Siirry suoraan sisältöön

Autoetnografia ja tutkimuskentän muuttuvat rajat

Autoetnografinen tutkimus haastaa tarkastelemaan kriittisesti kentän ja tietämisen kysymyksiä kulttuurintutkimuksessa. Koronapandemian seurauksena etnografista kenttätyötä tehdään entistä enemmän verkkoympäristössä, jolloin tutkimuskentän rajat piirtyvät eri tavalla kuin fyysisissä kohtaamisissa. Samalla posthumanistiset teoriat ovat siirtämässä ihmistä pois tutkimuksen keskiöstä.

Etnografia on humanistisissa tieteissä ja yhteiskuntatieteissä laajalti käytössä oleva tutkimustapa ja metodologia. Sille on ominaista se, että tutkija osallistuu tutkittavan yhteisön arkiseen elämään, ja tuottaa tutkimusaineistonsa vuorovaikutuksessa tutkittavien kanssa käyttäen osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja. 

Etnografista tutkimusprosessia on kuvattu sykliksi, jossa aineiston tuotanto, analyysi, tulkinta ja teoretisointi kulkevat limittäin ja tuottavat syväanalyysin tutkittavasta ilmiöstä. Erityisesti niin kutsutun representaation kriisin seurauksena etnografiassa on kiinnitetty huomiota tutkijan läsnäolon merkitykseen kirjoitettaessa kuvausta toisten ihmisten elämästä. Kriisin aiheuttajana toiminut kritiikki kohdistui ennen kaikkea siihen, että tutkijat esittivät kenttähavaintojaan objektiivisina faktoina.     

Etnografia ja kenttätyö samaistetaan usein toisiinsa. Kenttä on aiemmin määrittynyt konkreettiseksi paikaksi, jossa tutkittava yhteisö on elänyt, ja kentän rajat ovat olleet selkeästi hahmotettavissa. Antropologisessa perinteesä, jossa etnografia alun perin muotoutui 1800-luvulla, tutkija on fyysisesti matkustanut jonnekin kauas päästäkseen kentällä olevien ihmisten pariin ja oppiakseen heiltä. 

Etnografian alku liittyi vahvasti kolonialistiseen siirtomaapolitiikkaan ja länsimaisten tutkijoiden kiinnostukseen saada tietoa alusmaissa eläviltä ihmisryhmiltä. Modernin antropologian isänä pidetyn Bronislaw Malinowskin teos Argonauts of the Western Pacific (1922) on edustava esimerkki tämänkaltaisesta tutkimuksesta. Kolonialistisen perinteen jäljiltä tutkimuksen valtasuhteista on tullut yksi keskeisistä etnografian eettisyyttä koskevista kysymyksistä.

Etnografian kenttä alkoi saada uusia merkityksiä siinä vaiheessa, kun tutkijoiden parissa huomattiin, että ihmisten identiteetit eivät muodostu vain suhteessa kansallisvaltioon tai tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. Ne kiinnittyvät myös ylirajaisiin verkostoihin ja ryhmittymiin, jotka ovat erilaisia kuin perinteiset kyläyhteisöt. Samalla käsitys tutkimuskohteena olevasta kulttuurista alkoi muuttua erityisesti antropologi Clifford Geertzin työn johdosta. Vuonna 1973 julkaistussa teoksessa The Interpretation of Cultures Geertz hahmotteli kulttuurin symbolivälitteiseksi merkitysjärjestelmäksi, jota ihmiset aktiivisesti muokkaavat ja uusintavat kommunikoidessaan. 

Viktoriaanisen ajan Britanniassa 1800-luvulla kehittynyt näkemys kulttuurista tapojen, uskomusten, taiteen ja moraalisten sääntöjen kokonaisuutena, joka luonnehtii tiettyä ihmisryhmää, alkoi etnografiassa korvautua dynaamisella ja merkityksiä korostavalla käsityksellä. Tutkijan tehtäväksi määrittyi kulttuuristen merkitysten tulkinta, mikä tarkoitti selkeää irtiottoa antropologiassa vallinneesta eri kulttuurien ja yhteiskuntamallien vertailuun keskittyvästä tutkimusperinteestä. Uudenlaisen ymmärryksen johdosta oli luontevaa ajatella, että kulttuurien väliset erot ovat liukuvia ja niiden välillä tapahtuu jatkuvaa vaihtoa.

Häilyvät kentät

Etnografista tutkimustapaa käyttävät tutkijat ovat sittemmin kehittäneet erilaisia metodeja kenttätyöhönsä. Antropologi George E. Marcus on puhunut monipaikkaisesta etnografiasta kuvaillessaan kenttätyötä, jota tehdään monenlaisissa tiloissa ja ympäristöissä elävien ihmisten parissa. Antropologi Sarah Pink on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta aistietnografian ja visuaalisen etnografian saralla. 

Vaihtoehtoiset ja refleksiiviset etnografisen kirjoittamisen tavat alkoivat haastamaan käsityksiä tieteellisen kirjoittamisen konventioista jo 1980-luvulla. Uudet etnografian ja etnografisen kirjoittamisen muodot ovat syntyneet vastauksena paitsi yhteiskunnallisiin muutoksiin myös siihen kritiikkiin, jota postkolonialistinen ja feministinen tutkimus ovat kohdistaneet länsimaiseen, voittopuolisesti valkoisten miesten harjoittamaan kulttuurintutkimukseen.

Digitaalisen vallankumouksen myötä etnografiaa tehdään enenevissä määrin myös verkkoympäristössä, joissa vuorovaikutus ihmisten kesken on lähtökohtaisesti erilaista kuin fyysisesti kohdatessa. Robert V. Kozinets on tehnyt tunnetuksi internetissä tapahtuvaa etnografista markkinointitutkimusta kutsuen sitä  netnografiaksi (netnography). Verkossa tehtävän etnografian keskeinen kysymys on se, minkälaista yhteisöllisyyttä syntyy digitaalisilla verkkoalustoilla. 

Tutkimussuuntaus  on herättänyt paljon eettistä pohdintaa siitä, missä kulkee yksityisen ja julkisen tiedon raja, ja mihin verkossa jaettuja tietoja on lupa käyttää. Verkkoetnografia tuo näkyvästi esiin kysymyksen siitä, missä etnografinen kenttä käytännössä sijaitsee, jos se ei ole missään konkreettisessa paikassa. Globaalin koronapandemian seurauksena moni etnografi on joutunut miettimään uudestaan suhdettaan verkossa ja etänä tehtävään tutkimukseen: se ei ole enää vaihtoehto muiden joukossa, vaan useissa tapauksissa ainoa mahdollisuus.  

Rajoiltaan häilyvät kentät asettavat myös kysymyksen tutkijan suhteesta tutkittavaan ilmiöön uudella tavalla. Tutkija ei enää asetu selkeästi joka sisä- tai ulkopuoliseksi tutkimuksen kenttään nähden, vaan liikkuu eri rooleissa tutkimusprosessin aikana. 

Perinteinen näkemys etnografiasta lähti siitä, että tutkija kerää aineistonsa kentältä havainnoimalla ja haastattelemalla ihmisiä ja analysoi aineiston kotiin tultuaan. Nykymuodossaan etnografinen tutkimus ymmärretään kokonaisvaltaisena, sykleittäin etenevänä vuorovaikutus- ja oppimisprosessina, jossa analyysi, tulkinta ja kirjoittaminen kulkevat limittäin.  

Etnografiassa tutkija hyödyntää aina omia kokemuksiaan tulkintaa muodostaessaan. Tutkijan ollessa etnografian tärkein “tieteellinen instrumentti”, kuten esimerkiksi antropologi Thomas Hylland Eriksen on sanonut, tutkijan subjektiivinen näkökulma (puhutaan myös etnografisesta katseesta) asettuu keskeiseen asemaan tutkimuskenttää hahmottaessa. Autoetnografiassa tutkijan kokemukset ovat jopa siinä määrin merkittävässä roolissa, että tutkijasta itsestään tulee osa tutkimuskohdettaan, osa ‘kenttää’.

Autoetnografia ja kentän uudelleen määrittely

Autoetnografia on tutkimusmetodi, jossa tutkija asettaa itsensä kulttuurisen analyysin kohteeksi. Se ei siten ole vain tutkijan itsestään kertomista, vaan omien kokemusten peilaamista ja arviointia suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Kulttuurintutkija Johanna Uotisen mukaan autoetnografia yhdistää henkilökohtaisen kulttuuriseen. Tämä pohjautuu ajatukselle, että yksityisen ja henkilökohtaisen kokemustiedon kautta voidaan ymmärtää jotain uutta siitä laajemmasta yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa tutkimus tapahtuu. 

