Vatsassa lenteli perhosia ja kädet hikosivat. Jännitti. Istuuduin lävistyspöydälle ja aloitimme roikkumisestani vastuussa olevan tiimin kanssa neuvottelut siitä, mihin kohtaan koukut kannattaisi laittaa. Molemminpuolisia kysymyksiä ja perusteluja säestivät käsivarsieni ihoa tunnustelevat, puristelevat, vetelevät ja nipistelevät otteet. Auts. ”Onko tää hyvä?” Ja sitten: ”Tästä ei saa kunnollista otetta ja hartiat nousee korviin. Jos tosta alempaa?” Päätin hylätä omat mielikuvani koukkujen paikoista ja luottaa asiantuntijoihin.
Lävistäjä otti ihostani kunnon otteen. ”No niin, ootko valmis? Hengitä syvään sisään ja puhalla ulos.” Vedin keuhkot täyteen ilmaa. Tunsin viiltävän kivun lävistävän selkäni ihon samalla, kun puhalsin voimalla ilmaa ulos. Kaikki muu ympäriltäni katosi, eikä niiden kolmen sekunnin aikana ollut olemassa muuta kuin minä ja kipu. Kun koukku oli paikoillaan, alkoi lävistyskohtaan hiljalleen levitä jomotus ja lämpö. Hengähdin. ”Kaikki hyvin?” ”Joo.” Sama prosessi toistui kunnes kaikki koukut – kaksi selkään ja kaksi molempiin käsivarsiin – olivat kiinni. Tämä oli jo toinen roikkumiskertani, mutta katselin silti epäuskoisena ihostani törröttäviä koukkuja ja hymyilin. Vieressä ollut toinen osallistuja katseli myös koukkujani ja hymyili sekä niille että minulle. Kipukin oli jo miltei laantunut pelkäksi turtumukseksi, vaikka tuntui silti hieman joka kerta, kun koukut kehon liikkeen voimasta heilahtivat.
Roikkumispaikalla nousun yhteydessä kipu palasi selkeämpänä. Kun köyden toisessa päässä oleva tiimin jäsen alkoi hiljalleen vetää köydestä, tunsin ihooni kohdistuvan vedon kiristyvän. Kivun yltyessä pyysin pysäyttämään köyden vetämisen. Hengittelin hetken kipuun ja koukkuihin totutellen, kunnes tuttu vedon tunteeseen yhdistyvä turtumus levisi koukkukohtiin ja rauhoituin. Kerroin köyden pitelijälle, että voimme jatkaa. Kipu yltyi taas hieman ja hetken kuluttua pyysin pysäyttämään. Oli vaikeaa pysyä tasapainossa ja etsin jaloilla maasta turvaa. ”Et sä voi mihinkään pudota tai kaatua.” Roikuin reunalla, mutta koko ajan turvallisesti ja turvassa, muiden ympäröimänä. Nousin hiljalleen varpailleni, kunnes olinkin jo ilmassa ja muutaman kymmenen sekunnin jälkeen kipukin oli kadonnut ja muuttunut lähinnä vedontunteeksi ihossa. Oli leikin vuoro.
Body suspension -harrastajia Oslo SusCon -tapahtumassa vuonna 2015. Kuva: Leonardo Gandini
Kivun ja hymyn yhteys
Body suspensionia voidaan ajatella väliaikaisena kehonmuokkauksena, jossa keho nostetaan ilmaan roikkumaan ihon lävistävistä koukuista ja niihin kiinnitetyistä köysistä. Itse koukut ovat kiinni kehossa vain roikkumisen ajan ja yleensä koukkureiät arpeutuvat noin vuodessa joko hieman koholleen nouseviksi tai lähes huomaamattomiksi pisteiksi ihossa. Säännöllisemmin roikkumista harrastavilla näkyvämpiä arpia ja jälkiä voi olla enemmän. Useimmat harrastajat suhtautuvat arpiin tai jälkiin hienon kokemuksen sivutuotteina, ja suurempi merkitys kiinnittyy jälkien sijaan itse roikkumiseen. Toisille ne ovat ennemmin merkkejä positiivisista muistoista ja hienoista kokemuksista.
Koukkuja voidaan kiinnittää lähes mihin kohtaan kehoa tahansa ja rajana on oikeastaan vain mielikuvitus ja roikkujan sekä roikkumisesta vastaavan tiimin kokeilunhalu. Varsinainen roikkuminen voi kestää muutamista sekunneista muutamiin tunteihin riippuen lävistyspaikoista, koukkujen määrästä, roikkumisasennosta, mahdollisesta kipukokemuksesta, roikkujan omasta halusta sekä muista roikkujista.
