Rahaa ei keksitty vaihtokaupan helpottamiseksi. Antropologit, historiantutkijat ja taloustieteilijät ovat tienneet tämän jo ainakin sadan vuoden ajan. Silti monelle on yhä itsestäänselvyys, että raha täytyi keksiä, koska tavaroiden vaihtokauppa kävi liian vaivalloiseksi. Miksi virheellinen käsitys rahan alkuperästä elää niin sitkeästi?
Vallalla oleva käsitys rahan synnystä noudattaa osapuilleen seuraavanlaista kaavaa. Ihmiset tarvitsevat kaikenlaisia esineitä ja asioita elääkseen, viihtyäkseen, tyydyttääkseen mielihalujaan ja niin edelleen. On kuitenkin vaikeaa valmistaa itse kaikkea sitä, mitä tarvitsee ja haluaa. Asiaa helpottaa se, että esineitä voidaan vaihtaa muiden kanssa ja näin syntyy vaihtokauppa.
Lisää pulmia kuitenkin seuraa kun huomataan, ettei sopivan kauppakumppanin löytäminen ole aina helppoa. Naapurillani on esine, jonka minä kovasti tarvitsisin ja hän olisi siitä valmis luopumaan. Ongelmaksi muodostuu, että hänellä ei ole käyttöä millekään niistä esineistä, joita olisin tarjoamassa hänelle vastineeksi. Vaikuttaa siltä, että minun ei auta muu kuin lähteä etsiskelemään jotakuta jolla olisi tarvetta minun esineilleni ja joka voisi vaihtaa niitä naapurini haluamiin esineisiin.
Tämä kuulostaa hirvittävän hankalalta ja aikaa vievältä. Onneksi tähänkin keksittiin ratkaisu. Minä, naapurini ja kaikki muut sovimme, että tästä lähtien otetaan käyttöön yhden tyyppinen esine, jota voidaan käyttää vaihdossa kaikkiin muihin esineisiin nähden. Se voi olla arvokas itsessään tai me voimme vain päättää, että kaikkien yhteisössämme on sitouduttava hyväksymään tämän tyyppiset esineet yleisiksi vaihdon välineiksi. Näin syntyi raha.
Tarina kuulostaa johdonmukaiselta ja järkeenkäyvältä. Jäljelle jää vain yksi ongelma: mikään todistusaineisto ei tue sitä, ja tieteellinen tutkimus menneisyyden talousjärjestelmistä viittaa aivan toisenlaiseen rahan syntyhistoriaan.
Ei rahantarvetta
Hiljattain menehtynyt amerikkalainen antropologi David Graeber oli yksi vakiintuneen rahan syntyteorian ärhäkimmistä kriitikoista, ja nimesi sen ”vaihtokaupan myytiksi”. Graeberin mukaan kukaan ei ole koskaan löytänyt todisteita sellaisesta menneisyyden yhteiskunnasta, jonka rahaa edeltävä talousjärjestelmä olisi perustunut kertaluontoiselle vaihtokaupalle. Siksi rahan syntyteoriaa havainnollistetaan aina kuvitteellisten abstraktien esimerkkien avulla, kuten yllä. Itse asiassa antropologinen tutkimus osoittaa, että tämän tyyppinen vaihtokauppa on rajoittunut yleensä sellaisiin sangen harvinaisiin tilanteisiin, joissa toisilleen etäiset, joissain tapauksissa jopa vihamieliset ryhmät kohtaavat.
Ryhmien sisäiset taloudelliset järjestelyt ovat sen sijaan rakentuneet niiden jäsenten välisten monenlaisten velkasuhteiden varaan. Tämän puolesta voidaan esittää yllin kyllin todistusaineistoa, joka on peräisin menneisyyden yhteiskunnista sekä sellaisista edelleen olemassa olevista yhteisöistä, jotka eivät ole modernin rahatalouden hallitsemia. Yksi hyvä esimerkki tulee Länsi-Afrikasta.
Antropologi Charles Piot on tutkinut Togon pohjoisosan savanneilla ja ylänköseuduilla asuvia kabreja, joiden perinteisiä toimeentulonmuotoja ovat olleet maanviljely ja pienkarjan kasvatus. Kabret ovat olleet rahatalouden piirissä jo kauan. Kylistä matkustetaan viikoittaisille markkinoille, jonne viedään oman tilan tuotosta myytäväksi liikenevä osa sekä etsitään kaikenlaista ostettavaa omiin tarpeisiin. 
David Graeber puhumassa Amsterdamissa vuonna 2015. Kuva: Guido van Nispen/Flickr (CC BY 2.0)
Kabrejen taloudellinen toimeliaisuus on kuitenkin pääosin suunnattu yhteisöjen sisäiseen vaihdantaan, jossa ei liiku raha vaan erilaiset maataloustuotteet. Niitä vaihdetaan, lainataan, lahjoitetaan ja annetaan velaksi yhtä mittaa. Vaihdettavien tuotteiden arvo määräytyy periaatteessa tuottamiseen käytettävän työn perusteella: esimerkiksi yksi keskikokoinen kana vastaa 50 jamssin mukulaa, koska niiden kasvattamisen katsotaan vaativan yhtä paljon työtä.
Nämä vastaavuudet sisältävät kuitenkin käytännössä paljon neuvotteluvaraa riippuen siitä, kuinka kipeästi vaihdon alullepanija haluamaansa tuotetta tarvitsee. Lyhyellä tähtäimellä ihmiset vaihtavat tuotteita tyydyttääkseen akuutteja tarpeitaan ja halujaan, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on solmia mahdollisimman monia vaihtoon perustuvia ystävyyssuhteita. Eräs Piotin haastattelemista kabreista kuvasi tällaista ystävyyttä todeten, ”jos jompikumpi meistä tarvitsee jotakin, hän voi aina mennä toisen luo ja pyytää sitä”.
Parhaimmassa tapauksessa ystävyyssuhde muuntuu sukulaisuudeksi, kun kahden vaihtokumppanin perheiden välillä solmitaan avioliitto. Useimmiten ystävyys kuitenkin rajoittuu kotieläinten, elintarvikkeiden tai peltojen vaihtamiseen ja lainaamiseen. Tyypillinen tilanne voisi olla sellainen, jossa mies on lainannut ystävälleen yhden pelloistaan viljeltäväksi samaan aikaan, kun pitää toiselta ystävältä lainattua lammasta ja on velkaa muutaman ruukullisen olutta tämän vaimolle.
Vaikka Piot on kiinnostunut enemmänkin kabrejen käsityksistä sosiaalisuudesta, hänen tutkimuksensa tarjoaa erinomaisen tosielämän esimerkin rahamyyttiä kyseenalaistamaan. Jo yllä olevan lyhyen kuvauksen pohjalta on helppo päätellä, että kabreilla ei ole ollut minkäänlaista tarvetta ”keksiä” rahaa. Kun ihminen tarvitsee jonkin tuotteen, hän yksinkertaisesti menee ystävänsä luo ja pyytää sitä. Mikäli hänellä ei ole antaa mitään vastineeksi, hän jää tuotteen arvon verran velkaa. Ystävä perii velan muodossa tai toisessa viimeistään siinä vaiheessa, kun hänellä on tarve tehdä vastavierailu.
Tämäntapaisissa talousjärjestelmissä, jotka siis kaikesta päätellen ovat aikaisemmin olleet hyvin yleisiä kaikkialla, ajatus jonkin tietyn tuotteen nostamisesta ”yleisvaluutaksi” ei kuulosta mielekkäältä. Graeberin mukaan todelliset havainnot hyödykkeiden käyttämisestä rahan tavoin vaihdon välineinä ovat yleensä peräisin moderneissa rahatalouksissa vallinneista poikkeustilanteista, joissa rahan saatavuus on syystä tai toisesta ehtynyt. Esimerkkejä tästä voisivat olla savukkeiden käyttö rahana sotavankileireillä tai tapaukset, joissa inflaatio on romahduttanut rahan arvon ja ihmisten on pakko turvautua arjen taloudessa vaihtokauppaan.
Mitä todella tapahtui?
Jos rahaa ei keksitty vaihtokauppaa helpottamaan, mistä se on sitten peräisin? Myös tässä kohtaa on vältettävä spekulointia ja perehdyttävä olemassa oleviin todisteisiin. Tietous rahan historiasta on kasvanut merkittävästi, kun tutkijat ovat oppineet tulkitsemaan egyptiläisiä hieroglyfeja ja mesopotamialaista nuolenpääkirjoitusta.
Täydellisimmin säilyneet tiedot ovat peräisin sumerilaisista kaupunkivaltioista noin 3500 vuotta eaa. Siellä käytetty raha oli hopea, mutta kyse ei ollut hopeakolikoista, joita olisi käytetty vaihdon välineinä. Alueen valtiot olivat kasvaneet suurten temppeli- tai palatsikompleksien ympärille. Nämä kompleksit työllistivät tuhatmäärin erilaisia pappeja ja virkailijoita. Keskuksista käsin ympäröivältä viljelijä- ja käsityöläisväestöltä perittiin erilaisia maksuja, esimerkiksi vuokria ja veroja. Nämä maksettiin yleensä itse tuotetuilla hyödykkeillä kuten vaikkapa ohralla, puuhuonekaluilla tai korukivillä. Kaupunkivaltioiden byrokraatit yhteismitallistivat nämä erilaiset tulovirrat laskemalla niille arvon hopeassa.
Hopea oli siis virtuaalivaluutta, jonka avulla pyrittiin pitämään kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa. Hallintokeskusten ympärillä operoivat kauppiaat saattoivat käyttää hopeaa myös vaihdon välineenä, mutta väestön enemmistön arjen talous nojautui vaihdon ja velan periaatteille. Graeberin mukaan tarvittava teknologia hopeakolikoiden painamiseen, levittämiseen, aitouden valvomiseen ja niin edelleen olisi ollut kyllä olemassa, mutta tämän tyyppiselle rahalle ei tuolloin ollut juuri mitään käyttöä. Ensimmäiset historian tuntemat rahat syntyivät siis kokonaan muuta tarkoitusta kuin kaupankäyntiä varten.
Graeber ei suinkaan ollut ensimmäinen tai ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut ajatuksen rahan synnystä vaihtokaupan seurauksena. Hänen ansiokseen lukeutui enemminkin se, että hän osoitti teorian heppoisuuden käyttämällä poikkeuksellisen laajaa historiallista ja etnografista aineistoa. On myös tärkeä panna merkille, että rahamyytin kriitikkoja eivät ole ainoastaan antropologit ja historiantutkijat. Ensimmäiset soraäänet taloustieteilijöiden parista kuultiin jo 1910-luvulla, joskin ne kaikuivat valtaosin kuuroille korville.
Mihin rahamyyttiä tarvitaan?
Vaikka näyttö rahan syntymyyttiä vastaan on kiistatonta, myytti elää ja voi hyvin. Jos vaikkapa kääntyy Wikipedian puoleen, oppii, että rahatalous syntyi koska ”esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi “epäkäytännölliseksi” ja siksi ”esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin”. Niin ikään rahan olemusta pohdiskelevissa lehtiartikkeleissa on tavallista aloittaa juttu kertaamalla rahan syntyvaiheet.
Esimerkiksi syksyllä 2020 ilmestyneestä Helsingin Sanomien Teema-lehdestä löytyy Marko Junkkarin kirjoitus otsikolla ”Mitä raha on?” Sinänsä monella tapaa ansiokas artikkeli toistaa uskollisesti vanhan myytin rahan synnystä. Junkkarin mukaan raha on yksi ihmiskunnan suurista innovaatioista, joka on verrattavissa vaikkapa tulen ja pyörän keksimiseen. Ennen sitä oli käytössä vaihtokauppa, joka oli ”työlästä ja tehotonta”. Huolestuttavinta lienee kuitenkin se, että jopa useat uudemmat taloustieteen oppikirjat esittävät myytin totuutena. Miten tämä on selitettävissä?
Median kohdalla selitys on melko ilmeinen. Rahamyytin taustalla on pohjimmiltaan ajatuskoe, jossa pyydetään kuvittelemaan oma taloutemme ilman rahaa. Kuinka vaikeaa maatilallisen olisikaan maksaa autonsa huollosta maidolla ja mitä autonasentaja tekisi niin suurella määrällä maitoa, kuten yksi Helsingin Sanomien esimerkeistä kuuluu. Tätä taustaa vasten rahan keksiminen ei tunnu pelkästään todennäköiseltä vaan jopa välttämättömältä, ja se on täydessä sopusoinnussa arkijärjen kanssa.
Jos muunlaiset talousjärjestelmät eivät ole tuttuja, mieleen tuskin edes juolahtaa kysyä, olisivatko asiat voineet mennä jotenkin toisin. Näin ollen Wikipedian muokkaajalla tai Hesarin toimittajalla ei ole oikeastaan mitään hyvää syytä epäillä myytin paikkansapitävyyttä. Se, että suuret ajattelijat aina Aristoteleesta Adam Smithiin ovat muotoilleet oman versionsa rahamyytistä, on varmasti omiaan jämäköittämään sen asemaa.
Nykypäivän taloustieteilijöiden pidättynyttä suhtautumista historian oikaisemiseen on vaikeampi selittää. Graeberin mukaan rahan myyttisen syntytarinan hylkääminen kyseenalaistaisi taloustieteen tutkimuskohteen olemassaolon, ja sen vuoksi se on vaikea pala nieltäväksi.
Vaikka rahamyytti on hyvin vanha, se sai uudenlaisen painoarvon modernin kansantaloustieteen ja liberalismin syntyaikoina. Sen avulla pyrittiin nimittäin osoittamaan, että yksityisomaisuus, markkinat ja raha olivat syntyneet spontaanisti ja täten ne olisivat osa ihmisyhteisöjen perustaa. Valtio puolestaan nähtiin ajallisesti myöhempänä keinotekoisena luomuksena, jonka tehtävä oli suojella taloudellisia instituutioita.
Uudempi tutkimustieto menneen ajan yhteiskuntien velkaan perustuvasta vaihdantataloudesta ja rahan kehittämisestä muinaisvaltioiden kirjanpitoa varten kuitenkin vievät pohjan pois tältä mallilta. Kun ymmärrämme, että markkinat ja raha eivät ole syntyneet itsestään, myös käsitystä moraalista ja politiikasta erillisestä, omien lakiensa mukaan toimivasta taloudesta on yhä vain vaikeampi perustella.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Sara Kettunen
- Artikkelikuva ja kuvitus: Unsplash ja Pixabay (CC0)
Lukemista
- Graeber, David 2011. Debt: The First 5000 Years. New York: Melville House.
- Junkkari, Marko 2020. Mitä raha on? Helsingin Sanomien Teema-lehti 4/20, 20–35.
- Maurer, Bill 2013. David Graeber’s Wunderkammer, Debt: The First 5 000 Years. Anthropological Forum 23 (1): 79–93.
- Piot, Charles 1999. Remotely Global: Village Modernity in West Africa. Chicago: The University of Chicago Press.
- Ruckenstein, Minna & Timo Kallinen (toim.) 2009. Rahan kulttuuri. Helsinki: SKS.
Todella mielenkiintoista, kiitos paljon.
Eikö tämä kuitenkin toisaalta kerro juuri sen, että se myytti on totta? ”Kaupunkivaltioiden byrokraatit yhteismitallistivat nämä erilaiset tulovirrat laskemalla niille arvon hopeassa. Hopea oli siis virtuaalivaluutta, jonka avulla pyrittiin pitämään kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa.”
Eli siellä tehtiin juuri se mitä usein sanotaan, ”esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi “epäkäytännölliseksi” ja siksi ”esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin”.
Se vain oli heti nykyisenkaltaista virtuaalirahaa, ei niin että ois alettu tekemään valtavat määrät kolikoita kaikkeen.
Toki se oli niiden kaupunkivaltioiden byrokraattien keksintö, eikä jotain mitä luontaistaloudessa elävät primitiivisemmät kulttuurit ois spontaanisti keksineet. Tämä kai on juuri se mitä artikkeli sanoo.
Nykyäänhän raha määritellään taas juuri velkana. Jännää että se oli välillä jotain erilaista millä oli itseisarvo (kultakanta esim), mutta nyt on taas samantapainen kuin tuo vanhin tunnettu esimerkki.
Myös kultakannan aikana raha määriteltiin velkana ja saamisena. Silloin velan vakuutena oli kultaa.
Samaa ihmettelin, että tässähän todistettiin tuo myytti.
Lainaan sinua: ”Eli siellä tehtiin juuri se mitä usein sanotaan, ”esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi “epäkäytännölliseksi” ja siksi ”esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin”.” Näinhän tietysti kävi lopun kaiken, mutta tämä artikkeli pyrkii nimenomaan osoittamaan, että raha ei syntynyt niin kuin usein ajatellaan. Lause “Kaupunkivaltioiden byrokraatit yhteismitallistivat nämä erilaiset tulovirrat laskemalla niille arvon hopeassa. Hopea oli siis virtuaalivaluutta, jonka avulla pyrittiin pitämään kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa.” kertoo että raha syntyi alunperin kirjanpitovälineeksi, ei vaihdantatalouden välikappaleeksi.
Seuraava kysymys onkin sitten, ja mielestäni erittäin tähdellinen sellainen, että mitä raha oikeastaan on? Voimmeko silloin puhua rahasta jos se ei käyttäydy rahalle ominaisella tavalla, eli tässä tapauksessa ei vaihda omistajaa, vaan on olemassa vain kirjanpidollisia seikkoja ajatellen? Ehkä ”raha” kuitenkin syntyi vasta silloin, kun joku ensimmäistä kertaa keksi, että tämä hopeahan voi itse asiassa vaihtaa omistajaa, koska sillä on nyt arvo. Silloin se olisi syntynyt nimenomaan vaihdantatalouden välikappaleeksi. Semantiikkaahan tämä on, mutta mielestäni se on tässä kontekstissa aiheellista.