Pietarin LHBTIQ-aktivistit toimivat yleisönsä valikoiden

Venäjän uuskonservatiivisessa ja poliittisesti jännittyneessä ilmapiirissä LHBTIQ+-aktivistit etsivät ja hyödyntävät erilaisia taktiikoita, joilla he pyrkivät kiertämään aktivismille asetettuja rajoituksia. Ideoita näihin aktivistit soveltavat useista lähteistä myös Venäjän kulttuurihistoriasta, jonka sateenkaarevat värit ovat jääneet virallisen historiankirjoituksen varjoon. Moniääniselle LHBTIQ+-liikkeelle ne kaikki ovat tärkeitä.

”Kun kaikki alkoi, otimme vain lähimmän kan­sain­vä­li­sen LHBT-päivän. Se sattui olemaan Kansainvälinen homo, bi- ja trans­fo­bian vastainen päivä. Tämä tapahtui vuonna 2008. — Menimme ulos suut tei­pat­tui­na ja ojensimme len­to­leh­ti­siä ohi­kul­ki­joil­le. — Mielenilmauksen jälkeen mediassa oli raportti meistä ‘tulemassa ulos’. Kaikki mitä he kir­joit­ti­vat, oli yksin­ker­tai­ses­ti väärin. Ihmiset eivät ymmär­tä­neet mitään, koska jostain syystä media ei ymmär­tä­nyt mitä kir­joit­taa meistä — mitä se kaikki mitä teimme, oikein oli. — Koko aihe — ‘LHBT-ihmisten syr­ji­mi­nen’ — ei sellaista ollut olemassa Pietarissa. Vaikka olihan meillä klubit, bileet, yksi­tyi­set juhlat jonkun kotona – Ne meillä jo oli, tietysti.”

Oksana ja hänen kaverinsa astuivat yhtenä rintamana Pietarin pää­ka­dul­le Nevski Prospektille, jonne heillä oli jo kiire kodeista ja klubeilta. He kokivat itsensä ura­nuur­ta­jik­si, joskin epä­sään­nöl­li­siä seksuaali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­tö­jen mie­le­nil­mauk­sia ja tapah­tu­mia oli jär­jes­tet­ty 1990-luvun alku­puo­lel­ta lähtien. Nyt kyse oli Oksanan mukaan kuitenkin laa­jem­mas­ta esiin astu­mi­ses­ta – liik­kees­tä, joka toisi esille seksuaali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­tö­jen kokemaa syrjintää Venäjällä, tavoit­tee­naan muuttaa yhteis­kun­taa. Tämä toiminta ja reto­riik­ka oli Venäjällä vierasta, lähtien heidän valit­se­mas­taan kan­sain­vä­li­ses­tä syrjinnän vas­tai­ses­ta tee­ma­päi­väs­tä. LHBTIQ+-aktivistiliikkeestä muodostui Venäjän hallinnon puheissa hetkessä viides kolonna.

Miten LHBTIQ+ (lesbo‑, homo- ja bisek­su­aa­li, trans- ja inter­su­ku­puo­li­nen, queer ja muihin seksuaali- tai suku­puo­li­vä­hem­mis­töi­hin iden­ti­fioi­tu­va) ‑akti­vis­tit toimivat tänä päivänä Pietarissa, jossa kan­sa­lai­sak­ti­vis­mi on äärim­mil­leen poli­ti­soi­tu­nut­ta ja sateen­kaa­re­vat elämät Venäjän hallinnon näkö­kul­mas­ta piilossa pidet­tä­viä? Vuosina 2017 – 2019 keräämäni väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­sen etno­gra­fi­nen aineisto pie­ta­ri­lais­ten LHBTIQ+ ‑akti­vis­tien parissa tarjoaa useita joh­to­lan­ko­ja heidän toi­min­to­jen­sa tar­kas­te­luun. Rajaan tässä huomioni heidän arkisiin vas­ta­rin­nan tak­tii­koi­hin­sa.

