Elokuva on visuaalinen keino välittää tarinoita ihmiselämästä. Se herättää tunteita, viihdyttää sekä vaikuttaa lisäten samalla ymmärrystä ihmisyydestä niin kuin antropologia tekee. Visuaalisessa antropologiassa elokuvaa hyödynnetään tutkimusmenetelmänä, jolloin se pyrkii kuvaamaan dokumentaarisen elokuvan tavoin ennemmin todellisuutta kuin fiktiivistä versiota siitä.
Dokumenteilla ja antropologialla on paljon yhteistä niiden kertoessa rehellisesti ihmiselämän eri ilmiöistä, mutta miten antropologinen ymmärrys kääntyy elokuvalliseksi katseeksi? Minkälaista on siirtyä antropologian parista dokumentaarisen elokuvan maailmaan?
Esitin kysymykset elokuvantekijä Elina Talvensaarelle, joka on antropologiaa ja sosiologiaa opiskeltuaan jatkanut dokumentaarisen elokuvan pariin. Hänen lyhytelokuvansa Miten marjoja poimitaan on ollut ehdolla Euroopan parhaaksi lyhytelokuvaksi saatuaan ensi-iltansa arvostetuilla Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2010. Talvensaaren viimeisin elokuva, vuonna 2019 ilmestynyt Neiti Aika, on ehdokkaana vuoden 2021 Parhaan dokumenttielokuvan Jussi -palkinnon saajaksi.
Antropologista dokumentaristiksi
Antropologiaan Talvensaari tutustui opiskellessaan Helsingin yliopistossa sosiologiaa, jonka yhtenä suuntautumisvaihtoehtona oli vielä silloin sosiaaliantropologia. Häntä ihastutti, kuinka läheisesti antropologia on yhteydessä tutkittavien ilmiöiden taustalla oleviin ihmisiin. Antropologinen näkökulma on sujahtanut osaksi Talvensaaren maailmankatsomusta lähtemättömästi.
”On kiinnostavaa, miten ihmiset ymmärtävät ja käsittävät maailmaa – ja kuinka antropologia tarkastelee ja kyseenalaistaa näistä käsityksistä tehtyjä oletuksia. Antropologiassa mikään ei ole itsestään selvää, ja kaikkea voi tutkia. Siksi se on jäänyt osaksi tapaani suhtautua maailmaan.”
Opintojensa aikana Talvensaari oli vaihdossa Madridissa, jossa ulkopuolisuuden kokemus sai hänet miettimään, sopiiko antropologin ura sittenkään hänelle. Hän ei välttämättä halua olla kaukana Suomesta kuten antropologisessa kenttätutkimuksessa on usein tapana. Talvensaari epäili ulkopuolisuuden tunteen saattavan käydä liian raskaaksi, sillä kentällä antropologit ovat tiiviisti tekemisissä toisen yhteisön kanssa. Samalla hänestä alkoi tuntua, ettei hän pysty tieteellisen tekstin avulla käsittelemään kiinnostavia aiheita haluamallaan tavalla.
Elina Talvensaari. Kuva: Emilia HaukkaLisäksi taustalla vaikutti palo päästä jälleen taiteen pariin, joka oli aikaisemmin ollut vahva osa Talvensaaren itseilmaisua. Rakkaus elokuvaan kasvoi rohkeudeksi hakea Taideteollisen korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston, elokuvataiteen laitokselle, minne hän pääsi opiskelemaan dokumentaarista elokuvaa.
Uudesta urapolustaan huolimatta Talvensaari halusi viimeistellä sosiaaliantropologian opintonsa. Hän valmistui valtiotieteen maisteriksi vuonna 2008 ja taiteen maisteriksi vuonna 2015. Vaikka Talvensaaren tulevaisuudensuunnitelmat vaihtuivat, antropologia on juurtunut osaksi hänen elokuvallista katsettaan.
Hyppy teoriasta konkretiaan
Antropologian ja dokumentaarisen elokuvan läheisestä suhteesta huolimatta siirtyminen edellisestä jälkimmäiseen ei ollut yksinkertaista, sillä näkökulma opiskeluihin vaihtui. Kaikkea ei enää pohdittu, sanoitettu ja perusteltu, vaan elokuvan opiskelu oli konkreettisempaa, käytännönläheisempää tekemistä. Vaikka Talvensaari kaipasi taiteen pariin juuri sen takia miten taide käsittelee maailmaa, hän koki siirtymisen teoriasta konkretiaan haastavaksi.
”Minulla kesti pitkään ymmärtää, ettei teoria ole oleellista elokuvaa tehtäessä. Antropologia pyrkii osallistumaan teoreettiseen keskusteluun, kun taas dokumenttielokuvan pyrkimys on taiteellinen. Teoriapohjaisista, abstrakteista kysymyksistä on pitkä matka kameran edessä tapahtuvaan kohtaukseen. Minulta vei kauan aikaa muuttaa katseeni erilaiseksi.”
