Venäjän uuskonservatiivisessa ja poliittisesti jännittyneessä ilmapiirissä LHBTIQ+-aktivistit etsivät ja hyödyntävät erilaisia taktiikoita, joilla he pyrkivät kiertämään aktivismille asetettuja rajoituksia. Ideoita näihin aktivistit soveltavat useista lähteistä – myös Venäjän kulttuurihistoriasta, jonka sateenkaarevat värit ovat jääneet virallisen historiankirjoituksen varjoon. Moniääniselle LHBTIQ+-liikkeelle ne kaikki ovat tärkeitä.
”Kun kaikki alkoi, otimme vain lähimmän kansainvälisen LHBT-päivän. Se sattui olemaan Kansainvälinen homo, bi- ja transfobian vastainen päivä. Tämä tapahtui vuonna 2008. — Menimme ulos suut teipattuina ja ojensimme lentolehtisiä ohikulkijoille. — Mielenilmauksen jälkeen mediassa oli raportti meistä ‘tulemassa ulos’. Kaikki mitä he kirjoittivat, oli yksinkertaisesti väärin. Ihmiset eivät ymmärtäneet mitään, koska jostain syystä media ei ymmärtänyt mitä kirjoittaa meistä – mitä se kaikki mitä teimme, oikein oli. — Koko aihe – ‘LHBT-ihmisten syrjiminen’ – ei sellaista ollut olemassa Pietarissa. Vaikka olihan meillä klubit, bileet, yksityiset juhlat jonkun kotona – Ne meillä jo oli, tietysti.”
Oksana ja hänen kaverinsa astuivat yhtenä rintamana Pietarin pääkadulle Nevski Prospektille, jonne heillä oli jo kiire kodeista ja klubeilta. He kokivat itsensä uranuurtajiksi, joskin epäsäännöllisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mielenilmauksia ja tapahtumia oli järjestetty 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Nyt kyse oli Oksanan mukaan kuitenkin laajemmasta esiin astumisesta – liikkeestä, joka toisi esille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemaa syrjintää Venäjällä, tavoitteenaan muuttaa yhteiskuntaa. Tämä toiminta ja retoriikka oli Venäjällä vierasta, lähtien heidän valitsemastaan kansainvälisestä syrjinnän vastaisesta teemapäivästä. LHBTIQ+-aktivistiliikkeestä muodostui Venäjän hallinnon puheissa hetkessä viides kolonna.
Miten LHBTIQ+ (lesbo-, homo- ja biseksuaali, trans- ja intersukupuolinen, queer ja muihin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin identifioituva) -aktivistit toimivat tänä päivänä Pietarissa, jossa kansalaisaktivismi on äärimmilleen politisoitunutta ja sateenkaarevat elämät Venäjän hallinnon näkökulmasta piilossa pidettäviä? Vuosina 2017-2019 keräämäni väitöskirjatutkimuksen etnografinen aineisto pietarilaisten LHBTIQ+ -aktivistien parissa tarjoaa useita johtolankoja heidän toimintojensa tarkasteluun. Rajaan tässä huomioni heidän arkisiin vastarinnan taktiikoihinsa.
Kulttuuriteoreetikko Michel de Certeau (1984) kuvaa, kuinka taktiikka horjuttaa valtaa peitellysti, usein ilman avointa vastarintaa. Taktiikka tekee mahdolliseksi havaita ”heikkojen” pienet voitot, jotka eivät välttämättä muodosta selkeää jatkumoa. Tässä keskityn aktivistien kolmeen tilalliseen taktiikkaan: esiin astumiseen, piiloutumiseen sekä näiden välisiin sommitelmiin. Tarkastelemalla aktivistien toimintaa eri paikoissa taktisen navigoinnin kautta pyrin avaamaan erilaisia toimijuuden ja vastarinnan muotoja, jotka väistelevät ennalta määriteltyjä valta-asetelmia.
Media ja hallinto LHBTIQ+-ihmisiä määrittelemässä
Julkisesta LHBTIQ+-asioista keskustelemisesta tuli virallisesti rajattua Pietarissa vuonna 2011 ja kansallisesti vuonna 2013. Tämän niin kutsutun homopropagandalain pyrkimyksenä oli työntää ei-heteronormatiivinen seksuaalisuus takaisin näkymättömiin, pysyvästi. Se kuitenkin toi LHBTIQ+-aktivistit julkisuuteen ennen näkemättömällä tavalla. 2010-luvulla säädettiin myös nippu muita kansalaisaktivismia rajoittavia lainsäädännöllisiä uudistuksia. Ne vaikeuttivat erityisesti kansalaisjärjestöjen, mutta myös hallintoa kritisoivien kansalaisten arkea.