Kiinnostuin body suspensionista pro gradu -tutkielmani aiheena nähtyäni kuvan ystävästäni juuri koukuista alas otettuna. Hänen kasvoillaan oli hymy joka loisti onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja jopa euforiaa. Mielenkiintoni heräsi siitä ristiriitaisesta ensivaikutelmasta, jonka body suspension minussa herätti. Miten kokemus, joka vaikuttaa niin kivuliaalta, voi saada aikaan tuollaisen hymyn? Miten antropologiassa, jossa varsinaista kehollista kipukokemusta on tutkittu länsimaisessa kontekstissa lähinnä kroonisesta, negatiivisesta tai väkivaltaan pohjaavasta perspektiivistä käsin, voitaisiin käsitellä itse valittuja kipukokemuksia? Vaikka antropologiassa valittua kipua onkin sivuttu osana uskonnollisia rituaaleja tai yhteisöllisiä initiaatioriittejä, on niistä puuttunut kipukokemukseen keskittyvä kehollinen perspektiivi.
Tällaista totutusta arkipäiväisestä todellisuudesta poikkeavaa kehollista kokemusta tutkiessani pidin tärkeänä kokeilla roikkumista myös itse. Halusin ymmärtää paremmin, mistä siinä on todella kyse ja miltä se tuntuu, vaikka toki päätökseeni vaikutti myös henkilökohtainen uteliaisuuteni. Tämä osoittautui tutkimukseni kannalta hyväksi valinnaksi, sillä haastateltavieni oli usein vaikeaa kuvailla sanallisesti roikkumisen kehollista kokemusta. Näin myös omat kokemukseni ja niiden pohtiminen auttoivat sanoinkuvaamattoman sanoittamisessa.
Kysyttäessä, miksi he roikkuvat, haastateltavani saattoivat vastata: ”Koska se on niin hauskaa!” Kenttätyöni aikana havaitsin, että body suspensioniin liittyvään hauskuuteen sisältyi usein sen ääneensanomaton vastinpari, haastavuus. Se taas ei ole vain pelkkää itsensä haastamista, vaan voi kivun ja kehollisen leikin välisessä vuorovaikutuksessa olla myös toimintaa joka paljastaa, haastaa ja kyseenalaistaa totuttuja ja itsestään selvinä pidettyjä kehollisia käytäntöjä ja olemisen tapoja. Tätä body suspensioniin liittyvää samaan aikaan sekä kokemuksellista että yhteiskunnallista ja kulttuurista ulottuvuutta kutsun haastavaksi hauskuudeksi. 
Kuva: Leonardo Gandini
Roikkumisen lyhyt historia ja kulttuurinen konteksti
Erilaisia kehoa ja mieltä koettelevia ruumiillisia rituaaleja on harjoitettu kautta aikojen ympäri maailman ja myös modernin body suspensionin voidaan ajatella kuuluvan tähän jatkumoon. Body suspensionin alkuperäiset vaikutteet ja juuret ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen sekä Intian ja Bengalin hindujen rituaaleissa. Modernin body suspensionin tärkeimpänä perustajana pidetään Fakir Musafaria. Pohjois-Dakotassa intiaanireservaattien läheisyydessä kasvanut Musafar kiinnostui kehoa koettelevista kokemuksista muun muassa antropologisia tekstejä luettuaan ja alkoi harjoittaa näihin liittyviä rituaaleja 1960-luvun lopulla alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten opastuksella.
Lävistyskulttuurin historiasta kirjan kirjoittanut Jouni Hokkanen mainitsee, miten länsimainen lävistyskulttuuri kehittyi 1970-luvun alussa Yhdysvaltojen länsirannikon homo- ja kinkypiireissä, joissa myös Fakir Musafar oli osallisena. 1980-luvulle tultaessa lävistyskulttuuri levisi laajemmalle, mutta säilyi silti omanlaisenaan alakulttuurina aina 1990-luvun alkuun asti. Aikojen saatossa moderni body suspension onkin muototunut omaksi länsimaisen lävistyskulttuurin sisäiseksi alakulttuurimaiseksi toiminnaksi, joka ammentaa vaikutteita nimenomaan länsimaisesta lävistys- ja kulttuuriperinteestä. Vaikka lävistyskulttuuri on lähtöisin homo- ja kinkypiireistä, ovat body suspension -tapahtumat enemmän toverillisen rentoja, eikä suurimmalle osalle haastateltavistani roikkumiseen liittynyt mitään seksuaalista.
