Modernien maailmanloppukertomusten laaja kirjo

Maailmanloppu ei ehkä tunnu modernille ajalle keskeiseltä kertomukselta.  Moderni herättää mielikuvia jatkuvasta kasvusta ja edistyksestä – maailmanjärjestyksestä, jota ei voi paeta. Moderni mielikuvitus kuitenkin villiintyy ajatuksesta, että vallitseva järjestelmä voisi myös loppua. Maailmanlopusta kertovat myyttimme ovat moniäänisempiä kuin koskaan.

Maailmanloppua on pelätty ja odotettu kautta aikain ja kaikenlaisten kansojen keskuudessa. Sitä on kuvattu vaikuttavasti iäkkäissä myyteissä, jotka kertovat omalla logiikallaan maailman syvällisistä merkityksistä. Mutta myös moderni aika, jota on säännöllisesti luonnehdittu myytittömäksi, tuottaa lukuisia kilpailevia versioita omasta lopustaan. Miksi?

 

Käsitys modernista ajasta ja ihmisestä perustuu pitkiin ja pääasiassa eurooppalaisiin pyrkimyksiin luoda uusi maailma. Sosiologit, filosofit ja kulttuurintutkijat ovat kaataneet metsiä määritellessään ajanjakson luonnetta: yleensä he ovat todenneet sen pyrkivän jatkuvaan kasvuun, tieteen ja rationalismin valta-asemaan sekä ihmisestä erillisen luonnon hallintaan.Modernista puhuminen merkitsee maailmanloppua sitä edeltävälle kaoottiselle menneisyydelle. Tämän kertomuksen mukaan Valistuksen ajalta lähtien Euroopan eliitti on vannonut tieteellisen maailmankuvan nimeen: ”Aiemmin olimme taikauskoisia ja takaperoisia, myyttien pelottelemia barbaareja!” Merten takaa ”löydetyt” kansat olivat sellaisia eurooppalaisille yhä, ja heidän maailmansa sai luvan loppua. Mutta ei hätää: ihmiskunta kulki kohti järjen hallitsemaa kulta-aikaa, jossa myytit korvattiin tiedolla.

Jos uskomme tämän kehityskulun todeksi, ei ole ihme, että viimeiset vuosikymmenet ovat herättäneet monissa huolta. Uushenkisyys ja vaihtoehtohoidot ovat vakiintuneet elinkeinoksi ja elämäntavaksi; voimistuvat salaliittoteoriat kukoistavat ja ujuttautuvat politiikkaan; uudistuvat kultit houkuttelevat herkkäuskoisia jäsenikseen joka suunnalla. Nämä maailmankuvat eivät perustu tietoon vaan harhoihin, sanotaan – moderni aika on uudelleenlumoutumassa. Hölynpöly valtaa jälleen maailman.

Antropologi Bruno Latour esitti 1990-luvulla, ettei länsimainen ihminen ole ikinä ollut moderni siinä mielessä kuin sana ymmärretään. Hänen ohellaan monet muutkin ovat haastaneet ajatuksen erityisyydestämme. Eräs heistä on uskontotieteilijä Jason Ā. Josephson-Storm, jonka mukaan moderni ei ikinä hävittänyt uskomuksellisia elementtejä edes länsimaista. Modernina aikana ei ole tapahtunut huomattavaa maallistumista, ja myytittömyys itsessään on kuvitelma. Siksi nyt ei saata olla käynnissä myöskään minkäänlainen uudelleenlumoutuminen. Olemme aina olleet lumottuja.

Myyttitutkijana olen Latourin ja Josephson-Stormin linjoilla kyseenalaistamassa modernin myytittömyyden, jota yhä innokkaasti toistellaan. En kuitenkaan pidä ajatusta modernista erehdyksenä. Pikemminkin moderni on itsessään mytologinen rakennelma: se kuvaa lukuisia länsimaissa sisäistettyjä kertomuksia, jotka eivät ole yksiselitteisesti totta eivätkä valhetta.Ironisesti myytti itsessään on käsite, jota moderni ajattelu käyttää kuvatessaan sitä, mikä on epätotta ja virheellistä. Monia myyttiteoreetikkoja seuraten vastustan tätä näkemystä. Myytteihin sisältyy aina mielikuvituksellisia elementtejä, joilla selitetään ympäröivän maailman ja yhteiskunnan tavoittamattomat puolet, mutta yhtä lailla ne perustuvat jaettuihin ihmisenä olemisen kokemuksiin. Myytit koostuvat peloista ja toiveista, kuvitellusta ja perustelemattomasta, tunnetusta ja havaitusta – siis sekä uskosta että tiedosta, jotka eivät eroa toisistaan niin merkittävästi kuin mitä modernin suuret profeetat kuvittelivat.

 

Myyttisen modernin kertomuksia löytää kaikkialta minne katseen kääntää. Väitöskirjatutkimuksessani minua kiehtoo eniten se, mikä hankaa tätä modernin myyttistä jatkuvuutta vastaan: loppu. Samalla kun valtaosa meistä elää järjestelmän kestävyyteen luottaen, meitä ympäröivät viihteen spektaakkelit, tieteelliset artikkelit, uskonnolliset tekstit ja poliittiset liikkeet esittävät kilpaa eskatologioita – tapoja, joilla vallitseva tilanne päättyy. Jatkumo katkeaa. Järjestelmä kaatuu. Maailma loppuu.

 

Siitä lähtien, kun aikakauden kuvaus muotoiltiin, moderni on ollut kiihkeää ennustamista. Jotkin ennustukset ovat itseään toteuttavia.

Populaarikulttuurin myyttilogistiikka

Viimeisen parin vuosisadan aikana maailmanloppuvisiot ovat levinneet eepoksista ja pyhistä teksteistä mitä erilaisimpiin maallisiin käyttöyhteyksiin, muun muassa populaarikulttuurin polttoaineeksi. Fiktiivisiä maailmanloppuja esiintyy varsinkin tieteiskirjallisuudessa, joka eräänä myyttisen modernin osa-alueena mallintaa usein yhteiskunnallisia tulevaisuuksia. 

 

Mary Wollstonecraft Shelleyn The Last Mania (1826) pidetään paitsi ensimmäisenä maailmanloppuromaanina myös eräänä varhaisimmista scifi-teoksista. Kaksisataa vuotta Viimeisen miehen jälkeen apokalyptinen – ja maailmanlopun jälkeistä elämää kuvaava post-apokalyptinen – fiktio kattaa valtavan määrän kirjoja, sarjoja, elokuvia, pelejä, sana- ja kuvataidetta sekä musiikkia.

 

Nämä usein kaupalliset fiktiot – kuten The Last Man, Mad Max -elokuvasarja tai Fallout-pelit – eivät ole yksittäisinä töinä sinänsä myyttisiä. Myytin käsite lavenee liikaa, jos aivan mikä tahansa tarina sopii sen alle. Yleensä myyttejä määriteltäessä onkin painotettu esimerkiksi sitä, että kyse on yhteisölle tärkeästä, mahdollisesti todeksi uskotusta kertomuksesta, joka selittää voimakkaita symboleita hyödyntäen vallitsevan maailmanjärjestyksen synnyn ja ihmisen roolin maailmassa. Myyteillä ei tämän perustavanlaatuisuuden vuoksi juuri koskaan ole myöskään selkeää tekijää, pikemminkin kokoajia tai tallentajia.

 

Viihteen yksittäisiä teoksia pidetään vain harvoin näin syvällisinä. Ne kuitenkin yhdistyvät väistämättä laajemmaksi kulttuuriksi massaksi. Kun tätä pitkäikäisempää kertomusten paljoutta tutkitaan kokonaisuutena, havaitaan, että tietyt symbolit ja rakenteet toistuvat säännöllisesti. Juuri ne viestivät ympäröivän kulttuurin syvällisimmistä puolista, siitä miten nykyinen maailma on rakentunut, miten se säilyy – ja miten se voi loppua. Taide ja viihde tallentavat, uudistavat ja tekevät tunnetuksi näitä suurempia, symbolisempia tarinoita.Teologit Robert Jewett ja filosofi John Shelton Lawrence kirjoittivat vuonna 1977 ”Amerikan monomyytistä”, modernin amerikkalaisen sankarin tyypillisestä tarinakaaresta, eritellen maan viihteessä toistuvia hahmo- ja juoniteemoja. He esittivät näiden käyvän yhteen sen kanssa, millaisina tyypillinen (mies)sankari ja tämän henkinen matka yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa nähdään. Vaikka yksittäiset kulttuurin tuotteet tiedetään fiktioksi, populaarikulttuuri ympäristönä iskostaa meihin malleja lapsuudesta saakka. Sankarit toimivat tietyllä tavalla, rosvot toisella, ja onnellinen loppu kertoo kulttuurin arvoista. Hyödynnämme näitä malleja arkielämässäkin – viihteen symboleista tulee ajattelun työkaluja ja maailmankuvamme palasia.

 

Lisäksi populaarikulttuuri synnyttää uskottavuutta. Tähän liittyy muun muassa kulttuurin itseään ruokkiva luonne ja fiktion osien vapaa liikkuvuus. Esimerkiksi: George Orwell kehitti termin ”Isoveli” romaaniinsa Vuonna 1984. 2000-luvulla sana on yhtä lailla viihdeohjelman nimi kuin salaliittokulttuurin keskeinen käsite, joka ei välttämättä sisällä enää edes muistoa kirjallisista lähtökohdistaan. Populaarikulttuuri toimii katalyyttina, joka säilöö ja siirtää ideoita osaksi toisia maailmankuvia. Selkeä tekijä saattaa matkalla kadota.

Populaarikulttuurin myyttejä ja myyttistä ajattelua vahvistava puoli on oleellinen, kun palataan siihen, millaiseksi maailmanloppu kuvitellaan. Elokuvallinen loppu, jonka muotoutumiseen vaikutti merkittävästi 1940-luvulla käynnistynyt ydinasevarustelu, on nopea ja äärimmäinen. Sen saavat aikaan itsekkäät valtionpäät tai järkensä menettänyt kenraali, kuten Stanley Kubrickin elokuvassa Tohtori Outolempi (1964). Se jättää jälkeensä autiomaita ja mutaatioita, esimerkiksi ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvaavissa Fallout-peleissä. Nämä symbolit ja rakenteet hallitsevat yhä ajattelua, ja kuvittelemme järjestelmän lopun usein niiden kautta.

Vaan entä uhka, joka yhtä lailla järkyttää uskoa jatkuvuuteen mutta haastaa tarinamuodon? Sellainen, josta modernina aikana puhuu varsinkin tiede?

Elämää lopun sisällä

Moderni tiede pyöritteli vuosisatoja päätään uskontojen apokalyptisille visioille. Maailmanloppu vaati väistämättä kuvittelua ja tulevaisuuden ennustamista, ja sellaiset uskomuksellisuudet tuomittiin yksinkertaiseksi ajatteluksi, katoavan taikauskon viime henkäyksiksi. Usein taikuuden ammattilaiset – eritoten eurooppalaiset mystikot ja okkultistit – itse tahtoivat edistää mielikuvaa siitä, että ihmeiden aika oli väistymässä tieteen tieltä, sanoo Josephson-Storm. Eräs modernin myytin tuottama maailmanloppu sekin.

 

Tämä ei tarkoita, etteikö tiedekin olisi voinut uskoa valtaviin uhkiin. Esimerkiksi taloustieteilijä Thomas Malthus muotoili 1700-luvun lopulla varoittavan teoriansa väestönkasvun seurauksista ja tähtitieteilijä Camille Flammarion saarnasi vuonna 1910 Halleyn komeetan tuhoisista vaikutuksista. Kuitenkin vasta atomipommi ja ydinsodan uhka tekivät ihmiskunnan lopusta mahdollisen vaihtoehdon valtavirtatieteelle. ”Minusta on tullut maailmojen tuhoaja”, lausui esimodernia hindumyyttiä uusiokäyttävä Robert Oppenheimer, atomipommin kehittäjä. Tieteellisten läpimurtojen mahdollistama huipputeknologia, modernin ihme, sai uusia eskatologisia sävyjä.Ydinsota on silti äärimmäisyydessään helppo väline tarinoille. Se nojaa parin yksilön omiin ratkaisuihin ja yksittäiseen tapahtumaan. Nyt ymmärretään, että jatkuvasta kasvusta kertova modernin myytti kiihdyttää samalla toisenlaista loppua, jonka aiheuttaa ihmisten käynnistämä ilmastonmuutos. Oikeastaan kyseessä on loppujen rypäs, ketju ekokatastrofeja, ja tätä paljoutta ja aikajännettä on vaikeampi käsittää. Ilmastonmuutoksen loput ovat vuosikymmeniä tai -satoja pitkiä ja monesti huomaamattomia. Useat näkyvät mutkikkaina mittaustuloksina, joita vain asiantuntijat osaavat lukea. Fiktio on haasteen edessä, eivätkä Hollywoodin erikoisefektit pysty mallintamaan tällaista loppua käytännössä lainkaan.

 

Filosofi Timothy Morton sanoo, että ilmastonmuutoksen lähtökohdat löytyvät jo neoliittisesta vallankumouksesta ja maanviljelyn alusta. Kuitenkin vasta modernin myytin omaksunut ihminen on kyennyt paitsi kiihdyttämään Maapallon lämpenemistä tuhoisissa määrin, myös tunnistamaan itse aloittamansa loppujen sarjan. Mortonia lainaten ”havaitsemme nyt toimitelleemme askareita hitaasti laajenevan ydinpommin räjähdyksen sisällä”.

 

Tiede saattaa yhä kutsua maailmanloppua fantastiseksi konseptiksi, mutta kertomukset, joita tulevasta tieteen kielellä kerrotaan, sisältävät yhä enemmän loppuja: kyse on oikeastaan vain maailman määrittelystä. Ennen kaikkea ekokatastrofin mittakaava ja seuraukset, jotka vaikuttavat koko elonkehään, saavat aikaan sen, että ilmastonmuutoksesta puhutaan kuin maailmanlopusta. 

 

Ilmastoaktivismin kertomukset mallintavat väistämättä tulevaisuutta. Tällöin niihin sisältyy myyttistä kieltä niin kuin uskonnollisiin kertomuksiin: samanlaisia uhkia, kehityskulkujen ennusteita ja symbolisesti väkeviä ilmaisuja. Ilmastoaktivistien myyttisen kielen osoittaminen ei kuitenkaan tarkoita näiden väitteiden ja pyrkimysten kritiikkiä – omassa tulkintakehyksessäni myytit eivät ole harhoja tai epätotuuksia vaan monitasoisia malleja, joihin väistämättä turvaudumme, kun käsittelemme ihmisen suhdetta mutkikkaaseen maailmaan.

Lopunaikojen kuoro

Myyttisen modernin kaipuu omaan tulevaisuuteensa on näin johtanut siihen, että lopunajatukset valtaavat sellaisiakin kulttuurin osa-alueita, joilla ne ennen olivat poikkeuksia. Kyseessä ei ole siirtymä vaan hajaantuminen. Myös uskontojen pitkäikäiset kertomukset ovat säilyneet, minkä lisäksi ne uudistuvat esimerkiksi salaliittomyyttisessä ajattelussa, jota tutkin pro gradu -tutkielmassani. Salaliittokulttuurissa yhdistyvät luovasti muun muassa uushenkisyys, ufologia, kristinuskon apokalyptismi ja vallitsevat poliittiset pelot. Kokonaisuus muodostaa omanlaisensa maailmanloppukuvan.

Nykyhetken loppu on moniääninen. Salaliittokulttuurin sisällä sekä odotetaan että pelätään tulevaisuutta riippuen siitä, nähdäänkö vihollisen olevan voiton vai tappion kynnyksellä. Akselerationismi niin vasemmiston kuin oikeiston puolella haaveilee kapitalismin kiihdyttämisestä loppuunsa. Liikkeet kuten Elokapina pyrkivät jumittamaan vallitsevan järjestelmän suunnanmuutoksen aikaansaamiseksi. Kehitykseen ja kapitalismiin yhä uskovat odottavat teknoutopioita tai ilmastonmuutoksen ratkaisua markkinoiden ja ydinvoiman avulla. Ympäristöaktivistit nostavat tällöin esiin Tšernobylin ja Fukushiman pienet maailmanloput.Lopunajan äänten kuorossa kuuluu myös uusmaterialistien ja löyhästi spekulatiivisiksi realisteiksi kutsuttujen nykyfilosofien vaatimus hylätä modernin myytin keskeiset konseptit kuten maailma, ihminen, luonto sekä, tietenkin, moderni. Maailmanlopun kysymykset ovat itseisarvoisesti jotain, mitä posthumanismi eli ihmisenjälkeisyys filosofiana joutuu huomioimaan – onhan puheissa esiintyvä, loppuva maailma usein ihmisen maailma.

 

Juuri tämä saattaa olla modernin myyttiin syvimmälle pesiytynyt ongelma. Ehkä vuosisatojen ajan vallinneesta ihmiskeskeisyydestä irtaantuminen on pakollinen lähtökohta modernia seuraavalle mytologialle, jossa ei-inhimilliset toimijat saavat tasavertaisen aseman kanssamme. Yhtä lailla eläimet, kasvit, metsät ja meret ovat nyt uhattuina. Latourin, Mortonin, ekofeministi Donna Harawayn ja muiden ohella näin näkevät filosofi Déborah Danowski ja antropologi Eduardo Viveiros de Castro, jotka muiden ohella pitävät nykymyyttien tehtävänä uudenlaisen ekofilosofian vakiinnuttamista – ajatus liitetään usein uusanimismiin. Siinä suhteet eläimiin nähdään yhteyksinä toisenlaisiin ihmisiin.

 

Maailmankuvamme kertomuksista toiset ovat iäkkäitä ja sisäistettyjä, toiset uusia ja haparoivia. Onneksi fiktio kuvittelee aina lisää tulevaisuuksia, jotka eivät jätä meitä rauhaan: ihmisillä on tieteiskirjallisuudessa valtavasti malleja ohjaamassa myyttistä ajattelua. On luultavaa, että voimme välttää yhdenlaiset maailmanloput oppimalla fiktion avulla hyväksymään toisenlaiset – vaikkapa luopuminen tietyistä vakiintuneista elämäntavoista voi hillitä pitkällä aikajänteellä joitakin ekokatastrofeja. Erilaisen maailman kuvittelu valmentaa siihen. Myyteiltä pakeneminen on joka tapauksessa mahdotonta, sen moderni myytittömyyden myytti on epäonnistumisellaan todistanut.

 

Ehkä ainoa ratkaisu loppujen moninaisuuden keskellä on Harawayn tavoin pyrkiä ”pysymään hankaluuksien kanssa”: elämään tietoisesti keskellä jatkuvaa loppua. Haraway vastustaa sekä tekno-optimismia että tuhon edessä epätoivoon vaipumista. Meiltä vaaditaan samassa hengessä niin modernin myytin kritiikkiä kuin sen hyväksikäyttöä. Emme ole kai koskaan olleet moderneja, mutta omaksumamme maailmat ja loput ovat.

Toimitus

• Podcast-lukija: Petra Niskanen
• Verkkotaitto: Taina Cooke
• Artikkelikuva: mitsuecligsx (CC0)

Lukemista

1. Latour, Bruno 2006 (suomennos). Emme ole koskaan olleet moderneja. Tampere: Vastapaino.
2. Josephson-Storm, Jason Ānanda 2017. The Myth of Disenchantment: Magic, Modernity, and the Birth of the Human Sciences. Chicago & Lontoo: University of Chicago Press.
3. Jewett, Robert & Lawrence, John Shelton 1977. The American Monomyth. New York: Doubleday.
4. Morton, Timothy 2018. Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence. New York: Columbia University Press. Kts. myös Morton, Timothy 2013. Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Minneapolis: University of Minnesota Press.
5. Saarinen, Toni 2018. Kuinka monesta tehdään yksi. Uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteorioiden myyttiset diskurssit. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto, kulttuurien osasto.
6. Danowski, Déborah ja Viveiros de Castro, Eduardo 2017 (eng. käännös). The Ends of the World. Cambridge & Malden: Polity Press.
7.  Haraway, Donna 2016. Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.