Samalla kun riippumaton, pääasiassa internetissä toimiva media ilmensi aitoa kiinnostusta LHBTIQ+ -aiheisiin, valtiollinen media yhdisti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt Neuvostoliiton tapaan joko lännen kätyreihin tai pedofiileihin. Israelissa tutkimusta tehnyt Adi Kuntsman havainnollistaa, kuinka LHBTIQ+-liikettä vastustavat venäjänkieliset maahanmuuttajat hyödyntävät edelleen Neuvostoliitossa muodostunutta, erityisesti homoseksuaalisuutta stigmatisoivaa vankilaslangia. Tämä ilmentää myös julkisen keskustelun puuttumista LHBTIQ+-aiheista.
Dina, toisen paikallisen LHBT-järjestön työntekijä kertoo, kuinka heidän täytyi aktivisteina alkaa yllättäen kouluttaa mediaa: “Havaitsimme todellista kiinnostusta. Ja nyt, useimmat heistä kirjoittavat oikein LHBT-aiheista. Tässä on tapahtunut valtava muutos 10 vuoden aikana, vaikka toki meillä on valtion tiedotusvälineet. Ne ovat asia erikseen”.
Piiloutumisen ja esiin astumisen taktiikoita
Näkemyksiltään jakautunut mediakenttä ilmenee myös arjessa. Osa LHBTIQ+-ihmisistä suhtautuu aktivistien tuomaan julkisuuteen ynseästi. Inna työskentelee paikallisessa LHBT-järjestössä. Työn tuomat uudet verkostot rohkaisivat häntä aktivismin pariin. Osa hänen ystävistään ei kuitenkaan suhtaudu suopeasti LHBTIQ+ -aktivismiin, koska he itse pysyttelisivät mieluummin huomion ulkopuolella. Rajaamalla ei-heteronormatiivisen seksuaalisen suuntautumisensa yksityisen alueelle he pyrkivät ainakin jollain tasolla valitsemaan, kenelle tulevat kaapista ulos ja milloin vetäytyvät sen suojiin.
Inna ei kuitenkaan voi kääntää selkäänsä aktivismille, vaikka ymmärtääkin ystäviään. Hänen mukaansa Venäjällä “on erittäin vahva propagandakoneisto, joka on muodostunut luultavasti vuosisatojen ajan. Heti kun autokratia päättyi, alkoi proletariaatin diktatuuri. Kun proletariaatin diktatuuri päättyi, kaaosta kesti muutama vuosi. Mutta itse asiassa rikollisjengit hallitsivat silloinkin. Ja uusi diktatuuri tuli äkillisesti. En tiedä mitä kutsua demokratiaksi: se on ehdollista. Näistä syistä johtuen meillä on maassamme niin kehittynyt aivopesupalvelu, että se läpäisee koko yhteiskunnan. — Mutta tämä ei tarkoita, etteikö mitään silti tarvitse tehdä”.
Esimerkit yllä osoittavat, että Pietarin LHBTIQ+-aktivistien on pidettävä silmällä ja tartuttava hetkittäisiin toiminnan mahdollisuuksiin – punniten samalla niiden mahdollisia voittoja ja riskejä. Innakin osallistuu vain tuntemansa aktivistipiirin järjestämiin, luvallisiin mielenilmauksiin, sillä hän on huolissaan omastaan ja läheistensä turvallisuudesta. Hallinnon asettamat rajoitteet voivat kuitenkin toimia aktivistien toiminnan resurssina. Eräs ruohonjuuritason aktivistiryhmä esimerkiksi piti presidentinvaalien alla vuonna 2018 ironisen Homot Putinin puolesta -mielenilmauksen Pietarin keskustassa. Sen järjestäjät olivat erityisen tyytyväisiä saamaansa medianäkyvyyteen, joka ulottui myös ulkomaille – huolimatta siitä, että mielenilmaus herätti ymmärrettävästi myös hämmennystä ja kritiikkiä aktivistikentällä Pietarissa.
Aktivistien sommitelmat “omille”
Kaikki LHBTIQ+-aktivistit eivät kuitenkaan halua tai voi astua julkisuuteen. Toimintaympäristön ennalta-arvaamattomuus johdattaakin aktivisteja toisinaan piiloon julkisuudelta. Piilossa ollessaankin he suuntaavat toimintansa valitsemalleen yleisölle, ”omilleen”. Se hämärtää piiloutumisen ja esille astumisen rajaa. Kutsun tätä taktiikkaa vaihtoehtoiseksi sommitelmaksi.
