Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.
Tapaamme syksyisenä keskiviikkoiltapäivänä vanhan Herttoniemen kahvila Versossa. Lea Pakkanen saapuu paikalle koiransa Tuikun kanssa. Tuikku ihmettelee ympärillä olevia ihmisiä pöydän alta, kun Pakkanen alkaa kertoa urastaan toimittajana ja järjestöviestijänä.
Pakkanen on erikoistunut tarkastelemaan ihmisoikeuksia ja konfliktien vaikutusta siviilien elämään. Toimittajan työn ohella hän on työskennellyt viestinnän asiantuntijana eri kehitysyhteistyöhankkeissa. Hänen viimeisin tietokirja- ja näyttelyprojektinsa käsittelee inkerinsuomalaisuutta ja sen vaiettua historiaa.
Olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia merkityksiä Pakkanen antaa inkeriläishankkeelle. Pakkasen omiin kokemuksiin pohjaava hanke ammentaa myös hänen taustastaan sekä journalistina että antropologina.
Antropologista toimittajaksi
Pakkanen on taustaltaan sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteri Helsingin yliopistosta. Gradunsa hän teki Uruguayssa Yhdysvaltojen tukemasta kehitysyhteistyöhankkeesta, jossa peruskoululaisille jaettiin ilmaisia tietokoneita yhdysvaltalaisen One Laptop per Child -säätiön toimesta.
Ennen Uruguayhin lähtöä Pakkanen ajatteli ihmisten Uruguayssa suhtautuvan hankkeeseen myönteisesti, mutta haastatteluissa nousikin esiin maan sisällissodan ja jännitteisen Yhdysvaltain suhteen muovaama historia. Hankkeeseen suhtauduttiin kriittisesti ja kyseenalaistaen Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa maanosassa. Pakkanen viimeisteli gradunsa ja valmistui antropologian maisteriksi vuonna 2013.
Pakkasesta tuntui luontevalta suuntautua toimittajan työhön opintojensa jälkeen, sillä lähipiirissä oli isää myöten paljon journalisteja. Juttuideoiden tarjoamisen lehtiin hän aloitti jo opintojensa aikana, ja freelancetoimittajan työstä muodostui hiljalleen ammatti. Freelancerin uralla tarkoitetaan työskentelyä vapaana toimittajana vailla vakituista työsuhdetta. Työtä tehdään useimmiten useille eri toimeksiantajille.
“Freelancerina työskentely antaa vapauden tehdä töitä omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Se on ollut loistava keino löytää oma ääni toimittajana. Olen saanut kehittää itseäni vahvuuksiani hyödyntäen ja oppia monien julkaisijoiden kanssa tehdystä yhteistyöstä. Vapauden kääntöpuolena ovat suuret työmäärät, kun kaikesta vastaa itse.”
Pakkanen on erikoistunut feature-journalismiin eli pitkiin henkilökuviin ja taustoittaviin reportaaseihin. Hänen juttuaiheitaan yhdistää ihmisoikeuksien ja konfliktien keskellä elävien paikallisten kokemusten käsittely. Pakkasen kirjoituksia on julkaistu esimerkiksi Maailman Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Imagessa.
Järjestöviestijä rauhanrakennushankkeissa
Pakkanen on tehnyt töitä myös viestinnän asiantuntijana Suomen Lähetysseuran Kolumbian ja Syyrian rauhanrakennushankkeissa, pääasiassa Suomesta käsin. Kolumbian parissa hän työskenteli vuosina 2014–2016 hankkeessa, joka sijoittui 52 vuotta kestäneen sisällissodan rauhanneuvottelujen aikaan. Konfliktin osapuolina olivat Kolumbian armeija sekä vasemmistolainen Farc-sissijärjestö. Vuonna 2016 Kolumbian hallitus ja Farc solmivat konfliktin päättäneen rauhansopimuksen, jonka oikeudenmukaisuutta puidaan maassa edelleen.
Pakkanen toteutti hankkeen viestintästrategiaa ja työskenteli paikallisten ihmisoikeustyöhön keskittyneiden tahojen kanssa Farcin hallitsemilla alueilla. Järjestötyön lisäksi hän kirjoitti aiheesta suomalaiseen mediaan ja kokosi ystävänsä, valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa Maattomat-näyttelyn Kampin kappeliin. Näyttely esitteli valokuvia Kolumbian sisäisistä pakolaisista, joita Pakkanen haastatteli ja Koutaniemi kuvasi.
Vuosina 2015-2018 Pakkanen työskenteli Syyrian hankkeessa, jossa tuettiin syyrialaisia rauhantoimijoita vuoropuhelun luomisessa, toiminnan järjestämisessä ja yhteyksien rakentamisessa kansainvälisten tahojen kanssa. Pakkanen toteutti hankkeen viestintä- ja mediastrategiaa sekä teki vaikuttamistyötä EU:n, YK:n ja eri maiden hallitusten tasolla. Hän työskenteli syyrialaisen kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa pohtien yhdessä keinoja, joilla kansalaisyhteiskunnan äänen saisi mediassa paremmin kuuluviin.
Lisäksi Pakkanen on tehnyt järjestötyötä Palestiinassa. Hän lähti ensin Israeli Committee Against House Demolitions -järjestön vapaaehtoiseksi rakentamaan konfliktissa tuhoutuneiden palestiinalaissiviilien koteja Länsirannalle vuonna 2011. Hän palasi alueelle vuosina 2012 ja 2014 Kirkon Ulkomaanavun kautta ihmisoikeustarkkailijaksi. Järjestötyöjakson päätyttyä Pakkanen toteutti freelance-juttumatkan Gazaan, minkä pohjalta hän kirjoitti suomalaisiin medioihin Israelin ja Palestiinan konfliktista.
Inkerinsuomalaisuus, museonäyttely ja tietokirja
Viime vuodet Pakkanen on työstänyt itselleen henkilökohtaista inkerinsuomalaisuutta käsittelevää näyttely- ja kirjahanketta isänsä Santeri Pakkasen ja Meeri Koutaniemen kanssa. Hankkeen tuloksena syntyi näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset, joka oli tänä vuonna esillä Kansallismuseossa. Siitä syntyi myös Gummerukselta lokakuussa ilmestynyt kirja Se tapahtui meille. Pakkanen luonnehtii inkeriläishanketta tähän asti mielenkiintoisimmaksi projektikseen.
Kokemukset väkivallasta, pakenemisesta ja pelosta ovat olennainen osa inkeriläistä historiaa. Inkerinsuomalaisten vaiheet puuttuvat pitkälti nykyisestä historiankirjoituksesta, vaikka heitä asuu Suomessa yli 50 000. Inkeriläiset ovat suomalaisväestöä, joka asettui asumaan Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaaksi kutsutulle alueelle nykyisen Pietarin seudulle.
Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan inkerinsuomalaiset joutuivat etnisen puhdistuksen uhreiksi. Heitä karkotettiin, teloitettiin ja vietiin vankileireille. Samalla inkeriläisten kylät tuhottiin ja suuri osa kulttuuriperinnöstä katosi. Jatkosodan aikana yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen, mutta välirauhan aikana talvella 1944–1945 Suomesta joukkopalautettiin inkeriläisiä Neuvostoliittoon. Tämä merkitsi heille vainojen jatkumista. Vuonna 1990 presidentti Mauno Koivisto tarjosi inkerinsuomalaisille mahdollisuutta paluumuuttoon. Yli 30 000 inkeriläistä tarttui tilaisuuteen.Pakkaselle aihe on omakohtainen, sillä vuonna 1991 hän saapui seitsemänvuotiaana paluumuuttajana perheensä kanssa Venäjän Petroskoista Suomeen. Inkeriläisyys ja suvun historia säilyivät Pakkaselle kuitenkin pitkään mysteereinä. Nuorena hänen identiteettiään leimasi kokemus kuulumattomuudesta. Pakkanen kertoo yrittäneensä käsitellä aihetta jo vuosia sitten dokumenttielokuvassa Koutaniemen kanssa. Silloin hänestä tuntui vielä liian aikaiselta käsitellä henkilökohtaista aihetta julkisesti, joten elokuva jäi toteuttamatta.
Nyt, vuosia myöhemmin, Pakkanen on kirja- ja näyttelyhankkeiden puitteissa päässyt tutustumaan sukunsa menneisyyteen sekä laajemmin inkeriläisten historiaan, identiteettiin ja kulttuuriin. Vaikka aihe on Pakkaselle omakohtainen, hän tarkastelee sitä myös tutkivan journalistin ja antropologin rooleista käsin.
”Tavoitteemme on tuoda inkerinsuomalaisuuden tarina osaksi yleissivistystä. Kyseessä on poliittisesti vaikea ja vaiennettu aihe, joka on muuttunut meille vieraaksi, vaikka se koskettaa kymmeniä tuhansia nykypäivän Suomessa eläviä ihmisiä. Halusimme nostaa aiheen päivänvaloon tuomalla julkisuuteen olemassa olevaa tutkimustietoa ja liittäen sen ihmisten tarinoiden viitekehykseen. Näin jo tehty tutkimus ikään kuin herää henkiin. Samalla lisätutkimuksen tarpeet nousevat esiin.”
Inkeriläishanke sisälsi viisi kenttätyömatkaa Venäjälle sekä lukuisia haastattelu- ja kuvausmatkoja ympäri Suomea yhdessä isän ja valokuvaajana toimineen Koutaniemen kanssa. Pakkaset ovat yhdessä keränneet laajan aineiston haastattelemalla ja kaivamalla esiin aiempaa tutkimustietoa sekä arkistomateriaalia, jota he hyödynsivät sekä näyttelyn että kirjan kirjoitustyössä.
“On tuntunut todella merkitykselliseltä, miten suurella kiinnostuksella aihe on otettu vastaan. Kansallismuseon näyttely keräsi 23 000 kävijää. Aiheen käsittelylle on selvästi tilausta.”
Kerätyn aineiston pohjalta syntynyt Kansallismuseon näyttely tarkasteli inkerinsuomalaista identiteettiä ja kollektiivisen muistamisen merkitystä eri ikäisten inkeriläisten haastatteluiden, muotokuvien, esineiden ja kenttämatkojen dokumentaaristen valokuvien avulla. Tietokirja taas sisältää taustoittavaa tutkimustietoa ja arkistomateriaalia, joka sijoittaa Pakkasten suvun tarinan osaksi laajempaa historiallista viitekehystä.
Pakkasen mukaan antropologin taustasta on ollut erityistä hyötyä inkeriläishankkeen toteuttamisessa. Kyky kyseenalaistaa annettua tietoa ja kulttuurisidonnaisia ennakkokäsityksiä sekä antropologisen koulutuksen tarjoama ymmärrys kulttuurisista eroista auttoi häntä tarkastelemaan samanaikaisesti suomalaista, venäläistä sekä neuvostoyhteiskuntaa ja inkeriläisten roolia näissä kaikissa.
”Antropologia on antanut minulle kyvyn tarkastella ja kyseenalaistaa yhteiskunnan rakenteita sekä hahmottaa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja merkityssuhteita.”
Tulevaisuuden suunnat ja epävarmuuden sietäminen
Freelancerin uraan kuuluu olennaisena osana jatkuva epävarmuus omasta työtilanteesta, mutta tämä ei ole estänyt Pakkasta löytämästä motivaatiota urallaan. Työn henkilökohtainen merkityksellisyys on hänelle tärkeää.
“Minulla on aina ollut ajatus jostain jutusta, joka minua kiinnostaa. Olen aina mennyt se edellä. Tosi paljon kiinnostavia aiheita ja työprojekteja on tullut eteen myös muiden tarjoamina.”
Pakkasen puheesta huokuu aktivismi ja usko representaation eli mediasisältöjen synnyttämien mielikuvien voimaan yhteiskunnallisen muutoksen välineenä. Minulle syntyy vaikutelma, että hän haluaa työllään vaikuttaa valtarakenteisiin kertomalla inhimillisiä tarinoita ja tuomalla esiin näkökulmia valtavirtamedian ulkopuolelta.
”Representaatio on todella tärkeää yhteiskunnassa. Sillä, kuka sanoo, mistä asemasta ja millä tavalla, on yhä enemmän valtaa. Haluan myös saada kuuluviin sellaiset tarinat, jotka ehkä muuten jäisivät kertomatta.”
Pakkanen on oppinut hyväksymään freelancerin työhön ja työn jatkuvuuteen liittyvän epävarmuuden tilan ja luottamaan tulevaisuuteen. Kirjan julkaisun myötä pitkään työstetty inkeriläishanke on vihdoin tullut päätökseensä, ja tekeillä on useampia juttuprojekteja esimerkiksi afrosuomalaisista.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: Meeri Koutaniemi (c)