Edustuksellinen demokratia sai alkunsa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kritiikistä eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan yli 300 vuotta sitten. Edesmennyt antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow jäljittivät kritiikin alkujuuria ja asettivat kyseenalaiseksi olettamukset, joiden perusteella kertomus ihmisen kulttuurievoluutiosta on laadittu.
Eräs sinnikkäimmistä taloudellis-poliittisista olettamuksista on jatkuvan kehityksen myytti. Se pohjaa ihmiskunnan aamuhämärään, jossa elämä oli hyvin niukkaa. Eristyneissä ryhmissä elävät perheet käyttivät kaiken aikansa tehottoman elämänsä välttämättömään ylläpitoon. Näillä raukoilla ei ollut aikaa tai ehkä edes kykyä mielikuvitukselle, rakkaudelle tai valtapeleille. 1600-luvulla eläneen filosofi Thomas Hobbesin sanoin elämä ennen poliittisen yhteiskunnan luomaa turvaa oli inhottava, raakalaismainen ja lyhyt.
Näin kertoo ihmisen menneisyyden tutkimusta varjostava harha-asetelma. Tarina muodostui valistuksen ajan Euroopassa vieraiden kansojen kohtaamisten myötä. Sen perusteella rakentui käsitys kulttuurievoluutiosta, jonka totuuspohjan heiveröisyys alkoi valjeta itselleni luettuani syyskuussa 2020 uutisen antropologi David Graeberin (1961–2020) kuolemasta. Kuolinuutisen myötä perehdyin Graeberin viimeaikaisiin saavutuksiin. Vasta 59-vuotias Graeber oli newyorkilainen London School of Economicsin professori, joka tuli tunnetuksi erityisesti kirjastaan Debt – The First 5000 Years sekä roolistaan Occupy Wall Street -aktivistina. Hän oli opettaja ja mielipidevaikuttaja, tuore aviomies ja kivenkova antropologi.
Graeberin tuotannossa korostuvat etnografinen kenttätyö Madagaskarilla sekä hänen erikoisalakseen muodostunut vallankäytön ja politiikan teoria anarkistisen kritiikin kautta. Olin juuri kirjoittanut Graeberin teorioiden perusteella väitöskirjaani osion, jota työstäessä kävin mielikuvituskeskustelua hänen kanssaan. Leikittelin ajatuksella pyytää häntä vastaväittäjäkseni. Kun uutisessa oli tuttu nimi asetettuna päättyneelle aikajanalle, tajusin olevani myöhässä.
Shokissa ja ajatuksiini sulkeutuneena harhauduin Youtubeen seuraamaan esitelmää, jonka Graeber piti arkeologi David Wengrown kanssa Amsterdamin yliopistossa toukokuussa 2019. Otsikkona oli Tyhmän villin myytti: Rousseaun haamu ja poliittisen antropologian tulevaisuus. Esitelmän päätteeksi olin sanaton.
Epätasa-arvon alkulähteillä?
Graeber ja Wengrow sukelsivat innokkaina moniulotteiseen aiheeseen, jonka ohella he jäljittivät kulttuurievoluution näkemystä ihmisen menneisyyden tutkimuksen kentällä. Kysymys on valtava: Milloin ja miten epätasa-arvo ja sen myötä politiikka saivat alkunsa?
Graeber ja Wengrow toivat esille arkeologisesta aineistosta tulkittavia poliittisia ilmiöitä jo nuoremmalta paleoliittiselta kaudelta, 11 000–40 000 vuotta sitten, kun Fennoskandiaa kuorrutti vielä kilometrien paksuinen mannerjää. He esittelivät lukuisissa etnografioissa ympäri maailman esiintyviä erilaisia poliittisia järjestelyjä. Huomiotta eivät jääneet myöskään valtapyrkimykset ihmisapinoiden yhteisöissä. Kysymys tarkentui: miksi edes oletamme politiikalla olevan syntyhetkensä?
Antropologiassa ja arkeologiassa ryhmien muodostuminen on pohjateoriaa. Siihen voidaan heijastaa todistusaineistoa tai sen pohjalta voidaan kerätä aineistoa ja esittää jatkokysymyksiä. Yleisen oletuksen mukaan ihmisyhteiskunnat juontuvat pienistä joukoista, jotka kehityskulkunsa aikana yhdistyvät sukulaissiteillä laajemmiksi heimoiksi. Niissä johtajuus keskittyy ajan mittaan päälliköille. Kun aika on tehnyt tehtävänsä ja päällikköjen valta vakiintunut, joku julistaa itsensä kuninkaaksi ja luo ympärilleen lopulta byrokraattisen valtion. Tämä on poliittisen kehityksen polku ja tarina kulttuurievoluutiosta.
Kulttuurievoluutio on auttamatta vanhentunut malli. Sitä opetetaan lähinnä osana yleistä kulttuurien tutkimuksen historiaa. Ei ole montaa nykykulttuurintutkijaa, jotka olettaisivat yhdenkään aidon yhteiskunnan kehittyneen tätä polkua myöten. Vielä vaikeampaa olisi löytää antropologi, joka uskoo kulttuurievoluution olevan lainalaisuus. Tätä kehityskulkua ei ole koskaan empiirisesti havaittu minkään yhteiskunnan parissa.
David Graeber puhumassa Maagdenhuis occupation-protestissa, Amsterdamin yliopistossa, 2015. Kuvaa on rajattu. Kuva: Guiso van Nispen (CC BY 2.0)
Silti ajatusmalli elää yhä etenkin arkeologiassa, jossa tutkimuksen kohteet eivät voi protestoida. Olen itsekin lukenut kymmenittäin tutkimusartikkeleita, jotka kiertelemättä nojaavat kulttuurievoluutioon. Näissä tutkimuksissa esitetään teoreettisia yhteiskuntia, joista toiset ovat sosiaalisesti yksinkertaisia eli tasa-arvoiseen oletustilaan jämähtäneitä. Näiden vastakappaleina ovat sosiaalisesti kompleksiset yhteiskunnat, jotka ovat jo matkalla kehityksen polulla kohti pysyviä hierarkioita.
Muistan ottaneeni mallin annettuna arkeologian opintojeni aikana. Esimerkiksi Skandinaviassa vallitsi kivikaudella käytännössä tasa-arvo; pronssikausi synnytti kumpuhautojen ruumiillistamat soturipäälliköt ja rautakausi taas paikallisen valtaeliitin. Historiallinen aika muovasi valtiollisen koneiston. Tietysti mikään ei ole aivan näin yksinkertaista, mutta pääpiirteissään näin kehityksen kulku alkupisteestä nykyhetkeen tarinan mukaan menee. Me vapaassa edustuksellisessa demokratiassa olemme yhteiskunnallisen kehityksen vääjäämätön huippu.
”Hän keksi sen käytännössä tyhjästä,” Graeber tokaisi.
Valistuksen sokeus
Niin, siis mitä? Videon äänimaailma laajeni takaisin tajuntaani. Olin harhaillut ajatuksissani aivan muille poluille. Kelasin taaksepäin ja Graeber toisti sanansa.
Ranskalainen kirjailija ja seurapiirivaikuttaja Madame de Graffigny kirjoitti vuonna 1747 teoksen Lettres d’une Péruvienne (suom. Erään perulaisnaisen kirjeitä). Eurooppaan päätyneen inkaprinsessan äänellä kirjoittaen hän kritisoi havaitsemaansa epätasa-arvoa. Graeberin mukaan tämä kerrontatyyli yleistyi Euroopassa 1600-luvulla jesuiittojen matkakertomusten suosion myötä. Erityistä huomiota nauttivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kritiikki eurooppalaisia kohtaan. Vastaavia yhteiskunnallisia ja todennäköisesti täysin fiktiivisiä keskusteluja ”villi-ihmisen” kanssa sepittivät mm. valistuksen ajan jättiläiset Montesquieu ja Voltaire.
Vuonna 1751 de Graffigny pyysi kirjeenvaihdolla tuttavapiiriltään neuvoa kirjansa uutta painosta varten. Eräs kontakteista oli Anne-Robert-Jacques Turgot, tuolloin 23-vuotias intellektuelli ja vielä nimekkyyttä etsivä tuleva varhainen taloustieteilijä. Hän oli juuri teologian opiskelijana julkaissut ensiteoksensa Sur le progrès successif de l’esprit humain (suom. “Ihmismielen jatkuvasta kehityksestä”), jota pidetään alkusysäyksenä teknologisen kehityksen ihanteelle.
Turgot kritisoi De Graffignyn luoman inkaprinsessan näkemystä. Hänen mukaansa inkojen valtakunta oli Ranskaan verrattuna kehityksen alemmilla tasoilla. Ihmiskunnan yhteiskunnallisen kehityskaaren hän esitti kulkevan yksinkertaisesta kompleksiseen. Kehityksessä jäljessä olevilla ei ollut mitään annettavaa heidät ohittaneille.
Tämän Turgot keksi Graeberin mukaan käytännössä tyhjästä. Turgot laajensi teknologisen kehityksen ihanteen koskemaan myös yhteiskunnallista kehitystä, antaen sillä eurooppalaisille retorisen keinon kiistää alkuperäiskansojen esittämältä kritiikiltä merkityksellisyys.
Muutama vuosi myöhemmin Turgot julkisti näkemyksensä luentosarjana, jonka vaikutukset levisivät valistuksen ajan filosofiaan. Ihanteen pohjalta kehittyi kulttuurievoluution malli. Evoluution oli tuolloin synonyymi kehitykselle. Vasta yli sata vuotta myöhemmin Charles Darwinin esittämän muutoksellisen polveutumisen myötä evoluution käsite käännettiin, erityisesti filosofi Herbert Spencerin toimesta, ensisijaisesti biologiseksi.
Amerikan alkuperäiskansojen kritiikki ja länsimaisen demokratian synty
Vaikutusvaltaisin alkuperäiskansojen esittämä kritiikki on johdettavissa 1600-luvun loppupuolella nykyisen Kanadan Suurten Järvien alueella eläneeseen wendat-heimon, tunnetummin huron, kuuluisaan älykköön nimeltä Kandiaronk (myös Kondiaronk). Kandiaronk toimi vuoroin diplomaattina ja sotapäällikkönä. Todennäköisesti hänen väittelyistään eurooppalaisten kanssa ranskalainen upseeri ja paroni Lahontan koosti pitkän dialogin, joka julkaistiin 1700-luvun alkuvuosina kirjassa New Voyages to North America. Dialogi on usein mielletty kuvitteelliseksi, mutta Lahontan esittää sen pohjaavan keskusteluihin Rotta-nimisen huron-päällikön kanssa. Kandiaronk tarkoittaa piisamirottaa.
Dialogissa Kandiaronkin ilmeinen avatar, Adario, lyttää kerta kerran jälkeen Lahontanin argumentit eurooppalaisen yhteiskunnan ylivertaisuudesta. Adario osoittaa eurooppalaisten elävän kärjekkään epätasa-arvoisessa maailmassa. Tiukat epäoikeudenmukaiset lait kuristavat vapauden ja kaksinaismoralistiset ihmiset ylläpitävät mielivaltaisia ääriuskonnollisia sääntöjä, toimien niitä vastaan heti kun kukaan ei näe. Vauraus kasaantuu muutamille ja köyhät jätetään omilleen. Eurooppalainen yhteiskunta on sanalla sanoen onneton. Sen sijaan huronien elämä on aitoa vapautta.
Vastaavaan alkuperäiskansojen kritiikkiin, jota levittivät jo aiemmalla vuosisadalla jesuiittojen matkakertomukset, on johdettavissa valistuksen ajan keskustelu yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Aiemmin tasa-arvo – poliittinen tai taloudellinen – ei ollut Euroopassa varteenotettava käsite. Viimeistään Adarion argumenttien myötä keskustelu levisi Ranskan salonkeihin ja sieltä julkiseen keskusteluun. Lahontanin ja Adarion dialogia esitettiin jopa teattereissa.
Graeberin ja Wengrown mukaan kysymys politiikan synnystä sai muotonsa vasta näiden keskustelujen suosion myötä. Varsinainen kysymys on juonnettavissa vuoden 1754 Dijonin akatemian kirjoituskilpailuun. Kilpailun aihe oli kysymys: mikä on alkuperä ihmisen epätasa-arvolle, ja onko se luonnon lakien hyväksymää? Turgot’n ajatus kehityksen polusta ja alkuperäiskansojen kritiikki epätasa-arvosta fuusioituivat.
Kilpailuun osallistui nuori filosofi Jean-Jacques Rousseau kirjoituksellaan diskurssi epätasa-arvosta. Rousseau hävisi, mutta esseestä tuli valistuksen ajan klassikko. Rousseau jatkoi Turgot’n kehittämää tarinaa asettamalla kehitykselle hypoteettisen alkupisteen: ajan, jolloin ihminen oli erakkona vaeltava eläin. Tällä ihmiseläimellä ei ollut ajattelukykyä, vaan pelkät vaistonomaiset mekaaniset mallit. Tällöin vallitsi täysi sosiaalinen tasa-arvo.
Rousseaun mielestä samanlaiseen luontaiseen olotilaan ei ollut enää paluuta. Myöhemmissä kirjoituksissaan hän esitti, että yhteiskunnan olisi omaksuttava piirteitä tästä retorisesta tasa-arvon tilasta, joka vallitsi esimerkiksi huronien keskuudessa. Vuosisadan lopulla tasa-arvoon perustuva edustuksellinen demokratia sai alkunsa Ranskan ja Amerikan vallankumousten myötä. Uusi valtiomuoto perustui eritoten Rousseaun filosofiaan.
Länsimainen tasa-arvoa ja vapautta ihannoiva valtiojärjestelmä sekä myöhempi vaurautta jakava hyvinvointivaltio myös Suomessa perustuvat siis Amerikan alkuperäiskansojen esittämään kritiikkiin aiempia eurooppalaisia kristillisdogmaattisia ja monarkisia yhteiskuntia kohtaan. Tätä ei omana aikanaan huomioitu, eikä Amerikan alkuperäiskansoja ole kunnioitettu heidän antamastaan lahjasta.
Sen sijaan kehitettiin myytti tyhmästä villistä: raakalaisihmisestä, joka elää luonnonmukaisessa tasa-arvon tilassa, ja jonka mielipiteet ovat kaikessa alkeellisuudessaan mitäänsanomattomia.
Kulttuurievoluution päätepiste
Tasa-arvoisuus ei kuitenkaan synny tyhjästä. Jos tasa-arvo olisi luontaista, tämä tarkoittaisi vallankäytön tulleen keksityksi tietyssä ajassa ihmiskunnan menneisyydessä. Primatologeille väite on lähinnä huvittava. Ainoa selitys, joka mahdollistaisi epätasa-arvon ihmisen keksinnöksi olisi, että ihmiskunta ensin unohti sen.
Graeber ja Wengrow painottavat että on todennäköisempää, että vallankäytöstä ja politiikasta on väännetty kättä koko ihmissuvun menneisyyden ajan. Näin tasa-arvo kääntyy ihmisen historiassa päälaelleen: vaivalla luoduksi ja aktiivisesti ylläpidetyksi, ei suinkaan luontaiseksi ja passiiviseksi tilaksi. Samalla kulttuurievoluution perustukset hapertuvat olemattomiin.
Videolla Wengrow vetää maton kulttuurievoluution rippeiden alta. Mitkä ovat todennäköisyydet sille, että ennen asianmukaisten aineistojen keräämistä – ennen arkeologian syntyä, ennen etnografioita – Turgot vain sattui arvaamaan kehityksen kulun todellisen luonteen oikein?
Tieteen on totuttu todistavan vääräksi tällaisia vuosisatojen takaisia alkuoletuksia. Yhteiskunnallisen kehityksen malli on kuitenkin säilynyt ennakkoasetelmiltaan muuttumattomana. Kauemmas esihistoriaan kulkiessa pidetään itsestäänselvyytenä, että poliittiset visiot, hierarkiat, sosiaalisen kanssakäymisen monimuotoisuus, väestömäärät ja teknologinen osaaminen hiipuvat kohti alkupistettä.
Arkeologia osin todistaa tätä kehityksen kulkua. Mutta jos Wengrown toteamuksen ottaa vakavasti, vaikuttaa mahdolliselta, että kulttuurievoluution muodostuttua järkälemäiseksi hyväksytyksi perustotuudeksi on arkeologiassa enimmäkseen tyydytty tulkitsemaan kerrytettyä aineistoa valmiin teoreettisen mallin mukaisesti. Ympyrä sulkeutui arkeologian ”todistettua” kehityksen tarinan totuudeksi.
Nykyään tunnetaan hieman sitä kulttuurihistoriallista taustaa, johon nojautuen filosofipoliitikko Kandiaronk kykeni väittelemään aikakautensa eurooppalaiset suohon. Arkeologinen tutkimus on paljastanut, että vuosisatoja aiemmin, ennen eurooppalaisten saapumista, Mississippi-joen varrella 400 kilometriä Suurten Järvien rannoilta sijaitsi kaupunki, joka tunnetaan nykyään nimellä Cahokia. Kaupungin valtaisat hautakummut ja väkivalloin mestatut ihmisuhrit kielivät kärjekkään epätasa-arvoisesta yhteiskunnasta, joka kesti noin 300 vuotta kunnes yhtäkkiä katosi. Kaupungin hylkäämisen jälkeen alueelle ei muodostunut uutta asutusta. Ikään kuin kaupungin rauniot olisi kierretty kaukaa.
Graeber ja Wengrow esittävät, että Kandiaronkin ja hänen aikalaistensa epäluulot eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan voivat hyvinkin periytyä Cahokian kaltaisista poliittisista kokeiluista. Pohjois-Amerikan kulttuurihistorian avartuessa ei ole enää syytä olettaa näiden mielipiteiden olleen ainoastaan aateliskriittisten eurooppalaisten intellektuellien keksimiä. Alkuperäiskansojen kritiikin kokemusperäisyys vaikuttaa todennäköisemmältä tulkinnalta.
Entä jos toden teolla sallisimme myös esihistoriallisille yhteisöille ja yksilöille samat mielikuvituksen kyvyt, joita politiikan saralla itse harjoitamme? Tällöin ei olisi yllättävää, jos Suomesta ja arktisesta Norjasta löydetyt kivikautiset kylät osoittautuisivat väkirikkaammiksi ja monimuotoisemmiksi kuin myöhemmät Ruotsin vallan aikaiset maalaiskylät. Erilaisten poliittisten järjestelyjen näkeminen esihistoriassa ei olisi pelkkää nyky-yhteiskunnan heijastamista. Lyhytaikaiset poliittiset kokeilut olisivat todennäköisiä aikakaudesta huolimatta, jos lineaarisen kehityksen perusolettamuksesta luovuttaisiin. Vuosi vuodelta tarkentuva esihistoriallinen aineistomassa voikin kätkeä sisälleen useita yllättäviä poliittisia järjestelyjä, joita ei voi ymmärtää kehityksen mallin mukaisesti.
David Graeberin elämäntyö ja tulevaisuudensuunnitelmat päättyivät ennenaikaisesti. Hän menehtyi sisäelintautiin kärsittyään puoli vuotta selittämättömistä oireista, joiden hänen vaimonsa, taiteilija ja kirjailija Nika Dubrovsky, epäilee johtuneen Covid-19 -tartunnasta. Lähes vuosikymmenen mittainen yhteistyö David Wengrown kanssa kulminoituu syksyllä 2021 julkaistavaan kirjaan, jonka työnimi on The Dawn of Everything: a New History of Humanity.
Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Toivottavasti Graeber yhdessä Wengrown kanssa onnistuu postuumisti inspiroimaan uuden sukupolven siristämään läpi valistuksen sokaisevan hohteen ja näkemään ihmisyyden ennakkoluulottomammassa valossa.Video: Graeberin ja Wengrown aiheesta pitämä luento.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
- Artikkelikuva: pixbay.com (CC0)
Lukemista
- Video: Graeber and Wengrow on the Myth of the Stupid Savage
- Graeber, David & Wengrow, David (2.3.2018). How to change the course of human history (at least, the part that’s already happened
- Graeber, David (28.9.2019). La sagesse de Kandiaronk : la critique indigène, le mythe du progrès et la naissance de la Gauche
- Steckley, John. Kandiaronk: A Man Called Rat
- Hodges, Glenn (2011). America’s Forgotten City
- Illinois State Archaeological Survey. Re-Envisioning Greater Cahokia
- Hakonen, Aki (22.7.2019). Simon Tainiaron kivikautisen kalmiston arkeologiset tutkimukset
