Creepypasta on kauhua, joka tavoittelee aitoutta ja vapautta

Verkossa yhtei­söl­li­ses­ti kehi­tel­lyt kau­hu­ta­ri­nat pyrkivät vai­kut­ta­maan aidoilta ja hämär­tä­mään fiktion ja todel­li­suu­den rajoja. Kaupalliset tahot ja omaeh­toi­set yhteisöt ruokkivat toisiaan, ja kysy­myk­set omis­ta­juu­des­ta muuttuvat epä­sel­vik­si. Kenelle kauhu kuuluu?

1990-luvulla arki­päi­väis­ty­neen inter­ne­tin havait­tiin jo varhain muuttavan kan­san­kult­tuu­ria. Ihmisten välinen viestintä noudatti netissä joitakin esi­di­gi­taa­li­sel­ta ajalta tuttuja kaavoja mutta uudisti toisia.

Digitaalisilla alus­toil­la yksi­tyis­hen­ki­löis­tä koos­tu­vien ala­kult­tuu­rien ja kau­pal­lis­ten toi­mi­joi­den välinen raja on häilyvä. Tämän vuoksi internet-folklo­ris­tii­kas­sa verkkoa on kutsuttu hybri­di­sek­si ympä­ris­tök­si: siellä ver­na­ku­laa­ri ja kau­pal­li­nen val­ta­kult­tuu­ri sekoit­tu­vat jat­ku­vas­ti toisiinsa.

Käsitettä “ver­na­ku­laa­ri” käytetään kult­tuu­rin­tut­ki­muk­ses­sa hieman ongel­mal­lis­ten kansa-alkuisten sanojen kor­vaa­ja­na. Vernakulaari on vas­ta­koh­ta ins­ti­tu­tio­naa­li­sel­le, ja merkitsee ihmisten omaeh­tois­ta kult­tuu­ria.

Verkossa taval­li­set käyttäjät ideoivat keskenään mitä epä­kau­pal­li­sim­pia pro­jek­te­ja, mutta tämä vaatii vähintään yritysten tarjoamia alustoja ja yhteyksiä. Organisaatiot taas pyrkivät inhi­mil­lis­tä­mään itseään esi­mer­kik­si rennoilla blogeilla, some­vai­kut­ta­jien spon­so­roin­nil­la ja hyö­dyn­tä­mäl­lä mai­non­nas­sa hetken kuumimpia – tai jo aut­ta­mat­ta van­hen­tu­nei­ta – meemejä. Valtavirta ja vas­ta­kult­tuu­ri kie­tou­tu­vat tiiviisti toisiinsa.

Eräs esimerkki verkon hybri­di­syy­des­tä on digi­taa­lis­ta kauhua edustava cree­py­pas­ta. Creepypastalla viitataan puis­tat­ta­viin tari­noi­hin, jotka leviävät yleensä teks­ti­muo­dos­sa mutta joskus myös visu­aa­li­sen oheis­ma­te­ri­aa­lin kera. Creepypasta on erään sortin copy­pas­taa: tekstiä, jota on helppo kopioida ja liittää (copy-paste) toisaalle. Se on inter­ne­tin syn­nyt­tä­mää kerrontaa, joka pohjautuu iäk­kää­seen kau­hu­ta­ri­noi­den perin­tee­seen.

Digikauhu on laaja genre, jonka alle mahtuu monia häi­rit­se­viä tarinoita. Moniin muihin kau­hu­fik­tioi­hin ver­rat­tu­na cree­py­pas­ta on tyy­pil­li­ses­ti vapaammin liikkuvaa ja siksi läh­tö­koh­tai­ses­ti vai­keam­paa hyödyntää kau­pal­li­ses­ti. Tarinat irtoavat helposti synty-ympä­ris­tös­tään ja tekijät häviävät verkon poimuihin. Tekstit hou­kut­ta­vat käyttäjiä ins­pi­roi­tu­maan: jat­ko­ke­hit­tä­mään tarinoita, luomaan oheis­tai­det­ta ja perus­ta­maan wiki­si­vu­ja. Creepypasta edustaa fani­fik­tion tavoin omaeh­tois­ta ja yhtei­söl­lis­tä luovuutta.

Näin tii­vis­tet­ty­nä cree­py­pas­ta kuulostaa osal­lis­ta­van ja rajoit­ta­mat­to­man ilmaisun ide­aa­li­muo­dol­ta. Kuitenkin myös vir­tu­aa­li­nen tari­nan­ker­ron­ta johtaa rajan­ve­toi­hin, kiis­toi­hin ja hal­tuun­ot­toi­hin. Näiden meka­niik­ko­jen ymmär­tä­mi­nen on folklo­ris­tii­kal­le tärkeää, ja mediaym­pä­ris­tön luonnetta hei­jas­ta­va tari­nan­ker­ron­ta onkin eräs nyky­folklo­ris­tii­kal­le oleel­li­nen tut­ki­mus­koh­de.

Tässä artik­ke­lis­sa käyn läpi cree­py­pas­tan luovaa leikkiä aitou­del­la, suhdetta ker­ron­ta­pe­rin­tee­seen sekä sitä, mitä cree­py­pas­tan kautta voi oppia ver­na­ku­laa­rin kult­tuu­rin ja ins­ti­tuu­tioi­den välisen suhteen jän­nit­teis­tä. Artikkeli kokoaa yhteen havain­to­ja, joita kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen aloilla on 2010-luvun aikana tehty. Folkloristiikan lisäksi näitä aloja ovat muun muassa kir­jal­li­suus­tie­de ja peli­tut­ki­mus.

Pyrkimys aitouteen

Creepypasta asettuu osaksi pitkää nyky­ta­ri­noi­den jatkumoa. Nykytarinat ovat kiertäviä ker­to­muk­sia, joissa saatetaan kuvata esi­mer­kik­si lähei­sel­le tapah­tu­nut­ta erikoista kokemusta. Tunnettuja nyky­ta­ri­noi­ta ovat mm. ker­to­muk­set katoa­vas­ta lif­taa­jas­ta tai lei­ria­lu­een lähis­töl­lä hiip­pai­le­vas­ta mur­haa­jas­ta. Niihin sisältyy usein lei­kil­li­syyt­tä ja epä­us­kot­ta­vil­ta vai­kut­ta­vien tapah­tu­mien totuus­poh­ja jää kysee­na­lai­sek­si. Ei ole itsestään selvää, usko­taan­ko nyky­ta­ri­noi­ta. Ihmiset antau­tu­vat mie­lel­lään pelo­tel­ta­vik­si vaikkapa lei­ri­nuo­tiol­la kerrotun kau­hu­ju­tun äärellä tai har­ras­ta­mal­la kes­kiyöl­lä autio­ta­lois­sa kum­mi­tus­tu­ris­mia. 

Näiden aiheiden ja ympä­ris­tö­jen tiimoilta leviävät tarinat voivat olla iki­van­ho­ja. Kuten folklo­ris­ti Bill Ellis sanoo, käsite “nyky­ta­ri­na” pätee pit­käi­käis­ten­kin ker­to­mus­ten kohdalla jos niiden sisältö sopii nyky­päi­vään. Myös digi­taa­li­sis­sa ympä­ris­töis­sä har­ras­te­taan tari­noi­den todeksi elämistä. Virtuaalisen syö­ve­rei­hin tehdään lei­kil­li­siä ja vakavia tut­ki­mus­mat­ko­ja kuin autio­ta­loi­hin konsanaan.

Keskeinen angloa­me­rik­ka­lai­sen folklo­ris­tii­kan käsite täl­lai­sel­le toi­min­nal­le on ostension. Suomennan han­ka­lah­kon termin toteut­ta­mi­sek­si. Tarinoiden, esi­mer­kik­si kum­mi­tus­jut­tu­jen, toteut­ta­mi­nen ilmenee usein esi­tyk­si­nä, näy­tel­mi­nä ja eläy­ty­mi­si­nä. Verkko tarjoaa paljon uusia mah­dol­li­suuk­sia täl­lai­siin per­for­mans­sei­hin.

Creepypastan saralta löytyy moni­puo­li­ses­ti esi­merk­ke­jä toteut­ta­mi­sen eri tavoista, sillä cree­py­pas­ta-teks­teis­sä pyritään usein aitouden vai­ku­tel­man luomiseen. Joskus aitoutta tavoi­tel­laan tie­toi­ses­ti, kau­hu­ker­ron­nan perin­tei­tä kun­nioit­taen. Toisinaan vai­ku­tel­ma syntyy itsestään osana inter­ne­tin toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­ta: verkossa monen­lai­set tekstit ja tarinat leviävät rin­nak­kain, eikä niiden lähteiden tai totuus­poh­jan arviointi ole aina helppoa.

Creepypastat sijoit­tu­vat usein tyy­pil­li­sil­le internet-alus­toil­le: ne tyy­li­tel­lään kertojien omiksi, mah­dol­li­ses­ti reaa­liai­kai­sik­si koke­muk­sik­si, mikä on hen­ki­lö­koh­tais­ten blogien, syöt­tei­den ja video­ka­na­vien aika­kau­del­la arkista. Toiset tarinat, kuten laji­tyy­pin ikoniksi muo­dos­tu­nut Slender Man ‑hirviö, ilmenevät kau­heuk­sien todis­tusai­neis­to­na käy­tet­tyi­nä kuva­muok­kauk­si­na. Jotkut tarinat muo­toil­laan uskot­ta­vaan muotoon löy­de­tyik­si päi­vä­kir­joik­si, kadon­neik­si tal­len­teik­si ja aiemmin sala­tuik­si tie­teel­li­sik­si rapor­teik­si. Tekstistä täytyy löytyä looginen selitys sille, miten se päätyi kier­tä­mään verkkoon.

Kun tarinan muoto on aidon kaltainen, sen toteu­tu­mi­nen helpottuu. Creepypasta Candle Cove on kau­hu­ta­ri­na, joka muis­tut­taa muo­dol­taan taval­lis­ta verk­ko­kes­kus­te­lua. Fiktiivisen kes­kus­te­lua­lu­een käyttäjät, siis tarinan hahmot, muis­te­le­vat lap­suu­des­sa näke­mään­sä, epä­to­del­li­sel­ta kuu­los­ta­vaa televisio-ohjelmaa nimeltä Candle Cove. Teksti syntyi fiktiona: tekijä Chris Straub julkaisi sen ensin omilla sivuil­laan. Candle Cove oli kuitenkin otollinen yhtei­söl­li­sel­le hal­tuu­no­tol­le.

Tekstiä alettiin levittää tekijästä irrallaan ja esi­mer­kik­si kopioida pätkissä eri foo­ru­meil­le, joiden käyttäjät saat­toi­vat luulla kes­kus­te­lua aidoksi – ehkäpä jopa osal­lis­tua siihen alku­pe­räis­tä käsi­kir­joi­tus­ta muuttaen. Tarina oli siis näy­tel­tä­vis­sä. Alustan vaihdos mah­dol­lis­ti cree­py­pas­tan toteut­ta­mi­sen vir­tu­aa­li­se­na per­for­mans­si­na.

Candle Coven tarinalle keskeinen tv-ohjelma inspiroi käyttäjiä luomaan audio­vi­su­aa­lis­ta mate­ri­aa­lia sarjasta. Niinpä ohjel­mas­ta, jota ei ollut olemassa, löytyy nyt googlaa­mal­la lisäinfoa, uusia muis­te­luk­sia ja huolella tehtyjä video­pät­kiä. Straub on ollut otettu fanien luo­vuu­des­ta: löysihän kirottu tele­vi­sio­sar­ja näin tavan käydä todeksi verkossa muutenkin kuin vain tekstinä.

Eräs toinen toteu­tu­mi­sen tapa on synkempi. Slender Man nousi val­ta­vir­taan vuonna 2014 kahden cree­py­pas­tas­ta vai­kut­tei­ta ottaneen wiscon­si­ni­lai­sen nuoren puu­ko­tet­tua ikä­to­ve­ri­aan. Poliisitutkinnassa he kertoivat pyr­ki­neen­sä näin kutsumaan Slender Manin luokseen. Useat kult­tuu­rin­tut­ki­jat ovat nähneet rikoksen saaman huomion edustavan media­pa­niik­kia, jossa internet kehys­te­tään nuorille vaa­ral­li­sek­si paikaksi. Puukotuksen uuti­soin­ti rinnastuu jo kulu­nei­siin kohuihin elokuvien ja pelien väki­val­las­ta.

On silti huo­mioi­ta­va, että kau­pal­li­siin tuot­tei­siin ver­rat­tu­na cree­py­pas­tas­sa fik­tii­vi­nen kehys usein puuttuu tai se häi­vy­te­tään tar­koi­tuk­sel­la. Mikään ei suoraan viestitä cree­py­pas­taan tör­mää­väl­le verkon käyt­tä­jäl­le, että hän tutkii kuvit­teel­lis­ta tekstiä. Nämä kau­hu­ta­ri­nat vaativat siis kriit­ti­syyt­tä ja media­lu­ku­tai­toa. Mikään ei kui­ten­kaan viittaa siihen, että usko itse hirviöön olisi yleistä tai edes pienen ryhmän jakamaa – tär­keäm­pää on se, että verk­ko­yh­tei­sö pyrkii tuot­ta­maan uskoa hirviötä ympä­röi­vään ker­to­mus­pe­rin­tee­seen.

Nämä toteu­tu­mi­set ovat osa verkossa havait­ta­vaa pelil­lis­ty­mis­tä. Tarinat voivat vaatia osal­lis­tu­mis­ta, laajentua vir­tu­aa­li­sen ympä­ris­tön ulko­puo­lel­le ja sisältää toimintaa tosi­maa­il­mas­sa. Näin on mah­dol­lis­ta tehdä todel­li­suu­des­ta jän­nit­tä­väm­pää ja liittää myös satun­nai­sia netin­käyt­tä­jiä juonen ete­ne­mi­seen. Tarinoista tulee inte­rak­tii­vi­sia ja ihmisille lähei­sem­piä.

Kuten nyky­ta­ri­noi­den kohdalla, ei kannata keskittyä siihen, usko­taan­ko näitä tarinoita todella. Yksittäiset tapaukset eivät vielä viittaa siihen, että inter­ne­tin kau­hu­ker­to­muk­set tuot­tai­si­vat erityisen tehok­kaas­ti uskoa kuvit­teel­li­siin hir­viöi­hin. Sen sijaan aitouden tavoit­te­lu kertoo yhtei­söl­li­ses­tä sitou­tu­mi­ses­ta kult­tuu­rin­tuot­tee­seen ja ympä­ris­tös­tä, jossa totuu­del­la voi leikkiä uusin tavoin. Pyrkimys uskot­ta­vuu­den yllä­pi­toon liittää ihmiset samaan leikkiin.

Slender Man. Kuva: Harem Malik (CC BY 2.0)

Vernakulaari ja instituutiot

Suosion kasvaessa cree­py­pas­tat eivät jää ver­na­ku­laa­rin eli taval­lis­ten netin­käyt­tä­jien piiriin. Kaupalliset toimijat näkevät mah­dol­li­suu­den hyötyä toi­mi­vas­ta ideasta. Slender Man kehittyi yhtei­söl­li­ses­ti, har­ras­te­li­joi­den ja itse­näis­ten tai­tei­li­joi­den voimin. Syntyi kuva­muok­kauk­sia, indie-tie­to­ko­ne­pe­le­jä ja vapaa­muo­toi­sia YouTube-sarjoja kuten Marble Hornets.

Samalla verk­ko­yh­tei­sö pyrki vält­tä­mään liian tarkkoja rajauksia ja seli­tyk­siä – hirviön taus­ta­ta­ri­nas­ta ei tahdottu liian ahdasta. Institutionaalinen ahneus kuitenkin sotki kuviot.

Koska Slender Man haluttiin säilyttää kaikkien hyö­dyn­net­tä­vis­sä, myös kau­pal­li­set tuo­tan­to­yh­tiöt saat­toi­vat julkaista hirviöstä sisältöä. Tällöin yhtiöt saivat teki­jä­noi­keu­det omaan tul­kin­taan­sa. Tämä tulkinta on ident­ti­nen ver­na­ku­laa­ris­ti syntyneen hirviön kanssa, joten minkä tahansa myöhemmän tuotoksen on voitu väittää kopioivan juuri kau­pal­lis­ta Slender Mania.

Tekijänoikeuslakiin eri­kois­tu­nut pro­fes­so­ri Cathay Smith on vah­vis­ta­nut, että Slender Man totisesti on vapaasti käy­tet­tä­vis­sä oleva, verk­ko­yh­tei­sön yhteinen luomus. Internetistä löytyy silti yhä väärää tietoa ja varoi­tuk­sia, joiden mukaan Slender Manin hahmon käyttö omissa teoksissa olisi teki­jä­noi­keus­rik­ko­mus. Tällä on Smithin mukaan luovuutta rajaava vaikutus. 

Amerikkalainen teki­jä­noi­keus­pa­ra­dok­si on erityisen irvokas, sillä Slender Mania ei olisi olemassa kau­pal­li­se­na tuotteena ilman yhtei­söl­lis­tä luovuutta, joka perustui vapauteen ideoida.

Tapaus osoittaa kau­pal­lis­ten tahojen ja ruo­hon­juu­ri­ta­son yhtei­sö­jen välillä val­lit­se­van kitkan. Yhtiöt saattavat omia ver­na­ku­laa­ria kult­tuu­ria hävyt­tö­mäs­ti. Valtavirran ins­ti­tuu­tiot näyttävät tällöin luovuuden jarruilta. Kokonaiskuva on tietenkin moni­sä­vyi­sem­pi. Myös ver­na­ku­laa­ri omiminen on yleistä.

Creepypasta ins­pi­roi­tuu sään­nöl­li­ses­ti ins­ti­tu­tio­naa­li­sis­ta kult­tuu­rin­tuot­teis­ta ja kommentoi niitä epä­suo­ras­ti. Eräs oma ala­la­jin­sa ovat ”kadonneet jaksot”: ker­to­muk­set, joissa tunnetut tele­vi­sio­sar­jat on outou­tet­tu makaa­be­ris­ti. Verkossa kiertää tarinoita muun muassa jaksoista, joissa Bart Simpson kuolee (Dead Bart) ja itse­mur­han tekevät sekä Paavo Pesusieni (Squidward’s Suicide) että Mikki Hiiri (Suicidemouse.avi).

Populaarikulttuuri päätyy väis­tä­mät­tä osaksi ver­na­ku­laa­ria viihdettä. Kaupalliset toimijat tekevät hahmoista tun­net­tu­ja, minkä jälkeen ala­kult­tuu­rit hyö­dyn­tä­vät hahmojen statusta ja sym­bo­liik­kaa aivan vas­tak­kai­siin­kin tar­koi­tuk­siin.

Tätä luovaa omimista voi havaita nimi­merk­ki Jadusablen (Alexander D. Hall) BEN Drowned ‑cree­py­pas­tas­sa, joka syntyi vuonna 2010 lyhyenä tekstinä video­pät­kien kera mutta kasvoi pitkäksi, monilla alus­toil­la ker­ro­tuk­si eepok­sek­si. Tarinan keskiössä on vuonna 2000 ilmes­ty­nyt The Legend of Zelda: Majora’s Mask ‑peli, jonka läh­de­koo­dia Hall räätälöi voi­dak­seen lisätä rii­va­tus­ta peli­ka­se­tis­ta kertovan kau­huseik­kai­lun oheen oma­pe­räis­tä kuva­ma­te­ri­aa­lia.

Nintendon tuote sai uuden elämän itse­näi­sen tari­nan­ker­to­jan rie­po­tel­ta­va­na. Oikea, monien tuntema peli kymmenen vuoden takaa oli loistava väline käsitellä mm. nos­tal­gian koke­muk­sia. Koska Majora’s Maskin tiedetään ilmes­ty­neen kiireellä ja täynnä virheitä, cree­py­pas­tan kuvaamiin demo­ni­siin vää­ris­ty­miin sisältyy näh­däk­se­ni myös epäsuoraa kri­tiik­kiä peli­teol­li­suut­ta kohtaan. Joka tapauk­ses­sa BEN Drowned on eräs vastaisku kau­pal­li­suu­del­le: se on oikean tuotteen hyväk­si­käyt­töä oman tarinan ker­to­mi­sek­si.

Suicide Mouse. Kuva: Creepypasta​.com.

Omaehtoisia lainauksia

Creepypasta omii sisältöä ahkerasti myös kau­pal­li­sen val­ta­vir­ran ulko­puo­lel­ta. Tämä johtaa kieh­to­viin yhdis­tel­miin ja paljastaa, miten ihmisillä on tietoa ja näke­myk­siä sekä kult­tuu­rin toi­min­ta­pe­ri­aat­teis­ta että sen tut­ki­muk­ses­ta. Samalla huomio kiin­nit­tyy kult­tuu­ri­sen lainailun eettisiin ongelmiin.

Kun Slender Mania kehi­tel­tiin Something Awful ‑kes­kus­te­lua­lu­eel­la vuonna 2009, käyttäjät ammen­si­vat tun­te­mas­taan kan­san­pe­rin­tees­tä ja folklo­ris­ti­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta. Hirviölle pyrittiin luomaan pitkä ja uskottava historia. Yksi ensim­mäi­sis­tä kuva­muok­kauk­sis­ta muistutti 1500-luvun puu­piir­ros­ta, ja eräs kes­kus­te­li­ja kertoi löy­tä­neen­sä folklo­ris­ti W. K. McNeilin Ghost Stories from the American South ‑kirjasta viit­tauk­sen Slender Maniin. McNeilin kirjassa tällaista tarinaa ei todel­li­suu­des­sa ole. Kyseessä oli siis kyseisen käyttäjän itse keksimä nyky­ta­ri­na, jonka hän esitti kuuluvan tun­net­tuun folklo­ris­ti­seen teokseen.

Folkloristit Michael Dylan Foster ja Jeffrey Tolbert ovat nimenneet ilmiön folklo­res­kik­si. Sillä tar­koi­te­taan tarinoita, jotka on raken­net­tu niin, että niitä voi luulla folklo­rek­si.

Esimerkki tästä on Hayao Miyazakin elokuva Henkien kätkemä (2001), joka on pul­lol­laan japa­ni­lai­sen kan­san­pe­rin­teen hahmoja ja ympä­ris­tö­jä – paitsi että ne ovat kaikki Miyazakin ja Ghibli-ani­maa­tios­tu­dion luomuksia, joilla ei ole mitään his­to­rial­li­sia tai ver­na­ku­laa­re­ja vas­ti­nei­ta. Ne kuitenkin vai­kut­ta­vat uskot­ta­vil­ta, ja lisäksi elokuva sisältää monia folklo­rel­le tyy­pil­li­siä käänteitä kuten muo­don­muu­tok­sia.

Onnistunut folklo­res­ki vaatii perinteen tois­tu­vien teemojen ja meka­niik­ko­jen sekä alan tut­ki­muk­sen ymmär­rys­tä. Slender Mania ideoineet henkilöt hal­lit­si­vat tämän ja käyttivät tun­te­maan­sa perin­net­tä hyväkseen.

Eräs osal­lis­tu­ja pyrki yhdis­tä­mään Slender Manin skan­di­naa­vi­seen myto­lo­gi­aan viit­taa­mal­la Edda-runoelman jumala Odiniin. Idea ei saanut kan­na­tus­ta, ja se pitkälti sivuu­tet­tiin. Yhteisö päätyi omassa ”folklo­ris­ti­ses­sa ana­lyy­sis­saan” siihen, ettei skan­di­naa­vi­nen mytologia vienyt hahmoa kiin­nos­ta­vaan suuntaan.

Toinen myytin hal­tuun­ot­to nousi mer­kit­tä­vään rooliin: tii­be­tin­budd­ha­lai­nen käsite tulpa oli käyt­tä­jis­tä hyvin hyö­dyl­li­nen. Sen mukaan ajatus voi muuttua fyy­si­sek­si ja vapautua luojansa hal­lin­nas­ta. Tämä merkitsi Slender Manin tapauk­ses­sa sitä, että kes­kus­te­lua­lue kuva­muok­kauk­si­neen oli vahin­gos­sa tehnyt hirviöstä todel­li­sen. ”Todellinen” on myös tässä ase­tet­ta­va lai­naus­merk­kei­hin: Slender Manin tul­pa­mai­suus oli uusi tapa leikkiä aitou­del­la.

Tapaukset osoit­ta­vat, kuinka tari­nan­ker­ron­ta usein omii myös ver­na­ku­laa­ris­sa muodossa eri­lais­ten kult­tuu­rien kuvastoa pyr­kies­sään luomaan uutta vanhaa perin­net­tä. Tämäkin on hybri­di­syyt­tä, maa­il­man­laa­jui­sen tie­to­ver­kon mah­dol­lis­ta­maa luovaa ideoiden yhdis­te­lyä. Perinne voi uusiin asiayh­teyk­siin siir­ret­täes­sä muuttua kar­keas­ti­kin – ja aiemmat kult­tuu­ri­set mer­ki­tyk­set saattavat kadota kokonaan, kuten digi­taa­li­ses­ta kauhusta kir­joit­ta­nut kult­tuu­rin­tut­ki­ja Tosha Taylor huomioi.

Hayao Miyazakin elokuva Henkien kätkemä (2001) on esimerkki folklo­res­kis­ta.

Haltuunotto voi kohdistua myös yksit­täi­seen teokseen, mikä johtaa toi­sen­lai­siin teki­jä­noi­keus­ky­sy­myk­siin. SCP Foundation on 4chan-foo­ru­mil­la kehitelty fik­tii­vi­nen orga­ni­saa­tio, jonka tiimoilta on tuotettu paljon outoa sisältöä.

Organisaation ikonisin para­nor­maa­li hahmo on SCP-173:ksi nimetty Patsas (”The Statue”). SCP:n maailma on kiehtova koko­nai­suus, mutta Patsasta esittävä kuva osoit­tau­tui taus­tal­taan kysee­na­lai­sek­si: siinä on japa­ni­lai­sen kuvan­veis­tä­jä Izumi Katon teos ”Untitled 2004”. Katon patsas tuli tun­ne­tuk­si SCP:n kautta, mikä muutti teoksen tul­kin­ta­ke­hys­tä rajusti, eikä kuvan­veis­tä­jä tie­ten­kään ollut tyy­ty­väi­nen. SCP Foundationin wiki­si­vul­le on liitetty tietoa kuvan oikeasta taustasta, mikä on poik­keuk­sel­lis­ta. Sivu pyrkii muuten käsit­te­le­mään sisäl­töään aitona. Izumi Kato salli käyttää teostaan toisen käden taiteena, mutta SCP:n sivulle lisätyt teki­jä­noi­keus­lausun­not alle­vii­vaa­vat kau­hu­ta­ri­nan ja japa­ni­lais­tai­tei­li­jan veis­tok­sen välistä jyrkkää eroa.

Creepypastan kaltaisen kerronnan synnyssä hyö­dyn­ne­tään siis usein var­hai­sem­paa aineistoa, josta folklo­ris­tii­kan näkö­kul­mas­ta kiin­nos­ta­vin­ta saattaa hyvinkin olla… folklo­ris­tiik­ka itse. Niin innois­saan folklo­ris­tit ovat olleet cree­py­pas­tan tavasta käsitellä kan­san­pe­rin­net­tä, että Slender Manin raken­tu­mis­ta on eritelty jo kahdessa kirjassa.

Internetin omaeh­toi­nen luovuus lainaa joka tapauk­ses­sa kaik­kial­ta, eikä se aina välty ongel­mil­ta. Vernakulaari hal­tuun­ot­to voi sivuuttaa teki­jä­noi­keu­det ja alku­pe­räi­set asiayh­tey­det ins­ti­tu­tio­naa­li­sen tavoin. Omaehtoinen tari­nan­ker­ron­ta ei ole aina omaa.

Lopuksi

Kuvaamani cree­py­pas­ta vaikuttaa 2010-luvun ilmiöltä ja tuon vuo­si­kym­me­nen somea­lus­to­jen peril­li­sel­tä. Uusi vuo­si­kym­men uusine alus­toi­neen toden­nä­köi­ses­ti muuttaa kau­hu­ker­ron­nan kieltä ja muotoa jälleen. Esimerkiksi suo­ra­tois­to­lä­he­tyk­set ja somessa tietyn määräajan jälkeen uutis­vir­ras­ta katoavat julkaisut tarjoavat toi­sen­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia laa­jen­ne­tun todel­li­suu­den outout­ta­mi­seen.

Twitterissä, Instagramissa ja TikTokissa kauhua tuo­te­taan­kin sään­nöl­li­ses­ti. Hybridisen ympä­ris­tön hengessä tee-se-itse-tekijät voivat täysikuun noustessa muuttua kau­pal­li­sik­si toi­mi­joik­si…

Yllä hah­mo­tel­lut cree­py­pas­tan omi­nai­suu­det, joista osa periytyy jo inter­ne­tiä edel­tä­vis­tä nyky­ta­ri­nois­ta, säilyvät toden­nä­köi­ses­ti tavalla tai toisella osana tie­to­verk­ko­jen oma­laa­tuis­ta luovuutta. Vernakulaari kau­hu­ker­ron­ta on yhä aitouden kanssa flirt­tai­le­vaa leikkiä, joka imitoi ja uudistaa kan­san­pe­rin­net­tä. Se lainailee luul­ta­vas­ti jat­kos­sa­kin mitä eri­lai­sim­mis­ta yhtei­söis­tä, laji­tyy­peis­tä ja perin­teis­tä – ja joutuu ennen pitkää itse ins­ti­tuu­tioi­den omit­ta­vak­si.

  1. Blank, Trevor J. & Lynne S. McNeill (toim.) 2018: Slender Man Is Coming: Creepypasta and Contemporary Legends on the Internet. Logan: Utah State University Press.
  2. Ellis, Bill 2003: Aliens, Ghosts, and Cults: Legends We Live. Jackson: University Press of Mississippi.
  3. Foster, Michael Dylan & Jeffrey A. Tolbert (toim.) 2016: The Folkloresque: Reframing Folklore in A Popular Culture World. Logan: Utah State University Press.
  4. Heikkinen, Henrik 2019: Kodissa asuva vieras. Tietokoneen voima Internet-kauhussa. Pro gradu ‑tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://​jyx​.jyu​.fi/​h​a​n​d​l​e​/​1​2​3​4​5​6​7​8​9​/​6​2​637
  5. Henriksen, Line 2013: “A Short Bestiary of Creatures from The Web.” Teoksessa Jenzen, Olu & Sally R. Munt (toim.) 2013: The Ashgate Research Companion to Paranormal Cultures, 405 – 416. Ashgate Publishing.
  6. Kinsella, Michael 2011: Legend-Tripping Online: Supernatural Folklore and the Search for Ong’s Hat. Jackson: University Press of Mississippi.
  7. Koski, Kaarina & Riikka Turtiainen 2020: ”Vernakulaari verkossa. Vertaisuuden ilmai­se­mi­sen digi­taa­li­set ulot­tu­vuu­det.” Elore 27(1) 85 – 107. https://​doi​.org/​1​0​.​3​0​6​6​6​/​e​l​o​r​e​.​8​8​834
  8. Smith, Cathay Y. N. 2018: “Beware the Slender Man: Intellectual Property and Internet Folklore.” – Florida Law Review 70(3), 601 – 648.
  9. Taylor, Tosha R. 2020: “Horror Memes and Digital Culture.” Teoksessa Bloom, Clive (toim.) 2020: The Palgrave Handbook of Contemporary Gothic, 985‑1003. Palgrave Macmillan.

Kirjoittaja

FM Toni Saarinen on väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja, joka tutkii Koneen Säätiön rahoittamassa väitöskirjaprojektissaan moderneja maailmanloppuja ja salaliittokulttuuria erityisesti myyttiteoreettisesta näkökulmasta. Hän haaveilee uusista yhteyksistä folkloristiikan, sosiologian ja posthumanistisen filosofian välille. Muun ohessa hän kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, koska uskoo kummallisia aikoja elävien ihmisten tarvitsevan kertomuksia, jotka tekevät myös menneestä ja tulevasta entistä kummempia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kuukautiset olivat häpeällinen ja piilotettava asia vielä silloin, kun ensimmäisiä tehdasvalmisteisia kuukautissiteitä alettiin mainostaa Suomessa 1900-luvun alussa. Kuukautistuotteiden markkinoinnilla on ollut keskeinen rooli kuukautiskäsitysten muokkaamisessa länsimaissa ja kaupallisuus määrittää edelleen julkista puhetta asiasta. Nyt “kuukautisvallankumous” sekä murtaa tabuja että luo pohjaa uudenlaiselle bisnekselle kuukautisten ympärillä.

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?