Journalistina inkeriläisten mailla

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

Tapaamme syk­syi­se­nä kes­ki­viik­koil­ta­päi­vä­nä vanhan Herttoniemen kahvila Versossa. Lea Pakkanen saapuu paikalle koiransa Tuikun kanssa. Tuikku ihmet­te­lee ympärillä olevia ihmisiä pöydän alta, kun Pakkanen alkaa kertoa urastaan toi­mit­ta­ja­na ja jär­jes­tö­vies­ti­jä­nä.

Pakkanen on eri­kois­tu­nut tar­kas­te­le­maan ihmi­soi­keuk­sia ja konflik­tien vai­ku­tus­ta siviilien elämään. Toimittajan työn ohella hän on työs­ken­nel­lyt vies­tin­nän asian­tun­ti­ja­na eri kehi­ty­syh­teis­työ­hank­keis­sa. Hänen viimeisin tie­to­kir­ja- ja näyt­te­ly­pro­jek­tin­sa käsit­te­lee inke­rin­suo­ma­lai­suut­ta ja sen vaiettua historiaa. 

Olen kiin­nos­tu­nut kuulemaan, millaisia mer­ki­tyk­siä Pakkanen antaa inke­ri­läis­hank­keel­le. Pakkasen omiin koke­muk­siin pohjaava hanke ammentaa myös hänen taus­tas­taan sekä jour­na­lis­ti­na että ant­ro­po­lo­gi­na.

Antropologista toimittajaksi

Pakkanen on taus­tal­taan sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian maisteri Helsingin yli­opis­tos­ta. Gradunsa hän teki Uruguayssa Yhdysvaltojen tukemasta kehi­ty­syh­teis­työ­hank­kees­ta, jossa perus­kou­lu­lai­sil­le jaettiin ilmaisia tie­to­ko­nei­ta yhdys­val­ta­lai­sen One Laptop per Child ‑säätiön toimesta.

Ennen Uruguayhin lähtöä Pakkanen ajatteli ihmisten Uruguayssa suh­tau­tu­van hank­kee­seen myön­tei­ses­ti, mutta haas­tat­te­luis­sa nousikin esiin maan sisäl­lis­so­dan ja jän­nit­tei­sen Yhdysvaltain suhteen muovaama historia. Hankkeeseen suh­tau­dut­tiin kriit­ti­ses­ti ja kysee­na­lais­taen Yhdysvaltojen vai­ku­tus­val­taa maan­osas­sa. Pakkanen vii­meis­te­li gradunsa ja valmistui ant­ro­po­lo­gian mais­te­rik­si vuonna 2013. 

Pakkasesta tuntui luon­te­val­ta suun­tau­tua toi­mit­ta­jan työhön opin­to­jen­sa jälkeen, sillä lähi­pii­ris­sä oli isää myöten paljon jour­na­lis­te­ja. Juttuideoiden tar­joa­mi­sen lehtiin hän aloitti jo opin­to­jen­sa aikana, ja free­lance­toi­mit­ta­jan työstä muodostui hil­jal­leen ammatti. Freelancerin uralla tar­koi­te­taan työs­ken­te­lyä vapaana toi­mit­ta­ja­na vailla vaki­tuis­ta työ­suh­det­ta. Työtä tehdään useim­mi­ten useille eri toi­mek­sian­ta­jil­le.

Freelancerina työs­ken­te­ly antaa vapauden tehdä töitä omien kiin­nos­tuk­sen kohteiden mukaan. Se on ollut loistava keino löytää oma ääni toi­mit­ta­ja­na. Olen saanut kehittää itseäni vah­vuuk­sia­ni hyö­dyn­täen ja oppia monien jul­kai­si­joi­den kanssa tehdystä yhteis­työs­tä. Vapauden kään­tö­puo­le­na ovat suuret työmäärät, kun kaikesta vastaa itse.”

Pakkanen on eri­kois­tu­nut feature-jour­na­lis­miin eli pitkiin hen­ki­lö­ku­viin ja taus­toit­ta­viin repor­taa­sei­hin. Hänen jut­tuai­hei­taan yhdistää ihmi­soi­keuk­sien ja konflik­tien keskellä elävien pai­kal­lis­ten koke­mus­ten käsittely. Pakkasen kir­joi­tuk­sia on julkaistu esi­mer­kik­si Maailman Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Imagessa.

Isä ja tytär kävelevät niittyjen reunustamaa hiekkatietä kesäisenä päivänä.
Inkerinsuomalaisia käsit­te­le­vän projektin yhtey­des­sä Lea Pakkanen on päässyt tekemään yhteis­työ­tä isänsä Santeri Pakkasen kanssa. Kuva: Meeri Koutaniemi ©

Järjestöviestijä rauhanrakennushankkeissa

Pakkanen on tehnyt töitä myös vies­tin­nän asian­tun­ti­ja­na Suomen Lähetysseuran Kolumbian ja Syyrian rau­han­ra­ken­nus­hank­keis­sa, pää­asias­sa Suomesta käsin. Kolumbian parissa hän työs­ken­te­li vuosina 2014 – 2016 hank­kees­sa, joka sijoittui 52 vuotta kestäneen sisäl­lis­so­dan rau­han­neu­vot­te­lu­jen aikaan. Konfliktin osa­puo­li­na olivat Kolumbian armeija sekä vasem­mis­to­lai­nen Farc-sis­si­jär­jes­tö. Vuonna 2016 Kolumbian hallitus ja Farc solmivat konflik­tin päät­tä­neen rau­han­so­pi­muk­sen, jonka oikeu­den­mu­kai­suut­ta puidaan maassa edelleen.

Pakkanen toteutti hankkeen vies­tin­tä­stra­te­gi­aa ja työs­ken­te­li pai­kal­lis­ten ihmi­soi­keus­työ­hön kes­kit­ty­nei­den tahojen kanssa Farcin hal­lit­se­mil­la alueilla. Järjestötyön lisäksi hän kirjoitti aiheesta suo­ma­lai­seen mediaan ja kokosi ystävänsä, valo­ku­vaa­ja Meeri Koutaniemen kanssa Maattomat-näyttelyn Kampin kappeliin. Näyttely esitteli valokuvia Kolumbian sisäi­sis­tä pako­lai­sis­ta, joita Pakkanen haas­tat­te­li ja Koutaniemi kuvasi.

Vuosina 2015 – 2018 Pakkanen työs­ken­te­li Syyrian hank­kees­sa, jossa tuettiin syy­ria­lai­sia rau­han­toi­mi­joi­ta vuo­ro­pu­he­lun luo­mi­ses­sa, toiminnan jär­jes­tä­mi­ses­sä ja yhteyk­sien raken­ta­mi­ses­sa kan­sain­vä­lis­ten tahojen kanssa. Pakkanen toteutti hankkeen viestintä- ja media­stra­te­gi­aa sekä teki vai­kut­ta­mis­työ­tä EU:n, YK:n ja eri maiden hal­li­tus­ten tasolla. Hän työs­ken­te­li syy­ria­lai­sen kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan edus­ta­jien kanssa pohtien yhdessä keinoja, joilla kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan äänen saisi mediassa paremmin kuuluviin.

Lisäksi Pakkanen on tehnyt jär­jes­tö­työ­tä Palestiinassa. Hän lähti ensin Israeli Committee Against House Demolitions ‑järjestön vapaa­eh­toi­sek­si raken­ta­maan konflik­tis­sa tuhou­tu­nei­den pales­tii­na­lais­si­vii­lien koteja Länsirannalle vuonna 2011. Hän palasi alueelle vuosina 2012 ja 2014 Kirkon Ulkomaanavun kautta ihmi­soi­keus­tark­kai­li­jak­si. Järjestötyöjakson päätyttyä Pakkanen toteutti freelance-jut­tu­mat­kan Gazaan, minkä pohjalta hän kirjoitti suo­ma­lai­siin medioihin Israelin ja Palestiinan konflik­tis­ta.

Inkerinsuomalaisuus, museonäyttely ja tietokirja

Lea ja Santeri Pakkasen "Se tapahtui meille" -kirjan kansi. Mustavalkoisessa kuvassa on isän ja tyttären profiilikuvat, joka sulautuu yhteen maalaistalon kuvan kanssa.
Kuva: Gummerus

Viime vuodet Pakkanen on työstänyt itselleen hen­ki­lö­koh­tais­ta inke­rin­suo­ma­lai­suut­ta käsit­te­le­vää näyttely- ja kir­ja­han­ket­ta isänsä Santeri Pakkasen ja Meeri Koutaniemen kanssa. Hankkeen tuloksena syntyi näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suo­ma­lai­set, joka oli tänä vuonna esillä Kansallismuseossa. Siitä syntyi myös Gummerukselta loka­kuus­sa ilmes­ty­nyt kirja Se tapahtui meille. Pakkanen luon­neh­tii inke­ri­läis­han­ket­ta tähän asti mie­len­kiin­toi­sim­mak­si pro­jek­tik­seen. 

Kokemukset väki­val­las­ta, pake­ne­mi­ses­ta ja pelosta ovat olen­nai­nen osa inke­ri­läis­tä historiaa. Inkerinsuomalaisten vaiheet puuttuvat pitkälti nykyi­ses­tä his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­ta, vaikka heitä asuu Suomessa yli 50 000. Inkeriläiset ovat suo­ma­lais­väes­töä, joka asettui asumaan Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaaksi kut­su­tul­le alueelle nykyisen Pietarin seudulle.

Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan inke­rin­suo­ma­lai­set joutuivat etnisen puh­dis­tuk­sen uhreiksi. Heitä kar­ko­tet­tiin, teloi­tet­tiin ja vietiin van­ki­lei­reil­le. Samalla inke­ri­läis­ten kylät tuhottiin ja suuri osa kult­tuu­ri­pe­rin­nös­tä katosi. Jatkosodan aikana yli 63 000 inke­rin­suo­ma­lais­ta siir­ret­tiin Suomeen, mutta väli­rau­han aikana talvella 1944 – 1945 Suomesta jouk­ko­pa­lau­tet­tiin inke­ri­läi­siä Neuvostoliittoon. Tämä merkitsi heille vainojen jat­ku­mis­ta. Vuonna 1990 pre­si­dent­ti Mauno Koivisto tarjosi inke­rin­suo­ma­lai­sil­le mah­dol­li­suut­ta paluu­muut­toon. Yli 30 000 inke­ri­läis­tä tarttui tilai­suu­teen.

Pakkaselle aihe on oma­koh­tai­nen, sillä vuonna 1991 hän saapui seit­se­män­vuo­ti­aa­na paluu­muut­ta­ja­na perheensä kanssa Venäjän Petroskoista Suomeen. Inkeriläisyys ja suvun historia säilyivät Pakkaselle kuitenkin pitkään mys­tee­rei­nä. Nuorena hänen iden­ti­teet­ti­ään leimasi kokemus kuu­lu­mat­to­muu­des­ta. Pakkanen kertoo yrit­tä­neen­sä käsitellä aihetta jo vuosia sitten doku­ment­tie­lo­ku­vas­sa Koutaniemen kanssa. Silloin hänestä tuntui vielä liian aikai­sel­ta käsitellä hen­ki­lö­koh­tais­ta aihetta jul­ki­ses­ti, joten elokuva jäi toteut­ta­mat­ta. 

Nyt, vuosia myöhemmin, Pakkanen on kirja- ja näyt­te­ly­hank­kei­den puit­teis­sa päässyt tutus­tu­maan sukunsa men­nei­syy­teen sekä laajemmin inke­ri­läis­ten his­to­ri­aan, iden­ti­teet­tiin ja kult­tuu­riin. Vaikka aihe on Pakkaselle oma­koh­tai­nen, hän tar­kas­te­lee sitä myös tutkivan jour­na­lis­tin ja ant­ro­po­lo­gin rooleista käsin.

”Tavoitteemme on tuoda inke­rin­suo­ma­lai­suu­den tarina osaksi yleis­si­vis­tys­tä. Kyseessä on poliit­ti­ses­ti vaikea ja vai­en­net­tu aihe, joka on muuttunut meille vieraaksi, vaikka se koskettaa kymmeniä tuhansia nyky­päi­vän Suomessa eläviä ihmisiä. Halusimme nostaa aiheen päi­vän­va­loon tuomalla jul­ki­suu­teen olemassa olevaa tut­ki­mus­tie­toa ja liittäen sen ihmisten tari­noi­den vii­te­ke­hyk­seen. Näin jo tehty tutkimus ikään kuin herää henkiin. Samalla lisä­tut­ki­muk­sen tarpeet nousevat esiin.”

Inkeriläishanke sisälsi viisi kent­tä­työ­mat­kaa Venäjälle sekä lukuisia haas­tat­te­lu- ja kuvaus­mat­ko­ja ympäri Suomea yhdessä isän ja valo­ku­vaa­ja­na toimineen Koutaniemen kanssa. Pakkaset ovat yhdessä keränneet laajan aineiston haas­tat­te­le­mal­la ja kai­va­mal­la esiin aiempaa tut­ki­mus­tie­toa sekä arkis­to­ma­te­ri­aa­lia, jota he hyö­dyn­si­vät sekä näyttelyn että kirjan kir­joi­tus­työs­sä. 

On tuntunut todella mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä, miten suurella kiin­nos­tuk­sel­la aihe on otettu vastaan. Kansallismuseon näyttely keräsi 23 000 kävijää. Aiheen käsit­te­lyl­le on selvästi tilausta.” 

Kerätyn aineiston pohjalta syntynyt Kansallismuseon näyttely tar­kas­te­li inke­rin­suo­ma­lais­ta iden­ti­teet­tiä ja kol­lek­tii­vi­sen muis­ta­mi­sen mer­ki­tys­tä eri ikäisten inke­ri­läis­ten haas­tat­te­lui­den, muo­to­ku­vien, esineiden ja kent­tä­mat­ko­jen doku­men­taa­ris­ten valo­ku­vien avulla. Tietokirja taas sisältää taus­toit­ta­vaa tut­ki­mus­tie­toa ja arkis­to­ma­te­ri­aa­lia, joka sijoittaa Pakkasten suvun tarinan osaksi laajempaa his­to­rial­lis­ta vii­te­ke­hys­tä. 