Kulttuuriteoreetikko Michel de Certeau (1984) kuvaa, kuinka taktiikka horjuttaa valtaa pei­tel­lys­ti, usein ilman avointa vas­ta­rin­taa. Taktiikka tekee mah­dol­li­sek­si havaita ”heikkojen” pienet voitot, jotka eivät vält­tä­mät­tä muodosta selkeää jatkumoa. Tässä keskityn akti­vis­tien kolmeen tilal­li­seen tak­tiik­kaan: esiin astu­mi­seen, pii­lou­tu­mi­seen sekä näiden välisiin som­mi­tel­miin. Tarkastelemalla akti­vis­tien toimintaa eri paikoissa taktisen navi­goin­nin kautta pyrin avaamaan erilaisia toi­mi­juu­den ja vas­ta­rin­nan muotoja, jotka väis­te­le­vät ennalta mää­ri­tel­ty­jä valta-asetelmia. 

Media ja hallinto LHBTIQ+-ihmisiä määrittelemässä

Julkisesta LHBTIQ+-asioista kes­kus­te­le­mi­ses­ta tuli viral­li­ses­ti rajattua Pietarissa vuonna 2011 ja kan­sal­li­ses­ti vuonna 2013. Tämän niin kutsutun homo­pro­pa­gan­da­lain pyr­ki­myk­se­nä oli työntää ei-hete­ro­nor­ma­tii­vi­nen sek­su­aa­li­suus takaisin näky­mät­tö­miin, pysyvästi. Se kuitenkin toi LHBTIQ+-aktivistit jul­ki­suu­teen ennen näke­mät­tö­mäl­lä tavalla. 2010-luvulla sää­det­tiin myös nippu muita kan­sa­lai­sak­ti­vis­mia rajoit­ta­via lain­sää­dän­nöl­li­siä uudis­tuk­sia. Ne vai­keut­ti­vat eri­tyi­ses­ti kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen, mutta myös hallintoa kri­ti­soi­vien kan­sa­lais­ten arkea.

Samalla kun riip­pu­ma­ton, pää­asias­sa inter­ne­tis­sä toimiva media ilmensi aitoa kiin­nos­tus­ta LHBTIQ+ ‑aiheisiin, val­tiol­li­nen media yhdisti seksuaali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­töt Neuvostoliiton tapaan joko lännen käty­rei­hin tai pedo­fii­lei­hin. Israelissa tut­ki­mus­ta tehnyt Adi Kuntsman havain­nol­lis­taa, kuinka LHBTIQ+-liikettä vas­tus­ta­vat venä­jän­kie­li­set maa­han­muut­ta­jat hyö­dyn­tä­vät edelleen Neuvostoliitossa muo­dos­tu­nut­ta, eri­tyi­ses­ti homo­sek­su­aa­li­suut­ta stig­ma­ti­soi­vaa van­ki­las­lan­gia. Tämä ilmentää myös julkisen kes­kus­te­lun puut­tu­mis­ta LHBTIQ+-aiheista. 

Dina, toisen pai­kal­li­sen LHBT-järjestön työn­te­ki­jä kertoo, kuinka heidän täytyi akti­vis­tei­na alkaa yllättäen kouluttaa mediaa: “Havaitsimme todel­lis­ta kiin­nos­tus­ta. Ja nyt, useimmat heistä kir­joit­ta­vat oikein LHBT-aiheista. Tässä on tapah­tu­nut valtava muutos 10 vuoden aikana, vaikka toki meillä on valtion tie­do­tus­vä­li­neet. Ne ovat asia erikseen”.

Piiloutumisen ja esiin astumisen taktiikoita

Näkemyksiltään jakau­tu­nut media­kent­tä ilmenee myös arjessa. Osa LHBTIQ+-ihmisistä suhtautuu akti­vis­tien tuomaan jul­ki­suu­teen ynseästi. Inna työs­ken­te­lee pai­kal­li­ses­sa LHBT-jär­jes­tös­sä. Työn tuomat uudet verkostot roh­kai­si­vat häntä akti­vis­min pariin. Osa hänen ystä­vis­tään ei kui­ten­kaan suhtaudu suopeasti LHBTIQ+ ‑akti­vis­miin, koska he itse pysyt­te­li­si­vät mie­luum­min huomion ulko­puo­lel­la. Rajaamalla ei-hete­ro­nor­ma­tii­vi­sen sek­su­aa­li­sen suun­tau­tu­mi­sen­sa yksi­tyi­sen alueelle he pyrkivät ainakin jollain tasolla valit­se­maan, kenelle tulevat kaapista ulos ja milloin vetäy­ty­vät sen suojiin.

Inna ei kui­ten­kaan voi kääntää selkäänsä akti­vis­mil­le, vaikka ymmär­tää­kin ystäviään. Hänen mukaansa Venäjällä “on erittäin vahva pro­pa­gan­da­ko­neis­to, joka on muo­dos­tu­nut luul­ta­vas­ti vuo­si­sa­to­jen ajan. Heti kun auto­kra­tia päättyi, alkoi pro­le­ta­ri­aa­tin dik­ta­tuu­ri. Kun pro­le­ta­ri­aa­tin dik­ta­tuu­ri päättyi, kaaosta kesti muutama vuosi. Mutta itse asiassa rikol­lis­jen­git hal­lit­si­vat sil­loin­kin. Ja uusi dik­ta­tuu­ri tuli äkil­li­ses­ti. En tiedä mitä kutsua demo­kra­tiak­si: se on ehdol­lis­ta. Näistä syistä johtuen meillä on maassamme niin kehit­ty­nyt aivo­pe­su­pal­ve­lu, että se läpäisee koko yhteis­kun­nan. — Mutta tämä ei tarkoita, etteikö mitään silti tarvitse tehdä”.

Esimerkit yllä osoit­ta­vat, että Pietarin LHBTIQ+-aktivistien on pidettävä silmällä ja tar­tut­ta­va het­kit­täi­siin toiminnan mah­dol­li­suuk­siin – punniten samalla niiden mah­dol­li­sia voittoja ja riskejä. Innakin osal­lis­tuu vain tun­te­man­sa akti­vis­ti­pii­rin jär­jes­tä­miin, luval­li­siin mie­le­nil­mauk­siin, sillä hän on huo­lis­saan omastaan ja läheis­ten­sä tur­val­li­suu­des­ta. Hallinnon asettamat rajoit­teet voivat kuitenkin toimia akti­vis­tien toiminnan resurs­si­na. Eräs ruo­hon­juu­ri­ta­son akti­vis­ti­ryh­mä esi­mer­kik­si piti pre­si­den­tin­vaa­lien alla vuonna 2018 ironisen Homot Putinin puolesta ‑mie­le­nil­mauk­sen Pietarin kes­kus­tas­sa. Sen jär­jes­tä­jät olivat erityisen tyy­ty­väi­siä saamaansa media­nä­ky­vyy­teen, joka ulottui myös ulko­mail­le huo­li­mat­ta siitä, että mie­le­nil­maus herätti ymmär­ret­tä­väs­ti myös häm­men­nys­tä ja kri­tiik­kiä akti­vis­ti­ken­täl­lä Pietarissa.

Aktivistien sommitelmat “omille”

Kaikki LHBTIQ+-aktivistit eivät kui­ten­kaan halua tai voi astua jul­ki­suu­teen. Toimintaympäristön ennalta-arvaa­mat­to­muus joh­dat­taa­kin akti­vis­te­ja toisinaan piiloon jul­ki­suu­del­ta. Piilossa olles­saan­kin he suun­taa­vat toi­min­tan­sa valit­se­mal­leen yleisölle, ”omilleen”. Se hämärtää pii­lou­tu­mi­sen ja esille astumisen rajaa. Kutsun tätä tak­tiik­kaa vaih­toeh­toi­sek­si som­mi­tel­mak­si.

Aktivistit kokoon­tu­vat kes­kus­te­le­maan ja viet­tä­mään aikaa toistensa koteihin. Niiden intiimiys ja tieto siitä, että paikka on tur­val­li­nen LHBTIQ+-ihmiselle, tekevät niistä tärkeitä sekä hen­ki­lö­koh­tais­ten koke­mus­ten jaka­mi­sel­le että uuden­lai­sen toiminnan suun­nit­te­lul­le. Nämä toiminnan muodot ja tilat liittävät heidät myös Neuvostoliiton toi­si­na­jat­te­li­joi­hin. Hekin viettivät aikaa toisensa kotona kvar­tir­ni­keis­sa, joissa musi­soi­tiin, lausut­tiin runoja, vaih­det­tiin tietoa ja itse pai­net­tu­ja kirjoja sekä ääni­le­vy­jä. Myös akti­vis­teil­le kvar­tir­ni­kit toimivat tärkeinä uusien tai­teel­lis­ten ja yhteis­kun­nal­lis­ten ideoiden ja aatteiden kanavina.

Ajoittain akti­vis­tit tapaavat laa­jem­mal­la joukolla muiden vaih­toeh­to­kult­tuu­rin ystävien suo­si­mis­sa kah­vi­lois­sa, sekä kesäisin puis­tois­sa. Nämä paikat eivät vält­tä­mät­tä ole LHBTIQ+ ‑akti­vis­teil­le tur­val­li­sia tiloja termin var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Silti esi­mer­kik­si puisto voi tarjota het­kel­li­ses­ti pienen oman tilan, yksi­tyi­sen jul­ki­ses­sa, muiden ihmisten kes­kit­tyes­sä omiin teke­mi­siin­sä. Samalla akti­vis­tit pyrkivät tulemaan toi­vo­man­sa yleisön huo­maa­mik­si.

Pietarissa toimivan trans- ja queer-runo­ryh­män jäsenet lukevat jäsen­ten­sä ja muiden kir­jai­li­joi­den runoja. Kuva: Kimkino.

Pietarin sateenkaareva historia innoittaa

Varsinkin taiteen ja runouden ympärille kes­kit­ty­vät akti­vis­ti­ryh­mät tapaavat toisiaan yksi­tyi­sem­mis­sä tiloissa. Runoudesta kiin­nos­tu­neet akti­vis­tit sitee­raa­vat myös suku­puo­lel­taan ja sek­su­aa­li­suu­del­taan moni­nais­ten ja Venäjän kult­tuu­ri­his­to­rian kannalta mer­kit­tä­vien runoi­li­joi­den tekstejä, ja kes­kus­te­le­vat heidän elä­mis­tään, verraten niitä omiinsa. Muun muassa pie­ta­ri­lai­set hopea­kau­den (1892 – 1917) kan­sain­vä­li­set tai­tei­li­jat, kuten säveltäjä Pjotr Tšaikovski sekä runoi­li­jat Anna Ahmatova, Marina Tsvetaeva, ja Zinaida Gippius ovat osa Pietarin sateen­kaa­re­vaa historiaa. 

Runoilija ja kir­jal­li­suus­krii­tik­ko Zinaida Gippius (18691945) on tärkeä esikuva akti­vis­teil­le. Aikalaiset kuvasivat Gippiusta femme fatalena, mutta tosia­sias­sa hänellä oli erilaisia iden­ti­teet­te­jä, joihin liittyi suku­puo­lel­la lei­kit­te­ly ja epä­ta­van­omai­set suhteet. Huolimatta siitä, että Gippius edusti aikansa ylä­luok­kaa, antaa hänen elämänsä paljon samas­tu­mi­sen kohteita tämän päivän akti­vis­teil­le. 

Gippius oli hopea­kau­den venä­läi­nen runoilija, joka oli toden­nä­köi­ses­ti ei-binaa­ri­nen, ja hän on tosi cool, ja yritämme vain puhua hänestä ja myös selittää muille, ettemme ole ensim­mäi­siä että kir­jal­li­suu­des­sa on ollut aina queer ihmisiä. He ovat vain hyvin näky­mät­tö­miä”, kertoi Ivy, joka osal­lis­tuu trans- ja queer-runo­ryh­mään Pietarissa.

LHBTIQ+-henkilöille suunnattu tanssi- ja lii­keim­pro­vi­saa­tio Telaboratoria-ryhmä pyrkii lisäämään kehol­lis­ta tun­te­mus­ta ja hyväk­syn­tää erilaisin har­joi­tuk­sin. Kuva: Kimkino.

Gippius pukeutui ajoittain dandyksi mieheksi holkkiin ase­tet­tui­ne, hajus­tet­tui­ne savuk­kei­neen. Tupakointi lii­tet­tiin tuolloin lesboihin. Silloin hän muistutti kir­jai­li­ja Oscar Wildea. Gippius myös kirjoitti runojaan mies­per­soo­nas­ta käsin ja käytti pseu­do­nyy­mei­na miesten nimiä, joista tunnetuin on Anton Krainii (Anton Äärimmäinen). 

Kuten akti­vis­tit tänä päivänä, myös Gippius sai vai­kut­tei­ta iden­ti­teet­tei­hin­sä venä­läi­ses­tä kir­jal­li­suu­des­ta. Hän samastui eri­tyi­ses­ti Fjodor Dostojevskin Idiootin (1868) bisek­su­aa­li­ses­ti tuntevaan ja elävään Nastasja Filippovnaan. Kuten Filippovna, myös Gippius eli suhteissa, joita tänä päivänä voisi kuvata luon­teil­taan poly­amo­ri­sik­si. 

Aktivistien kiin­nos­tus kult­tuu­riin tiivistää pai­kal­li­sia ver­kos­to­ja ja laajentaa niitä akti­vis­ti­liik­keen ulko­puo­lel­le. Kulttuuriharrastukset levit­tä­vät heidän ver­kos­to­jaan myös ajal­li­ses­ti, kuten yllä osoitin. Lisäksi heidän kult­tuu­riin liittyvät ver­kos­ton­sa ovat maan­tie­teel­li­ses­ti laajoja, Venäjältä entisen Neuvostoliiton maihin, ja jopa glo­baa­lis­ti venä­jän­kie­lis­ten emigroi­tu­nei­den akti­vis­tiys­tä­vien takia. Sosiaalinen media pitää yllä näitä suhteita ja lisää niiden mer­ki­tys­tä myös pai­kal­li­ses­ti.

Aktivistien uudet tilat ja solidaarisuusverkostot

Merkittävien his­to­rial­lis­ten tai­tei­li­joi­den ohella Pietarin ark­ki­teh­to­ni­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen ker­rok­sel­li­suus, suuri luova luokka ja Venäjän uus­li­be­ra­lis­ti­ses­ti raken­tu­nut yhteis­kun­ta vah­vis­ta­vat vaih­toeh­toi­sia kult­tuu­ri­sia ver­kos­to­ja. Keskustan vanhoista tehtaista on muo­dos­tu­nut ruo­hon­juu­ri­ta­son kult­tuu­ri­kes­kit­ty­miä. Erilaiset akti­vis­ti­ryh­mät pitävät niissä kokouk­si­aan. Keskittymissä LHBTIQ+-aiheet pil­kah­te­le­vat esille eri piireissä, toi­min­nois­sa ja pal­ve­luis­sa yhä ene­ne­vis­sä määrin.

Nämä uudet puo­li­jul­ki­set tilat ovat tärkeitä kohtaamis- ja oles­ke­lu­paik­ko­ja myös LHBTIQ+ ‑akti­vis­teil­le, joskin osalle talou­del­li­nen tilanne asettaa rajoja niissä liik­ku­mi­sel­le. Tilat mah­dol­lis­ta­vat iden­ti­tee­tin mukaisen kulut­ta­mi­sen, sillä queer-kampaajat, ‑vaa­te­suun­nit­te­li­jat ja ‑tai­tei­li­jat vuo­kraa­vat niistä tiloja toi­min­nal­leen. Pietarin metropoli tarjoaa myös muita inklusii­vi­sia paikkoja. Aktivistit käyvät esi­mer­kik­si vegaa­ni­ra­vin­to­lois­sa ja ‑kah­vi­lois­sa, joiden yri­tys­toi­min­ta on yhteis­kun­nal­lis­ta. Ravintolat lah­joit­ta­vat osan voi­tois­taan voittoa tavoit­te­le­mat­to­mil­le jär­jes­töil­le, esi­mer­kik­si mie­len­ter­veys­työ­hön. Usein niissä myös työs­ken­te­lee LHBTIQ+ ‑hen­ki­löi­tä.

Pietari ver­kos­toi­neen tarjoaa moni­ää­ni­sel­le LHBTIQ+-liikkeelle erilaisia tiloja ja toiminnan muotoja. Lisäksi akti­vis­tit hyö­dyn­tä­vät sosi­aa­lis­ta mediaa, jonka avulla heidän ver­kos­ton­sa ovat kasvaneet. Nämä tilat ja toiminta voivat jäädä ulko­puo­li­sil­le näky­mät­tö­miin. Niillä on silti olen­nai­nen merkitys akti­vis­ti­liik­keen elin­voi­mal­le. Aktivistien vas­ta­rin­ta ei siis ole aina julkista — se voi olla myös yksi­tyi­sem­pää ja vain “omille” suun­nat­tua. 

Nämä puo­li­jul­ki­set tilat voivat toimia myös väli­ti­loi­na ennen jul­ki­suut­ta, samaan tapaan kuin salongit val­lan­ku­mous­ta edel­tä­neel­lä Venäjällä. Niissä vietti aikaa muun muassa Aleksandr Puškin, jonka teks­teil­le salongit tar­jo­si­vat koh­taa­mi­sen yleisön, ensim­mäi­sen kriitikon kanssa. Aina näiden esi­tel­mien ja kes­kus­te­lu­jen yhteis­kun­nal­lis­ta arvoa ei vähen­tä­nyt se, että var­si­nai­set tekstit jäivät sensuurin kynsiin. Tänä päivänä LHBTIQ+-teemoihin liittyvät kes­kus­te­lut jatkuvat eri­lai­sis­sa ja yhä laa­je­ne­vis­sa piireissä Venäjällä.

Eräs akti­vis­ti­ryh­mä asuu Neuvostoliiton ajalle tyy­pil­li­ses­sä, suuressa kom­mu­nal­ka-asunnossa. Siellä jär­jes­te­tään myös LHBTIQ+-teemaisia näyt­te­lyi­tä, esityksiä ja kes­kus­te­lu­ja. Tässä Venäjältä emigroi­tu­neen LHBTIQ+-aktivistin tai­de­näyt­te­ly. Kuva: Kimkino, Pauliina Lukinmaan valo­ku­vas­ta. 

Artikkelin kuvit­ta­nut Natasha Kim on Pietarissa asuva tai­tei­li­ja-aktivisti. Hänen tai­tee­seen­sa voi tutustua Instagram-tilillä @kimkino.

  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: Kimkino
  1. Baer, Brian James. 2009. Other Russias. Homosexuality and the Crisis of Post-Soviet Identity.
  2. Ekonen, Kirsti. 2014. Salonkien naiset. Teoksessa Rosenholm, Arja; Salmenniemi, Suvi & Sorvari, Marja (toim). Naisia Venäjän kult­tuu­ri­his­to­rias­sa. 
  3. Engström, Maria. 2020. Alexander Gudkov and Russia’s queer turn in 2020.
  4. Franeta, Sonja. 2004. Розовый фламинго. 10 сибирских интервью. [Vaaleanpunainen flamingo. 10 sipe­ria­lais­ta haas­tat­te­lua.] Franeta lukee “Marinan” tarinan videolla.
  5. Kuntsman, Adi. 2008. Between Gulags and pride parades: Sexuality, nation, and haunted speech acts.
  6. Open Democracy Russia. 2013. From the shadows into the light – and back again.
  7. Rotikov, K. K. 2001. Drugoi Peterburg [Toinen Pietari].

Kirjoittaja

YTM Pauliina Lukinmaa on Pietarin LHBTIQ+-aktivistiliikkeeseen perehtynyt antropologi. Häntä kiinnostavat lisäksi tilallisuus ja paikan merkitys kansalaisaktivismissa. Hän työskentelee nuorempana tutkijana Itä-Suomen yliopiston Sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa. Hänen etnografinen väitöskirjansa tarkastelee ylirajaisesti verkottuneiden LHBTIQ+-aktivistien toimintaa Pietarissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

Naiset ovat kauan olleet pelialan sokea piste. Koska oletettu pelaaja on heteromies, ovat naiset pelihahmoina aliedustettuja ja vääristyneesti kuvattuja. Peleistä alkaa kuitenkin pikkuhiljaa löytyä myös toisenlaisia naiseuden esitystapoja, kuten The Last of Us -pelisarja osoittaa.

Mikroaggressiot ovat osa laajempaa sosiaalista ilmiötä, jossa pienet arkipäiväiset eleet, kuten huomautukset ja katseet, heijastavat vallitsevia valtasuhteita. Ne osoittavat, kuka koetaan ‘vieraaksi’ ja ulkopuoliseksi, ja kenellä on valta määritellä sisä- ja ulkopuolisuutta. Mikroaggressio viestittää sen kohteelle, että hän on erilainen.