Koronavirus asettui taloksi

Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.

Koronavirustartuntojen nopean leviä­mi­sen myötä hal­li­tuk­sen asettamia rajoi­tuk­sia on jälleen tiu­ken­net­tu, kon­tak­te­ja muihin suo­si­tel­laan vält­tä­mään ja yhteis­kun­ta on menossa kovaa vauhtia kiinni. Huonontunut tau­ti­ti­lan­ne näkyy lisään­ty­nee­nä epä­var­muu­den tunteena. Suositusten nou­dat­ta­mi­nen ja sosi­aa­li­nen eris­täy­ty­mi­nen ovat tutumpia toi­min­ta­ta­po­ja kuin keväällä, mutta tuttuus ei vält­tä­mät­tä tee tilanteen sie­tä­mi­ses­tä aiempaa helpompaa.


Pande­mias­ta on jo kir­joi­tet­tu tut­ki­joi­den toimesta paljon. Keväällä ant­ro­po­lo­gien huomio keskittyi eri­tyi­ses­ti poik­keus­ti­lan pal­jas­ta­miin yhteis­kun­nal­li­siin hie­rar­kioi­hin sekä sosi­aa­li­seen epätasa-arvoon niin kan­sal­li­ses­ti kuin glo­baa­lis­ti. Esimerkiksi koro­na­vi­ruk­sen pelosta kumpuava rasismi, luokka-aseman vaikutus taudilta suo­jau­tu­mi­seen, auto­ri­taa­ris­ten hal­lin­to­jen vallan kahminta pandemian varjolla ja eris­täy­ty­mi­sen nega­tii­vi­set lie­veil­miöt ovat olleet ant­ro­po­lo­gi­sen analyysin kohteena.


Yksi vähem­mäl­le huomiolle jäänyt näkökulma on koro­na­vi­ruk­sen tar­kas­te­lu inter­sub­jek­tii­vi­suu­den eli sub­jek­tien välisen kans­sa­käy­mi­sen ja lajien­vä­li­sen ant­ro­po­lo­gian valossa, joita käsit­te­len tässä artik­ke­lis­sa. Esitän, että koro­na­pan­de­mi­aa kohtaan tunnettu epä­var­muus kumpuaa osittain koronan vai­ku­tuk­ses­ta sosi­aa­li­siin suh­tei­siim­me sekä suh­tees­tam­me itse virukseen. Monien muiden lajien kohdalla ihminen voi ohjata niiden käyt­täy­ty­mis­tä haluttuun suuntaan, mutta viruksen kanssa on hankala neu­vo­tel­la. Koronavirus on kuin kiusal­li­nen vieras, joka ei lukui­sis­ta keho­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta ymmärrä lähteä kotiinsa juhlien loputtua.

Kutsumaton vieras

Antropologit ovat kautta historian tar­kas­tel­leet ihmisten ja ei-ihmisten välistä kans­sa­käy­mis­tä, sillä elämme jat­ku­vas­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa sekä elollisen että elottoman ympä­ris­töm­me kanssa. Laaja aihepiiri kattaa niin ihmisen ja eläimen kuin kasvien, sienten tai mikrobien väliset suhteet. Enenevissä määrin lajien­vä­li­sen lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian tut­ki­muk­sen kohteena ovat erilaiset tau­di­nai­heut­ta­jat kuten virukset, jotka ovat vai­van­neet ihmis­kun­taa koko ole­mas­sao­lom­me ajan.


Virukset eivät ole eläviä orga­nis­me­ja, joten ne vaativat isännän menes­tyäk­seen. Virukset tun­keu­tu­vat isännän kehoon ja vuo­ro­vai­kut­ta­vat tämän kanssa geneet­ti­sel­lä tasolla, minkä seu­rauk­se­na isäntä yleensä sairastuu ja virus muuntuu. RNA-virukset, joihin myös koro­na­vi­rus kuuluu, ovat erityisen muun­tau­tu­mis­ky­kyi­siä. Tämä mah­dol­lis­taa niiden leviä­mi­sen pan­de­mioik­si kuten on käynyt koro­na­vi­ruk­sen kohdalla. Samat omi­nai­suu­det tekevät koro­na­vi­ruk­ses­ta hyvin vaikean päihittää.


Puheet viruksen päi­hit­tä­mi­ses­tä johtavat ant­ro­po­lo­gias­sa pitkään val­lin­nee­seen kes­kus­te­luun kult­tuu­rin ja luonnon välisestä suhteesta. Erityisesti var­hai­sem­mas­sa ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa tehtiin selvä jaottelu luonnon (ei-inhi­mil­li­nen) ja kult­tuu­rin (inhi­mil­li­nen) välillä. Ihminen kult­tuu­rin edus­ta­ja­na pyrkii toi­mil­laan alis­ta­maan luon­non­voi­mat hal­lin­taan­sa. Ei-inhi­mil­li­se­nä koro­na­vi­rus luetaan kuu­lu­vak­si luonnon ja siten ihmisen kont­rol­lin piiriin.


Viime­ai­kai­set ant­ro­po­lo­gi­set teoriat ovat haas­ta­neet luonto – kulttuuri ‑jaottelun ja aset­ta­neet ihmisen osaksi luontoa sille vas­tak­kai­suu­den sijaan. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Anna Tsing esittää, että koko ihmiselo koostuu lajien­vä­li­sis­tä suhteista. Hänen mukaansa elollista ja elotonta ympä­ris­töä sekä ihmistä niiden osana tulisi tar­kas­tel­la toisiinsa kie­tou­tu­nei­na yhteen­liit­ty­mi­nä, joiden osaset ovat jat­ku­vas­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa keskenään.


On aiheel­lis­ta kysyä, mitä vuo­ro­vai­ku­tus virusten kohdalla tar­koit­taa ja onko niiden kanssa ylipäänsä mah­dol­lis­ta solmia suhteita. Antropologi Sarah Czerny huo­maut­taa, että vaikka sosi­aa­li­set suhteet virusten kanssa eivät ole mah­dol­li­sia perin­tei­ses­sä mielessä, koro­na­vi­ruk­sel­la voi katsoa olevan isän­tien­sä ja ihmisten toiminnan suhteen erilaisia ‘miel­ty­myk­siä’, jotka edistävät taudin menes­ty­mis­tä. Czernyn mukaan koro­na­vi­rus tulisi ymmärtää toimijana, vaikkakin näky­mät­tö­mä­nä sellaisena. 

Henkilö pesee käsiään huolellisesti lavuaarissa. Koronaviruspartikkeleita valuu lavuaariin pesuveden mukana.

On selvää, ettei virusten kohdalla voida puhua saman­lai­ses­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta kuin ihmisten ja eläinten välillä. Koronaviruksella on kuitenkin kiistatta syvälle sosi­aa­li­seen maa­il­maam­me ulottuva vaikutus. Virus on pakot­ta­nut meidät muut­ta­maan käyt­täy­ty­mis­tä lyhyessä ajassa paitsi suhteessa virukseen ja siltä suo­jau­tu­mi­seen, myös ennen kaikkea suhteessa toisiimme.


Samaan aikaan maailman huip­pu­tut­ki­jat yrittävät tulkita koro­na­vi­ruk­sen sisäistä logiikkaa sen tal­tut­ta­mi­sek­si. Laumasuoja, tar­tut­ta­vuus­lu­ku ja muut epi­de­mio­lo­gi­set termit ovat siir­ty­neet osaksi arki­päi­väis­tä kie­len­käyt­töä. Lisäksi pan­de­mias­ta on alettu puhua sodan kie­li­ku­vin niin mediassa kuin polii­tik­ko­jen toimesta. Virusta pidetään yhteis­kun­nan näky­mät­tö­mä­nä vihol­li­se­na, joka tulee pysäyttää kehomme porteilla oikea-aikaisten ja tarkasti mitoi­tet­tu­jen toimien avulla.


Sota­re­to­riik­ka on tehokas tapa oikeuttaa val­mius­la­kien käyt­töön­ot­toa ja ohjata kan­sa­lai­set ottamaan suo­si­tuk­set tosissaan. Samalla kielen avulla luodaan ympä­röi­vää todel­li­suut­ta. Sotapuhe pelkistää taistelun koro­na­vi­rus­ta vastaan voiton ja häviön kysy­myk­sek­si, vaikka on kysee­na­lais­ta, onko pandemian aiheut­ta­nut­ta virusta rea­lis­tis­ta tai ylipäänsä mah­dol­lis­ta selättää ilman huo­mat­ta­vaa määrää tar­tun­to­ja ja jatkuvaa kans­sa­käy­mis­tä viruksen kanssa.


Czerny kysee­na­lais­taa näke­myk­sen koro­na­vi­ruk­ses­ta ihmis­kun­nan vihol­li­se­na huo­maut­ta­mal­la, että ihminen ei ole koskaan ollut sel­vä­ra­jai­nen ja läpäi­se­mä­tön koko­nai­suus. Hän muis­tut­taa kehojemme olevan huokoisia ja alttiita eri­lai­sil­le ‘elämän vir­tauk­sil­le’, joihin myös tau­di­nai­heut­ta­jat lukeu­tu­vat. Suhtautuminen koro­na­vi­ruk­seen saat­tai­si­kin olla vähemmän ahdis­tu­nut­ta, jos jyrkän vas­tak­kai­na­set­te­lun sijaan hyväk­syi­sim­me viruksen ei-toi­vot­tu­na mutta olemassa olevana osana meitä – kuin kut­su­mat­to­ma­na vieraana, jonka läsnäoloa voi kaikesta huo­li­mat­ta sietää.

Suhde vailla vastakaikua?

Erityisen hankalan val­lit­se­vas­ta pan­de­mias­ta tekee vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen oletettu yksi­suun­tai­suus. Sanallinen kom­mu­ni­kaa­tio viruksen kanssa on mah­do­ton­ta, joten voimme vain arvailla mitä virus meistä ‘haluaa’ ja mikä saa sen laan­tu­maan. Samaan aikaan kom­mu­ni­koim­me viruksen kanssa geneet­ti­sel­lä tasolla. Koronavirus sanelee tahdin, eikä ihmisten auta muu kuin yrittää pysyä perässä. Epätietoisuus poik­keus­ti­lan kestosta ja huoli omasta sekä läheisten hyvin­voin­nis­ta aiheuttaa pelkoa ja rasittaa mie­len­ter­veyt­tä.


Turval­li­suu­den tunnetta jär­kyt­tä­vät koro­na­vi­ruk­sen mitat­ta­vat vai­ku­tuk­set kan­san­ter­vey­teen. Tehohoitoon jou­tu­nei­den ja kuol­lei­den suuri määrä on todel­li­suut­ta, joka koskettaa meitä kaikkia. Siitä huo­li­mat­ta valtaosa pandemian aiheut­ta­mas­ta ahdis­tuk­ses­ta liittyy vai­keam­min sanoi­tet­ta­vaan epä­var­muu­den tun­tee­seen, joka leikkaa läpi koro­na­vi­ruk­sen välit­tä­mien sosi­aa­lis­ten suhteiden.


Epävar­muut­ta on tutkittu ant­ro­po­lo­gian piirissä. Antropologi Liv Haramin ja Christian Bawa Yamban mukaan epä­var­muus yhdis­te­tään yllät­tä­viin ja ennus­ta­mat­to­miin ilmiöihin, joita on vaikea ehkäistä, ja jotka vai­kut­ta­vat usein nega­tii­vi­ses­ti ja arvaa­mat­to­mas­ti kokijan elämään. Epävarmuuden kate­go­ri­aan nipu­te­taan niin yksilön kohtaamat sairaudet ja onnet­to­muu­det kuin yhteisöjä ravi­sut­ta­vat kata­stro­fit ja tau­tie­pi­de­miat.


Lisäksi epä­var­muus liittyy kiin­teäs­ti koke­muk­seen sosi­aa­li­sis­ta suhteista. Antropologi Catrina Christiansenin mukaan varmuuden tunne syntyy yksilön koke­muk­ses­ta, että hän kykenee hal­lit­se­maan itsensä ja muiden välisiä suhteita. Siten epä­var­muu­den kokemus on yhtey­des­sä inter­sub­jek­tii­vi­suu­den käsit­tee­seen.


Inter­sub­jek­tii­vi­suu­den teo­riois­sa kokemus itsestä ja maa­il­mas­ta muodostuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa muiden sub­jek­tien kanssa. Antropologi Susan Whyte laskee sub­jek­teik­si ihmisten lisäksi muun muassa sai­rauk­sien aiheut­ta­jat, mikä on aja­tuk­se­na lähellä Czernyn ajatusta koro­na­vi­ruk­ses­ta toimijana. Jos suhdetta koro­na­vi­ruk­seen arvioi­daan tästä näkö­kul­mas­ta, näyt­täy­tyy se moni­la­ji­se­na vyyhtinä täynnä epä­var­muuk­sia joiden keskellä yritämme luovia parhaan taitomme mukaan.

Nainen pyöräilee kasvosuoja kasvoillaan. Ilmassa lentelee koronaviruspartikkeleita hänen ympärillään.

Jo koro­na­vi­ruk­sen alkuperä on verhottu epä­tie­toi­suu­den kaapuun. Nykytilanteessa ei oltaisi, jos virus ei olisi tarttunut ensin alku­pe­räi­ses­tä isännästä väli-isäntään ja siitä ihmiseen. Syypääksi on arveltu milloin lepakkoa, milloin muu­ra­hais­kä­pyä tai sivet­ti­kis­saa, mutta tut­ki­muk­sis­ta huo­li­mat­ta asian­tun­ti­jat eivät ole saaneet taudin lähdettä var­mis­tet­tua. Joka tapauk­ses­sa koro­na­pan­de­mi­aa ei olisi olemassa, elleivät ihmiset olisi jat­ku­vas­sa kans­sa­käy­mi­ses­sä eläinten kanssa joko kas­vat­taen tai hyö­dyn­täen niitä ravintona.


Sama hämmennys ympäröi koro­na­vi­ruk­seen liittyvää asian­tun­ti­ja­tie­toa laa­jem­min­kin. Tämä vuo­ros­taan suodattuu taval­li­sil­le kan­sa­lai­sil­le poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon väli­tyk­sel­lä. Valtiovallan pää­tök­siin alis­tu­mi­nen vaikuttaa poliit­ti­sen sub­jek­tii­vi­suu­den koke­muk­seen, joka asettaa kan­sa­lais­ten toi­min­nal­le raamit ja muokkaa käsitystä koro­na­vi­ruk­ses­ta. Epäselvä viestintä ja alati muuttuvat suo­si­tuk­set muren­ta­vat luot­ta­mus­ta pandemian hoitoon. Luottamuksen menetys johtaa pelon ja epä­var­muu­den lisään­ty­mi­seen, mikä vuo­ros­taan ruokkii vaih­toeh­tois­ten seli­tys­mal­lien hou­kut­te­le­vuut­ta.


Toisaalta ihmisen käsitys itsestään ja maa­il­mas­ta muodostuu osittain sub­jek­tii­vi­ses­ti eli sisäisten tun­te­mus­ten tulkinnan kautta. Pandemia on opettanut meitä arvioi­maan kehoamme jat­ku­vas­ti suhteessa koro­na­vi­ruk­sen läs­nä­oloon. Aiemmin tuttu osa meitä on muuttunut vieraaksi ja uhkaa­vak­si. Jokainen kurk­ku­ki­pu ja vetämätön olo herät­tä­vät epäi­lyk­sen tar­tun­nas­ta, mikä vuo­ros­taan lisää epä­var­muut­ta taudin alku­pe­räs­tä ja aiheut­ta­mas­tam­me riskistä muille.


Koro­na­vi­rus toimii ikään kuin ihmisten välisten sosi­aa­lis­ten suhteiden moni­la­ji­se­na sala­mat­kus­ta­ja­na. Epävarmuus omaa kehoa kohtaan laajenee koskemaan kaikkia sosi­aa­li­sia ver­kos­to­ja. Koskaan ei voi tietää toisen tava­tes­saan, saako yllä­tys­lah­ja­na koronan vai antaako sen itse eteenpäin. Ei auta vaikka tuntisi itsensä terveeksi, sillä mer­kit­tä­vä osa tar­tut­ta­jis­ta on oireet­to­mia. Tämä lisää enti­ses­tään virusta kohtaan tunnettua pelkoa ja epäluuloa. Olisi suo­ras­taan ihme, jos emme tuntisi pandemian edessä epä­var­muut­ta. Koronavirus leikkaa läpi sosi­aa­li­sen kans­sa­käy­mi­sen eri tasojen, joiden avulla muo­dos­tam­me käsi­tyk­sen ympä­röi­väs­tä maa­il­mas­ta.


Inter­sub­jek­tii­vi­ses­ta näkö­kul­mas­ta virus ei enää näyttäydy meistä eril­li­se­nä, kehon rajojen ulko­puo­li­se­na ilmiönä tai yksi­suun­tai­se­na suhteena. Sen sijaan havait­sem­me, kuinka läh­tö­koh­tai­ses­ti bio­lo­gi­aan poh­jau­tu­val­la vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­la on vää­jää­mät­tä myös sosi­aa­li­nen ulot­tu­vuus. Antropologi Anna Tsing muis­tut­taa, että jokainen organismi pyrkii raken­ta­maan eli­nym­pä­ris­tös­tään itselleen mah­dol­li­sim­man sopivan. Samalla ne päätyvät tahat­to­mas­ti muut­ta­maan myös muiden lajien maailmaa – joskus perus­ta­van­laa­tui­ses­ti, kuten koro­na­vi­ruk­sen tapaus osoittaa.

Kohti ulko-ovea

Lääke koro­na­vi­ruk­sen aiheut­ta­maan epä­var­muu­teen on tietysti varmuus eli kyky hallita suhdetta virukseen. Valtiot ovat inves­toi­neet valtavan määrän resurs­se­ja tut­ki­muk­seen, jotta asian­tun­ti­jat oppisivat tuntemaan viruksen läpi­ko­tai­sin sen selät­tä­mi­sek­si. Kilpailevat tut­ki­mus­ryh­mät tekevät yhteis­työ­tä ratkaisun löy­tä­mi­sek­si. Useita lupaavia rokot­tei­ta on edennyt klii­ni­siin testeihin pika­vauh­tia.


Kehit­teil­lä olevista rokot­teis­ta toivotaan tilan­tee­seen pelas­ta­jaa, mutta Maailman ter­veys­jär­jes­tö WHO:n arvioiden mukaan joudutaan odot­ta­maan vielä pitkään ennen kuin viruksen leviä­mi­nen saadaan glo­baa­lis­ti kuriin ja tauti nujer­ret­tua. Vielä ei tiedetä, riittääkö yksi rokote, kauanko immu­ni­teet­ti kestää tai kuinka suuri osa väestöstä täytyy rokottaa lau­ma­suo­jan saa­vut­ta­mi­sek­si. Toivo paran­nus­kei­nos­ta valaa uskoa tulevaan, mutta lähes kahdeksan miljardin ihmisen rokot­ta­mi­nen tulee olemaan aikaa vievä ponnistus.


Samalla asian­tun­ti­jat ovat kysee­na­lais­ta­neet, onko rokot­tees­ta ihme­lääk­keek­si koro­na­vi­ruk­seen. Nature-tie­de­leh­des­sä arvioi­daan, että virus on tullut kes­kuu­teem­me jää­däk­seen ainakin vuoteen 2025 saakka, toisten tut­ki­joi­den mukaan kenties pysyvästi. Todennäköisesti koro­na­vi­ruk­sen kohdalla tulee käymään samoin kuin oman aikansa pelätyn tappajan, HI-viruksen kanssa. Lääkehoidon kek­si­mi­sen jälkeen opittiin, että ennen kauhua aiheut­ta­neen taudin kanssa voi oppia elämään.


Tois­tai­sek­si ainoana vaih­toeh­to­na on koro­na­vi­ruk­sen läsnäolon ja poik­keuk­sel­li­ses­sa epä­var­muu­des­sa elämisen hyväk­sy­mi­nen, kunnes paran­nus­kei­non myötä viruk­sel­le voidaan näyttää ovea. Silloin huo­kai­sem­me hel­po­tuk­ses­ta, sillä saamme jälleen hetken ylläpitää illuusio­ta ihmisen kyvystä hallita luontoa ja moni­la­ji­sia suhteita. Siihen saakka joudumme opet­te­le­maan kehomme jakamista näky­mät­tö­män talon­val­taa­jan kanssa, ja toivoa, ettei tämä äidy rikkomaan paikkoja.

Rivissä on kolme lääkeviaalia, joissa lukee COVID-19, Coronavirus Vaccine. Pulloissa olevan nesteen seassa ui koronaviruspartikkeleita.
  1. Sarah Czerny 2020: Living with Covid-19: invisible enemy or unruly guest?
  2. Eben Kirksey 2020: The Emergence of COVID-19: A Multispecies Story
  3. Eben Kirksey ja Stefan Helmreich 2010: The Emergence of Multispecies Ethnography
  4. Leslie Sharp 2019: Interspecies Engagement in Medical Anthropology
  5. Anna Tsing 2020: Lopun aikojen sieni – Elämää kapi­ta­lis­min rau­niois­sa. Suomentanut Anna Tuomikoski
  6. Anna Tsing 2012: Unruly Edges – Mushrooms as Companion Species
  7. Liv Haram ja Christian Bawa Yamba 2009: Dealing with Uncertainty in Contemporary African Lives
  8. Susan Whyte 1997: Questioning Misfortune – The Pragmatics of Uncertainty in Eastern Uganda

Kirjoittaja

Niina Ahola (VTM) on terveyden ja hyvinvoinnin tutkimukseen perehtynyt antropologi. Hän on AntroBlogin työelämäosion perustaja ja entinen toimituskoordinaattori. Niinaa kiinnostavat seksuaaliterveyskysymykset, terveydenhoitoon liittyvät salaliittoteoriat ja epävarmuuden tutkimus itäisessä Afrikassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: