Modernien maailmanloppukertomusten laaja kirjo

Maailmanloppu ei ehkä tunnu modernille ajalle keskeiseltä kertomukselta. Moderni herättää mielikuvia jatkuvasta kasvusta ja edistyksestä – maailmanjärjestyksestä, jota ei voi paeta. Moderni mielikuvitus kuitenkin villiintyy ajatuksesta, että vallitseva järjestelmä voisi myös loppua. Maailmanlopusta kertovat myyttimme ovat moniäänisempiä kuin koskaan.

Maailmanloppua on pelätty ja odotettu kautta aikain ja kai­ken­lais­ten kansojen kes­kuu­des­sa. Sitä on kuvattu vai­kut­ta­vas­ti iäkkäissä myyteissä, jotka kertovat omalla logii­kal­laan maailman syväl­li­sis­tä mer­ki­tyk­sis­tä. Mutta myös moderni aika, jota on sään­nöl­li­ses­ti luon­neh­dit­tu myy­tit­tö­mäk­si, tuottaa lukuisia kil­pai­le­via versioita omasta lopustaan. Miksi?

Käsitys moder­nis­ta ajasta ja ihmisestä perustuu pitkiin ja pää­asias­sa euroop­pa­lai­siin pyr­ki­myk­siin luoda uusi maailma. Sosiologit, filosofit ja kult­tuu­rin­tut­ki­jat ovat kaataneet metsiä mää­ri­tel­les­sään ajan­jak­son luonnetta: yleensä he ovat todenneet sen pyrkivän jatkuvaan kasvuun, tieteen ja ratio­na­lis­min valta-asemaan sekä ihmisestä erillisen luonnon hal­lin­taan.

Modernista puhuminen merkitsee maa­il­man­lop­pua sitä edel­tä­väl­le kaoot­ti­sel­le men­nei­syy­del­le. Tämän ker­to­muk­sen mukaan Valistuksen ajalta lähtien Euroopan eliitti on vannonut tie­teel­li­sen maa­il­man­ku­van nimeen: ”Aiemmin olimme tai­kaus­koi­sia ja taka­pe­roi­sia, myyttien pelot­te­le­mia bar­baa­re­ja!” Merten takaa ”löydetyt” kansat olivat sellaisia euroop­pa­lai­sil­le yhä, ja heidän maa­il­man­sa sai luvan loppua. Mutta ei hätää: ihmis­kun­ta kulki kohti järjen hal­lit­se­maa kulta-aikaa, jossa myytit kor­vat­tiin tiedolla.

Jos uskomme tämän kehi­tys­ku­lun todeksi, ei ole ihme, että viimeiset vuo­si­kym­me­net ovat herät­tä­neet monissa huolta. Uushenkisyys ja vaih­toeh­to­hoi­dot ovat vakiin­tu­neet elin­kei­nok­si ja elä­män­ta­vak­si; voi­mis­tu­vat sala­liit­to­teo­riat kukois­ta­vat ja ujut­tau­tu­vat poli­tiik­kaan; uudis­tu­vat kultit hou­kut­te­le­vat herk­kä­us­koi­sia jäse­nik­seen joka suunnalla. Nämä maa­il­man­ku­vat eivät perustu tietoon vaan harhoihin, sanotaan – moderni aika on uudel­leen­lu­mou­tu­mas­sa. Hölynpöly valtaa jälleen maailman.

Antropologi Bruno Latour esitti 1990-luvulla, ettei län­si­mai­nen ihminen ole ikinä ollut moderni siinä mielessä kuin sana ymmär­re­tään. Hänen ohellaan monet muutkin ovat haas­ta­neet ajatuksen eri­tyi­syy­des­täm­me. Eräs heistä on uskon­to­tie­tei­li­jä Jason Ā. Josephson-Storm, jonka mukaan moderni ei ikinä hävit­tä­nyt usko­muk­sel­li­sia ele­ment­te­jä edes län­si­mais­ta. Modernina aikana ei ole tapah­tu­nut huo­mat­ta­vaa maal­lis­tu­mis­ta, ja myy­tit­tö­myys itsessään on kuvitelma. Siksi nyt ei saata olla käynnissä myöskään min­kään­lai­nen uudel­leen­lu­mou­tu­mi­nen. Olemme aina olleet lumottuja.

Myyttitutkijana olen Latourin ja Josephson-Stormin linjoilla kysee­na­lais­ta­mas­sa modernin myy­tit­tö­myy­den, jota yhä innok­kaas­ti tois­tel­laan. En kui­ten­kaan pidä ajatusta moder­nis­ta ereh­dyk­se­nä. Pikemminkin moderni on itsessään myto­lo­gi­nen raken­nel­ma: se kuvaa lukuisia län­si­mais­sa sisäis­tet­ty­jä ker­to­muk­sia, jotka eivät ole yksi­se­lit­tei­ses­ti totta eivätkä valhetta.

Ironisesti myytti itsessään on käsite, jota moderni ajattelu käyttää kuva­tes­saan sitä, mikä on epätotta ja vir­heel­lis­tä. Monia myyt­ti­teo­ree­tik­ko­ja seuraten vastustan tätä näkemystä. Myytteihin sisältyy aina mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sia ele­ment­te­jä, joilla seli­te­tään ympä­röi­vän maailman ja yhteis­kun­nan tavoit­ta­mat­to­mat puolet, mutta yhtä lailla ne perus­tu­vat jaet­tui­hin ihmisenä olemisen koke­muk­siin. Myytit koostuvat peloista ja toiveista, kuvi­tel­lus­ta ja perus­te­le­mat­to­mas­ta, tun­ne­tus­ta ja havai­tus­ta – siis sekä uskosta että tiedosta, jotka eivät eroa toi­sis­taan niin mer­kit­tä­väs­ti kuin mitä modernin suuret profeetat kuvit­te­li­vat.

Myyttisen modernin ker­to­muk­sia löytää kaik­kial­ta minne katseen kääntää. Väitöskirjatutkimuksessani minua kiehtoo eniten se, mikä hankaa tätä modernin myyttistä jat­ku­vuut­ta vastaan: loppu. Samalla kun valtaosa meistä elää jär­jes­tel­män kes­tä­vyy­teen luottaen, meitä ympä­röi­vät viihteen spek­taak­ke­lit, tie­teel­li­set artik­ke­lit, uskon­nol­li­set tekstit ja poliit­ti­set liikkeet esittävät kilpaa eska­to­lo­gioi­ta – tapoja, joilla val­lit­se­va tilanne päättyy. Jatkumo katkeaa. Järjestelmä kaatuu. Maailma loppuu.

Siitä lähtien, kun aika­kau­den kuvaus muo­toil­tiin, moderni on ollut kiihkeää ennus­ta­mis­ta. Jotkin ennus­tuk­set ovat itseään toteut­ta­via.

Populaarikulttuurin myyttilogistiikka

Viimeisen parin vuo­si­sa­dan aikana maa­il­man­lop­pu­vi­siot ovat levinneet eepok­sis­ta ja pyhistä teks­teis­tä mitä eri­lai­sim­piin maal­li­siin käyt­töyh­teyk­siin, muun muassa popu­laa­ri­kult­tuu­rin polt­toai­neek­si. Fiktiivisiä maa­il­man­lop­pu­ja esiintyy varsinkin tie­teis­kir­jal­li­suu­des­sa, joka eräänä myyttisen modernin osa-alueena mallintaa usein yhteis­kun­nal­li­sia tule­vai­suuk­sia. 

