Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.
Koronavirustartuntojen nopean leviämisen myötä hallituksen asettamia rajoituksia on jälleen tiukennettu, kontakteja muihin suositellaan välttämään ja yhteiskunta on menossa kovaa vauhtia kiinni. Huonontunut tautitilanne näkyy lisääntyneenä epävarmuuden tunteena. Suositusten noudattaminen ja sosiaalinen eristäytyminen ovat tutumpia toimintatapoja kuin keväällä, mutta tuttuus ei välttämättä tee tilanteen sietämisestä aiempaa helpompaa.
Pandemiasta on jo kirjoitettu tutkijoiden toimesta paljon. Keväällä antropologien huomio keskittyi erityisesti poikkeustilan paljastamiin yhteiskunnallisiin hierarkioihin sekä sosiaaliseen epätasa-arvoon niin kansallisesti kuin globaalisti. Esimerkiksi koronaviruksen pelosta kumpuava rasismi, luokka-aseman vaikutus taudilta suojautumiseen, autoritaaristen hallintojen vallan kahminta pandemian varjolla ja eristäytymisen negatiiviset lieveilmiöt ovat olleet antropologisen analyysin kohteena.
Yksi vähemmälle huomiolle jäänyt näkökulma on koronaviruksen tarkastelu intersubjektiivisuuden eli subjektien välisen kanssakäymisen ja lajienvälisen antropologian valossa, joita käsittelen tässä artikkelissa. Esitän, että koronapandemiaa kohtaan tunnettu epävarmuus kumpuaa osittain koronan vaikutuksesta sosiaalisiin suhteisiimme sekä suhteestamme itse virukseen. Monien muiden lajien kohdalla ihminen voi ohjata niiden käyttäytymistä haluttuun suuntaan, mutta viruksen kanssa on hankala neuvotella. Koronavirus on kuin kiusallinen vieras, joka ei lukuisista kehotuksista huolimatta ymmärrä lähteä kotiinsa juhlien loputtua.
Kutsumaton vieras
Antropologit ovat kautta historian tarkastelleet ihmisten ja ei-ihmisten välistä kanssakäymistä, sillä elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa sekä elollisen että elottoman ympäristömme kanssa. Laaja aihepiiri kattaa niin ihmisen ja eläimen kuin kasvien, sienten tai mikrobien väliset suhteet. Enenevissä määrin lajienvälisen lääketieteellisen antropologian tutkimuksen kohteena ovat erilaiset taudinaiheuttajat kuten virukset, jotka ovat vaivanneet ihmiskuntaa koko olemassaolomme ajan.
Virukset eivät ole eläviä organismeja, joten ne vaativat isännän menestyäkseen. Virukset tunkeutuvat isännän kehoon ja vuorovaikuttavat tämän kanssa geneettisellä tasolla, minkä seurauksena isäntä yleensä sairastuu ja virus muuntuu. RNA-virukset, joihin myös koronavirus kuuluu, ovat erityisen muuntautumiskykyisiä. Tämä mahdollistaa niiden leviämisen pandemioiksi kuten on käynyt koronaviruksen kohdalla. Samat ominaisuudet tekevät koronaviruksesta hyvin vaikean päihittää.
Puheet viruksen päihittämisestä johtavat antropologiassa pitkään vallinneeseen keskusteluun kulttuurin ja luonnon välisestä suhteesta. Erityisesti varhaisemmassa antropologisessa tutkimuksessa tehtiin selvä jaottelu luonnon (ei-inhimillinen) ja kulttuurin (inhimillinen) välillä. Ihminen kulttuurin edustajana pyrkii toimillaan alistamaan luonnonvoimat hallintaansa. Ei-inhimillisenä koronavirus luetaan kuuluvaksi luonnon ja siten ihmisen kontrollin piiriin.
Viimeaikaiset antropologiset teoriat ovat haastaneet luonto–kulttuuri -jaottelun ja asettaneet ihmisen osaksi luontoa sille vastakkaisuuden sijaan. Esimerkiksi antropologi Anna Tsing esittää, että koko ihmiselo koostuu lajienvälisistä suhteista. Hänen mukaansa elollista ja elotonta ympäristöä sekä ihmistä niiden osana tulisi tarkastella toisiinsa kietoutuneina yhteenliittyminä, joiden osaset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.
On aiheellista kysyä, mitä vuorovaikutus virusten kohdalla tarkoittaa ja onko niiden kanssa ylipäänsä mahdollista solmia suhteita. Antropologi Sarah Czerny huomauttaa, että vaikka sosiaaliset suhteet virusten kanssa eivät ole mahdollisia perinteisessä mielessä, koronaviruksella voi katsoa olevan isäntiensä ja ihmisten toiminnan suhteen erilaisia ‘mieltymyksiä’, jotka edistävät taudin menestymistä. Czernyn mukaan koronavirus tulisi ymmärtää toimijana, vaikkakin näkymättömänä sellaisena. 
On selvää, ettei virusten kohdalla voida puhua samanlaisesta vuorovaikutuksesta kuin ihmisten ja eläinten välillä. Koronaviruksella on kuitenkin kiistatta syvälle sosiaaliseen maailmaamme ulottuva vaikutus. Virus on pakottanut meidät muuttamaan käyttäytymistä lyhyessä ajassa paitsi suhteessa virukseen ja siltä suojautumiseen, myös ennen kaikkea suhteessa toisiimme.
Samaan aikaan maailman huippututkijat yrittävät tulkita koronaviruksen sisäistä logiikkaa sen taltuttamiseksi. Laumasuoja, tartuttavuusluku ja muut epidemiologiset termit ovat siirtyneet osaksi arkipäiväistä kielenkäyttöä. Lisäksi pandemiasta on alettu puhua sodan kielikuvin niin mediassa kuin poliitikkojen toimesta. Virusta pidetään yhteiskunnan näkymättömänä vihollisena, joka tulee pysäyttää kehomme porteilla oikea-aikaisten ja tarkasti mitoitettujen toimien avulla.
Sotaretoriikka on tehokas tapa oikeuttaa valmiuslakien käyttöönottoa ja ohjata kansalaiset ottamaan suositukset tosissaan. Samalla kielen avulla luodaan ympäröivää todellisuutta. Sotapuhe pelkistää taistelun koronavirusta vastaan voiton ja häviön kysymykseksi, vaikka on kyseenalaista, onko pandemian aiheuttanutta virusta realistista tai ylipäänsä mahdollista selättää ilman huomattavaa määrää tartuntoja ja jatkuvaa kanssakäymistä viruksen kanssa.
Czerny kyseenalaistaa näkemyksen koronaviruksesta ihmiskunnan vihollisena huomauttamalla, että ihminen ei ole koskaan ollut selvärajainen ja läpäisemätön kokonaisuus. Hän muistuttaa kehojemme olevan huokoisia ja alttiita erilaisille ‘elämän virtauksille’, joihin myös taudinaiheuttajat lukeutuvat. Suhtautuminen koronavirukseen saattaisikin olla vähemmän ahdistunutta, jos jyrkän vastakkainasettelun sijaan hyväksyisimme viruksen ei-toivottuna mutta olemassa olevana osana meitä – kuin kutsumattomana vieraana, jonka läsnäoloa voi kaikesta huolimatta sietää.
Suhde vailla vastakaikua?
Erityisen hankalan vallitsevasta pandemiasta tekee vuorovaikutussuhteen oletettu yksisuuntaisuus. Sanallinen kommunikaatio viruksen kanssa on mahdotonta, joten voimme vain arvailla mitä virus meistä ‘haluaa’ ja mikä saa sen laantumaan. Samaan aikaan kommunikoimme viruksen kanssa geneettisellä tasolla. Koronavirus sanelee tahdin, eikä ihmisten auta muu kuin yrittää pysyä perässä. Epätietoisuus poikkeustilan kestosta ja huoli omasta sekä läheisten hyvinvoinnista aiheuttaa pelkoa ja rasittaa mielenterveyttä.
Turvallisuuden tunnetta järkyttävät koronaviruksen mitattavat vaikutukset kansanterveyteen. Tehohoitoon joutuneiden ja kuolleiden suuri määrä on todellisuutta, joka koskettaa meitä kaikkia. Siitä huolimatta valtaosa pandemian aiheuttamasta ahdistuksesta liittyy vaikeammin sanoitettavaan epävarmuuden tunteeseen, joka leikkaa läpi koronaviruksen välittämien sosiaalisten suhteiden.
Epävarmuutta on tutkittu antropologian piirissä. Antropologi Liv Haramin ja Christian Bawa Yamban mukaan epävarmuus yhdistetään yllättäviin ja ennustamattomiin ilmiöihin, joita on vaikea ehkäistä, ja jotka vaikuttavat usein negatiivisesti ja arvaamattomasti kokijan elämään. Epävarmuuden kategoriaan niputetaan niin yksilön kohtaamat sairaudet ja onnettomuudet kuin yhteisöjä ravisuttavat katastrofit ja tautiepidemiat.
Lisäksi epävarmuus liittyy kiinteästi kokemukseen sosiaalisista suhteista. Antropologi Catrina Christiansenin mukaan varmuuden tunne syntyy yksilön kokemuksesta, että hän kykenee hallitsemaan itsensä ja muiden välisiä suhteita. Siten epävarmuuden kokemus on yhteydessä intersubjektiivisuuden käsitteeseen.
Intersubjektiivisuuden teorioissa kokemus itsestä ja maailmasta muodostuu vuorovaikutuksessa muiden subjektien kanssa. Antropologi Susan Whyte laskee subjekteiksi ihmisten lisäksi muun muassa sairauksien aiheuttajat, mikä on ajatuksena lähellä Czernyn ajatusta koronaviruksesta toimijana. Jos suhdetta koronavirukseen arvioidaan tästä näkökulmasta, näyttäytyy se monilajisena vyyhtinä täynnä epävarmuuksia joiden keskellä yritämme luovia parhaan taitomme mukaan.
Jo koronaviruksen alkuperä on verhottu epätietoisuuden kaapuun. Nykytilanteessa ei oltaisi, jos virus ei olisi tarttunut ensin alkuperäisestä isännästä väli-isäntään ja siitä ihmiseen. Syypääksi on arveltu milloin lepakkoa, milloin muurahaiskäpyä tai sivettikissaa, mutta tutkimuksista huolimatta asiantuntijat eivät ole saaneet taudin lähdettä varmistettua. Joka tapauksessa koronapandemiaa ei olisi olemassa, elleivät ihmiset olisi jatkuvassa kanssakäymisessä eläinten kanssa joko kasvattaen tai hyödyntäen niitä ravintona.
Sama hämmennys ympäröi koronavirukseen liittyvää asiantuntijatietoa laajemminkin. Tämä vuorostaan suodattuu tavallisille kansalaisille poliittisen päätöksenteon välityksellä. Valtiovallan päätöksiin alistuminen vaikuttaa poliittisen subjektiivisuuden kokemukseen, joka asettaa kansalaisten toiminnalle raamit ja muokkaa käsitystä koronaviruksesta. Epäselvä viestintä ja alati muuttuvat suositukset murentavat luottamusta pandemian hoitoon. Luottamuksen menetys johtaa pelon ja epävarmuuden lisääntymiseen, mikä vuorostaan ruokkii vaihtoehtoisten selitysmallien houkuttelevuutta.
Toisaalta ihmisen käsitys itsestään ja maailmasta muodostuu osittain subjektiivisesti eli sisäisten tuntemusten tulkinnan kautta. Pandemia on opettanut meitä arvioimaan kehoamme jatkuvasti suhteessa koronaviruksen läsnäoloon. Aiemmin tuttu osa meitä on muuttunut vieraaksi ja uhkaavaksi. Jokainen kurkkukipu ja vetämätön olo herättävät epäilyksen tartunnasta, mikä vuorostaan lisää epävarmuutta taudin alkuperästä ja aiheuttamastamme riskistä muille.
Koronavirus toimii ikään kuin ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden monilajisena salamatkustajana. Epävarmuus omaa kehoa kohtaan laajenee koskemaan kaikkia sosiaalisia verkostoja. Koskaan ei voi tietää toisen tavatessaan, saako yllätyslahjana koronan vai antaako sen itse eteenpäin. Ei auta vaikka tuntisi itsensä terveeksi, sillä merkittävä osa tartuttajista on oireettomia. Tämä lisää entisestään virusta kohtaan tunnettua pelkoa ja epäluuloa. Olisi suorastaan ihme, jos emme tuntisi pandemian edessä epävarmuutta. Koronavirus leikkaa läpi sosiaalisen kanssakäymisen eri tasojen, joiden avulla muodostamme käsityksen ympäröivästä maailmasta.
Intersubjektiivisesta näkökulmasta virus ei enää näyttäydy meistä erillisenä, kehon rajojen ulkopuolisena ilmiönä tai yksisuuntaisena suhteena. Sen sijaan havaitsemme, kuinka lähtökohtaisesti biologiaan pohjautuvalla vuorovaikutuksella on vääjäämättä myös sosiaalinen ulottuvuus. Antropologi Anna Tsing muistuttaa, että jokainen organismi pyrkii rakentamaan elinympäristöstään itselleen mahdollisimman sopivan. Samalla ne päätyvät tahattomasti muuttamaan myös muiden lajien maailmaa – joskus perustavanlaatuisesti, kuten koronaviruksen tapaus osoittaa.
Kohti ulko-ovea
Lääke koronaviruksen aiheuttamaan epävarmuuteen on tietysti varmuus eli kyky hallita suhdetta virukseen. Valtiot ovat investoineet valtavan määrän resursseja tutkimukseen, jotta asiantuntijat oppisivat tuntemaan viruksen läpikotaisin sen selättämiseksi. Kilpailevat tutkimusryhmät tekevät yhteistyötä ratkaisun löytämiseksi. Useita lupaavia rokotteita on edennyt kliinisiin testeihin pikavauhtia.
Kehitteillä olevista rokotteista toivotaan tilanteeseen pelastajaa, mutta Maailman terveysjärjestö WHO:n arvioiden mukaan joudutaan odottamaan vielä pitkään ennen kuin viruksen leviäminen saadaan globaalisti kuriin ja tauti nujerrettua. Vielä ei tiedetä, riittääkö yksi rokote, kauanko immuniteetti kestää tai kuinka suuri osa väestöstä täytyy rokottaa laumasuojan saavuttamiseksi. Toivo parannuskeinosta valaa uskoa tulevaan, mutta lähes kahdeksan miljardin ihmisen rokottaminen tulee olemaan aikaa vievä ponnistus.
Samalla asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet, onko rokotteesta ihmelääkkeeksi koronavirukseen. Nature-tiedelehdessä arvioidaan, että virus on tullut keskuuteemme jäädäkseen ainakin vuoteen 2025 saakka, toisten tutkijoiden mukaan kenties pysyvästi. Todennäköisesti koronaviruksen kohdalla tulee käymään samoin kuin oman aikansa pelätyn tappajan, HI-viruksen kanssa. Lääkehoidon keksimisen jälkeen opittiin, että ennen kauhua aiheuttaneen taudin kanssa voi oppia elämään.
Toistaiseksi ainoana vaihtoehtona on koronaviruksen läsnäolon ja poikkeuksellisessa epävarmuudessa elämisen hyväksyminen, kunnes parannuskeinon myötä virukselle voidaan näyttää ovea. Silloin huokaisemme helpotuksesta, sillä saamme jälleen hetken ylläpitää illuusiota ihmisen kyvystä hallita luontoa ja monilajisia suhteita. Siihen saakka joudumme opettelemaan kehomme jakamista näkymättömän talonvaltaajan kanssa, ja toivoa, ettei tämä äidy rikkomaan paikkoja.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash, muokkaukset kirjoittajan
- Artikkelikuva: Vidar Nordli-Mathisen/Unsplash
Lukemista
- Sarah Czerny 2020: Living with Covid-19: invisible enemy or unruly guest?
- Eben Kirksey 2020: The Emergence of COVID-19: A Multispecies Story
- Eben Kirksey ja Stefan Helmreich 2010: The Emergence of Multispecies Ethnography
- Leslie Sharp 2019: Interspecies Engagement in Medical Anthropology
- Anna Tsing 2020: Lopun aikojen sieni – Elämää kapitalismin raunioissa. Suomentanut Anna Tuomikoski
- Anna Tsing 2012: Unruly Edges – Mushrooms as Companion Species
- Liv Haram ja Christian Bawa Yamba 2009: Dealing with Uncertainty in Contemporary African Lives
- Susan Whyte 1997: Questioning Misfortune – The Pragmatics of Uncertainty in Eastern Uganda