Autoetnografian suurimpana etuna on pidetty sitä, että se tarjoaa välineitä analysoida aiheita, joita olisi vaikea tutkia havainnoimalla tai haastattelemalla muita ihmisiä. Johanna Uotinen on soveltanut sitä esimerkiksi ruumiillisen ja hiljaisen tiedon tutkimisessa. Kun tutkimuskohde paikantuu tutkijaan ja hänen henkilökohtaiseen tilaansa, edellytetään tutkijalta kriittistä asennetta ja avoimuutta sen suhteen, miten ja mitä menetelmiä käyttäen tutkimuksen tieto on saatu. Etnografiassa puhutaan tällöin tutkijan harjoittamasta refleksiivisyydestä. Antropologi Charlotte Aull Daviesin mukaan refleksiivisyys tarkoittaa sitä, että tutkija on tietoinen siitä, miten hän itse ja hänen tekemänsä tutkimukselliset valinnat ovat vaikuttaneet aineiston tuottamiseen ja siitä tehtyihin tulkintoihin. Autoetnografiassa tutkijan refleksiivisyys on välttämättä keskeinen asemassa. 

Carolyn Ellis ja Arthur P. Bochner ovat nostaneet esiin myös autoetnografiaan kohdistettua kritiikkiä. Autoetnografiaa on arvosteltu mm. siitä, että tutkija keskittyy usein vain piehtaroimaan omissa muistoissaan ilman että tekisi varsinaista syväanalyysia kokemustensa kulttuurisesta merkityksestä. Toinen, edelliseen liittyvä kritiikin aihe on ollut se, että tekstin kerronta ei etene tulkintaan asti, vaan jää pinnallisen kuvailun asteelle. Ollakseen tieteellisesti pätevää autoetnografian tulisi olla metodologisesti perusteltua ja pohjautua aiempaan tutkimukseen. Lisäksi tekstin tulisi olla refleksiivistä ja läpinäkyvää, jotta lukija voi seurata tutkijan analyysin etenemistä.     

Tässä yhteydessä olen kuitenkin kiinnostunut ennen kaikkea autoetnografian ‘kentän’ paikantamisesta. Voidaanko sanoa, että autoetnografiaan sisältyy kenttätyötä, ja jos voidaan, miten kenttä siinä tapauksessa rakentuu? 

Autoetnografian juuret ovat kulttuuritieteiden representaation kriisissä, joka liittyi ennen kaikkea siihen, että kirjoitetun tai puhutun kielen ei, postmodernistisen filosofian kielellisen käänteen seurauksena, nähty heijastavan todellisuutta sellaisenaan, vaan sanojen ymmärrettiin paremminkin rekonstruoivan ilmiöiden merkityksiä ja muokkaavan kuvaamme todellisuudesta. Antropologisessa viitekehyksessä representaation kriisi nivoutui postkolonialistiseen kritiikkiin siitä, miten alisteisessa asemassa olevia ryhmiä oli etnografisissa teksteissä aiemmin kuvattu. Kriisiä seuranneet keskustelut loivat pohjaa tutkimustavoille, joissa tutkijan näkyvyys tutkimustekstissä tuli entistä hyväksytymmäksi. 

Autoetnografiassa tutkimus on lähtökohtaisesti subjektiivista, mutta se liitetään yhteiseen ja jaettuun kielen avulla. Yksityinen eli kokemusperäinen kerronta saa tutkimuksellisen arvonsa siitä, että sitä analysoidaan suhteessa kulttuuriseen kerrontaan. Yksityinen kokemusmaailma perustuu sille, että ihmisellä (tai muulla olennolla) on aistiva keho, jonka kautta hän saa tietoa ympäristöstään. Voidaankin esittää, että autoetnografian ‘kenttä’ sijaitsee ruumillisuuden ja tekstin rajalla: siis siinä kohtaa, missä kokemustieto saa sanallisen ja jaettavan muotonsa. Tämä määrittely ei ole kuitenkaan täysin tyydyttävä, koska se jättää huomiotta ne monenlaiset suhdeverkostot, joissa tutkimusta käytännössä tehdään. 

Kokemustietoaan kulttuurisen analyysin tuottamisessa hyödyntävä tutkija ei tee sitä koskaan tyhjiössä, vaan dialogisessa yhteydessä muiden tutkijoiden (ja heidän tekstiensä), läheisten ihmisten ja koko materiaalisen ympäristön kanssa. Etnografinen tiedontuotanto on tässä mielessä aina suhteista.

Posthumanismin haaste etnografialle

Posthumanistiset teoriat ovat kyseenalaistaneet tieteessä pitkään vallinneen luonto/kulttuuri -jaottelun, jossa ihminen asetetaan keinotekoisesti erilleen muusta luonnosta. Ne ovat myös muotoilleet uudestaan kysymyksen siitä, minkälaista tietoa (auto)etnografialla on mahdollista saavuttaa, kun myös ei-inhimilliset toimijat otetaan huomioon. 

Antropologian piirissä syntyneenä etnografia on keskittynyt nimenomaan ihmisryhmien toimintaan ja vuorovaikutukseen. Tästä näkökulmasta voisi ajatella, että posthumanistinen kritiikki osuisi kovaa nimenomaan etnografiseen tutkimukseen.  Viimeisten vuosikymmenten aikana on kuitenkin tehty ansiokkaita tutkimuksia, jossa (auto)etnografiaa on hyödynnetty esimerkiksi eläinten toimijuuden sekä eläinten ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvaamisessa. Tällöin on kyse siitä, että tieteellisen käsitteistön avulla yritetään tehdä ymmärrettäväksi toimintaa, joka tapahtuu ei-kielellisissä kohtaamisissa eläinten kanssa. 

Autoetnografian kannalta tämä avaa mielenkiintoisia näkökulmia. Kuten todettua, kokemustieto rakentuu suhteisesti ympäristön ja sen toimijoiden kanssa, ja sanallistaminen puolestaan muokkaa koettua tilanne- ja tekstikohtaisesti. Etnografinen kenttä ei tässä mielessä voi enää sijaita jossain muualla kuin missä tutkija parhaillaan on. Päinvastoin, juuri tutkijan kokemustiedon sanallistaminen ja reflektointi suhteessa aiempaan tutkimuskirjallisuuteen piirtää tutkittavan ilmiön – ja kentän – rajat. 

Posthumanistinen kritiikki tekee näkyväksi sen, että kentän rajat voivat siirtyä kesken tutkimuksen ilman, että tutkija on siitä edes tietoinen. Kun kenttä ei oletuslähtöisesti paikannu vain ihmisen kokemuspiiriin, joudutaan etnografiassa miettimään minkälainen on se ‘kulttuuri’ jota tällöin kuvataan ja mitä menetelmiä sen tutkimisessa käytetään. 

Verkossa tehtävän tutkimuksen yleistyminen koronapandemian myötä on tuonut esiin, miten teknologian mukanaolo aiheuttaa uudenlaista problematiikkaa nimenomaan etnografista kenttää ajatellen. Autoetnografiaan kuuluva tutkijan ja tutkimuskohteen samaistaminen voi auttaa hahmottamaan niitä tietoteoreettisia kysymyksiä, joita kentän rajojen hämärtyminen ja toisaalta kentän mahdollisesti monilajinen ja teknologiavälitteinen vuorovaikutus tutkimuksessa synnyttää.

Toimitus

Lukemista

  1. Davies, Charlotte Aull 2002: Reflexive Ethnography. A Guide to Researching Selves and Others. London and New York: Routledge. 
  2. Ellis, Carolyn & Bochner, Arthur P. 2000: Autoethnography, Personal Narrative, Reflexivity – Researcher as Subject. – Denzin, Norman K. & Lincoln,
  3. Yvonna S. (eds.), Handbook of Qualitative Research. London, Thousand Oaks & New Delhi: Sage.
  4. Eriksen, Thomas Hylland 2004: Toista maata? Johdatus antropologiaan. Helsinki: Gaudeamus. 
  5. Geertz Clifford 1973: The Interpretation of Cultures. Basic Books.
  6. Hämeenaho Pilvi & Koskinen-Koivisto Eerika (toim.) 2014: Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry.
  7. Kozinets Robert V. 2016: Netnography: Redefined 2nd edition. London: Sage
  8. Malinowski, Bronislaw 1922: Argonauts of the Western Pacific: An account of native enterprise and adventure in the Archipelagoes of Melanesian New Guinea. London: Routledge and Kegan Paul.
  9. Marcus George E. 1995: Ethnography in/of the World System: the Emergence of Multi-sited Ethnography. Annual Review of Anthropology. 24: 95–117.
  10. Pink Sarah 2013: Doing Visual Ethnography. SAGE Publications. 
  11. Uotinen, Johanna 2010: Aistimuksellisuus, autoetnografia ja ruumiillinen tietäminen. Elore 1/2010.
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Eino Heikkilä

FT Eino Heikkilä on etnografiaan perehtynyt kulttuurintutkija, jonka kiinnostuksen kohteita ovat mm. kertomukset, kieli, tiedon sosiaalinen rakentuminen ja todellisuuskäsitykset.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *