Journalistina inkeriläisten mailla

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

Tapaamme syk­syi­se­nä kes­ki­viik­koil­ta­päi­vä­nä vanhan Herttoniemen kahvila Versossa. Lea Pakkanen saapuu paikalle koiransa Tuikun kanssa. Tuikku ihmet­te­lee ympärillä olevia ihmisiä pöydän alta, kun Pakkanen alkaa kertoa urastaan toi­mit­ta­ja­na ja jär­jes­tö­vies­ti­jä­nä.

Pakkanen on eri­kois­tu­nut tar­kas­te­le­maan ihmi­soi­keuk­sia ja konflik­tien vai­ku­tus­ta siviilien elämään. Toimittajan työn ohella hän on työs­ken­nel­lyt vies­tin­nän asian­tun­ti­ja­na eri kehi­ty­syh­teis­työ­hank­keis­sa. Hänen viimeisin tie­to­kir­ja- ja näyt­te­ly­pro­jek­tin­sa käsit­te­lee inke­rin­suo­ma­lai­suut­ta ja sen vaiettua historiaa. 

Olen kiin­nos­tu­nut kuulemaan, millaisia mer­ki­tyk­siä Pakkanen antaa inke­ri­läis­hank­keel­le. Pakkasen omiin koke­muk­siin pohjaava hanke ammentaa myös hänen taus­tas­taan sekä jour­na­lis­ti­na että ant­ro­po­lo­gi­na.

Antropologista toimittajaksi

Pakkanen on taus­tal­taan sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian maisteri Helsingin yli­opis­tos­ta. Gradunsa hän teki Uruguayssa Yhdysvaltojen tukemasta kehi­ty­syh­teis­työ­hank­kees­ta, jossa perus­kou­lu­lai­sil­le jaettiin ilmaisia tie­to­ko­nei­ta yhdys­val­ta­lai­sen One Laptop per Child ‑säätiön toimesta.

Ennen Uruguayhin lähtöä Pakkanen ajatteli ihmisten Uruguayssa suh­tau­tu­van hank­kee­seen myön­tei­ses­ti, mutta haas­tat­te­luis­sa nousikin esiin maan sisäl­lis­so­dan ja jän­nit­tei­sen Yhdysvaltain suhteen muovaama historia. Hankkeeseen suh­tau­dut­tiin kriit­ti­ses­ti ja kysee­na­lais­taen Yhdysvaltojen vai­ku­tus­val­taa maan­osas­sa. Pakkanen vii­meis­te­li gradunsa ja valmistui ant­ro­po­lo­gian mais­te­rik­si vuonna 2013. 

Pakkasesta tuntui luon­te­val­ta suun­tau­tua toi­mit­ta­jan työhön opin­to­jen­sa jälkeen, sillä lähi­pii­ris­sä oli isää myöten paljon jour­na­lis­te­ja. Juttuideoiden tar­joa­mi­sen lehtiin hän aloitti jo opin­to­jen­sa aikana, ja free­lance­toi­mit­ta­jan työstä muodostui hil­jal­leen ammatti. Freelancerin uralla tar­koi­te­taan työs­ken­te­lyä vapaana toi­mit­ta­ja­na vailla vaki­tuis­ta työ­suh­det­ta. Työtä tehdään useim­mi­ten useille eri toi­mek­sian­ta­jil­le.

Freelancerina työs­ken­te­ly antaa vapauden tehdä töitä omien kiin­nos­tuk­sen kohteiden mukaan. Se on ollut loistava keino löytää oma ääni toi­mit­ta­ja­na. Olen saanut kehittää itseäni vah­vuuk­sia­ni hyö­dyn­täen ja oppia monien jul­kai­si­joi­den kanssa tehdystä yhteis­työs­tä. Vapauden kään­tö­puo­le­na ovat suuret työmäärät, kun kaikesta vastaa itse.”

Pakkanen on eri­kois­tu­nut feature-jour­na­lis­miin eli pitkiin hen­ki­lö­ku­viin ja taus­toit­ta­viin repor­taa­sei­hin. Hänen jut­tuai­hei­taan yhdistää ihmi­soi­keuk­sien ja konflik­tien keskellä elävien pai­kal­lis­ten koke­mus­ten käsittely. Pakkasen kir­joi­tuk­sia on julkaistu esi­mer­kik­si Maailman Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Imagessa.

Isä ja tytär kävelevät niittyjen reunustamaa hiekkatietä kesäisenä päivänä.
Inkerinsuomalaisia käsit­te­le­vän projektin yhtey­des­sä Lea Pakkanen on päässyt tekemään yhteis­työ­tä isänsä Santeri Pakkasen kanssa. Kuva: Meeri Koutaniemi ©

Järjestöviestijä rauhanrakennushankkeissa

Pakkanen on tehnyt töitä myös vies­tin­nän asian­tun­ti­ja­na Suomen Lähetysseuran Kolumbian ja Syyrian rau­han­ra­ken­nus­hank­keis­sa, pää­asias­sa Suomesta käsin. Kolumbian parissa hän työs­ken­te­li vuosina 2014 – 2016 hank­kees­sa, joka sijoittui 52 vuotta kestäneen sisäl­lis­so­dan rau­han­neu­vot­te­lu­jen aikaan. Konfliktin osa­puo­li­na olivat Kolumbian armeija sekä vasem­mis­to­lai­nen Farc-sis­si­jär­jes­tö. Vuonna 2016 Kolumbian hallitus ja Farc solmivat konflik­tin päät­tä­neen rau­han­so­pi­muk­sen, jonka oikeu­den­mu­kai­suut­ta puidaan maassa edelleen.

Pakkanen toteutti hankkeen vies­tin­tä­stra­te­gi­aa ja työs­ken­te­li pai­kal­lis­ten ihmi­soi­keus­työ­hön kes­kit­ty­nei­den tahojen kanssa Farcin hal­lit­se­mil­la alueilla. Järjestötyön lisäksi hän kirjoitti aiheesta suo­ma­lai­seen mediaan ja kokosi ystävänsä, valo­ku­vaa­ja Meeri Koutaniemen kanssa Maattomat-näyttelyn Kampin kappeliin. Näyttely esitteli valokuvia Kolumbian sisäi­sis­tä pako­lai­sis­ta, joita Pakkanen haas­tat­te­li ja Koutaniemi kuvasi.

Vuosina 2015 – 2018 Pakkanen työs­ken­te­li Syyrian hank­kees­sa, jossa tuettiin syy­ria­lai­sia rau­han­toi­mi­joi­ta vuo­ro­pu­he­lun luo­mi­ses­sa, toiminnan jär­jes­tä­mi­ses­sä ja yhteyk­sien raken­ta­mi­ses­sa kan­sain­vä­lis­ten tahojen kanssa. Pakkanen toteutti hankkeen viestintä- ja media­stra­te­gi­aa sekä teki vai­kut­ta­mis­työ­tä EU:n, YK:n ja eri maiden hal­li­tus­ten tasolla. Hän työs­ken­te­li syy­ria­lai­sen kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan edus­ta­jien kanssa pohtien yhdessä keinoja, joilla kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan äänen saisi mediassa paremmin kuuluviin.

Lisäksi Pakkanen on tehnyt jär­jes­tö­työ­tä Palestiinassa. Hän lähti ensin Israeli Committee Against House Demolitions ‑järjestön vapaa­eh­toi­sek­si raken­ta­maan konflik­tis­sa tuhou­tu­nei­den pales­tii­na­lais­si­vii­lien koteja Länsirannalle vuonna 2011. Hän palasi alueelle vuosina 2012 ja 2014 Kirkon Ulkomaanavun kautta ihmi­soi­keus­tark­kai­li­jak­si. Järjestötyöjakson päätyttyä Pakkanen toteutti freelance-jut­tu­mat­kan Gazaan, minkä pohjalta hän kirjoitti suo­ma­lai­siin medioihin Israelin ja Palestiinan konflik­tis­ta.

Inkerinsuomalaisuus, museonäyttely ja tietokirja

Lea ja Santeri Pakkasen "Se tapahtui meille" -kirjan kansi. Mustavalkoisessa kuvassa on isän ja tyttären profiilikuvat, joka sulautuu yhteen maalaistalon kuvan kanssa.
Kuva: Gummerus

Viime vuodet Pakkanen on työstänyt itselleen hen­ki­lö­koh­tais­ta inke­rin­suo­ma­lai­suut­ta käsit­te­le­vää näyttely- ja kir­ja­han­ket­ta isänsä Santeri Pakkasen ja Meeri Koutaniemen kanssa. Hankkeen tuloksena syntyi näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suo­ma­lai­set, joka oli tänä vuonna esillä Kansallismuseossa. Siitä syntyi myös Gummerukselta loka­kuus­sa ilmes­ty­nyt kirja Se tapahtui meille. Pakkanen luon­neh­tii inke­ri­läis­han­ket­ta tähän asti mie­len­kiin­toi­sim­mak­si pro­jek­tik­seen. 

Kokemukset väki­val­las­ta, pake­ne­mi­ses­ta ja pelosta ovat olen­nai­nen osa inke­ri­läis­tä historiaa. Inkerinsuomalaisten vaiheet puuttuvat pitkälti nykyi­ses­tä his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­ta, vaikka heitä asuu Suomessa yli 50 000. Inkeriläiset ovat suo­ma­lais­väes­töä, joka asettui asumaan Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaaksi kut­su­tul­le alueelle nykyisen Pietarin seudulle.

Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan inke­rin­suo­ma­lai­set joutuivat etnisen puh­dis­tuk­sen uhreiksi. Heitä kar­ko­tet­tiin, teloi­tet­tiin ja vietiin van­ki­lei­reil­le. Samalla inke­ri­läis­ten kylät tuhottiin ja suuri osa kult­tuu­ri­pe­rin­nös­tä katosi. Jatkosodan aikana yli 63 000 inke­rin­suo­ma­lais­ta siir­ret­tiin Suomeen, mutta väli­rau­han aikana talvella 1944 – 1945 Suomesta jouk­ko­pa­lau­tet­tiin inke­ri­läi­siä Neuvostoliittoon. Tämä merkitsi heille vainojen jat­ku­mis­ta. Vuonna 1990 pre­si­dent­ti Mauno Koivisto tarjosi inke­rin­suo­ma­lai­sil­le mah­dol­li­suut­ta paluu­muut­toon. Yli 30 000 inke­ri­läis­tä tarttui tilai­suu­teen.

Pakkaselle aihe on oma­koh­tai­nen, sillä vuonna 1991 hän saapui seit­se­män­vuo­ti­aa­na paluu­muut­ta­ja­na perheensä kanssa Venäjän Petroskoista Suomeen. Inkeriläisyys ja suvun historia säilyivät Pakkaselle kuitenkin pitkään mys­tee­rei­nä. Nuorena hänen iden­ti­teet­ti­ään leimasi kokemus kuu­lu­mat­to­muu­des­ta. Pakkanen kertoo yrit­tä­neen­sä käsitellä aihetta jo vuosia sitten doku­ment­tie­lo­ku­vas­sa Koutaniemen kanssa. Silloin hänestä tuntui vielä liian aikai­sel­ta käsitellä hen­ki­lö­koh­tais­ta aihetta jul­ki­ses­ti, joten elokuva jäi toteut­ta­mat­ta. 

Nyt, vuosia myöhemmin, Pakkanen on kirja- ja näyt­te­ly­hank­kei­den puit­teis­sa päässyt tutus­tu­maan sukunsa men­nei­syy­teen sekä laajemmin inke­ri­läis­ten his­to­ri­aan, iden­ti­teet­tiin ja kult­tuu­riin. Vaikka aihe on Pakkaselle oma­koh­tai­nen, hän tar­kas­te­lee sitä myös tutkivan jour­na­lis­tin ja ant­ro­po­lo­gin rooleista käsin.

”Tavoitteemme on tuoda inke­rin­suo­ma­lai­suu­den tarina osaksi yleis­si­vis­tys­tä. Kyseessä on poliit­ti­ses­ti vaikea ja vai­en­net­tu aihe, joka on muuttunut meille vieraaksi, vaikka se koskettaa kymmeniä tuhansia nyky­päi­vän Suomessa eläviä ihmisiä. Halusimme nostaa aiheen päi­vän­va­loon tuomalla jul­ki­suu­teen olemassa olevaa tut­ki­mus­tie­toa ja liittäen sen ihmisten tari­noi­den vii­te­ke­hyk­seen. Näin jo tehty tutkimus ikään kuin herää henkiin. Samalla lisä­tut­ki­muk­sen tarpeet nousevat esiin.”

Inkeriläishanke sisälsi viisi kent­tä­työ­mat­kaa Venäjälle sekä lukuisia haas­tat­te­lu- ja kuvaus­mat­ko­ja ympäri Suomea yhdessä isän ja valo­ku­vaa­ja­na toimineen Koutaniemen kanssa. Pakkaset ovat yhdessä keränneet laajan aineiston haas­tat­te­le­mal­la ja kai­va­mal­la esiin aiempaa tut­ki­mus­tie­toa sekä arkis­to­ma­te­ri­aa­lia, jota he hyö­dyn­si­vät sekä näyttelyn että kirjan kir­joi­tus­työs­sä. 

On tuntunut todella mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä, miten suurella kiin­nos­tuk­sel­la aihe on otettu vastaan. Kansallismuseon näyttely keräsi 23 000 kävijää. Aiheen käsit­te­lyl­le on selvästi tilausta.” 

Kerätyn aineiston pohjalta syntynyt Kansallismuseon näyttely tar­kas­te­li inke­rin­suo­ma­lais­ta iden­ti­teet­tiä ja kol­lek­tii­vi­sen muis­ta­mi­sen mer­ki­tys­tä eri ikäisten inke­ri­läis­ten haas­tat­te­lui­den, muo­to­ku­vien, esineiden ja kent­tä­mat­ko­jen doku­men­taa­ris­ten valo­ku­vien avulla. Tietokirja taas sisältää taus­toit­ta­vaa tut­ki­mus­tie­toa ja arkis­to­ma­te­ri­aa­lia, joka sijoittaa Pakkasten suvun tarinan osaksi laajempaa his­to­rial­lis­ta vii­te­ke­hys­tä. 

Pakkasen mukaan ant­ro­po­lo­gin taustasta on ollut erityistä hyötyä inke­ri­läis­hank­keen toteut­ta­mi­ses­sa. Kyky kysee­na­lais­taa annettua tietoa ja kult­tuu­ri­si­don­nai­sia ennak­ko­kä­si­tyk­siä sekä ant­ro­po­lo­gi­sen kou­lu­tuk­sen tarjoama ymmärrys kult­tuu­ri­sis­ta eroista auttoi häntä tar­kas­te­le­maan saman­ai­kai­ses­ti suo­ma­lais­ta, venä­läis­tä sekä neu­vos­to­yh­teis­kun­taa ja inke­ri­läis­ten roolia näissä kaikissa.

”Antropologia on antanut minulle kyvyn tar­kas­tel­la ja kysee­na­lais­taa yhteis­kun­nan raken­tei­ta sekä hahmottaa ihmisten välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja mer­ki­tys­suh­tei­ta.”

