Autoetnografia ja tutkimuskentän muuttuvat rajat

Autoetnografinen tutkimus haastaa tarkastelemaan kriittisesti kentän ja tietämisen kysymyksiä kulttuurintutkimuksessa. Koronapandemian seurauksena etnografista kenttätyötä tehdään entistä enemmän verkkoympäristössä, jolloin tutkimuskentän rajat piirtyvät eri tavalla kuin fyysisissä kohtaamisissa. Samalla posthumanistiset teoriat ovat siirtämässä ihmistä pois tutkimuksen keskiöstä. 

Etnografia on huma­nis­ti­sis­sa tieteissä ja yhteis­kun­ta­tie­teis­sä laajalti käytössä oleva tut­ki­mus­ta­pa ja meto­do­lo­gia. Sille on ominaista se, että tutkija osal­lis­tuu tut­kit­ta­van yhteisön arkiseen elämään, ja tuottaa tut­ki­musai­neis­ton­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tut­kit­ta­vien kanssa käyttäen osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia ja haastatteluja. 

Etnografista tut­ki­mus­pro­ses­sia on kuvattu sykliksi, jossa aineiston tuotanto, analyysi, tulkinta ja teo­re­ti­soin­ti kulkevat limittäin ja tuottavat syvä­ana­lyy­sin tut­kit­ta­vas­ta ilmiöstä. Erityisesti niin kutsutun repre­sen­taa­tion kriisin seu­rauk­se­na etno­gra­fias­sa on kiin­ni­tet­ty huomiota tutkijan läsnäolon mer­ki­tyk­seen kir­joi­tet­taes­sa kuvausta toisten ihmisten elämästä. Kriisin aiheut­ta­ja­na toiminut kritiikki kohdistui ennen kaikkea siihen, että tutkijat esittivät kent­tä­ha­vain­to­jaan objek­tii­vi­si­na faktoina. 

Etnografia ja kenttätyö samais­te­taan usein toisiinsa. Kenttä on aiemmin mää­rit­ty­nyt kon­kreet­ti­sek­si paikaksi, jossa tut­kit­ta­va yhteisö on elänyt, ja kentän rajat ovat olleet selkeästi hah­mo­tet­ta­vis­sa. Antropologisessa perin­tee­sä, jossa etno­gra­fia alun perin muotoutui 1800-luvulla, tutkija on fyy­si­ses­ti mat­kus­ta­nut jonnekin kauas pääs­täk­seen kentällä olevien ihmisten pariin ja oppiak­seen heiltä. 

Etnografian alku liittyi vahvasti kolo­nia­lis­ti­seen siir­to­maa­po­li­tiik­kaan ja län­si­mais­ten tut­ki­joi­den kiin­nos­tuk­seen saada tietoa alus­mais­sa eläviltä ihmis­ryh­mil­tä. Modernin ant­ro­po­lo­gian isänä pidetyn Bronislaw Malinowskin teos Argonauts of the Western Pacific (1922) on edustava esimerkki tämän­kal­tai­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta. Kolonialistisen perinteen jäljiltä tut­ki­muk­sen val­ta­suh­teis­ta on tullut yksi kes­kei­sis­tä etno­gra­fian eet­ti­syyt­tä kos­ke­vis­ta kysymyksistä.

Etnografian kenttä alkoi saada uusia mer­ki­tyk­siä siinä vaiheessa, kun tut­ki­joi­den parissa huo­mat­tiin, että ihmisten iden­ti­tee­tit eivät muodostu vain suhteessa kan­sal­lis­val­tioon tai tiettyyn maan­tie­teel­li­seen alueeseen. Ne kiin­nit­ty­vät myös yli­ra­jai­siin ver­kos­toi­hin ja ryh­mit­ty­miin, jotka ovat erilaisia kuin perin­tei­set kyläyh­tei­söt. Samalla käsitys tut­ki­mus­koh­tee­na olevasta kult­tuu­ris­ta alkoi muuttua eri­tyi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi Clifford Geertzin työn johdosta. Vuonna 1973 jul­kais­tus­sa teoksessa The Interpretation of Cultures Geertz hah­mot­te­li kult­tuu­rin sym­bo­li­vä­lit­tei­sek­si mer­ki­tys­jär­jes­tel­mäk­si, jota ihmiset aktii­vi­ses­ti muok­kaa­vat ja uusin­ta­vat kommunikoidessaan. 

Viktoriaanisen ajan Britanniassa 1800-luvulla kehit­ty­nyt näkemys kult­tuu­ris­ta tapojen, usko­mus­ten, taiteen ja moraa­lis­ten sääntöjen koko­nai­suu­te­na, joka luon­neh­tii tiettyä ihmis­ryh­mää, alkoi etno­gra­fias­sa korvautua dynaa­mi­sel­la ja mer­ki­tyk­siä koros­ta­val­la käsi­tyk­sel­lä. Tutkijan teh­tä­väk­si määrittyi kult­tuu­ris­ten mer­ki­tys­ten tulkinta, mikä tarkoitti selkeää irtiottoa ant­ro­po­lo­gias­sa val­lin­nees­ta eri kult­tuu­rien ja yhteis­kun­ta­mal­lien ver­tai­luun kes­kit­ty­väs­tä tut­ki­mus­pe­rin­tees­tä. Uudenlaisen ymmär­ryk­sen johdosta oli luontevaa ajatella, että kult­tuu­rien väliset erot ovat liukuvia ja niiden välillä tapahtuu jatkuvaa vaihtoa. 

Häilyvät kentät

Etnografista tut­ki­mus­ta­paa käyttävät tutkijat ovat sittemmin kehit­tä­neet erilaisia metodeja kent­tä­työ­hön­sä. Antropologi George E. Marcus on puhunut moni­paik­kai­ses­ta etno­gra­fias­ta kuvail­les­saan kent­tä­työ­tä, jota tehdään monen­lai­sis­sa tiloissa ja ympä­ris­töis­sä elävien ihmisten parissa. Antropologi Sarah Pink on tehnyt uraa­uur­ta­vaa tut­ki­mus­ta ais­tiet­no­gra­fian ja visu­aa­li­sen etno­gra­fian saralla. 

Vaihtoehtoiset ja reflek­sii­vi­set etno­gra­fi­sen kir­joit­ta­mi­sen tavat alkoivat haas­ta­maan käsi­tyk­siä tie­teel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen kon­ven­tiois­ta jo 1980-luvulla. Uudet etno­gra­fian ja etno­gra­fi­sen kir­joit­ta­mi­sen muodot ovat syntyneet vas­tauk­se­na paitsi yhteis­kun­nal­li­siin muu­tok­siin myös siihen kri­tiik­kiin, jota post­ko­lo­nia­lis­ti­nen ja femi­nis­ti­nen tutkimus ovat koh­dis­ta­neet län­si­mai­seen, voit­to­puo­li­ses­ti val­kois­ten miesten har­joit­ta­maan kulttuurintutkimukseen.

Digitaalisen val­lan­ku­mouk­sen myötä etno­gra­fi­aa tehdään ene­ne­vis­sä määrin myös verk­ko­ym­pä­ris­tös­sä, joissa vuo­ro­vai­ku­tus ihmisten kesken on läh­tö­koh­tai­ses­ti erilaista kuin fyy­si­ses­ti koh­da­tes­sa. Robert V. Kozinets on tehnyt tun­ne­tuk­si inter­ne­tis­sä tapah­tu­vaa etno­gra­fis­ta mark­ki­noin­ti­tut­ki­mus­ta kutsuen sitä net­no­gra­fiak­si (net­no­grap­hy). Verkossa tehtävän etno­gra­fian keskeinen kysymys on se, min­kä­lais­ta yhtei­söl­li­syyt­tä syntyy digi­taa­li­sil­la verkkoalustoilla. 

Tutkimussuuntaus on herät­tä­nyt paljon eettistä pohdintaa siitä, missä kulkee yksi­tyi­sen ja julkisen tiedon raja, ja mihin verkossa jaettuja tietoja on lupa käyttää. Verkkoetnografia tuo näkyvästi esiin kysy­myk­sen siitä, missä etno­gra­fi­nen kenttä käy­tän­nös­sä sijaitsee, jos se ei ole missään kon­kreet­ti­ses­sa paikassa. Globaalin koro­na­pan­de­mian seu­rauk­se­na moni etnografi on joutunut miet­ti­mään uudestaan suh­det­taan verkossa ja etänä tehtävään tut­ki­muk­seen: se ei ole enää vaih­toeh­to muiden joukossa, vaan useissa tapauk­sis­sa ainoa mahdollisuus. 

Rajoiltaan häilyvät kentät asettavat myös kysy­myk­sen tutkijan suhteesta tut­kit­ta­vaan ilmiöön uudella tavalla. Tutkija ei enää asetu selkeästi joka sisä- tai ulko­puo­li­sek­si tut­ki­muk­sen kenttään nähden, vaan liikkuu eri rooleissa tut­ki­mus­pro­ses­sin aikana. 

Perinteinen näkemys etno­gra­fias­ta lähti siitä, että tutkija kerää aineis­ton­sa kentältä havain­noi­mal­la ja haas­tat­te­le­mal­la ihmisiä ja analysoi aineiston kotiin tultuaan. Nykymuodossaan etno­gra­fi­nen tutkimus ymmär­re­tään koko­nais­val­tai­se­na, sykleit­täin etenevänä vuo­ro­vai­ku­tus- ja oppi­mis­pro­ses­si­na, jossa analyysi, tulkinta ja kir­joit­ta­mi­nen kulkevat limittäin. 

Etnografiassa tutkija hyödyntää aina omia koke­muk­si­aan tulkintaa muo­dos­taes­saan. Tutkijan ollessa etno­gra­fian tärkein “tie­teel­li­nen instru­ment­ti”, kuten esi­mer­kik­si ant­ro­po­lo­gi Thomas Hylland Eriksen on sanonut, tutkijan sub­jek­tii­vi­nen näkökulma (puhutaan myös etno­gra­fi­ses­ta katseesta) asettuu kes­kei­seen asemaan tut­ki­mus­kent­tää hah­mot­taes­sa. Autoetnografiassa tutkijan koke­muk­set ovat jopa siinä määrin mer­kit­tä­väs­sä roolissa, että tut­ki­jas­ta itsestään tulee osa tut­ki­mus­koh­det­taan, osa ‘kenttää’.

Autoetnografia ja kentän uudelleen määrittely

Autoetnografia on tut­ki­mus­me­to­di, jossa tutkija asettaa itsensä kult­tuu­ri­sen analyysin kohteeksi. Se ei siten ole vain tutkijan itsestään ker­to­mis­ta, vaan omien koke­mus­ten pei­laa­mis­ta ja arvioin­tia suhteessa ympä­röi­vään kult­tuu­riin. Kulttuurintutkija Johanna Uotisen mukaan autoet­no­gra­fia yhdistää hen­ki­lö­koh­tai­sen kult­tuu­ri­seen. Tämä pohjautuu aja­tuk­sel­le, että yksi­tyi­sen ja hen­ki­lö­koh­tai­sen koke­mus­tie­don kautta voidaan ymmärtää jotain uutta siitä laa­jem­mas­ta yhteis­kun­nal­li­ses­ta kon­teks­tis­ta, jossa tutkimus tapahtuu. 

Autoetnografian suu­rim­pa­na etuna on pidetty sitä, että se tarjoaa välineitä ana­ly­soi­da aiheita, joita olisi vaikea tutkia havain­noi­mal­la tai haas­tat­te­le­mal­la muita ihmisiä. Johanna Uotinen on sovel­ta­nut sitä esi­mer­kik­si ruu­miil­li­sen ja hiljaisen tiedon tut­ki­mi­ses­sa. Kun tut­ki­mus­koh­de paikantuu tutkijaan ja hänen hen­ki­lö­koh­tai­seen tilaansa, edel­ly­te­tään tut­ki­jal­ta kriit­tis­tä asennetta ja avoi­muut­ta sen suhteen, miten ja mitä mene­tel­miä käyttäen tut­ki­muk­sen tieto on saatu. Etnografiassa puhutaan tällöin tutkijan har­joit­ta­mas­ta reflek­sii­vi­syy­des­tä. Antropologi Charlotte Aull Daviesin mukaan reflek­sii­vi­syys tar­koit­taa sitä, että tutkija on tietoinen siitä, miten hän itse ja hänen tekemänsä tut­ki­muk­sel­li­set valinnat ovat vai­kut­ta­neet aineiston tuot­ta­mi­seen ja siitä tehtyihin tul­kin­toi­hin. Autoetnografiassa tutkijan reflek­sii­vi­syys on vält­tä­mät­tä keskeinen asemassa. 

Carolyn Ellis ja Arthur P. Bochner ovat nostaneet esiin myös autoet­no­gra­fi­aan koh­dis­tet­tua kri­tiik­kiä. Autoetnografiaa on arvos­tel­tu mm. siitä, että tutkija keskittyy usein vain pieh­ta­roi­maan omissa muis­tois­saan ilman että tekisi var­si­nais­ta syvä­ana­lyy­sia koke­mus­ten­sa kult­tuu­ri­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä. Toinen, edel­li­seen liittyvä kritiikin aihe on ollut se, että tekstin kerronta ei etene tul­kin­taan asti, vaan jää pin­nal­li­sen kuvailun asteelle. Ollakseen tie­teel­li­ses­ti pätevää autoet­no­gra­fian tulisi olla meto­do­lo­gi­ses­ti perus­tel­tua ja pohjautua aiempaan tut­ki­muk­seen. Lisäksi tekstin tulisi olla reflek­sii­vis­tä ja läpi­nä­ky­vää, jotta lukija voi seurata tutkijan analyysin etenemistä. 

Tässä yhtey­des­sä olen kuitenkin kiin­nos­tu­nut ennen kaikkea autoet­no­gra­fian ‘kentän’ pai­kan­ta­mi­ses­ta. Voidaanko sanoa, että autoet­no­gra­fi­aan sisältyy kent­tä­työ­tä, ja jos voidaan, miten kenttä siinä tapauk­ses­sa rakentuu? 

Autoetnografian juuret ovat kult­tuu­ri­tie­tei­den repre­sen­taa­tion kriisissä, joka liittyi ennen kaikkea siihen, että kir­joi­te­tun tai puhutun kielen ei, post­mo­der­nis­ti­sen filo­so­fian kie­lel­li­sen käänteen seu­rauk­se­na, nähty hei­jas­ta­van todel­li­suut­ta sel­lai­se­naan, vaan sanojen ymmär­ret­tiin parem­min­kin rekon­struoi­van ilmiöiden mer­ki­tyk­siä ja muok­kaa­van kuvaamme todel­li­suu­des­ta. Antropologisessa vii­te­ke­hyk­ses­sä repre­sen­taa­tion kriisi nivoutui post­ko­lo­nia­lis­ti­seen kri­tiik­kiin siitä, miten alis­tei­ses­sa asemassa olevia ryhmiä oli etno­gra­fi­sis­sa teks­teis­sä aiemmin kuvattu. Kriisiä seu­ran­neet kes­kus­te­lut loivat pohjaa tut­ki­mus­ta­voil­le, joissa tutkijan näkyvyys tut­ki­mus­teks­tis­sä tuli entistä hyväksytymmäksi. 

Autoetnografiassa tutkimus on läh­tö­koh­tai­ses­ti sub­jek­tii­vis­ta, mutta se liitetään yhteiseen ja jaettuun kielen avulla. Yksityinen eli koke­mus­pe­räi­nen kerronta saa tut­ki­muk­sel­li­sen arvonsa siitä, että sitä ana­ly­soi­daan suhteessa kult­tuu­ri­seen ker­ron­taan. Yksityinen koke­mus­maa­il­ma perustuu sille, että ihmisellä (tai muulla olennolla) on aistiva keho, jonka kautta hän saa tietoa ympä­ris­tös­tään. Voidaankin esittää, että autoet­no­gra­fian ‘kenttä’ sijaitsee ruu­mil­li­suu­den ja tekstin rajalla: siis siinä kohtaa, missä koke­mus­tie­to saa sanal­li­sen ja jaettavan muotonsa. Tämä mää­rit­te­ly ei ole kui­ten­kaan täysin tyy­dyt­tä­vä, koska se jättää huomiotta ne monen­lai­set suh­de­ver­kos­tot, joissa tut­ki­mus­ta käy­tän­nös­sä tehdään. 

