi eivät ole uusia ilmiöitä Yhdysvalloissa, vaan osa yhteiskunnan normaalia toimintaa. Mapping Police Violence on tilastoinut poliisiväkivaltaa Yhdysvalloissa. Poliisin ampumana kuolee vuosittain noin tuhat henkeä. Mustilla amerikkalaisilla on valkoisiin nähden kolminkertainen todennäköisyys tulla poliisin ampumaksi.
Miksi sitten juuri George Floydin murha johti kuukausia jatkuneeseen kansannousuun?
Syitä on monia, ja niiden taustalla vaikuttaa Yhdysvalloissa viime vuosina kasvanut yhteiskunnallinen kahtiajako. Trumpin hallinnon yritykset rauhoittaa mielenosoituksia olivat varmasti monelle syy liittyä niihin, ja tapahtumista tulikin osaltaan myös hallinnon vastaisia mielenosoituksia. Toinen olennainen tekijä oli Floydin murhan saama näkyvyys, jota siivitti tapahtumasta tuoreeltaan julkaistu videomateriaali.
Katsaus ensimmäisten päivien mielenosoituksista tuotettuun videomateriaaliin avaa mielenkiintoisen näköalan mellakoiden luonteeseen ja niissä vallinneeseen ilmapiiriin. Kaoottisten mediakuvien takaa paljastuu järjestäytyneempi ja yhteisöllisempi, jopa turvallinen ilmapiiri, joka tuo mieleen initiaatioriittien yhteydessä kuvatun yhteisöllisyyden muodon, communitasin. Tämän ilmapiirin välittyminen saattoi osaltaan toimia kipinänä ja mallina muualla seuranneelle liikehdinnälle.
Videot keinona tuoda poliisiväkivaltaa julkisuuteen
Videoilla on kyky vedota ihmisiin ja synnyttää voimakkaita tunnereaktioita. Ne eivät välttämättä välitä kokonaisvaltaista tai edes totuudenmukaista kuvaa, mutta vetoavat katsojaan tavalla, johon raportit, tilastot tai valokuvat eivät pysty. Videot pysäyttävät katsojan, josta tulee hetkellisesti poliisiväkivallan todistaja.
Videoiden merkitys poliisiväkivallan esiintuomisessa ei ole uusia asia. Los Angelesin vuoden 1992 laajoihin mellakoihin johtanut Rodney Kingin pahoinpitely levisi uutislähetyksissä amerikkalaisiin koteihin. Vuonna 2014 poliisin kuristaman Eric Garnerin viimeiset sanat “I can’t breathe” tallentuivat videolle. Occupy-liikkeestä uutisoitiin ympäri maailman poliisin sumutettua pippurikaasulla protestoijia yliopiston edustalla Kaliforniassa vuonna 2011, ja Suomessa suoraa toimintaa painottava ympäristöliike Elokapina nousi julkisuuteen hyvin samankaltaisen tapauksen seurauksena.
Älypuhelinten myötä käytännössä jokainen kantaa mukanaan kuvaamiseen soveltuvaa laitetta. Childish Gambinon hitiksi nousseella This is America -kappaleella tähän viitataan sanoitusten kohdassa ”This is a celly / that’s a tool.” Videokuvaamisesta on tullut keskeinen keino poliisiväkivallan esille tuomisessa.
Valkoinen ylivalta yhdessä kuvassa
Murhavideolla Floyd anoo armoa poliiseilta. Hän sanoo, ettei voi hengittää ja että häneen sattuu. Koko videon ajan valkoinen poliisi Derek Chauvin painaa polvellaan Floydin mustaa kaulaa. Chauvinilla on käsi taskussa ja aurinkolasit otsalla. Hänen ruumiinkieltään voi luonnehtia rennoksi ja ilmettä rauhalliseksi samalla, kun hän kohdistaa lisää tappavaa voimaa avuttoman Floydin kaulaan. Muut poliisit toljottavat ympärillä ja ilkkuvat käskemällä Floydia siirtymään autoon: käsky, jota tämä ei voi pakkokeinojen alaisena toteuttaa.