Verrattuna alkuperäiskansojen siirtymäriitteihin, joissa yleensä keskiössä on yhteisön vaikutus yksilöön, body suspensionissa yksilön oman kokemuksen korostaminen asettaa sen vahvasti länsimaiseen ja moderniin kulttuuriseen kontekstiin. Tästä huolimatta body suspensionissa yhteisöllisyys on kuitenkin vahvaa sekä keholliset että valtiolliset rajat ylittävää yhteisöllisyyttä. Harrastajat eri puolilta maailmaa kokoontuvat convention-tyylisiin kokoontumisiin tai “SusConeihin” vaihtamaan uusinta tietoa sekä roikkumaan ja viettämään aikaa yhdessä.
Roikkumista harrastavat ihmiset pitävät heitä yhdistävänä tekijänä samanlaista epäkonservatiivista, avointa ja kokeilunhaluista arvomaailmaa. Suurin osa haastattelemistani ihmisistä työskenteli työväenluokkaisissa ammateissa tai toimihenkilötehtävissä, mutta mukana oli myös muutamia työttömiä, opiskelijoita ja johtotasolla työskenteleviä. Lisäksi harrastajissa on paljon lävistysalan ammattilaisia ja esiintyviä taiteilijoita. Yksi roikkumiskerta maksaa noin sata euroa, ja hinnalla katetaan lähinnä lävistämisestä aiheutuneet kulut ja hankinnat kuten koukut, lävistysneulat, sertifioidut köydet ja desinfiointiaineet.
Hyvää kipua
Antropologisessa kipututkimuksessa keskityttiin ennen 2000-luvun vaihdetta lähinnä kroonisen kivun tutkimiseen. Näissä tutkimuksissa kipua käsiteltiin negatiivisena, sairauteen liitettävänä kokemuksena ja aistimuksena. Tämä johtuu kroonisen kivun luonteesta, sillä se on vastentahtoisena ja pitkäkestoisena kokemuksena täysin erilaista kuin lyhytkestoinen ja itse valittu kipu. Vasta 2000-luvulle tultaessa myös antropologiassa herättiin laajemmin tutkimaan kipua nimenomaan valittuna kokemuksena ja väylänä johonkin muuhun.
Filosofi ja lääketieteen tohtori Drew Leder tuo esille, miten varallisuuteen, suojaan ja teknologiaan nojaava länsimainen epäkehollinen elämäntyyli sekä mielen ja ruumiin erottaminen on ollut omiaan vieraannuttamaan länsimaista ihmistä sekä kivusta että kivuliaista kokemuksista. Tällöin kipua yritetään yleensä kaikin keinoin joko välttää tai lääkitä pois. Toisaalta taas antropologi Jean Jackson tuo esille, miten kipuun kuuluu olennaisena osana myös sen luotaantyötävyys. Kipua ajatellaan helposti pelkästään fysiologisena aistimuksena, mutta antropologisesta näkökulmasta katsottuna kipu on hyvin kokonaisvaltainen kokemus, johon vaikuttavat niin biologiset, historialliset, kulttuuriset kuin sosiaalisetkin olosuhteet. Jackson kirjoittaa, että ei ole olemassa kipua, joka olisi vain biologista, sillä kaikki kipu on kulttuurin ja merkityksen läpäisemää.
Myös antropologi Mark Zborowskin mukaan kipuun liitettävät kulttuuriset merkitykset usein määrittelevät, onko se hyväksyttävää vai ei, vaikka kyseessä olisikin sensorisesti samankaltainen kipu. Esimerkiksi lääketieteellisin perustein tai urheilusuorituksen yhteydessä aiheutunut kipu voi olla ”hyvää kipua”, mutta vahingossa itsensä satuttaminen puolestaan ei.
Yleensä body suspensionissa kipu tuntuu eniten lävistäessä ja nostossa. Kokemusta leimaavat enemmän kivun ja turtumuksen väliset aallot kuin yksittäinen kova kipu. Kipu itse suspensiokokemuksessa eli ilmassa roikkuessa on puolestaan hyvin häilyvää ja erittäin paljon riippuvaista asennosta, koukkujen paikasta ja roikkujasta itsestään. Se voi joko olla todella kivuliasta tai ei lainkaan. Kivun puuttuminen voikin olla hämmentävää tilanteessa, jossa ikään kuin pitäisi sattua.
Tätä kivun puutetta ja kehon puutumista harrastajat selittävät yleensä ”kivunlievityshormonien” kuten adrenaliinin ja endorfiinin erittymisellä kovan stressin tai shokin seurauksena. Näiden lääketieteellisten syiden rinnalla kulkee myös tietoista ja henkilökohtaista prosessia korostava kivun ja itsensä ylittämisen eetos, jossa kipua käsitellään hyväksymällä se ja kehystämällä se positiiviseen kontekstiin.
Body suspension voidaan toteuttaa myös ulkoilmassa. Kuva: Leonardo Gandini
Vaikka kipu nähdään suurimmaksi osaksi hyvin olennaisena osana koko suspensiokokemusta, useimmat haastateltavat eivät pitäneet sitä tärkeimpänä vaan korostivat, etteivät ole kiinnostuneita roikkumisesta kivun vuoksi, tai että kipu itsessään olisi heille tavoiteltua. Body suspension näyttäytyykin enemmän henkilökohtaiseen kokemukseen nojaavana kamppailuna itsensä kanssa, minkä yhteydessä kipu toimii väylänä tai työkaluna saavuttaa esimerkiksi suspensioista syntyvää euforian, vapauden, voiton tai hyvänolontunnetta. Vaikka kipukokemusta ei sinänsä tavoiteltu, koettiin se usein erottamattomaksi osaksi koko prosessia ja sen haasteellisuutta. Haastateltavani Juho sanoikin: ”Ei se oo siis se, et mä haluan, et se tulee sattumaan, vaan se, että se kuuluu siihen hommaan, et se on se, mistä pitää päästä yli.”
Jotkut haastateltavat saattoivat puhua suspensioiden yhteydessä koetusta kivusta ”mukavana” tai sanoa pitävänsä siitä, toiset taas pitivät kipua jokseenkin epäolennaisena. Jackson esittääkin, että kun kipua aktiivisesti haetaan tai etsitään, esimerkiksi osana urheilua tai seksuaalisen tai uskonnollisen ekstaasin yhteydessä, voidaan kivun sanoa olevan haluttua, koska siihen assosioituu jotain muutakin hyvää. Tässä yhteydessä kipu toimii väylänä johonkin ja on haluttua sen luotaantyöntävyydestä huolimatta, ei niinkään sen takia.
Henkilökohtaisia merkityksiä suspensiokokemuksen yhteydessä koetulle kivulle on loppujen lopuksi yhtä monta kuin on roikkujiakin, mutta kollektiivisesti niihin kietoutuu ajatus siitä, mitä tapahtuu ensisijaisen kipukokemuksen jälkeen. Tutkimukseni aikana esiin tulleita syitä roikkumiselle yhdistävät arkielämää rikkovan ”jotain ihan muuta” -kokemuksen hakeminen, vaikka yksilölliset syyt saattavatkin vaihdella esimerkiksi hyvin fyysisestä suorituksesta aina meditatiiviseen kokemukseen.
Leder tuo esille miten rutinoituneiden, jokapäiväisten toimintojen yhteydessä keho yleensä katoaa, koska emme aktiivisesti ajattele esimerkiksi jalkojemme asentoa kävellessämme tai sormiemme liikkeitä johonkin tarttuessamme. Kivun ja sairauden yhteydessä keho ilmestyy tietoisuuteen hyvin konkreettisesti, kun emme enää pystykään tekemään asioita kuten ennen. Kivulla on myös voima tuoda meidät takaisin kehoomme intensiivisellä tavalla, koska se vaatii yleensä välittömän kehollisen huomiomme. Body suspensionin yhteydessä kehon ilmestyminen tapahtuu myös muuttuneen keho-orientaation, huomion keskittymisen, odotuksen, objektivoinnin sekä kosketuksen kautta aina kivuttomista silityksistä kipua lähestyviin nipistelyihin koukkupaikkoja valitessa.
Kyseenalaistava kehollinen leikki
Sosiologi Chris Shilling huomauttaa, että keho voi ilmestyä tietoisuuteen myös luovuuden kautta, ja filosofi Kristin Zeiler tuo esille kehon ilmestymisen nautinnollisessa kontekstissa esimerkiksi uudenlaista kehollista taitoa opetellessa. Tässä valossa kipu ja sairaus eivät ole ainoita tiloja, joissa keho ilmestyy tietoisuuteen. Se on mahdollista myös intensiivisessä kehollisessa leikissä, joka eroaa tarpeeksi ”normaalista olemisen tilasta”. Kun keho on yhtäkkiä ilmassa koukkujen varassa ja myös kehon totutut painopisteet muuttuvat, muuttuu väistämättä koko keho-orientaatio ja kehon tuntemus. Tällöin myös tietoisuus kehosta voi muuttua tai ilmestyä riippumatta siitä, tunteeko roikkuja sillä hetkellä kipua vai ei.
Esimerkiksi koukuista alas tullessa saattaa painovoima iskeytyä kehoon voimakkaasti painopisteiden muuttuessa takaisin arkikokemusta vastaavaksi, jolloin roikkujasta voi tuntua siltä, kuin painuisi lattiasta läpi ja kasaan. Näin body suspensionissa itsensä haastamisen lisäksi haastetaan, kyseenalaistetaan ja tehdään näkyväksi myös tavallista arkipäiväistä kehollista olemassaoloa aina painovoiman vaikutuksia myöten.
Kivun läsnäolosta huolimatta body suspension -tapahtumat sisältävät myös paljon naurua ja hymyjä. Ilmassa ollessaan roikkujat voivat käyttää kehoaan hyväksi hyvinkin luovilla ja leikkisillä tavoilla. He voivat esimerkiksi ottaa välillä vauhtia lattiasta ja pyöriä yhdessä toisten roikkujien kanssa ympäri karusellin lailla, ponkaista itsensä liikkeelle ympäröivistä seinistä ja pylväistä tai vaikka soittaa roikkumisen yhteydessä mandoliinia. Uusia roikkumistapoja ja -paikkoja myös jatkuvasti kokeillaan ja keksitään yhdessä alakulttuureille ominaisessa tee se itse -hengessä. Kenttätyöni aikana vuosina 2014-2015 suspensioita tehtiin esimerkiksi liikkuvassa metrossa samalla lehteä lukien, avantoon laskeutumalla ja kuohuvan kosken yläpuolella välillä vedessä jalkoja kastaen.
Body suspensionissa voidaan ajatella olevan yhtä aikaa kyse sekä kivun että nautinnollisen leikin kautta tapahtuvasta kehon ilmestymisestä, tai niiden eräänlaisesta välimuodosta: haasteellisesta ilmestymisestä. Keho näyttäytyy aktiivisesti ja tietoisesti valittua epämukavuutta ja kipua kokevana, mutta lopulta nämä voittavana ja nautintoa, hyvää oloa ja onnistumista tuottavana. Näin haasteellisesti ilmestyneestä kehosta tulee osa suspensiokokemuksen haastavaa hauskuutta.
Leikkiin sisältyy antropologi Riitta Hännisen mukaan sen kokemuksellisesti leikkisän ja arkielämästä irrallisen ulottuvuuden lisäksi myös sen normaalikulttuurista tai arkitodellisuutta kyseenalaistava voima. Tässä mielessä body suspension näyttäytyy luovana kehollisena leikkinä ja alakulttuurina, jossa vapaaehtoisesti valitun kivun kautta kyseenalaistetaan ja tehdään näkyväksi itsestään selvinä pidettyjä asioita. Näitä voivat olla kivun negatiivisesti värittynyt kulttuurinen konteksti tai arkinen kehollinen olemassaolo, kuten esimerkiksi metrolla matkustaminen tai painovoiman vaikutus. Samanlaista kyseenalaistavaa ja paljastavaa voimaa on myös antropologialla tieteenä: nähdäkseen lähelle on usein myös katsottava kulttuurisesti tai jopa kehollisesti kauas. 
Oslo SusConin osallistujia. Kuva: Leonardo Gandini
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Sara Kettunen
- Artikkelikuva: Niina Heikkinen roikkumassa Oslo SusCon -tapahtumassa. Kuvaaja: Finsterling
Lukemista
- Manfredi, Federica. 2019. Learning to Fly: A Story Tale for My Three Year Old Son. An Unconventional Ethnographic Restitution of a Creative Investigation on Body Suspensions. Irish Journal of Anthropology 22(1): 194–204.
- Norjalaisen suspensioryhmä Wings of Desiren sivut
- Suomalaisen Hell City Hookers -ryhmän Instagram-tili @hellcityhookers