Pakkasen mukaan ant­ro­po­lo­gin taustasta on ollut erityistä hyötyä inke­ri­läis­hank­keen toteut­ta­mi­ses­sa. Kyky kysee­na­lais­taa annettua tietoa ja kult­tuu­ri­si­don­nai­sia ennak­ko­kä­si­tyk­siä sekä ant­ro­po­lo­gi­sen kou­lu­tuk­sen tarjoama ymmärrys kult­tuu­ri­sis­ta eroista auttoi häntä tar­kas­te­le­maan saman­ai­kai­ses­ti suo­ma­lais­ta, venä­läis­tä sekä neu­vos­to­yh­teis­kun­taa ja inke­ri­läis­ten roolia näissä kaikissa.

”Antropologia on antanut minulle kyvyn tar­kas­tel­la ja kysee­na­lais­taa yhteis­kun­nan raken­tei­ta sekä hahmottaa ihmisten välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja mer­ki­tys­suh­tei­ta.”

Näyttely- ja kir­ja­pro­jek­tia varten Lea Pakkanen teki kymmeniä haas­tat­te­lu­ja ympäri Suomea ja Venäjää. Kuva: Meeri Koutaniemi ©

Tulevaisuuden suunnat ja epävarmuuden sietäminen

Freelancerin uraan kuuluu olen­nai­se­na osana jatkuva epä­var­muus omasta työ­ti­lan­tees­ta, mutta tämä ei ole estänyt Pakkasta löy­tä­mäs­tä moti­vaa­tio­ta urallaan. Työn hen­ki­lö­koh­tai­nen mer­ki­tyk­sel­li­syys on hänelle tärkeää. 

Minulla on aina ollut ajatus jostain jutusta, joka minua kiin­nos­taa. Olen aina mennyt se edellä. Tosi paljon kiin­nos­ta­via aiheita ja työ­pro­jek­te­ja on tullut eteen myös muiden tar­joa­mi­na.”

Pakkasen puheesta huokuu aktivismi ja usko repre­sen­taa­tion eli media­si­säl­tö­jen syn­nyt­tä­mien mie­li­ku­vien voimaan yhteis­kun­nal­li­sen muutoksen välineenä. Minulle syntyy vai­ku­tel­ma, että hän haluaa työllään vaikuttaa val­ta­ra­ken­tei­siin ker­to­mal­la inhi­mil­li­siä tarinoita ja tuomalla esiin näkö­kul­mia val­ta­vir­ta­me­dian ulko­puo­lel­ta. 

”Representaatio on todella tärkeää yhteis­kun­nas­sa. Sillä, kuka sanoo, mistä asemasta ja millä tavalla, on yhä enemmän valtaa. Haluan myös saada kuuluviin sellaiset tarinat, jotka ehkä muuten jäisivät ker­to­mat­ta.” 

Pakkanen on oppinut hyväk­sy­mään free­lance­rin työhön ja työn jat­ku­vuu­teen liittyvän epä­var­muu­den tilan ja luot­ta­maan tule­vai­suu­teen. Kirjan julkaisun myötä pitkään työstetty inke­ri­läis­han­ke on vihdoin tullut pää­tök­seen­sä, ja tekeillä on useampia jut­tu­pro­jek­te­ja esi­mer­kik­si afro­suo­ma­lai­sis­ta.

Lumen peittämää karua vuoristomaastoa.
Työ on vienyt Lea Pakkasen myös Siperiaan, esi­mer­kik­si pereh­ty­mään Norilskin kaupungin van­ki­lei­riin, jonne myös inke­rin­suo­ma­lai­sia tuo­mit­tiin pak­ko­työ­hön. Vankileirin jäänteitä on yhä jäljellä kau­pun­gis­sa. Kuva: Meeri Koutaniemi ©
  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Niina Paasovaara
  • Artikkelikuva: Meeri Koutaniemi ©

Kirjoittaja

Minerva Aalto on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta. Hän aikoo gradussaan erikoistua media-antropologiaan. Minervaa kiinnostavat visuaalisuus ja representaatio mediassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Oikea-aikaisen ja luotettavan viestinnän merkitys korostuu nopeaa reagointia vaativissa kriisitilanteissa, joita Punaisen Ristin viestintäpäällikkö, antropologi Siru Aura kohtaa työssään. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, millaista on työskennellä viestinnän parissa globaalia auttamistyötä tekevässä järjestössä.

Antropologiaa on alettu hyödyntää autenttisuuden lähteenä luovilla aloilla elokuvateollisuudesta gastronomiaan. Työkentällä-haastattelussa tutustutaan turkkilaiseen ruoka-antropologi Tangör Taniin ja siihen, mitä hän tekee istanbulilaisen huippuravintola Miklan taustajoukoissa.