Uudenlaisen katseen hahmottamisessa ja elokuvantekijäksi muotoutumisessa Talvensaarta auttoi kirjoittaminen, sillä kirjallisessa lopputyössään hän pääsi pohtimaan suhdettaan elokuvan tekemisen eri vaiheisiin. Kuvaillessaan tapaansa tehdä elokuvia Talvensaari viittaa usein antropologiaan ja erityisesti kenttätyöhön ammentaen niistä sekä inspiraatiota että toimintatapoja hänen taiteelliseen ilmaisuunsa.
”Antropologiasta on todella paljon hyötyä tässä työssä, kunhan ensin selviää hypystä teoriasta konkretiaan ja taiteelliseen ilmaisuun. Ehdottomasti koen, että antropologeilla on dokumentaarisen elokuvan kannalta kiinnostavaa näkemystä maailmasta. Eri asia kuitenkin on, kuinka hyvin dokumentaristin ammatti työllistää.”
Talvensaari mainitsee rahoituksen saamisen dokumenttielokuvalle olevan haastavaa, mikä vaikuttaa niin elokuvaprosessin etenemistahtiin kuin itse ammatinkuvaan. Siten myös ammatilliset haasteet yhdistävät elokuvantekijää ja tutkimukseen suuntautunutta antropologia.
”Dokumenttien budjetit ovat pieniä verrattuna fiktioon, joten dokumenttien teosta voi olla vaikeaa saada riittävä toimeentulo. Välillä on pakko tehdä muita töitä, kunnes elokuvaidea on kehittynyt tarpeeksi pitkälle, että voi hakea rahoitusta. Sama koskee tutkijan työtä jatkuvine apurahahakemuksineen.”
Still-kuva Talvensaaren Neiti Aika -elokuvasta. Kuva: Joonas Pulkkanen.
Antropologia inspiraationa
Antropologia on erityisesti läsnä Talvensaaren tavassa lähestyä elokuvan tekemistä, sillä hän viettää elokuvaprosessin alussa paljon aikaa tutkien elokuvan ideaksi muotoutuvaa aihetta. Jotta aiheesta on ideaksi, sen täytyy luoda tunnekokemus sekä haastaa omaa ymmärrystä. Silloin idean jaksaa kuljettaa monta vuotta kestävän elokuvaprosessin läpi. Tutkimusvaiheessa Talvensaari haluaa päästä pintaa syvemmälle ja selvittää, mikä aiheessa oikein vetää häntä puoleensa.
Toisaalta tutkimus limittyy osaksi kuvausvaihetta, sillä antropologin tavoin Talvensaari antaa idealle tilaa tarkentua prosessin myötä. Vaikka tutkiva ote tekee työskentelystä hidasta, Talvensaari on hyväksynyt sen osaksi omaa taiteilijuuttaan. Hitaudesta huolimatta tutkimusvaihe on tärkeä, sillä samalla Talvensaari miettii etiikkaa sekä aiheesta juontuvan elokuvan yhteiskunnallista merkitystä.
”Välillä koen epämääräistä velvollisuutta käsitellä yhteiskunnallisesti polttavaa aihetta, mutta silloin minun voi olla vaikeampaa perustella aiheen käsittelemistä itselleni. Olen miettinyt, että minulle oikea tie taiteentekijänä on seurata sitä, mikä koskettaa minua, jotta pystyn välittämään sen muille. Haluan vilpittömästi tehdä niin kuin koen tärkeäksi ja hyväksi. Haluan käsitellä tätä maailmaa, herättää kysymyksiä ja tunteita.”
Joskus elokuvaidean herättämän tunteen yhteyttä yhteiskunnalliseen keskusteluun on hankala hahmottaa. Talvensaari kertoo esimerkin Neiti Aika -elokuvastaan, jonka hän mielsi voimakkaasti henkilökohtaiseksi projektikseen. Elokuvassa hän käsittelee uudesta kodistaan löytämiään tavaroita pohtien, mitä ne kertovat asunnon edellisestä omistajasta.
Neiti Aika on poeettinen kuvaus elämän, kuoleman ja materian suhteesta – siitä, mitä meitä ympäröivät esineet ja elämästämme taltioidut hetket kertovat meistä, kun emme enää itse ole kertomassa niistä. Kun elokuva alkoi elää omaa elämäänsä valkokankaalla, Talvensaaren saama palaute sai hänet huomaamaan sen koskettavan myös muita.
”Pähkäilin useamman vuoden Neiti Ajan ideaa, mutta ajan myötä se alkoi avautua teemoina kuolemasta ja elämän rajallisuudesta. Tällaisina hetkinä palaan antropologisiin artikkeleihin, joita minulla on säästössä kellarissa suuret pinot. Ne muistuttavat, kuinka oleellista on tarkastella pieniä ja paikallisia asioita. Artikkelien tutkimuskysymysten katsominen luo minulle rohkeutta, ettei aina tarvitse käsitellä isoja teemoja kuten ilmastonmuutosta. Silti voi olla kiinni jossain tärkeässä.”
Kielellä luotu katse
Taide vaatii rohkeutta muuttaa abstrakteja aiheita konkreettisiksi, sillä haasteena on välittää samalla jotain myös katsojalle. Siten taiteen kyky konkretisoida luo ratkaisevan eron antropologisen ja elokuvallisen kielen välille.
”Elokuva on tavallaan ”tyhmä” kieli, sillä se on hyvin yksinkertainen tapa kertoa. Silti sen merkitykset voivat olla monimutkaisia, mutta kuvakerronnassa ei voi olla monimutkainen. Minusta on todella vaikeaa kiteyttää asioita niin simppeleiksi. Visuaalisessa muodossa asioita ei pysty selittämään samalla tavalla kuin kielellä ja sen konsepteilla.”
Kyseessä on kaksi erilaista kieltä, jotka tarjoavat eri keinot välittää halutun katseen. Antropologisessa tutkimuksessa katse on läsnä antropologin suhteessa tutkimuskohteeseensa, kun taas elokuvassa katse on määräävämpi. Elokuvan pyrkimys on esittää asioita visuaalisen kuvauksen avulla, luoda representaatioita eli mielikuviin pohjautuvia esityksiä todellisuudesta sekä tehdä ne näkyviksi.
”Parhaimmillaan elokuva voi antaa vastauksen todella monimutkaiseen kysymykseen, mutta harvoin se on luotu yhtä abstrakteista ja teoreettisista lähtökohdista kuin tutkimus, sillä kamera pitää asettaa johonkin ja jotain siinä pitää näkyä.”
Kuvausvaihe on Talvensaarelle keskeisin osa taideteoksen muodon suunnittelua ja luomista eri kerronnan keinoina. Silti leikkauspöydällä melkein kaikki menee uusiksi. Talvensaari kuvailee leikkausvaihetta kaaoksen kautta tapahtuvaksi palaamiseksi alkuperäiseen ajatukseen, joka on saanut vain hieman erilaisen muodon kuin suunnitteluvaiheessa.
Leikkausvaihe rinnastuu antropologisen tutkimuksen kirjoittamisvaiheeseen, sillä kirjoittaessa antropologin kentällä tekemät havainnot tarkentuvat, karsiutuvat ja saavat uudenlaisen muodon niiden muuntuessa osaksi tutkimuksen teoreettista kehystä. Antropologisen tutkimuksen tavoin myös elokuvan ydin rakentuu ‘kentällä’ eli kuvaustilanteissa, joissa antropologian menetelmistä on paljon hyötyä.
”Kenttätyön tapaan kuvaustilanteessa pitää kehdata olla ja hengailla. Siinä auttaa antropologian avoin kiinnostus ihmisiä kohtaan, minkä takia antropologien on helppo sujahtaa sosiaalisiin tilanteisiin ja kohdata erilaisia ihmisiä ennakkoluulottomasti. Kyse on läsnäolon taidosta, joka harjaantuu kenttätyössä ja jota kannattaa opetella.”
Antropologia ja dokumentaarinen elokuva ovat liki toisiaan, vaikka ne katsovat todellisuutta hieman eri tavoin: tutkimus yksinkertaistaa todellisuutta konseptien ja teorioiden muotoon, kun taas elokuva konkretisoi samoja aiheita yksinkertaistamalla ne katsottavaan, taiteelliseen muotoon.
Toisaalta taiteen visuaalinen kieli eroaa tutkimuksen kirjallisesta kielestä vapaudellaan leikitellä. Siitä huolimatta antropologian kielen pystyy kääntämään monenlaisiksi menetelmiksi ja ominaisuuksiksi, joita voi hyödyntää elokuvallisessa katseessa niin inspiraation lähteenä ja ennakkotutkimuksena kuin osana ihmisten kohtaamisia ja elokuvaprosessin hahmottamista.
Tämä edellyttää taitoa hallita kaksi erilaista kieltä ja katsetta, missä Talvensaaren mukaan dokumentaarisesta elokuvasta kiinnostunutta antropologia auttaa sekä elokuvien katsominen että niiden tekeminen. Askel dokumentaarisen elokuvan pariin on pieni, koska kuvaaminen on muuttumassa koko ajan arkisemmaksi ja antropologeilta löytyy uskallusta lähestyä ihmisiä.
”Elokuva tarjoaa keinon näyttää katsojalle antropologisen tutkimuksen taustalla olevan kenttätyön sen visuaalisessa todellisuudessa, sillä elokuvalla on kyky viedä katsojansa tiettyyn paikkaan ja kohdistaa hänen katseensa tiettyyn kohtaan, kun taas antropologia palauttaa katseen aina ihmisiin, uteliaana ja avoimena.”
Still-kuva Talvensaaren Neiti Aika -elokuvasta. Kuva: Joonas Pulkkanen.