Kokemustietoaan kult­tuu­ri­sen analyysin tuot­ta­mi­ses­sa hyö­dyn­tä­vä tutkija ei tee sitä koskaan tyhjiössä, vaan dia­lo­gi­ses­sa yhtey­des­sä muiden tut­ki­joi­den (ja heidän teks­tien­sä), läheisten ihmisten ja koko mate­ri­aa­li­sen ympä­ris­tön kanssa. Etnografinen tie­don­tuo­tan­to on tässä mielessä aina suhteista.

Posthumanismin haaste etnografialle 

Posthumanistiset teoriat ovat kysee­na­lais­ta­neet tieteessä pitkään val­lin­neen luonto/​kulttuuri ‑jaottelun, jossa ihminen asetetaan kei­no­te­koi­ses­ti erilleen muusta luonnosta. Ne ovat myös muo­toil­leet uudestaan kysy­myk­sen siitä, min­kä­lais­ta tietoa (auto)etnografialla on mah­dol­lis­ta saavuttaa, kun myös ei-inhi­mil­li­set toimijat otetaan huomioon. 

Antropologian piirissä syn­ty­nee­nä etno­gra­fia on kes­kit­ty­nyt nime­no­maan ihmis­ryh­mien toi­min­taan ja vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Tästä näkö­kul­mas­ta voisi ajatella, että post­hu­ma­nis­ti­nen kritiikki osuisi kovaa nime­no­maan etno­gra­fi­seen tut­ki­muk­seen. Viimeisten vuo­si­kym­men­ten aikana on kuitenkin tehty ansiok­kai­ta tut­ki­muk­sia, jossa (auto)etnografiaa on hyö­dyn­net­ty esi­mer­kik­si eläinten toi­mi­juu­den sekä eläinten ja ihmisten välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kuvaa­mi­ses­sa. Tällöin on kyse siitä, että tie­teel­li­sen käsit­teis­tön avulla yritetään tehdä ymmär­ret­tä­väk­si toimintaa, joka tapahtuu ei-kie­lel­li­sis­sä koh­taa­mi­sis­sa eläinten kanssa. 

Autoetnografian kannalta tämä avaa mie­len­kiin­toi­sia näkö­kul­mia. Kuten todettua, koke­mus­tie­to rakentuu suh­tei­ses­ti ympä­ris­tön ja sen toi­mi­joi­den kanssa, ja sanal­lis­ta­mi­nen puo­les­taan muokkaa koettua tilanne- ja teks­ti­koh­tai­ses­ti. Etnografinen kenttä ei tässä mielessä voi enää sijaita jossain muualla kuin missä tutkija par­hail­laan on. Päinvastoin, juuri tutkijan koke­mus­tie­don sanal­lis­ta­mi­nen ja reflek­toin­ti suhteessa aiempaan tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­teen piirtää tut­kit­ta­van ilmiön — ja kentän — rajat. 

Posthumanistinen kritiikki tekee näkyväksi sen, että kentän rajat voivat siirtyä kesken tut­ki­muk­sen ilman, että tutkija on siitä edes tietoinen. Kun kenttä ei ole­tus­läh­töi­ses­ti paikannu vain ihmisen koke­mus­pii­riin, joudutaan etno­gra­fias­sa miet­ti­mään min­kä­lai­nen on se ‘kulttuuri’ jota tällöin kuvataan ja mitä mene­tel­miä sen tut­ki­mi­ses­sa käytetään. 

Verkossa tehtävän tut­ki­muk­sen yleis­ty­mi­nen koro­na­pan­de­mian myötä on tuonut esiin, miten tek­no­lo­gian mukanaolo aiheuttaa uuden­lais­ta proble­ma­tiik­kaa nime­no­maan etno­gra­fis­ta kenttää ajatellen. Autoetnografiaan kuuluva tutkijan ja tut­ki­mus­koh­teen samais­ta­mi­nen voi auttaa hah­mot­ta­maan niitä tie­to­teo­reet­ti­sia kysy­myk­siä, joita kentän rajojen hämär­ty­mi­nen ja toisaalta kentän mah­dol­li­ses­ti moni­la­ji­nen ja tek­no­lo­gia­vä­lit­tei­nen vuo­ro­vai­ku­tus tut­ki­muk­ses­sa synnyttää. 

  1. Davies, Charlotte Aull 2002: Reflexive Ethnography. A Guide to Researching Selves and Others. London and New York: Routledge. 
  2. Ellis, Carolyn & Bochner, Arthur P. 2000: Autoethnography, Personal Narrative, Reflexivity – Researcher as Subject. – Denzin, Norman K. & Lincoln,
  3. Yvonna S. (eds.), Handbook of Qualitative Research. London, Thousand Oaks & New Delhi: Sage.
  4. Eriksen, Thomas Hylland 2004: Toista maata? Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan. Helsinki: Gaudeamus. 
  5. Geertz Clifford 1973: The Interpretation of Cultures. Basic Books.
  6. Hämeenaho Pilvi & Koskinen-Koivisto Eerika (toim.) 2014: Moniulotteinen etno­gra­fia. Helsinki: Ethnos ry.
  7. Kozinets Robert V. 2016: Netnography: Redefined 2nd edition. London: Sage
  8. Malinowski, Bronislaw 1922: Argonauts of the Western Pacific: An account of native enterpri­se and adventure in the Archipelagoes of Melanesian New Guinea. London: Routledge and Kegan Paul.
  9. Marcus George E. 1995: Ethnography in/​of the World System: the Emergence of Multi-sited Ethnography. Annual Review of Anthropology. 24: 95 – 117.
  10. Pink Sarah 2013: Doing Visual Ethnography. SAGE Publications. 
  11. Uotinen, Johanna 2010: Aistimuksellisuus, autoet­no­gra­fia ja ruu­miil­li­nen tie­tä­mi­nen. Elore 1/​2010.

Kirjoittaja

Eino Heikkilä on kansatieteilijä (FM) ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Hän on kiinnostunut narratiiveista, tieteenfilosofiasta ja siitä, miten tietoa rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Heikkilän väitöskirja käsittelee tutkijan merkitystä ja asemaa etnografisessa tutkimustekstissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Covid-19 -pandemia on varjostanut odottavien äitien raskausaikaa ja perheen ensimmäistä vauvavuotta. Sekä pelko viruksen vaikutuksesta äidin ja vauvan terveyteen että koronarajoitukset ovat eristäneet monen äidin sosiaalisista kontakteista ja tehneet odotuksesta yksinäistä. Perheen perustamiseen liittyvien riittien puuttuminen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pärjäämisen painetta.

Hilma Granqvist on yksi antropologisen kenttätyön uranuurtajista, mutta hänen tutkimuksensa jäi aikanaan vähälle huomiolle. Suomen ruotsalaisen kirjallisuuden seuran ja Suomen Lähi-Idän instituutin järjestämässä tapahtumassa sukellettiin Granqvistin äskettäin digitalisoituun kenttätyöarkistoon, joka nostaa tutkijan perinnön vihdoin sen ansaitsemaan arvoon.

Body suspensionissa haastetaan koukuissa roikkumalla sekä itseä että kehoon ja kipuun liitettyjä kulttuurisia käytäntöjä. Vapaaehtoisesti valittuna kipu näyttäytyy negatiivisen ja sairauteen liitettävän aistimuksen sijaan positiivisena välineenä arkielämästä poikkeavaan keholliseen olemassaoloon. Kivun ja kehollisen leikin välisessä vuorovaikutuksessa itsestäänselvänä pidetty kyseenalaistuu ja tulee näkyväksi muodostaen näin body suspensionin haastavan hauskuuden.