Myytti rahan alkuperästä

Rahaa ei keksitty vaihtokaupan helpottamiseksi. Antropologit, historiantutkijat ja taloustieteilijät ovat tienneet tämän jo ainakin sadan vuoden ajan. Silti monelle on yhä itsestäänselvyys, että raha täytyi keksiä, koska tavaroiden vaihtokauppa kävi liian vaivalloiseksi. Miksi virheellinen käsitys rahan alkuperästä elää niin sitkeästi?

Vallalla oleva käsitys rahan synnystä noudattaa osa­puil­leen seu­raa­van­lais­ta kaavaa. Ihmiset tar­vit­se­vat kai­ken­lai­sia esineitä ja asioita elääkseen, viih­tyäk­seen, tyy­dyt­tääk­seen mie­li­ha­lu­jaan ja niin edelleen. On kuitenkin vaikeaa valmistaa itse kaikkea sitä, mitä tarvitsee ja haluaa. Asiaa helpottaa se, että esineitä voidaan vaihtaa muiden kanssa ja näin syntyy vaihtokauppa. 

Lisää pulmia kuitenkin seuraa kun huomataan, ettei sopivan kaup­pa­kump­pa­nin löy­tä­mi­nen ole aina helppoa. Naapurillani on esine, jonka minä kovasti tar­vit­si­sin ja hän olisi siitä valmis luopumaan. Ongelmaksi muodostuu, että hänellä ei ole käyttöä millekään niistä esineistä, joita olisin tar­joa­mas­sa hänelle vas­ti­neek­si. Vaikuttaa siltä, että minun ei auta muu kuin lähteä etsis­ke­le­mään jotakuta jolla olisi tarvetta minun esi­neil­le­ni ja joka voisi vaihtaa niitä naapurini haluamiin esineisiin. 

Tämä kuulostaa hir­vit­tä­vän han­ka­lal­ta ja aikaa vievältä. Onneksi tähänkin kek­sit­tiin ratkaisu. Minä, naapurini ja kaikki muut sovimme, että tästä lähtien otetaan käyttöön yhden tyyppinen esine, jota voidaan käyttää vaihdossa kaikkiin muihin esi­nei­siin nähden. Se voi olla arvokas itsessään tai me voimme vain päättää, että kaikkien yhtei­sös­säm­me on sitou­dut­ta­va hyväk­sy­mään tämän tyyppiset esineet yleisiksi vaihdon väli­neik­si. Näin syntyi raha. 

Tarina kuulostaa joh­don­mu­kai­sel­ta ja jär­keen­käy­väl­tä. Jäljelle jää vain yksi ongelma: mikään todis­tusai­neis­to ei tue sitä, ja tie­teel­li­nen tutkimus men­nei­syy­den talous­jär­jes­tel­mis­tä viittaa aivan toi­sen­lai­seen rahan syntyhistoriaan. 

Ei rahantarvetta

Hiljattain meneh­ty­nyt ame­rik­ka­lai­nen ant­ro­po­lo­gi David Graeber oli yksi vakiin­tu­neen rahan syn­ty­teo­rian ärhä­kim­mis­tä krii­ti­kois­ta, ja nimesi sen ”vaih­to­kau­pan myytiksi”. Graeberin mukaan kukaan ei ole koskaan löytänyt todis­tei­ta sel­lai­ses­ta men­nei­syy­den yhteis­kun­nas­ta, jonka rahaa edeltävä talous­jär­jes­tel­mä olisi perus­tu­nut ker­ta­luon­toi­sel­le vaih­to­kau­pal­le. Siksi rahan syn­ty­teo­ri­aa havain­nol­lis­te­taan aina kuvit­teel­lis­ten abstrak­tien esi­merk­kien avulla, kuten yllä. Itse asiassa ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus osoittaa, että tämän tyyppinen vaih­to­kaup­pa on rajoit­tu­nut yleensä sel­lai­siin sangen har­vi­nai­siin tilan­tei­siin, joissa toi­sil­leen etäiset, joissain tapauk­sis­sa jopa viha­mie­li­set ryhmät kohtaavat. 

Ryhmien sisäiset talou­del­li­set jär­jes­te­lyt ovat sen sijaan raken­tu­neet niiden jäsenten välisten monen­lais­ten vel­ka­suh­tei­den varaan. Tämän puolesta voidaan esittää yllin kyllin todis­tusai­neis­toa, joka on peräisin men­nei­syy­den yhteis­kun­nis­ta sekä sel­lai­sis­ta edelleen olemassa olevista yhtei­söis­tä, jotka eivät ole modernin raha­ta­lou­den hal­lit­se­mia. Yksi hyvä esimerkki tulee Länsi-Afrikasta.

Antropologi Charles Piot on tutkinut Togon poh­jois­osan savan­neil­la ja ylän­kö­seu­duil­la asuvia kabreja, joiden perin­tei­siä toi­meen­tu­lon­muo­to­ja ovat olleet maan­vil­je­ly ja pien­kar­jan kasvatus. Kabret ovat olleet raha­ta­lou­den piirissä jo kauan. Kylistä mat­kus­te­taan vii­koit­tai­sil­le mark­ki­noil­le, jonne viedään oman tilan tuotosta myy­tä­väk­si liikenevä osa sekä etsitään kai­ken­lais­ta ostet­ta­vaa omiin tarpeisiin. 

Rahamyyttiä kritisoinut David Graeber puhumassa Amsterdamissa vuonna 2015

David Graeber puhumassa Amsterdamissa vuonna 2015. Kuva: Guido van Nispen/​Flickr (CC BY 2.0)

Kabrejen talou­del­li­nen toi­me­liai­suus on kuitenkin pääosin suunnattu yhtei­sö­jen sisäiseen vaih­dan­taan, jossa ei liiku raha vaan erilaiset maa­ta­lous­tuot­teet. Niitä vaih­de­taan, lainataan, lah­joi­te­taan ja annetaan velaksi yhtä mittaa. Vaihdettavien tuot­tei­den arvo määräytyy peri­aat­tees­sa tuot­ta­mi­seen käy­tet­tä­vän työn perus­teel­la: esi­mer­kik­si yksi kes­ki­ko­koi­nen kana vastaa 50 jamssin mukulaa, koska niiden kas­vat­ta­mi­sen katsotaan vaativan yhtä paljon työtä. 

Nämä vas­taa­vuu­det sisäl­tä­vät kuitenkin käy­tän­nös­sä paljon neu­vot­te­lu­va­raa riippuen siitä, kuinka kipeästi vaihdon alul­le­pa­ni­ja halua­maan­sa tuotetta tarvitsee. Lyhyellä täh­täi­mel­lä ihmiset vaihtavat tuotteita tyy­dyt­tääk­seen akuutteja tar­pei­taan ja halujaan, mutta pitkän tähtäimen tavoit­tee­na on solmia mah­dol­li­sim­man monia vaihtoon perus­tu­via ystä­vyys­suh­tei­ta. Eräs Piotin haas­tat­te­le­mis­ta kabreista kuvasi tällaista ystä­vyyt­tä todeten, ”jos jom­pi­kum­pi meistä tarvitsee jotakin, hän voi aina mennä toisen luo ja pyytää sitä”. 

Parhaimmassa tapauk­ses­sa ystä­vyys­suh­de muuntuu suku­lai­suu­dek­si, kun kahden vaih­to­kump­pa­nin perheiden välillä solmitaan avio­liit­to. Useimmiten ystävyys kuitenkin rajoittuu kotie­läin­ten, elin­tar­vik­kei­den tai peltojen vaih­ta­mi­seen ja lai­naa­mi­seen. Tyypillinen tilanne voisi olla sellainen, jossa mies on lainannut ystä­väl­leen yhden pel­lois­taan vil­jel­tä­väk­si samaan aikaan, kun pitää toiselta ystävältä lainattua lammasta ja on velkaa muutaman ruu­kul­li­sen olutta tämän vaimolle.

Vaikka Piot on kiin­nos­tu­nut enem­män­kin kabrejen käsi­tyk­sis­tä sosi­aa­li­suu­des­ta, hänen tut­ki­muk­sen­sa tarjoaa erin­omai­sen tosie­lä­män esimerkin raha­myyt­tiä kysee­na­lais­ta­maan. Jo yllä olevan lyhyen kuvauksen pohjalta on helppo päätellä, että kabreilla ei ole ollut min­kään­lais­ta tarvetta ”keksiä” rahaa. Kun ihminen tarvitsee jonkin tuotteen, hän yksin­ker­tai­ses­ti menee ystävänsä luo ja pyytää sitä. Mikäli hänellä ei ole antaa mitään vas­ti­neek­si, hän jää tuotteen arvon verran velkaa. Ystävä perii velan muodossa tai toisessa vii­meis­tään siinä vaiheessa, kun hänellä on tarve tehdä vastavierailu. 

Tämäntapaisissa talous­jär­jes­tel­mis­sä, jotka siis kaikesta päätellen ovat aikai­sem­min olleet hyvin yleisiä kaik­kial­la, ajatus jonkin tietyn tuotteen nos­ta­mi­ses­ta ”yleis­va­luu­tak­si” ei kuulosta mie­lek­kääl­tä. Graeberin mukaan todel­li­set havainnot hyö­dyk­kei­den käyt­tä­mi­ses­tä rahan tavoin vaihdon välineinä ovat yleensä peräisin moder­neis­sa raha­ta­louk­sis­sa val­lin­neis­ta poik­keus­ti­lan­teis­ta, joissa rahan saatavuus on syystä tai toisesta ehtynyt. Esimerkkejä tästä voisivat olla savuk­kei­den käyttö rahana sota­van­ki­lei­reil­lä tai tapaukset, joissa inflaatio on romah­dut­ta­nut rahan arvon ja ihmisten on pakko turvautua arjen talou­des­sa vaihtokauppaan.

Mitä todella tapahtui? 

Jos rahaa ei keksitty vaih­to­kaup­paa hel­pot­ta­maan, mistä se on sitten peräisin? Myös tässä kohtaa on väl­tet­tä­vä spe­ku­loin­tia ja pereh­dyt­tä­vä olemassa oleviin todis­tei­siin. Tietous rahan his­to­rias­ta on kasvanut mer­kit­tä­väs­ti, kun tutkijat ovat oppineet tul­kit­se­maan egyp­ti­läi­siä hie­rogly­fe­ja ja meso­po­ta­mia­lais­ta nuolenpääkirjoitusta. 

Täydellisimmin säilyneet tiedot ovat peräisin sume­ri­lai­sis­ta kau­pun­ki­val­tiois­ta noin 3500 vuotta eaa. Siellä käytetty raha oli hopea, mutta kyse ei ollut hopea­ko­li­kois­ta, joita olisi käytetty vaihdon välineinä. Alueen valtiot olivat kasvaneet suurten temppeli- tai palat­si­komplek­sien ympärille. Nämä komplek­sit työl­lis­ti­vät tuhat­mää­rin erilaisia pappeja ja vir­kai­li­joi­ta. Keskuksista käsin ympä­röi­väl­tä viljelijä- ja käsi­työ­läis­väes­töl­tä perittiin erilaisia maksuja, esi­mer­kik­si vuokria ja veroja. Nämä mak­set­tiin yleensä itse tuo­te­tuil­la hyö­dyk­keil­lä kuten vaikkapa ohralla, puu­huo­ne­ka­luil­la tai koru­ki­vil­lä. Kaupunkivaltioiden byro­kraa­tit yhteis­mi­tal­lis­ti­vat nämä erilaiset tulo­vir­rat las­ke­mal­la niille arvon hopeassa. 

Hopea oli siis vir­tu­aa­li­va­luut­ta, jonka avulla pyrittiin pitämään kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa. Hallintokeskusten ympärillä operoivat kauppiaat saat­toi­vat käyttää hopeaa myös vaihdon välineenä, mutta väestön enem­mis­tön arjen talous nojautui vaihdon ja velan peri­aat­teil­le. Graeberin mukaan tar­vit­ta­va tek­no­lo­gia hopea­ko­li­koi­den pai­na­mi­seen, levit­tä­mi­seen, aitouden val­vo­mi­seen ja niin edelleen olisi ollut kyllä olemassa, mutta tämän tyyp­pi­sel­le rahalle ei tuolloin ollut juuri mitään käyttöä. Ensimmäiset historian tuntemat rahat syntyivät siis kokonaan muuta tar­koi­tus­ta kuin kau­pan­käyn­tiä varten. 

Graeber ei suinkaan ollut ensim­mäi­nen tai ainoa tutkija, joka on kysee­na­lais­ta­nut ajatuksen rahan synnystä vaih­to­kau­pan seu­rauk­se­na. Hänen ansiok­seen lukeutui enem­min­kin se, että hän osoitti teorian hep­poi­suu­den käyt­tä­mäl­lä poik­keuk­sel­li­sen laajaa his­to­rial­lis­ta ja etno­gra­fis­ta aineistoa. On myös tärkeä panna merkille, että raha­myy­tin krii­tik­ko­ja eivät ole ainoas­taan ant­ro­po­lo­git ja his­to­rian­tut­ki­jat. Ensimmäiset soraäänet talous­tie­tei­li­jöi­den parista kuultiin jo 1910-luvulla, joskin ne kaikuivat valtaosin kuuroille korville.

Mihin rahamyyttiä tarvitaan?

Vaikka näyttö rahan syn­ty­myyt­tiä vastaan on kiis­ta­ton­ta, myytti elää ja voi hyvin. Jos vaikkapa kääntyy Wikipedian puoleen, oppii, että raha­ta­lous syntyi koska ”esineiden yhteis­mi­tal­li­nen vaih­ta­mi­nen toisiin esi­nei­siin kävi “epä­käy­tän­nöl­li­sek­si” ja siksi ”esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esi­nei­siin”. Niin ikään rahan olemusta poh­dis­ke­le­vis­sa leh­tiar­tik­ke­leis­sa on taval­lis­ta aloittaa juttu ker­taa­mal­la rahan syntyvaiheet. 

Esimerkiksi syksyllä 2020 ilmes­ty­nees­tä Helsingin Sanomien Teema-lehdestä löytyy Marko Junkkarin kirjoitus otsikolla ”Mitä raha on?” Sinänsä monella tapaa ansiokas artikkeli toistaa uskol­li­ses­ti vanhan myytin rahan synnystä. Junkkarin mukaan raha on yksi ihmis­kun­nan suurista inno­vaa­tiois­ta, joka on ver­rat­ta­vis­sa vaikkapa tulen ja pyörän kek­si­mi­seen. Ennen sitä oli käytössä vaih­to­kaup­pa, joka oli ”työlästä ja tehotonta”. Huolestuttavinta lienee kuitenkin se, että jopa useat uudemmat talous­tie­teen oppi­kir­jat esittävät myytin totuutena. Miten tämä on selitettävissä?

Median kohdalla selitys on melko ilmeinen. Rahamyytin taustalla on poh­jim­mil­taan ajatuskoe, jossa pyydetään kuvit­te­le­maan oma talou­tem­me ilman rahaa. Kuinka vaikeaa maa­ti­lal­li­sen olisikaan maksaa autonsa huollosta maidolla ja mitä auto­na­sen­ta­ja tekisi niin suurella määrällä maitoa, kuten yksi Helsingin Sanomien esi­mer­keis­tä kuuluu. Tätä taustaa vasten rahan kek­si­mi­nen ei tunnu pel­käs­tään toden­nä­köi­sel­tä vaan jopa vält­tä­mät­tö­mäl­tä, ja se on täydessä sopusoin­nus­sa arki­jär­jen kanssa. 

Jos muun­lai­set talous­jär­jes­tel­mät eivät ole tuttuja, mieleen tuskin edes juolahtaa kysyä, oli­si­vat­ko asiat voineet mennä jotenkin toisin. Näin ollen Wikipedian muok­kaa­jal­la tai Hesarin toi­mit­ta­jal­la ei ole oikeas­taan mitään hyvää syytä epäillä myytin paik­kan­sa­pi­tä­vyyt­tä. Se, että suuret ajat­te­li­jat aina Aristoteleesta Adam Smithiin ovat muo­toil­leet oman versionsa raha­myy­tis­tä, on varmasti omiaan jämä­köit­tä­mään sen asemaa.

Nykypäivän talous­tie­tei­li­jöi­den pidät­ty­nyt­tä suh­tau­tu­mis­ta historian oikai­se­mi­seen on vaikeampi selittää. Graeberin mukaan rahan myyttisen syn­ty­ta­ri­nan hyl­kää­mi­nen kysee­na­lais­tai­si talous­tie­teen tut­ki­mus­koh­teen ole­mas­sao­lon, ja sen vuoksi se on vaikea pala nieltäväksi. 

Vaikka raha­myyt­ti on hyvin vanha, se sai uuden­lai­sen pai­noar­von modernin kan­san­ta­lous­tie­teen ja libe­ra­lis­min syn­ty­ai­koi­na. Sen avulla pyrittiin nimittäin osoit­ta­maan, että yksi­tyi­so­mai­suus, markkinat ja raha olivat syntyneet spon­taa­nis­ti ja täten ne olisivat osa ihmi­syh­tei­sö­jen perustaa. Valtio puo­les­taan nähtiin ajal­li­ses­ti myö­hem­pä­nä kei­no­te­koi­se­na luo­muk­se­na, jonka tehtävä oli suojella talou­del­li­sia instituutioita. 

Uudempi tut­ki­mus­tie­to menneen ajan yhteis­kun­tien velkaan perus­tu­vas­ta vaih­dan­ta­ta­lou­des­ta ja rahan kehit­tä­mi­ses­tä mui­nais­val­tioi­den kir­jan­pi­toa varten kuitenkin vievät pohjan pois tältä mallilta. Kun ymmär­räm­me, että markkinat ja raha eivät ole syntyneet itsestään, myös käsitystä moraa­lis­ta ja poli­tii­kas­ta eril­li­ses­tä, omien lakiensa mukaan toi­mi­vas­ta talou­des­ta on yhä vain vaikeampi perustella.

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Sara Kettunen
  • Artikkelikuva ja kuvitus: Unsplash ja Pixabay (CC0)
  1. Graeber, David 2011. Debt: The First 5000 Years. New York: Melville House.
  2. Junkkari, Marko 2020. Mitä raha on? Helsingin Sanomien Teema-lehti 4/​20, 20 – 35.
  3. Maurer, Bill 2013. David Graeber’s Wunderkammer, Debt: The First 5 000 Years. Anthropological Forum 23 (1): 79 – 93.
  4. Piot, Charles 1999. Remotely Global: Village Modernity in West Africa. Chicago: The University of Chicago Press.
  5. Ruckenstein, Minna & Timo Kallinen (toim.) 2009. Rahan kulttuuri. Helsinki: SKS.

Kirjoittaja

Timo Kallinen on uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Toni Alatalo 12.12.2020 klo 14:19

    Todella mie­len­kiin­tois­ta, kiitos paljon.

    Eikö tämä kuitenkin toisaalta kerro juuri sen, että se myytti on totta? “Kaupunkivaltioiden byro­kraa­tit yhteis­mi­tal­lis­ti­vat nämä erilaiset tulo­vir­rat las­ke­mal­la niille arvon hopeassa. Hopea oli siis vir­tu­aa­li­va­luut­ta, jonka avulla pyrittiin pitämään kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa.”

    Eli siellä tehtiin juuri se mitä usein sanotaan, ”esineiden yhteis­mi­tal­li­nen vaih­ta­mi­nen toisiin esi­nei­siin kävi “epä­käy­tän­nöl­li­sek­si” ja siksi ”esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin”.

    Se vain oli heti nykyi­sen­kal­tais­ta vir­tu­aa­li­ra­haa, ei niin että ois alettu tekemään valtavat määrät kolikoita kaikkeen.

    Toki se oli niiden kau­pun­ki­val­tioi­den byro­kraat­tien keksintö, eikä jotain mitä luon­tais­ta­lou­des­sa elävät pri­mi­tii­vi­sem­mät kult­tuu­rit ois spon­taa­nis­ti keksineet. Tämä kai on juuri se mitä artikkeli sanoo.

    Nykyäänhän raha mää­ri­tel­lään taas juuri velkana. Jännää että se oli välillä jotain erilaista millä oli itsei­sar­vo (kul­ta­kan­ta esim), mutta nyt on taas saman­ta­pai­nen kuin tuo vanhin tunnettu esimerkki.

    Vastaa
    • Ville Laiho 19.12.2020 klo 18:33

      Myös kul­ta­kan­nan aikana raha mää­ri­tel­tiin velkana ja saamisena. Silloin velan vakuutena oli kultaa.

      Vastaa
    • Robert Makkonen 8.1.2021 klo 21:47

      Samaa ihmet­te­lin, että tässähän todis­tet­tiin tuo myytti.

      Vastaa

Lue myös nämä:

Tieto Kamloops Indian Residential Schoolin alueelta Brittiläisessä Kolumbiassa löytyneistä 215 lapsen jäänteistä on järkyttänyt ympäri maailmaa. Lasten henkilöllisyydestä, kuolinsyistä tai ‑ajankohdista ei ole vielä tietoa, mutta heidän oletetaan menehtyneen vuonna 1969 sulkeutuneessa koulussa.

Hilma Granqvist on yksi antropologisen kenttätyön uranuurtajista, mutta hänen tutkimuksensa jäi aikanaan vähälle huomiolle. Suomen ruotsalaisen kirjallisuuden seuran ja Suomen Lähi-Idän instituutin järjestämässä tapahtumassa sukellettiin Granqvistin äskettäin digitalisoituun kenttätyöarkistoon, joka nostaa tutkijan perinnön vihdoin sen ansaitsemaan arvoon.

Miten keravalainen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ristiriitaisia merkityksiä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyttöyhteyksiä esitellään suomalaisen museon kontekstissa 2020-luvulla.