David Graeber, kulttuurievoluution harha ja valistuksen sokaiseva hohde

Edustuksellinen demokratia sai alkunsa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kritiikistä eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan yli 300 vuotta sitten. Edesmennyt antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow jäljittivät kritiikin alkujuuria ja asettivat kyseenalaiseksi olettamukset, joiden perusteella kertomus ihmisen kulttuurievoluutiosta on laadittu.

Eräs sin­nik­käim­mis­tä talou­del­lis-poliit­ti­sis­ta olet­ta­muk­sis­ta on jatkuvan kehi­tyk­sen myytti. Se pohjaa ihmis­kun­nan aamu­hä­mä­rään, jossa elämä oli hyvin niukkaa. Eristyneissä ryhmissä elävät perheet käyttivät kaiken aikansa tehot­to­man elämänsä vält­tä­mät­tö­mään yllä­pi­toon. Näillä raukoilla ei ollut aikaa tai ehkä edes kykyä mie­li­ku­vi­tuk­sel­le, rak­kau­del­le tai val­ta­pe­leil­le. 1600-luvulla eläneen filosofi Thomas Hobbesin sanoin elämä ennen poliit­ti­sen yhteis­kun­nan luomaa turvaa oli inhottava, raa­ka­lais­mai­nen ja lyhyt.

Näin kertoo ihmisen men­nei­syy­den tut­ki­mus­ta var­jos­ta­va harha-asetelma. Tarina muodostui valis­tuk­sen ajan Euroopassa vieraiden kansojen koh­taa­mis­ten myötä. Sen perus­teel­la rakentui käsitys kult­tuu­rie­vo­luu­tios­ta, jonka totuus­poh­jan hei­ve­röi­syys alkoi valjeta itselleni luettuani syys­kuus­sa 2020 uutisen ant­ro­po­lo­gi David Graeberin (1961 – 2020) kuo­le­mas­ta. Kuolinuutisen myötä perehdyin Graeberin vii­me­ai­kai­siin saa­vu­tuk­siin. Vasta 59-vuotias Graeber oli newy­or­ki­lai­nen London School of Economicsin pro­fes­so­ri, joka tuli tun­ne­tuk­si eri­tyi­ses­ti kir­jas­taan Debt – The First 5000 Years sekä roo­lis­taan Occupy Wall Street ‑akti­vis­ti­na. Hän oli opettaja ja mie­li­pi­de­vai­kut­ta­ja, tuore aviomies ja kivenkova antropologi.

Graeberin tuo­tan­nos­sa koros­tu­vat etno­gra­fi­nen kenttätyö Madagaskarilla sekä hänen eri­koi­sa­lak­seen muo­dos­tu­nut val­lan­käy­tön ja poli­tii­kan teoria anar­kis­ti­sen kritiikin kautta. Olin juuri kir­joit­ta­nut Graeberin teo­rioi­den perus­teel­la väi­tös­kir­jaa­ni osion, jota työs­täes­sä kävin mie­li­ku­vi­tus­kes­kus­te­lua hänen kanssaan. Leikittelin aja­tuk­sel­la pyytää häntä vas­ta­väit­tä­jäk­se­ni. Kun uutisessa oli tuttu nimi ase­tet­tu­na päät­ty­neel­le aika­ja­nal­le, tajusin olevani myöhässä.

Shokissa ja aja­tuk­sii­ni sul­keu­tu­nee­na har­hau­duin Youtubeen seu­raa­maan esitelmää, jonka Graeber piti arkeologi David Wengrown kanssa Amsterdamin yli­opis­tos­sa tou­ko­kuus­sa 2019. Otsikkona oli Tyhmän villin myytti: Rousseaun haamu ja poliit­ti­sen ant­ro­po­lo­gian tule­vai­suus. Esitelmän päät­teek­si olin sanaton.

Epätasa-arvon alkulähteillä?

Graeber ja Wengrow sukel­si­vat innok­kai­na moniu­lot­tei­seen aiheeseen, jonka ohella he jäl­jit­ti­vät kult­tuu­rie­vo­luu­tion näkemystä ihmisen men­nei­syy­den tut­ki­muk­sen kentällä. Kysymys on valtava: Milloin ja miten epätasa-arvo ja sen myötä poli­tiik­ka saivat alkunsa?