Aktivistit kokoontuvat keskustelemaan ja viettämään aikaa toistensa koteihin. Niiden intiimiys ja tieto siitä, että paikka on turvallinen LHBTIQ+-ihmiselle, tekevät niistä tärkeitä sekä henkilökohtaisten kokemusten jakamiselle että uudenlaisen toiminnan suunnittelulle. Nämä toiminnan muodot ja tilat liittävät heidät myös Neuvostoliiton toisinajattelijoihin. Hekin viettivät aikaa toisensa kotona kvartirnikeissa, joissa musisoitiin, lausuttiin runoja, vaihdettiin tietoa ja itse painettuja kirjoja sekä äänilevyjä. Myös aktivisteille kvartirnikit toimivat tärkeinä uusien taiteellisten ja yhteiskunnallisten ideoiden ja aatteiden kanavina.
Ajoittain aktivistit tapaavat laajemmalla joukolla muiden vaihtoehtokulttuurin ystävien suosimissa kahviloissa, sekä kesäisin puistoissa. Nämä paikat eivät välttämättä ole LHBTIQ+ -aktivisteille turvallisia tiloja termin varsinaisessa merkityksessä. Silti esimerkiksi puisto voi tarjota hetkellisesti pienen oman tilan, yksityisen julkisessa, muiden ihmisten keskittyessä omiin tekemisiinsä. Samalla aktivistit pyrkivät tulemaan toivomansa yleisön huomaamiksi.
Pietarissa toimivan trans- ja queer-runoryhmän jäsenet lukevat jäsentensä ja muiden kirjailijoiden runoja. Kuva: Kimkino.
Pietarin sateenkaareva historia innoittaa
Varsinkin taiteen ja runouden ympärille keskittyvät aktivistiryhmät tapaavat toisiaan yksityisemmissä tiloissa. Runoudesta kiinnostuneet aktivistit siteeraavat myös sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan moninaisten ja Venäjän kulttuurihistorian kannalta merkittävien runoilijoiden tekstejä, ja keskustelevat heidän elämistään, verraten niitä omiinsa. Muun muassa pietarilaiset hopeakauden (1892–1917) kansainväliset taiteilijat, kuten säveltäjä Pjotr Tšaikovski sekä runoilijat Anna Ahmatova, Marina Tsvetaeva, ja Zinaida Gippius ovat osa Pietarin sateenkaarevaa historiaa.
Runoilija ja kirjallisuuskriitikko Zinaida Gippius (1869–1945) on tärkeä esikuva aktivisteille. Aikalaiset kuvasivat Gippiusta femme fatalena, mutta tosiasiassa hänellä oli erilaisia identiteettejä, joihin liittyi sukupuolella leikittely ja epätavanomaiset suhteet. Huolimatta siitä, että Gippius edusti aikansa yläluokkaa, antaa hänen elämänsä paljon samastumisen kohteita tämän päivän aktivisteille.
“Gippius oli hopeakauden venäläinen runoilija, joka oli todennäköisesti ei-binaarinen, ja hän on tosi cool, ja yritämme vain puhua hänestä ja myös selittää muille, ettemme ole ensimmäisiä – että kirjallisuudessa on ollut aina queer ihmisiä. He ovat vain hyvin näkymättömiä”, kertoi Ivy, joka osallistuu trans- ja queer-runoryhmään Pietarissa.
LHBTIQ+-henkilöille suunnattu tanssi- ja liikeimprovisaatio Telaboratoria-ryhmä pyrkii lisäämään kehollista tuntemusta ja hyväksyntää erilaisin harjoituksin. Kuva: Kimkino.
Gippius pukeutui ajoittain dandyksi mieheksi holkkiin asetettuine, hajustettuine savukkeineen. Tupakointi liitettiin tuolloin lesboihin. Silloin hän muistutti kirjailija Oscar Wildea. Gippius myös kirjoitti runojaan miespersoonasta käsin ja käytti pseudonyymeina miesten nimiä, joista tunnetuin on Anton Krainii (Anton Äärimmäinen).
Kuten aktivistit tänä päivänä, myös Gippius sai vaikutteita identiteetteihinsä venäläisestä kirjallisuudesta. Hän samastui erityisesti Fjodor Dostojevskin Idiootin (1868) biseksuaalisesti tuntevaan ja elävään Nastasja Filippovnaan. Kuten Filippovna, myös Gippius eli suhteissa, joita tänä päivänä voisi kuvata luonteiltaan polyamorisiksi.
Aktivistien kiinnostus kulttuuriin tiivistää paikallisia verkostoja ja laajentaa niitä aktivistiliikkeen ulkopuolelle. Kulttuuriharrastukset levittävät heidän verkostojaan myös ajallisesti, kuten yllä osoitin. Lisäksi heidän kulttuuriin liittyvät verkostonsa ovat maantieteellisesti laajoja, Venäjältä entisen Neuvostoliiton maihin, ja jopa globaalisti venäjänkielisten emigroituneiden aktivistiystävien takia. Sosiaalinen media pitää yllä näitä suhteita ja lisää niiden merkitystä myös paikallisesti.
Aktivistien uudet tilat ja solidaarisuusverkostot
Merkittävien historiallisten taiteilijoiden ohella Pietarin arkkitehtoninen ja yhteiskunnallinen kerroksellisuus, suuri luova luokka ja Venäjän uusliberalistisesti rakentunut yhteiskunta vahvistavat vaihtoehtoisia kulttuurisia verkostoja. Keskustan vanhoista tehtaista on muodostunut ruohonjuuritason kulttuurikeskittymiä. Erilaiset aktivistiryhmät pitävät niissä kokouksiaan. Keskittymissä LHBTIQ+-aiheet pilkahtelevat esille eri piireissä, toiminnoissa ja palveluissa yhä enenevissä määrin.Nämä uudet puolijulkiset tilat ovat tärkeitä kohtaamis- ja oleskelupaikkoja myös LHBTIQ+ -aktivisteille, joskin osalle taloudellinen tilanne asettaa rajoja niissä liikkumiselle. Tilat mahdollistavat identiteetin mukaisen kuluttamisen, sillä queer-kampaajat, -vaatesuunnittelijat ja -taiteilijat vuokraavat niistä tiloja toiminnalleen. Pietarin metropoli tarjoaa myös muita inklusiivisia paikkoja. Aktivistit käyvät esimerkiksi vegaaniravintoloissa ja -kahviloissa, joiden yritystoiminta on yhteiskunnallista. Ravintolat lahjoittavat osan voitoistaan voittoa tavoittelemattomille järjestöille, esimerkiksi mielenterveystyöhön. Usein niissä myös työskentelee LHBTIQ+ -henkilöitä.
Pietari verkostoineen tarjoaa moniääniselle LHBTIQ+-liikkeelle erilaisia tiloja ja toiminnan muotoja. Lisäksi aktivistit hyödyntävät sosiaalista mediaa, jonka avulla heidän verkostonsa ovat kasvaneet. Nämä tilat ja toiminta voivat jäädä ulkopuolisille näkymättömiin. Niillä on silti olennainen merkitys aktivistiliikkeen elinvoimalle. Aktivistien vastarinta ei siis ole aina julkista – se voi olla myös yksityisempää ja vain “omille” suunnattua.
Nämä puolijulkiset tilat voivat toimia myös välitiloina ennen julkisuutta, samaan tapaan kuin salongit vallankumousta edeltäneellä Venäjällä. Niissä vietti aikaa muun muassa Aleksandr Puškin, jonka teksteille salongit tarjosivat kohtaamisen yleisön, ensimmäisen kriitikon kanssa. Aina näiden esitelmien ja keskustelujen yhteiskunnallista arvoa ei vähentänyt se, että varsinaiset tekstit jäivät sensuurin kynsiin. Tänä päivänä LHBTIQ+-teemoihin liittyvät keskustelut jatkuvat erilaisissa ja yhä laajenevissa piireissä Venäjällä.
Eräs aktivistiryhmä asuu Neuvostoliiton ajalle tyypillisessä, suuressa kommunalka-asunnossa. Siellä järjestetään myös LHBTIQ+-teemaisia näyttelyitä, esityksiä ja keskusteluja. Tässä Venäjältä emigroituneen LHBTIQ+-aktivistin taidenäyttely. Kuva: Kimkino, Pauliina Lukinmaan valokuvasta.
Artikkelin kuvittanut Natasha Kim on Pietarissa asuva taiteilija-aktivisti. Hänen taiteeseensa voi tutustua Instagram-tilillä @kimkino.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Kimkino
Lukemista
- Baer, Brian James. 2009. Other Russias. Homosexuality and the Crisis of Post-Soviet Identity.
- Ekonen, Kirsti. 2014. Salonkien naiset. Teoksessa Rosenholm, Arja; Salmenniemi, Suvi & Sorvari, Marja (toim). Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa.
- Engström, Maria. 2020. Alexander Gudkov and Russia’s queer turn in 2020.
- Franeta, Sonja. 2004. Розовый фламинго. 10 сибирских интервью. [Vaaleanpunainen flamingo. 10 siperialaista haastattelua.] Franeta lukee “Marinan” tarinan videolla.
- Kuntsman, Adi. 2008. Between Gulags and pride parades: Sexuality, nation, and haunted speech acts.
- Open Democracy Russia. 2013. From the shadows into the light – and back again.
- Rotikov, K. K. 2001. Drugoi Peterburg [Toinen Pietari].