Laajalle levinnyt video herätti epäoikeudenmukaisuuden kokemusta, vihaa ja surullisuutta. Toisaalta perussuomalaisten kansanedustajan Ano Turtiaisen julkaisema pilkkakuva Floydin kuolemasta on esimerkki siitä, että kuvan tulkinta riippuu katsojasta, eikä myötätunto tai empatia uhria kohtaan ole ainoa mahdollinen reaktio.
Video herätti myös keskustelua valkoisten katsojien ja mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa kuvaavien videoiden välisen suhteen eettisyydestä. Tämän keskustelun sysäsivät liikkeelle etenkin muutaman valkoisen somepersoonan julkaisemat reaktiovideot, joilla he kyynelehtien ja kauhistellen näyttivät seuraajilleen, kuinka empaattisesti reagoivat mustaan Floydiin kohdistuvaan poliisiväkivaltaan.
Keskustelua käytiin myös laajemmin valkoisen todistajuuden ongelmallisuudesta. Pelkkä todistaminen ei itsessään edesauta muutosta. Jollei se johda toimintaan, valkoinen katse ei myöskään oletusarvoisesti ole empaattinen uhria kohtaan. 1900-luvun alussa Ku Klux Klanin ollessa vahvimmillaan, mustien lynkkauksista otettuja valokuvia myytiin matkamuistoina lynkkaukseen osallistuneille valkoisille katsojille.
Tuottaako video kovin erilaista todellisuutta kuin matkamuistoina myytävät kuvat lynkatuista mustista hymyilevän valkoisen väkijoukon keskellä? Video on kuva Amerikasta, jossa valkoinen poliisi voi murhata mustan ihmisen vailla pelkoa seuraamuksista. Se on kuva valkoisesta ylivallasta, joka ei jätä mitään epäselväksi: valkoinen polvi mustalla kaulalla.
Video ei kuitenkaan ainoastaan kuvaa todellisuutta, se myös tuottaa sitä.
Vuosien 2013 ja 2020 välillä vain 1,7 % ampumatapauksiin yhdistetyistä poliiseista on asetettu syytteeseen, ja näistä vain noin kolmannes on johtanut tuomioon. Derek Chauvinin ja muiden poliisien välinpitämättömyys ei ole aiheetonta, sillä tilastollisesti tarkasteltuna seuraamukset ovat hyvin epätodennäköisiä.
Kun pyynnöt olla levittämättä Floydin murhavideota yleistyivät, se oli jo levinnyt ympäri maailman somessa ja uutiskuvissa. Varsinaisia Yhdysvaltojen laajuisia mielenosoituksia ei nähty vielä muutamaan päivään, mutta Minneapolisissa syttyi paikallisia mellakoita, jotka tuottivat toisenlaista kuvaa.
Videofriikeistä yksisarvismellakkaan
Kun ensimmäiset paikalliset kokoontuivat protestoimaan Floydin murhaa, paikalla ei ollut suurten tiedotusvälineiden televisioryhmiä. Tiedotus paikan päältä oli suurelta osin yksittäisten livestriimaajien ja radikaalin ruohonjuurimedian Unicorn Riotin varassa.
Paikallisyhteisön kanssa vuoropuhelussa toimivat ja näiden puolelle asettuvat radikaalit ruohonjuurimediat eivät ole uusi ilmiö Yhdysvalloissa. Vastaavia toimijoita on ollut 1960-luvun lopulta saakka, kun pattereilla toimivat kamerat yleistyivät – tunnetuimpana varhaisena esimerkkinä Videofreex.
Unicorn Riotia voidaan ajatella tämän perinteen jatkajana. Sen useiden tuntien mittaiset lähetykset Minneapolisin mellakoista poikkesivat valtavirtamedian tiedotusvälineiden lähetyksistä ainakin kolmessa suhteessa.
Ensinnäkään lähetyksiä eivät rytmittäneet poliisin tai kaupunginhallituksen tiedotustilaisuudet tai dramaattiset helikopterikuvakulmat, vaan tapahtumia seurattiin tiukasti ruohonjuuritasolta. Lähetystä seuraava katsoja näki tilanteet samasta perspektiivistä kuin mielenosoittajat.
Toiseksi, lähetyksissä mikrofoni oli pääasiassa mielenosoittajilla. He tuottivat tilanteesta moniäänistä, vivahteikasta ja erilaisia näkökulmia esiin tuovaa analyysia sen sijaan, että tapahtumia olisi tulkittu neutraalina pysyttelevän toimittajan näkökulmasta. Haastatteluja ei sovittu ennalta, vaan ne koostuivat satunnaisten henkilöiden ja kaveriporukoiden analyyseista, kritiikeistä, palopuheista ja näkemyksistä. Kun katsojan ja mielenosoittajien välistä puuttui tapahtumia tulkitseva toimittaja, katsoja pääsi lähemmäs.
Kolmanneksi, lähetysten narratiivi oli pääasiassa mielenosoittajien puolella, kun taas isompien tiedotusvälineiden lähetyksissä korostettiin mielenosoitusten haittailmiöitä. Tämä ei tarkoita, että UR:n lähetykset olisivat olleet kritiikittömiä. Niiden kritiikki koostui kuitenkin mielenosoittajien itsekritiikistä, eikä sisältänyt esimerkiksi paikallispoliitikkojen, paikallisten julkkisten tai uskonnollisten auktoriteettien haastatteluja. Näissä usein tuomittiin poliisiväkivalta, mutta kehotettiin ihmisiä pitäytymään rauhanomaisuudessa. Tästä esimerkkinä räppäri Killer Miken myöhemmin pitämä puhe, jossa tämä vetosi atlantalaisiin mielenosoittajiin. Mielenosoittajien puolelle asettuminen näkyy myös siinä, että UR:n toimittajat välttävät kuvaamasta materiaalia, josta voi koitua mielenosoittajille oikeudellisia seurauksia.
Mediatutkimuksen tai valtavirtamedian näkökulmasta ruohonjuurimediat eivät tämän viimeisen kohdan vuoksi välttämättä täytä journalistisia standardeja. Unicorn Riot on vastannut kritiikkiin toteamalla, että korporatiivisen median ollessa puolueellinen poliisin ja valtiollisten narratiivien suhteen Unicorn Riot on puolueellinen paikallisyhteisöjen suhteen.
Mellakka statuksen kääntämisen rituaalina
Antropologisesta näkökulmasta livelähetykset tarjoavat mielenkiintoisen ikkunan protesteihin, sillä ne välittävät tapahtumista rikkaan ja tiheän kuvauksen. Se yllättää ja rikkoo mellakkaan liitettyjä ennakkoluuloja, piirtäen monimuotoisemman ja elävämmän kuvan tapahtumista.
Mellakan ja mielenosoituksen raja on usein häilyvä, ja mellakkaa voidaan pitää enemmänkin yhtenä mielenosoittamisen muotona kuin siitä erillisenä asiana. Viittaan tässä yhteydessä mellakalla mielenosoituksiin, jotka eivät olleet poliisin hallittavissa. Niissä mielenosoittajat itse loivat tilan, jota aktiivisesti puolustettiin poliisin hyökkäyksiä vastaan ja jonka yhteydessä tapahtui myös paljon omaisuustuhoa.
Mellakkaan liitetään usein omaisuustuho tai poliisin aktiivinen vastustaminen. Aina edes näitä ei tarvita. Esimerkkinä tästä toimii taannoinen Elokapinan kansalaistottelemattomuus, jonka tapahtumaa arvioinut oikeustieteen tohtori määritteli “väkivallattomaksi mellakaksi.” Poliisin kielenkäytössä mellakan käsitettä käytetään usein oikeuttaessa voimatoimien käyttöä mielenosoittajia kohtaan.
Mediassa mellakointi kuvataan usein kaaoksena, ja käsitettä saatetaan käyttää mielenosoitusten mustamaalaamiseen. Myös Minneapolisissa valtamedian toimittajien raportit loivat kuvaa tilanteesta, joka muistutti enemmän konfliktialuetta kuin amerikkalaisen suurkaupungin lähiötä.
Ruohonjuurimedioiden livelähetyksissä tunnelma ei ollut näin uhkaava, vaan pikemminkin turvallinen ja yhteisöllinen. Haastateltavat kertoivat monissa tapauksissa kokevansa liikkumisen ensimmäistä kertaa turvalliseksi nyt, kun poliisi oli ajettu kauemmaksi. Poliisin vahingoittamat mielenosoittajat saivat myös nopeasti tarvitsemaansa hoivaa.
Myöskään kauppojen ryöstely tai rakennusten polttaminen ei näyttänyt livelähetyksissä niin uhkaavalta. Puoliksi palavien liiketilojen ulkopuolella käveli hymyileviä nuoria, siististi pukeutuneita ihmettelijöitä ja maskein varustautuneita säntäilijöitä, jonkun toisinaan pysähtyessä antamaan haastattelua.
Kaupoista varastettua ruokaa, juomaa ja tavaraa jaettiin avoimesti mielenosoittajien keskuudessa. Target-kauppakeskuksen polttoa seuranneena päivänä mielenosoittajien huoltoalue koostui teltoista ja varusteista, joita oli kannettu ulos kauppakeskuksesta ennen sen palamista maan tasalle.
Paikalliset autoharrastajat olivat paikalla, ja jos tunnelma pääsi laskemaan, he kaasuttivat viritettyjä autojaan väkijoukon riemuksi. Autoissa oli isot äänentoistot joista luukutettiin musiikkia, ja Lil Boosien Fuck the Police -kappaleesta muodostui ensimmäisten öiden tunnuskappale.
Lähetyksissä näkyi ajoittain myös kiivasta sananvaihtoa mielenosoittajien välillä sekä tappeluita. Osa haastatelluista mainitsi myös ammuskelusta. Silti tunnelma oli päällisin puolin energinen ja voimaantunut. 
Mielenosoitusten tasa-arvoinen, laajalti eri ihmisiä yhteen tuova ilmapiiri tuo mieleen brittiläisen antropologi Victor Turnerin tunnetuksi tekemän käsitteen communitas. Turner viittasi sillä etenkin initiaatiorituaalien yhteydessä yleiseen yhteisöllisen kokemuksen ja muuttuneiden sosiaalisten suhteiden tilaan.
Communitasiin liittyy usein hierarkioiden ja statusten hetkellinen katoaminen, tasa-arvoisuus ja jakaminen. Rakenteettomuus mahdollistaa irrottautumisen aikaisemmista käytännöistä sekä muutokset communitasin jäsenten identiteeteissä. Se on hyvin intensiivinen tila, joka ei voi jatkua loputtomiin: lopulta communitasin jäsenet liittyvät – tai heidät liitetään – uudelleen osaksi yhteisöä. Communitas liittyy usein hetkiin, joissa yksilön status käy läpi muutoksen, esimerkiksi siirtymän täysi-ikäisyyden piiriin. Suomen kulttuuripiirissä communitasin kokemus tulee ymmärrettäväksi rippikoulun tai prometheus-leirin yhteisöllisyyden kokemuksen kautta.
Siirtymäriittien lisäksi communitasia on käytetty myös kuvaamaan statuksen kääntämisen rituaaleja, joissa yhteiskunnallinen järjestys ja hierarkiat kumotaan väliaikaisesti. Tämä on mielenkiintoinen tapa lähestyä Minneapolisin mielenosoitusten eräänlaista kliimaksia, kolmannen piirin poliisilaitoksen polttamista.
Bastiljihetki palavan poliisilaitoksen edustalla
Kolmanteen yöhön mennessä mellakoijat olivat polttaneet käytännössä jokaisen liiketilan ja rakennuksen kolmannen piirin poliisilaitoksen ympäriltä. Itse poliisilaitos oli kuitenkin tähän mennessä kestänyt hyökkäykset. George Floydin kuolemaan liittyneet poliisit työskentelivät juuri tällä poliisilaitoksella.
Kolmantena yönä poliisin voimavarat olivat palaneet loppuun, ja se joutui pakenemaan rakennuksesta pillit ulvoen. Väkijoukko ryntäsi poliisilaitokselle ja sytytti sen tuleen. Palava poliisirakennus Floydin nimeä huutavan väkijoukon keskellä on videoltakin katsottuna poikkeuksellisen vaikuttava näky.
Seuraavina päivinä kuva soljui todellisuuteen ympäri Yhdysvaltoja, kun mielenosoitus toisensa jälkeen muuttui mellakaksi ja poliisivoimat menettivät hallinnan useissa paikoissa. Mielenosoitukset alkoivat saada myös uusia symbolisia, valkoisen ylivallan kaatamiseen viittavia muotoja, kuten konfederalistipatsaiden kumoamiset.
Floydin murhavideo tuotti kuvaa Yhdysvalloista, jossa poliisi voi murhata ihmisen vailla seurauksia. Se on symbolinen kuva valkoisesta ylivallasta, jossa poliisi on olennainen rasistisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjä.
Palavan poliisilaitoksen kuvassa tämä järjestys on hetkellisesti kumottu. Se on kuva Yhdysvalloista, jossa eri etnisistä ryhmistä ja yhteiskuntaluokista tulleet toimijat ovat hetkellisesti laskeneet heitä erottavat sosiaaliset muurit. Palava poliisilaitos symboloi valkoisen ylivallan ja sitä ylläpitävien voimien kumoamista.
Tällainen voimakas kuva etäännyttää arjesta ja mahdollistaa jokapäiväisen elämän tarkastelun uudenlaisista kulmista. Se avaa tilaa kuvitella Yhdysvaltoja, jossa asiat voivat olla toisin. Samalla se tuottaa omanlaistaan käsitystä niistä edellytyksistä, joita muutos vaatii: valkoisen ylivallan rakenteet on reformien sijaan tuhottava tai tässä tapauksessa kirjaimellisesti poltettava maan tasalle, jotta päästään aloittamaan puhtaalta pöydältä.
Osalle livestriimien katsojista palava poliislaitos ei edustanut kaaosta tai kostoa, vaan valaisi tietä ulos umpikujasta. Tämänkaltainen voimakas symboli on omiaan tuottamaan vahvaa kollektiivisen voiman tunnetta. Sitä on myös vaikea vesittää esimerkiksi suuntaamalla sen energiaa paikallisiin puoluepoliittisiin kamppailuihin.
Onnistuvatko George Floydin kuoleman sytyttämät protestit saamaan aikaiseksi pysyvää muutosta amerikkalaisessa yhteiskunnassa, vai palaako järjestys takaisin vanhoihin uomiinsa kuin hetkellisen karnevaalin jälkeen? Siirtymäriiteissä ja rituaaleissa communitasin jäsenet liittyvät takaisin yhteisöihinsä. Heidän suhteensa yhteisöön tai yhteiskuntaan ja jopa heidän identiteettinsä on usein muuttunut. Voiko mellakka ja siinä koettu yhteisöllisyys aiheuttaa vastaavan statuksen tai identiteetin muutoksen? Voiko sellaisen kokemuksen jälkeen edes palata yhteiskuntaan samana yksilönä?
Toimitus
Lukemista
- Bahktin, Mihail (1965) Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru
- Gennep, Arnold Van (1909) The Rites of Passage
- Turner, Victor (1969) Rituaali. Rakenne ja communitas