Mary Wollstonecraft Shelleyn The Last Mania (1826) pidetään paitsi ensim­mäi­se­nä maa­il­man­lop­pu­ro­maa­ni­na myös eräänä var­hai­sim­mis­ta scifi-teoksista. Kaksisataa vuotta Viimeisen miehen jälkeen apo­ka­lyp­ti­nen – ja maa­il­man­lo­pun jälkeistä elämää kuvaava post-apo­ka­lyp­ti­nen – fiktio kattaa valtavan määrän kirjoja, sarjoja, elokuvia, pelejä, sana- ja kuva­tai­det­ta sekä musiikkia.

Nämä usein kau­pal­li­set fiktiot – kuten The Last Man, Mad Max ‑elo­ku­va­sar­ja tai Fallout-pelit – eivät ole yksit­täi­si­nä töinä sinänsä myyttisiä. Myytin käsite lavenee liikaa, jos aivan mikä tahansa tarina sopii sen alle. Yleensä myyttejä mää­ri­tel­täes­sä onkin pai­no­tet­tu esi­mer­kik­si sitä, että kyse on yhtei­söl­le tärkeästä, mah­dol­li­ses­ti todeksi uskotusta ker­to­muk­ses­ta, joka selittää voi­mak­kai­ta sym­bo­lei­ta hyö­dyn­täen val­lit­se­van maa­il­man­jär­jes­tyk­sen synnyn ja ihmisen roolin maa­il­mas­sa. Myyteillä ei tämän perus­ta­van­laa­tui­suu­den vuoksi juuri koskaan ole myöskään selkeää tekijää, pikem­min­kin kokoajia tai tal­len­ta­jia.

Viihteen yksit­täi­siä teoksia pidetään vain harvoin näin syväl­li­si­nä. Ne kuitenkin yhdis­ty­vät väis­tä­mät­tä laa­jem­mak­si kult­tuu­rik­si massaksi. Kun tätä pit­käi­käi­sem­pää ker­to­mus­ten paljoutta tutkitaan koko­nai­suu­te­na, havaitaan, että tietyt symbolit ja rakenteet toistuvat sään­nöl­li­ses­ti. Juuri ne viestivät ympä­röi­vän kult­tuu­rin syväl­li­sim­mis­tä puolista, siitä miten nykyinen maailma on raken­tu­nut, miten se säilyy – ja miten se voi loppua. Taide ja viihde tal­len­ta­vat, uudis­ta­vat ja tekevät tun­ne­tuk­si näitä suurempia, sym­bo­li­sem­pia tarinoita.

Teologit Robert Jewett ja filosofi John Shelton Lawrence kir­joit­ti­vat vuonna 1977 ”Amerikan mono­myy­tis­tä”, modernin ame­rik­ka­lai­sen sankarin tyy­pil­li­ses­tä tari­na­kaa­res­ta, eritellen maan viih­tees­sä toistuvia hahmo- ja juo­ni­tee­mo­ja. He esittivät näiden käyvän yhteen sen kanssa, mil­lai­si­na tyy­pil­li­nen (mies)sankari ja tämän henkinen matka yhdys­val­ta­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa nähdään. Vaikka yksit­täi­set kult­tuu­rin tuotteet tiedetään fiktioksi, popu­laa­ri­kult­tuu­ri ympä­ris­tö­nä iskostaa meihin malleja lap­suu­des­ta saakka. Sankarit toimivat tietyllä tavalla, rosvot toisella, ja onnel­li­nen loppu kertoo kult­tuu­rin arvoista. Hyödynnämme näitä malleja arkie­lä­mäs­sä­kin – viihteen sym­bo­leis­ta tulee ajattelun työkaluja ja maa­il­man­ku­vam­me palasia.

Lisäksi popu­laa­ri­kult­tuu­ri synnyttää uskot­ta­vuut­ta. Tähän liittyy muun muassa kult­tuu­rin itseään ruokkiva luonne ja fiktion osien vapaa liik­ku­vuus. Esimerkiksi: George Orwell kehitti termin ”Isoveli” romaa­niin­sa Vuonna 1984. 2000-luvulla sana on yhtä lailla viih­deoh­jel­man nimi kuin sala­liit­to­kult­tuu­rin keskeinen käsite, joka ei vält­tä­mät­tä sisällä enää edes muistoa kir­jal­li­sis­ta läh­tö­koh­dis­taan. Populaarikulttuuri toimii kata­lyyt­ti­na, joka säilöö ja siirtää ideoita osaksi toisia maa­il­man­ku­via. Selkeä tekijä saattaa matkalla kadota.

Populaarikulttuurin myyttejä ja myyttistä ajattelua vah­vis­ta­va puoli on oleel­li­nen, kun palataan siihen, mil­lai­sek­si maa­il­man­lop­pu kuvi­tel­laan. Elokuvallinen loppu, jonka muo­tou­tu­mi­seen vaikutti mer­kit­tä­väs­ti 1940-luvulla käyn­nis­ty­nyt ydin­a­se­va­rus­te­lu, on nopea ja äärim­mäi­nen. Sen saavat aikaan itsekkäät val­tion­päät tai järkensä menet­tä­nyt kenraali, kuten Stanley Kubrickin elo­ku­vas­sa Tohtori Outolempi (1964). Se jättää jälkeensä autio­mai­ta ja mutaa­tioi­ta, esi­mer­kik­si ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvaa­vis­sa Fallout-peleissä. Nämä symbolit ja rakenteet hal­lit­se­vat yhä ajattelua, ja kuvit­te­lem­me jär­jes­tel­män lopun usein niiden kautta.

Vaan entä uhka, joka yhtä lailla järkyttää uskoa jat­ku­vuu­teen mutta haastaa tari­na­muo­don? Sellainen, josta modernina aikana puhuu varsinkin tiede?

Elämää lopun sisällä

Moderni tiede pyö­rit­te­li vuo­si­sa­to­ja päätään uskon­to­jen apo­ka­lyp­ti­sil­le visioille. Maailmanloppu vaati väis­tä­mät­tä kuvit­te­lua ja tule­vai­suu­den ennus­ta­mis­ta, ja sellaiset usko­muk­sel­li­suu­det tuo­mit­tiin yksin­ker­tai­sek­si ajat­te­luk­si, katoavan tai­kaus­kon viime hen­käyk­sik­si. Usein taikuuden ammat­ti­lai­set – eritoten euroop­pa­lai­set mystikot ja okkul­tis­tit – itse tahtoivat edistää mie­li­ku­vaa siitä, että ihmeiden aika oli väis­ty­mäs­sä tieteen tieltä, sanoo Josephson-Storm. Eräs modernin myytin tuottama maa­il­man­lop­pu sekin.

Tämä ei tarkoita, etteikö tiedekin olisi voinut uskoa valtaviin uhkiin. Esimerkiksi talous­tie­tei­li­jä Thomas Malthus muotoili 1700-luvun lopulla varoit­ta­van teoriansa väes­tön­kas­vun seu­rauk­sis­ta ja täh­ti­tie­tei­li­jä Camille Flammarion saarnasi vuonna 1910 Halleyn komeetan tuhoi­sis­ta vai­ku­tuk­sis­ta. Kuitenkin vasta ato­mi­pom­mi ja ydinsodan uhka tekivät ihmis­kun­nan lopusta mah­dol­li­sen vaih­toeh­don val­ta­vir­ta­tie­teel­le. ”Minusta on tullut maa­il­mo­jen tuhoaja”, lausui esi­mo­der­nia hin­du­myyt­tiä uusio­käyt­tä­vä Robert Oppenheimer, ato­mi­pom­min kehittäjä. Tieteellisten läpi­mur­to­jen mah­dol­lis­ta­ma huip­pu­tek­no­lo­gia, modernin ihme, sai uusia eska­to­lo­gi­sia sävyjä.

Ydinsota on silti äärim­mäi­syy­des­sään helppo väline tari­noil­le. Se nojaa parin yksilön omiin rat­kai­sui­hin ja yksit­täi­seen tapah­tu­maan. Nyt ymmär­re­tään, että jat­ku­vas­ta kasvusta kertova modernin myytti kiih­dyt­tää samalla toi­sen­lais­ta loppua, jonka aiheuttaa ihmisten käyn­nis­tä­mä ilmas­ton­muu­tos. Oikeastaan kyseessä on loppujen rypäs, ketju eko­ka­ta­stro­fe­ja, ja tätä paljoutta ja aika­jän­net­tä on vaikeampi käsittää. Ilmastonmuutoksen loput ovat vuo­si­kym­me­niä tai ‑satoja pitkiä ja monesti huo­maa­mat­to­mia. Useat näkyvät mut­kik­kai­na mit­taus­tu­lok­si­na, joita vain asian­tun­ti­jat osaavat lukea. Fiktio on haasteen edessä, eivätkä Hollywoodin eri­koi­se­fek­tit pysty mal­lin­ta­maan tällaista loppua käy­tän­nös­sä lainkaan.

Filosofi Timothy Morton sanoo, että ilmas­ton­muu­tok­sen läh­tö­koh­dat löytyvät jo neo­liit­ti­ses­ta val­lan­ku­mouk­ses­ta ja maan­vil­je­lyn alusta. Kuitenkin vasta modernin myytin omaksunut ihminen on kyennyt paitsi kiih­dyt­tä­mään Maapallon läm­pe­ne­mis­tä tuhoi­sis­sa määrin, myös tun­nis­ta­maan itse aloit­ta­man­sa loppujen sarjan. Mortonia lainaten ”havait­sem­me nyt toi­mi­tel­leem­me askareita hitaasti laa­je­ne­van ydin­pom­min räjäh­dyk­sen sisällä”.

Tiede saattaa yhä kutsua maa­il­man­lop­pua fan­tas­ti­sek­si kon­sep­tik­si, mutta ker­to­muk­set, joita tulevasta tieteen kielellä kerrotaan, sisäl­tä­vät yhä enemmän loppuja: kyse on oikeas­taan vain maailman mää­rit­te­lys­tä. Ennen kaikkea eko­ka­ta­stro­fin mit­ta­kaa­va ja seu­rauk­set, jotka vai­kut­ta­vat koko elon­ke­hään, saavat aikaan sen, että ilmas­ton­muu­tok­ses­ta puhutaan kuin maa­il­man­lo­pus­ta. 

Ilmastoaktivismin ker­to­muk­set mal­lin­ta­vat väis­tä­mät­tä tule­vai­suut­ta. Tällöin niihin sisältyy myyttistä kieltä niin kuin uskon­nol­li­siin ker­to­muk­siin: saman­lai­sia uhkia, kehi­tys­kul­ku­jen ennus­tei­ta ja sym­bo­li­ses­ti väkeviä ilmaisuja. Ilmastoaktivistien myyttisen kielen osoit­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan tarkoita näiden väit­tei­den ja pyr­ki­mys­ten kri­tiik­kiä – omassa tul­kin­ta­ke­hyk­ses­sä­ni myytit eivät ole harhoja tai epä­to­tuuk­sia vaan moni­ta­soi­sia malleja, joihin väis­tä­mät­tä tur­vau­dum­me, kun käsit­te­lem­me ihmisen suhdetta mut­kik­kaa­seen maailmaan.

Lopunaikojen kuoro

Myyttisen modernin kaipuu omaan tule­vai­suu­teen­sa on näin johtanut siihen, että lopu­na­ja­tuk­set valtaavat sel­lai­sia­kin kult­tuu­rin osa-alueita, joilla ne ennen olivat poik­keuk­sia. Kyseessä ei ole siirtymä vaan hajaan­tu­mi­nen. Myös uskon­to­jen pit­käi­käi­set ker­to­muk­set ovat säilyneet, minkä lisäksi ne uudis­tu­vat esi­mer­kik­si sala­liit­to­myyt­ti­ses­sä ajat­te­lus­sa, jota tutkin pro gradu ‑tut­kiel­mas­sa­ni. Salaliittokulttuurissa yhdis­ty­vät luovasti muun muassa uus­hen­ki­syys, ufologia, kris­ti­nus­kon apo­ka­lyp­tis­mi ja val­lit­se­vat poliit­ti­set pelot. Kokonaisuus muodostaa oman­lai­sen­sa maa­il­man­lop­pu­ku­van.

Nykyhetken loppu on moni­ää­ni­nen. Salaliittokulttuurin sisällä sekä odotetaan että pelätään tule­vai­suut­ta riippuen siitä, nähdäänkö vihol­li­sen olevan voiton vai tappion kyn­nyk­sel­lä. Akselerationismi niin vasem­mis­ton kuin oikeiston puolella haaveilee kapi­ta­lis­min kiih­dyt­tä­mi­ses­tä loppuunsa. Liikkeet kuten Elokapina pyrkivät jumit­ta­maan val­lit­se­van jär­jes­tel­män suun­nan­muu­tok­sen aikaan­saa­mi­sek­si. Kehitykseen ja kapi­ta­lis­miin yhä uskovat odottavat tek­nou­to­pioi­ta tai ilmas­ton­muu­tok­sen ratkaisua mark­ki­noi­den ja ydin­voi­man avulla. Ympäristöaktivistit nostavat tällöin esiin Tšernobylin ja Fukushiman pienet maa­il­man­lo­put.

Lopunajan äänten kuorossa kuuluu myös uus­ma­te­ria­lis­tien ja löyhästi spe­ku­la­tii­vi­sik­si rea­lis­teik­si kut­sut­tu­jen nyky­fi­lo­so­fien vaatimus hylätä modernin myytin keskeiset konseptit kuten maailma, ihminen, luonto sekä, tietenkin, moderni. Maailmanlopun kysy­myk­set ovat itsei­sar­voi­ses­ti jotain, mitä post­hu­ma­nis­mi eli ihmi­sen­jäl­kei­syys filo­so­fia­na joutuu huo­mioi­maan – onhan puheissa esiintyvä, loppuva maailma usein ihmisen maailma.

Juuri tämä saattaa olla modernin myyttiin syvim­mäl­le pesiy­ty­nyt ongelma. Ehkä vuo­si­sa­to­jen ajan val­lin­nees­ta ihmis­kes­kei­syy­des­tä irtaan­tu­mi­nen on pakol­li­nen läh­tö­koh­ta modernia seu­raa­val­le myto­lo­gial­le, jossa ei-inhi­mil­li­set toimijat saavat tasa­ver­tai­sen aseman kanssamme. Yhtä lailla eläimet, kasvit, metsät ja meret ovat nyt uhattuina. Latourin, Mortonin, eko­fe­mi­nis­ti Donna Harawayn ja muiden ohella näin näkevät filosofi Déborah Danowski ja ant­ro­po­lo­gi Eduardo Viveiros de Castro, jotka muiden ohella pitävät nyky­myyt­tien tehtävänä uuden­lai­sen eko­fi­lo­so­fian vakiin­nut­ta­mis­ta – ajatus liitetään usein uusa­ni­mis­miin. Siinä suhteet eläimiin nähdään yhteyk­si­nä toi­sen­lai­siin ihmisiin.

Maailmankuvamme ker­to­muk­sis­ta toiset ovat iäkkäitä ja sisäis­tet­ty­jä, toiset uusia ja hapa­roi­via. Onneksi fiktio kuvit­te­lee aina lisää tule­vai­suuk­sia, jotka eivät jätä meitä rauhaan: ihmisillä on tie­teis­kir­jal­li­suu­des­sa val­ta­vas­ti malleja ohjaa­mas­sa myyttistä ajattelua. On luultavaa, että voimme välttää yhden­lai­set maa­il­man­lo­put oppimalla fiktion avulla hyväk­sy­mään toi­sen­lai­set – vaikkapa luo­pu­mi­nen tietyistä vakiin­tu­neis­ta elä­män­ta­vois­ta voi hillitä pitkällä aika­jän­teel­lä joitakin eko­ka­ta­stro­fe­ja. Erilaisen maailman kuvittelu valmentaa siihen. Myyteiltä pake­ne­mi­nen on joka tapauk­ses­sa mah­do­ton­ta, sen moderni myy­tit­tö­myy­den myytti on epä­on­nis­tu­mi­sel­laan todis­ta­nut.

Ehkä ainoa ratkaisu loppujen moni­nai­suu­den keskellä on Harawayn tavoin pyrkiä ”pysymään han­ka­luuk­sien kanssa”: elämään tie­toi­ses­ti keskellä jatkuvaa loppua. Haraway vastustaa sekä tekno-opti­mis­mia että tuhon edessä epä­toi­voon vai­pu­mis­ta. Meiltä vaaditaan samassa hengessä niin modernin myytin kri­tiik­kiä kuin sen hyväk­si­käyt­töä. Emme ole kai koskaan olleet moderneja, mutta omak­su­mam­me maailmat ja loput ovat.

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: mit­suecligsx (CC0)
  1. Latour, Bruno 2006 (suomennos). Emme ole koskaan olleet moderneja. Tampere: Vastapaino.
  2. Josephson-Storm, Jason Ānanda 2017. The Myth of Disenchantment: Magic, Modernity, and the Birth of the Human Sciences. Chicago & Lontoo: University of Chicago Press.
  3. Jewett, Robert & Lawrence, John Shelton 1977. The American Monomyth. New York: Doubleday.
  4. Morton, Timothy 2018. Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence. New York: Columbia University Press. Kts. myös Morton, Timothy 2013. Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Minneapolis: University of Minnesota Press.
  5. Saarinen, Toni 2018. Kuinka monesta tehdään yksi. Uuden maa­il­man­jär­jes­tyk­sen sala­liit­to­teo­rioi­den myyttiset dis­kurs­sit. Pro gradu ‑työ. Helsingin yliopisto, kult­tuu­rien osasto.
  6. Danowski, Déborah ja Viveiros de Castro, Eduardo 2017 (eng. käännös). The Ends of the World. Cambridge & Malden: Polity Press.
  7. Haraway, Donna 2016. Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.

Kirjoittaja

FM Toni Saarinen on väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja, joka tutkii Koneen Säätiön rahoittamassa väitöskirjaprojektissaan moderneja maailmanloppuja ja salaliittokulttuuria erityisesti myyttiteoreettisesta näkökulmasta. Hän haaveilee uusista yhteyksistä folkloristiikan, sosiologian ja posthumanistisen filosofian välille. Muun ohessa hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, koska uskoo kummallisia aikoja elävien ihmisten tarvitsevan kertomuksia, jotka tekevät myös menneestä ja tulevasta entistä kummempia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ihmisten syväjäädyttäminen eli kryoniikka on nykyään melko pitkälti epätieteeksi ja toiveajatteluksi leimattua. Kryoniikan kannattajat luottavat tulevaisuuden teknologiaan, jonka avulla jäädytetyt ihmiset voitaisiin herättää henkiin ja antaa heille uusi elämä. Heräävät kuolleet aikanaan henkiin säilytystankeistaan tai eivät, aihe yhdistää kysymyksiä aikakäsityksistä, taloudesta ja suhtautumisestamme kuolemaan.

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli. 

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.