Näyttely- ja kir­ja­pro­jek­tia varten Lea Pakkanen teki kymmeniä haas­tat­te­lu­ja ympäri Suomea ja Venäjää. Kuva: Meeri Koutaniemi ©

Tulevaisuuden suunnat ja epävarmuuden sietäminen

Freelancerin uraan kuuluu olen­nai­se­na osana jatkuva epä­var­muus omasta työ­ti­lan­tees­ta, mutta tämä ei ole estänyt Pakkasta löy­tä­mäs­tä moti­vaa­tio­ta urallaan. Työn hen­ki­lö­koh­tai­nen mer­ki­tyk­sel­li­syys on hänelle tärkeää. 

Minulla on aina ollut ajatus jostain jutusta, joka minua kiin­nos­taa. Olen aina mennyt se edellä. Tosi paljon kiin­nos­ta­via aiheita ja työ­pro­jek­te­ja on tullut eteen myös muiden tar­joa­mi­na.”

Pakkasen puheesta huokuu aktivismi ja usko repre­sen­taa­tion eli media­si­säl­tö­jen syn­nyt­tä­mien mie­li­ku­vien voimaan yhteis­kun­nal­li­sen muutoksen välineenä. Minulle syntyy vai­ku­tel­ma, että hän haluaa työllään vaikuttaa val­ta­ra­ken­tei­siin ker­to­mal­la inhi­mil­li­siä tarinoita ja tuomalla esiin näkö­kul­mia val­ta­vir­ta­me­dian ulko­puo­lel­ta. 

”Representaatio on todella tärkeää yhteis­kun­nas­sa. Sillä, kuka sanoo, mistä asemasta ja millä tavalla, on yhä enemmän valtaa. Haluan myös saada kuuluviin sellaiset tarinat, jotka ehkä muuten jäisivät ker­to­mat­ta.” 

Pakkanen on oppinut hyväk­sy­mään free­lance­rin työhön ja työn jat­ku­vuu­teen liittyvän epä­var­muu­den tilan ja luot­ta­maan tule­vai­suu­teen. Kirjan julkaisun myötä pitkään työstetty inke­ri­läis­han­ke on vihdoin tullut pää­tök­seen­sä, ja tekeillä on useampia jut­tu­pro­jek­te­ja esi­mer­kik­si afro­suo­ma­lai­sis­ta.

Lumen peittämää karua vuoristomaastoa.
Työ on vienyt Lea Pakkasen myös Siperiaan, esi­mer­kik­si pereh­ty­mään Norilskin kaupungin van­ki­lei­riin, jonne myös inke­rin­suo­ma­lai­sia tuo­mit­tiin pak­ko­työ­hön. Vankileirin jäänteitä on yhä jäljellä kau­pun­gis­sa. Kuva: Meeri Koutaniemi ©
  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Niina Paasovaara
  • Artikkelikuva: Meeri Koutaniemi ©

Kirjoittaja

Minerva Aalto on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta. Hän aikoo gradussaan erikoistua media-antropologiaan. Minervaa kiinnostavat visuaalisuus ja representaatio mediassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.

Strategiakonsultti Mikko Leskelältä julkaistiin lokakuun alussa teos ‘Bisnesantropologia ja muut ihmistieteet strategiatyössä’. Nimensä mukaisesti kirja valottaa, miten yritysten strategiatyö on muuttunut, miten ihmistieteellisellä osaamisella voidaan selvittää strategiatyön vaikeimpia kysymyksiä ja miten ihmistieteellistä konsultointia käytännössä tehdään. Design-antropologi Anna Haverinen tarttuu teokseen kirja-arvostelussa.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.

Asiakasymmärrys on noussut yrityskentällä tärkeäksi teemaksi, ja antropologiselle kokonaisvaltaiselle ihmisymmärrykselle on yhä enemmän kysyntää. Työkentällä-haastattelussa design-antropologi Anna Haverinen kertoo, kuinka päätyi verkkotutkimuksen ja museotyön parista markkinoinnin maailmaan.