Graeber ja Wengrow toivat esille arkeo­lo­gi­ses­ta aineis­tos­ta tul­kit­ta­via poliit­ti­sia ilmiöitä jo nuo­rem­mal­ta paleo­liit­ti­sel­ta kaudelta, 11 000 – 40 000 vuotta sitten, kun Fennoskandiaa kuorrutti vielä kilo­met­rien paksuinen mannerjää. He esit­te­li­vät lukui­sis­sa etno­gra­fiois­sa ympäri maailman esiin­ty­viä erilaisia poliit­ti­sia jär­jes­te­ly­jä. Huomiotta eivät jääneet myöskään val­ta­pyr­ki­myk­set ihmi­sa­pi­noi­den yhtei­söis­sä. Kysymys tarkentui: miksi edes oletamme poli­tii­kal­la olevan syntyhetkensä?

Antropologiassa ja arkeo­lo­gias­sa ryhmien muo­dos­tu­mi­nen on poh­ja­teo­ri­aa. Siihen voidaan heijastaa todis­tusai­neis­toa tai sen pohjalta voidaan kerätä aineistoa ja esittää jat­ko­ky­sy­myk­siä. Yleisen oletuksen mukaan ihmi­syh­teis­kun­nat juontuvat pienistä joukoista, jotka kehi­tys­kul­kun­sa aikana yhdis­ty­vät suku­lais­si­teil­lä laa­jem­mik­si heimoiksi. Niissä johtajuus keskittyy ajan mittaan pääl­li­köil­le. Kun aika on tehnyt teh­tä­vän­sä ja pääl­lik­kö­jen valta vakiin­tu­nut, joku julistaa itsensä kunin­kaak­si ja luo ympä­ril­leen lopulta byro­kraat­ti­sen valtion. Tämä on poliit­ti­sen kehi­tyk­sen polku ja tarina kulttuurievoluutiosta.

Kulttuurievoluutio on aut­ta­mat­ta van­hen­tu­nut malli. Sitä opetetaan lähinnä osana yleistä kult­tuu­rien tut­ki­muk­sen historiaa. Ei ole montaa nyky­kult­tuu­rin­tut­ki­jaa, jotka olet­tai­si­vat yhdenkään aidon yhteis­kun­nan kehit­ty­neen tätä polkua myöten. Vielä vai­keam­paa olisi löytää ant­ro­po­lo­gi, joka uskoo kult­tuu­rie­vo­luu­tion olevan lai­na­lai­suus. Tätä kehi­tys­kul­kua ei ole koskaan empii­ri­ses­ti havaittu minkään yhteis­kun­nan parissa.

Kuvassa David Graeber puhumassa mikkiin

David Graeber puhumassa Maagdenhuis occu­pa­tion-pro­tes­tis­sa, Amsterdamin yli­opis­tos­sa, 2015. Kuvaa on rajattu. Kuva: Guiso van Nispen (CC BY 2.0)

Silti aja­tus­mal­li elää yhä etenkin arkeo­lo­gias­sa, jossa tut­ki­muk­sen kohteet eivät voi pro­tes­toi­da. Olen itsekin lukenut kym­me­nit­täin tut­ki­musar­tik­ke­lei­ta, jotka kier­te­le­mät­tä nojaavat kult­tuu­rie­vo­luu­tioon. Näissä tut­ki­muk­sis­sa esitetään teo­reet­ti­sia yhteis­kun­tia, joista toiset ovat sosi­aa­li­ses­ti yksin­ker­tai­sia eli tasa-arvoiseen ole­tus­ti­laan jämäh­tä­nei­tä. Näiden vas­ta­kap­pa­lei­na ovat sosi­aa­li­ses­ti komplek­si­set yhteis­kun­nat, jotka ovat jo matkalla kehi­tyk­sen polulla kohti pysyviä hierarkioita.

Muistan ottaneeni mallin annettuna arkeo­lo­gian opin­to­je­ni aikana. Esimerkiksi Skandinaviassa vallitsi kivi­kau­del­la käy­tän­nös­sä tasa-arvo; prons­si­kausi synnytti kum­pu­hau­to­jen ruu­miil­lis­ta­mat sotu­ri­pääl­li­köt ja rau­ta­kausi taas pai­kal­li­sen val­tae­lii­tin. Historiallinen aika muovasi val­tiol­li­sen koneiston. Tietysti mikään ei ole aivan näin yksin­ker­tais­ta, mutta pää­piir­teis­sään näin kehi­tyk­sen kulku alku­pis­tees­tä nyky­het­keen tarinan mukaan menee. Me vapaassa edus­tuk­sel­li­ses­sa demo­kra­tias­sa olemme yhteis­kun­nal­li­sen kehi­tyk­sen vää­jää­mä­tön huippu.

”Hän keksi sen käy­tän­nös­sä tyhjästä,” Graeber tokaisi.

Valistuksen sokeus

Niin, siis mitä? Videon ääni­maa­il­ma laajeni takaisin tajun­taa­ni. Olin har­hail­lut aja­tuk­sis­sa­ni aivan muille poluille. Kelasin taak­se­päin ja Graeber toisti sanansa.

Ranskalainen kir­jai­li­ja ja seu­ra­pii­ri­vai­kut­ta­ja Madame de Graffigny kirjoitti vuonna 1747 teoksen Lettres d’une Péruvienne (suom. Erään peru­lais­nai­sen kirjeitä). Eurooppaan päätyneen inkaprin­ses­san äänellä kir­joit­taen hän kritisoi havait­se­maan­sa epätasa-arvoa. Graeberin mukaan tämä ker­ron­ta­tyy­li yleistyi Euroopassa 1600-luvulla jesuiit­to­jen mat­ka­ker­to­mus­ten suosion myötä. Erityistä huomiota nauttivat Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen kritiikki euroop­pa­lai­sia kohtaan. Vastaavia yhteis­kun­nal­li­sia ja toden­nä­köi­ses­ti täysin fik­tii­vi­siä kes­kus­te­lu­ja ”villi-ihmisen” kanssa sepit­ti­vät mm. valis­tuk­sen ajan jät­ti­läi­set Montesquieu ja Voltaire.

Vuonna 1751 de Graffigny pyysi kir­jeen­vaih­dol­la tut­ta­va­pii­ril­tään neuvoa kirjansa uutta painosta varten. Eräs kon­tak­teis­ta oli Anne-Robert-Jacques Turgot, tuolloin 23-vuotias intel­lek­tuel­li ja vielä nimek­kyyt­tä etsivä tuleva varhainen talous­tie­tei­li­jä. Hän oli juuri teologian opis­ke­li­ja­na jul­kais­sut ensi­teok­sen­sa Sur le progrès successif de l’esprit humain (suom. “Ihmismielen jat­ku­vas­ta kehi­tyk­ses­tä”), jota pidetään alkusy­säyk­se­nä tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen ihanteelle.

Turgot kritisoi De Graffignyn luoman inkaprin­ses­san näkemystä. Hänen mukaansa inkojen val­ta­kun­ta oli Ranskaan ver­rat­tu­na kehi­tyk­sen alemmilla tasoilla. Ihmiskunnan yhteis­kun­nal­li­sen kehi­tys­kaa­ren hän esitti kulkevan yksin­ker­tai­ses­ta komplek­si­seen. Kehityksessä jäljessä olevilla ei ollut mitään annet­ta­vaa heidät ohittaneille.

Tämän Turgot keksi Graeberin mukaan käy­tän­nös­sä tyhjästä. Turgot laajensi tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen ihanteen koskemaan myös yhteis­kun­nal­lis­ta kehitystä, antaen sillä euroop­pa­lai­sil­le retorisen keinon kiistää alku­pe­räis­kan­so­jen esit­tä­mäl­tä kri­tii­kil­tä merkityksellisyys.

Muutama vuosi myöhemmin Turgot julkisti näke­myk­sen­sä luen­to­sar­ja­na, jonka vai­ku­tuk­set levisivät valis­tuk­sen ajan filo­so­fi­aan. Ihanteen pohjalta kehittyi kult­tuu­rie­vo­luu­tion malli. Evoluution oli tuolloin synonyymi kehi­tyk­sel­le. Vasta yli sata vuotta myöhemmin Charles Darwinin esittämän muu­tok­sel­li­sen pol­veu­tu­mi­sen myötä evo­luu­tion käsite kään­net­tiin, eri­tyi­ses­ti filosofi Herbert Spencerin toimesta, ensi­si­jai­ses­ti biologiseksi.

Amerikan alkuperäiskansojen kritiikki ja länsimaisen demokratian synty

Vaikutusvaltaisin alku­pe­räis­kan­so­jen esittämä kritiikki on joh­det­ta­vis­sa 1600-luvun lop­pu­puo­lel­la nykyisen Kanadan Suurten Järvien alueella elä­nee­seen wendat-heimon, tun­ne­tum­min huron, kuu­lui­saan älykköön nimeltä Kandiaronk (myös Kondiaronk). Kandiaronk toimi vuoroin diplo­maat­ti­na ja sota­pääl­lik­kö­nä. Todennäköisesti hänen väit­te­lyis­tään euroop­pa­lais­ten kanssa rans­ka­lai­nen upseeri ja paroni Lahontan koosti pitkän dialogin, joka jul­kais­tiin 1700-luvun alku­vuo­si­na kirjassa New Voyages to North America. Dialogi on usein mielletty kuvit­teel­li­sek­si, mutta Lahontan esittää sen pohjaavan kes­kus­te­lui­hin Rotta-nimisen huron-päällikön kanssa. Kandiaronk tar­koit­taa piisamirottaa.

Dialogissa Kandiaronkin ilmeinen avatar, Adario, lyttää kerta kerran jälkeen Lahontanin argu­men­tit euroop­pa­lai­sen yhteis­kun­nan yli­ver­tai­suu­des­ta. Adario osoittaa euroop­pa­lais­ten elävän kär­jek­kään epätasa-arvoi­ses­sa maa­il­mas­sa. Tiukat epä­oi­keu­den­mu­kai­set lait kuris­ta­vat vapauden ja kak­si­nais­mo­ra­lis­ti­set ihmiset yllä­pi­tä­vät mie­li­val­tai­sia äärius­kon­nol­li­sia sääntöjä, toimien niitä vastaan heti kun kukaan ei näe. Vauraus kasaantuu muu­ta­mil­le ja köyhät jätetään omilleen. Eurooppalainen yhteis­kun­ta on sanalla sanoen onneton. Sen sijaan huronien elämä on aitoa vapautta.

Vastaavaan alku­pe­räis­kan­so­jen kri­tiik­kiin, jota levit­ti­vät jo aiemmalla vuo­si­sa­dal­la jesuiit­to­jen mat­ka­ker­to­muk­set, on joh­det­ta­vis­sa valis­tuk­sen ajan kes­kus­te­lu yhteis­kun­nal­li­ses­ta tasa-arvosta. Aiemmin tasa-arvo – poliit­ti­nen tai talou­del­li­nen – ei ollut Euroopassa var­tee­no­tet­ta­va käsite. Viimeistään Adarion argu­ment­tien myötä kes­kus­te­lu levisi Ranskan salon­kei­hin ja sieltä julkiseen kes­kus­te­luun. Lahontanin ja Adarion dialogia esi­tet­tiin jopa teattereissa.

Graeberin ja Wengrown mukaan kysymys poli­tii­kan synnystä sai muotonsa vasta näiden kes­kus­te­lu­jen suosion myötä. Varsinainen kysymys on juon­net­ta­vis­sa vuoden 1754 Dijonin akatemian kir­joi­tus­kil­pai­luun. Kilpailun aihe oli kysymys: mikä on alkuperä ihmisen epätasa-arvolle, ja onko se luonnon lakien hyväk­sy­mää? Turgot’n ajatus kehi­tyk­sen polusta ja alku­pe­räis­kan­so­jen kritiikki epätasa-arvosta fuusioituivat.

Kilpailuun osal­lis­tui nuori filosofi Jean-Jacques Rousseau kir­joi­tuk­sel­laan diskurssi epätasa-arvosta. Rousseau hävisi, mutta esseestä tuli valis­tuk­sen ajan klassikko. Rousseau jatkoi Turgot’n kehit­tä­mää tarinaa aset­ta­mal­la kehi­tyk­sel­le hypo­teet­ti­sen alku­pis­teen: ajan, jolloin ihminen oli erakkona vaeltava eläin. Tällä ihmi­se­läi­mel­lä ei ollut ajat­te­lu­ky­kyä, vaan pelkät vais­ton­omai­set mekaa­ni­set mallit. Tällöin vallitsi täysi sosi­aa­li­nen tasa-arvo.

Rousseaun mielestä saman­lai­seen luon­tai­seen olotilaan ei ollut enää paluuta. Myöhemmissä kir­joi­tuk­sis­saan hän esitti, että yhteis­kun­nan olisi omak­sut­ta­va piirteitä tästä reto­ri­ses­ta tasa-arvon tilasta, joka vallitsi esi­mer­kik­si huronien kes­kuu­des­sa. Vuosisadan lopulla tasa-arvoon perustuva edus­tuk­sel­li­nen demo­kra­tia sai alkunsa Ranskan ja Amerikan val­lan­ku­mous­ten myötä. Uusi val­tio­muo­to perustui eritoten Rousseaun filosofiaan.

Länsimainen tasa-arvoa ja vapautta ihannoiva val­tio­jär­jes­tel­mä sekä myöhempi vaurautta jakava hyvin­voin­ti­val­tio myös Suomessa perus­tu­vat siis Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen esit­tä­mään kri­tiik­kiin aiempia euroop­pa­lai­sia kris­til­lis­dog­maat­ti­sia ja monar­ki­sia yhteis­kun­tia kohtaan. Tätä ei omana aikanaan huomioitu, eikä Amerikan alku­pe­räis­kan­so­ja ole kun­nioi­tet­tu heidän anta­mas­taan lahjasta.

Sen sijaan kehi­tet­tiin myytti tyhmästä villistä: raa­ka­lai­sih­mi­ses­tä, joka elää luon­non­mu­kai­ses­sa tasa-arvon tilassa, ja jonka mie­li­pi­teet ovat kaikessa alkeel­li­suu­des­saan mitäänsanomattomia.

Kulttuurievoluution päätepiste

Tasa-arvoisuus ei kui­ten­kaan synny tyhjästä. Jos tasa-arvo olisi luon­tais­ta, tämä tar­koit­tai­si val­lan­käy­tön tulleen kek­si­tyk­si tietyssä ajassa ihmis­kun­nan men­nei­syy­des­sä. Primatologeille väite on lähinnä huvittava. Ainoa selitys, joka mah­dol­lis­tai­si epätasa-arvon ihmisen kek­sin­nök­si olisi, että ihmis­kun­ta ensin unohti sen.

Graeber ja Wengrow pai­not­ta­vat että on toden­nä­köi­sem­pää, että val­lan­käy­tös­tä ja poli­tii­kas­ta on väännetty kättä koko ihmis­su­vun men­nei­syy­den ajan. Näin tasa-arvo kääntyy ihmisen his­to­rias­sa pää­lael­leen: vaivalla luoduksi ja aktii­vi­ses­ti yllä­pi­de­tyk­si, ei suinkaan luon­tai­sek­si ja pas­sii­vi­sek­si tilaksi. Samalla kult­tuu­rie­vo­luu­tion perus­tuk­set haper­tu­vat olemattomiin.

Videolla Wengrow vetää maton kult­tuu­rie­vo­luu­tion rippeiden alta. Mitkä ovat toden­nä­köi­syy­det sille, että ennen asian­mu­kais­ten aineis­to­jen kerää­mis­tä – ennen arkeo­lo­gian syntyä, ennen etno­gra­fioi­ta – Turgot vain sattui arvaamaan kehi­tyk­sen kulun todel­li­sen luonteen oikein?

Tieteen on totuttu todis­ta­van vääräksi tällaisia vuo­si­sa­to­jen takaisia alkuo­le­tuk­sia. Yhteiskunnallisen kehi­tyk­sen malli on kuitenkin säilynyt ennak­koa­se­tel­mil­taan muut­tu­mat­to­ma­na. Kauemmas esi­his­to­ri­aan kulkiessa pidetään itses­tään­sel­vyy­te­nä, että poliit­ti­set visiot, hie­rar­kiat, sosi­aa­li­sen kans­sa­käy­mi­sen moni­muo­toi­suus, väes­tö­mää­rät ja tek­no­lo­gi­nen osaaminen hiipuvat kohti alkupistettä.

Arkeologia osin todistaa tätä kehi­tyk­sen kulkua. Mutta jos Wengrown totea­muk­sen ottaa vakavasti, vaikuttaa mah­dol­li­sel­ta, että kult­tuu­rie­vo­luu­tion muo­dos­tut­tua jär­kä­le­mäi­sek­si hyväk­sy­tyk­si perus­to­tuu­dek­si on arkeo­lo­gias­sa enim­mäk­seen tyydytty tul­kit­se­maan ker­ry­tet­tyä aineistoa valmiin teo­reet­ti­sen mallin mukai­ses­ti. Ympyrä sulkeutui arkeo­lo­gian ”todis­tet­tua” kehi­tyk­sen tarinan totuudeksi.

Nykyään tunnetaan hieman sitä kult­tuu­ri­his­to­rial­lis­ta taustaa, johon nojautuen filo­so­fi­po­lii­tik­ko Kandiaronk kykeni väit­te­le­mään aika­kau­ten­sa euroop­pa­lai­set suohon. Arkeologinen tutkimus on pal­jas­ta­nut, että vuo­si­sa­to­ja aiemmin, ennen euroop­pa­lais­ten saa­pu­mis­ta, Mississippi-joen varrella 400 kilo­met­riä Suurten Järvien rannoilta sijaitsi kaupunki, joka tunnetaan nykyään nimellä Cahokia. Kaupungin valtaisat hau­ta­kum­mut ja väki­val­loin mestatut ihmi­suh­rit kielivät kär­jek­kään epätasa-arvoi­ses­ta yhteis­kun­nas­ta, joka kesti noin 300 vuotta kunnes yhtäkkiä katosi. Kaupungin hyl­kää­mi­sen jälkeen alueelle ei muo­dos­tu­nut uutta asutusta. Ikään kuin kaupungin rauniot olisi kierretty kaukaa.

Graeber ja Wengrow esittävät, että Kandiaronkin ja hänen aika­lais­ten­sa epäluulot euroop­pa­lais­ta yhteis­kun­taa kohtaan voivat hyvinkin periytyä Cahokian kal­tai­sis­ta poliit­ti­sis­ta kokei­luis­ta. Pohjois-Amerikan kult­tuu­ri­his­to­rian avar­tues­sa ei ole enää syytä olettaa näiden mie­li­pi­tei­den olleen ainoas­taan aate­lis­kriit­tis­ten euroop­pa­lais­ten intel­lek­tuel­lien keksimiä. Alkuperäiskansojen kritiikin koke­mus­pe­räi­syys vaikuttaa toden­nä­köi­sem­mäl­tä tulkinnalta.

Entä jos toden teolla sal­li­sim­me myös esi­his­to­rial­li­sil­le yhtei­söil­le ja yksi­löil­le samat mie­li­ku­vi­tuk­sen kyvyt, joita poli­tii­kan saralla itse har­joi­tam­me? Tällöin ei olisi yllät­tä­vää, jos Suomesta ja ark­ti­ses­ta Norjasta löydetyt kivi­kau­ti­set kylät osoit­tau­tui­si­vat väki­rik­kaam­mik­si ja moni­muo­toi­sem­mik­si kuin myöhemmät Ruotsin vallan aikaiset maa­lais­ky­lät. Erilaisten poliit­tis­ten jär­jes­te­ly­jen näkeminen esi­his­to­rias­sa ei olisi pelkkää nyky-yhteis­kun­nan hei­jas­ta­mis­ta. Lyhytaikaiset poliit­ti­set kokeilut olisivat toden­nä­köi­siä aika­kau­des­ta huo­li­mat­ta, jos line­aa­ri­sen kehi­tyk­sen perus­o­let­ta­muk­ses­ta luo­vut­tai­siin. Vuosi vuodelta tar­ken­tu­va esi­his­to­rial­li­nen aineis­to­mas­sa voikin kätkeä sisälleen useita yllät­tä­viä poliit­ti­sia jär­jes­te­ly­jä, joita ei voi ymmärtää kehi­tyk­sen mallin mukaisesti.

David Graeberin elämäntyö ja tule­vai­suu­den­suun­ni­tel­mat päät­tyi­vät ennen­ai­kai­ses­ti. Hän menehtyi sisäe­lin­tau­tiin kär­sit­ty­ään puoli vuotta selit­tä­mät­tö­mis­tä oireista, joiden hänen vaimonsa, tai­tei­li­ja ja kir­jai­li­ja Nika Dubrovsky, epäilee johtuneen Covid-19 ‑tar­tun­nas­ta. Lähes vuo­si­kym­me­nen mittainen yhteistyö David Wengrown kanssa kul­mi­noi­tuu syksyllä 2021 jul­kais­ta­vaan kirjaan, jonka työnimi on The Dawn of Everything: a New History of Humanity.

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Toivottavasti Graeber yhdessä Wengrown kanssa onnistuu pos­tuu­mis­ti ins­pi­roi­maan uuden suku­pol­ven siris­tä­mään läpi valis­tuk­sen sokai­se­van hohteen ja näkemään ihmi­syy­den ennak­ko­luu­lot­to­mam­mas­sa valossa.

Video: Graeberin ja Wengrown aiheesta pitämä luento.

Kirjoittaja

Aki Hakonen (FM) viimeistelee Oulun yliopistossa väitöskirjaa Pohjanlahden seudun arkeologiasta. Hänen jatkotutkimuksensa tulee keskittymään Simon Tainiaron kivikautiseen suurkalmistoon, jonka ymmärtämiseksi on ajateltava asioita uudelta kantilta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: