Utelias ja avoin katse elokuvaan

Dokumentaarista elokuvaa ja ant­ro­po­lo­gi­aa yhdistää yhteis­kun­nal­lis­ten ilmiöiden tar­kas­te­lu heidän näkö­kul­mas­taan, joita ilmiöt kos­ket­ta­vat. Työkentällä-haas­tat­te­lus­sa elo­ku­van­te­ki­jä Elina Talvensaari kertoo, kuinka ant­ro­po­lo­gia on läsnä hänen elo­ku­val­li­ses­sa kat­sees­saan. Talvensaaren viimeisin elo­ku­va­teos on Jussi-pal­kin­toeh­do­kas Neiti Aika.

Elokuva on visu­aa­li­nen keino välittää tarinoita ihmi­se­lä­mäs­tä. Se herättää tunteita, viih­dyt­tää sekä vaikuttaa lisäten samalla ymmär­rys­tä ihmi­syy­des­tä niin kuin ant­ro­po­lo­gia tekee. Visuaalisessa ant­ro­po­lo­gias­sa elokuvaa hyö­dyn­ne­tään tut­ki­mus­me­ne­tel­mä­nä, jolloin se pyrkii kuvaamaan doku­men­taa­ri­sen elokuvan tavoin ennemmin todel­li­suut­ta kuin fik­tii­vis­tä versiota siitä.

Dokumenteilla ja ant­ro­po­lo­gial­la on paljon yhteistä niiden kertoessa rehel­li­ses­ti ihmi­se­lä­män eri ilmiöistä, mutta miten ant­ro­po­lo­gi­nen ymmärrys kääntyy elo­ku­val­li­sek­si katseeksi? Minkälaista on siirtyä ant­ro­po­lo­gian parista doku­men­taa­ri­sen elokuvan maailmaan? 

Esitin kysy­myk­set elo­ku­van­te­ki­jä Elina Talvensaarelle, joka on ant­ro­po­lo­gi­aa ja sosio­lo­gi­aa opis­kel­tu­aan jatkanut doku­men­taa­ri­sen elokuvan pariin. Hänen lyhy­te­lo­ku­van­sa Miten marjoja poimitaan on ollut ehdolla Euroopan parhaaksi lyhy­te­lo­ku­vak­si saatuaan ensi-iltansa arvos­te­tuil­la Venetsian elo­ku­va­juh­lil­la vuonna 2010. Talvensaaren viimeisin elokuva, vuonna 2019 ilmes­ty­nyt Neiti Aika, on ehdok­kaa­na vuoden 2021 Parhaan doku­ment­tie­lo­ku­van Jussi ‑palkinnon saajaksi.

Antropologista dokumentaristiksi

Antropologiaan Talvensaari tutustui opis­kel­les­saan Helsingin yli­opis­tos­sa sosio­lo­gi­aa, jonka yhtenä suun­tau­tu­mis­vaih­toeh­to­na oli vielä silloin sosi­aa­liant­ro­po­lo­gia. Häntä ihastutti, kuinka lähei­ses­ti ant­ro­po­lo­gia on yhtey­des­sä tut­kit­ta­vien ilmiöiden taustalla oleviin ihmisiin. Antropologinen näkökulma on sujah­ta­nut osaksi Talvensaaren maa­il­man­kat­so­mus­ta lähtemättömästi.

”On kiin­nos­ta­vaa, miten ihmiset ymmär­tä­vät ja käsit­tä­vät maailmaa – ja kuinka ant­ro­po­lo­gia tar­kas­te­lee ja kysee­na­lais­taa näistä käsi­tyk­sis­tä tehtyjä oletuksia. Antropologiassa mikään ei ole itsestään selvää, ja kaikkea voi tutkia. Siksi se on jäänyt osaksi tapaani suhtautua maailmaan.” 

Opintojensa aikana Talvensaari oli vaihdossa Madridissa, jossa ulko­puo­li­suu­den kokemus sai hänet miet­ti­mään, sopiiko ant­ro­po­lo­gin ura sit­ten­kään hänelle. Hän ei vält­tä­mät­tä halua olla kaukana Suomesta kuten ant­ro­po­lo­gi­ses­sa kent­tä­tut­ki­muk­ses­sa on usein tapana. Talvensaari epäili ulko­puo­li­suu­den tunteen saattavan käydä liian raskaaksi, sillä kentällä ant­ro­po­lo­git ovat tiiviisti teke­mi­sis­sä toisen yhteisön kanssa. Samalla hänestä alkoi tuntua, ettei hän pysty tie­teel­li­sen tekstin avulla käsit­te­le­mään kiin­nos­ta­via aiheita halua­mal­laan tavalla.

Elokuvaohjaaja Elina Talvensaari

Elina Talvensaari. Kuva: Emilia Haukka

Lisäksi taustalla vaikutti palo päästä jälleen taiteen pariin, joka oli aikai­sem­min ollut vahva osa Talvensaaren itseil­mai­sua. Rakkaus elokuvaan kasvoi roh­keu­dek­si hakea Taideteollisen kor­kea­kou­lun, nykyisen Aalto-yli­opis­ton, elo­ku­va­tai­teen lai­tok­sel­le, minne hän pääsi opis­ke­le­maan doku­men­taa­ris­ta elokuvaa. 

Uudesta ura­po­lus­taan huo­li­mat­ta Talvensaari halusi vii­meis­tel­lä sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian opintonsa. Hän valmistui val­tio­tie­teen mais­te­rik­si vuonna 2008 ja taiteen mais­te­rik­si vuonna 2015. Vaikka Talvensaaren tule­vai­suu­den­suun­ni­tel­mat vaih­tui­vat, ant­ro­po­lo­gia on juurtunut osaksi hänen elo­ku­val­lis­ta katsettaan.

Hyppy teoriasta konkretiaan

Antropologian ja doku­men­taa­ri­sen elokuvan lähei­ses­tä suhteesta huo­li­mat­ta siir­ty­mi­nen edel­li­ses­tä jäl­kim­mäi­seen ei ollut yksin­ker­tais­ta, sillä näkökulma opis­ke­lui­hin vaihtui. Kaikkea ei enää pohdittu, sanoi­tet­tu ja perus­tel­tu, vaan elokuvan opiskelu oli kon­kreet­ti­sem­paa, käy­tän­nön­lä­hei­sem­pää tekemistä. Vaikka Talvensaari kaipasi taiteen pariin juuri sen takia miten taide käsit­te­lee maailmaa, hän koki siir­ty­mi­sen teoriasta kon­kre­ti­aan haastavaksi. 

”Minulla kesti pitkään ymmärtää, ettei teoria ole oleel­lis­ta elokuvaa tehtäessä. Antropologia pyrkii osal­lis­tu­maan teo­reet­ti­seen kes­kus­te­luun, kun taas doku­ment­tie­lo­ku­van pyrkimys on tai­teel­li­nen. Teoriapohjaisista, abstrak­teis­ta kysy­myk­sis­tä on pitkä matka kameran edessä tapah­tu­vaan koh­tauk­seen. Minulta vei kauan aikaa muuttaa katseeni erilaiseksi.” 

Uudenlaisen katseen hah­mot­ta­mi­ses­sa ja elo­ku­van­te­ki­jäk­si muo­tou­tu­mi­ses­sa Talvensaarta auttoi kir­joit­ta­mi­nen, sillä kir­jal­li­ses­sa lop­pu­työs­sään hän pääsi pohtimaan suh­det­taan elokuvan tekemisen eri vai­hei­siin. Kuvaillessaan tapaansa tehdä elokuvia Talvensaari viittaa usein ant­ro­po­lo­gi­aan ja eri­tyi­ses­ti kent­tä­työ­hön ammentaen niistä sekä ins­pi­raa­tio­ta että toi­min­ta­ta­po­ja hänen tai­teel­li­seen ilmaisuunsa.

”Antropologiasta on todella paljon hyötyä tässä työssä, kunhan ensin selviää hypystä teoriasta kon­kre­ti­aan ja tai­teel­li­seen ilmaisuun. Ehdottomasti koen, että ant­ro­po­lo­geil­la on doku­men­taa­ri­sen elokuvan kannalta kiin­nos­ta­vaa näkemystä maa­il­mas­ta. Eri asia kuitenkin on, kuinka hyvin doku­men­ta­ris­tin ammatti työllistää.”

Talvensaari mainitsee rahoi­tuk­sen saamisen doku­ment­tie­lo­ku­val­le olevan haastavaa, mikä vaikuttaa niin elo­ku­va­pro­ses­sin ete­ne­mis­tah­tiin kuin itse amma­tin­ku­vaan. Siten myös amma­til­li­set haasteet yhdis­tä­vät elo­ku­van­te­ki­jää ja tut­ki­muk­seen suun­tau­tu­nut­ta antropologia.

”Dokumenttien budjetit ovat pieniä ver­rat­tu­na fiktioon, joten doku­ment­tien teosta voi olla vaikeaa saada riittävä toi­meen­tu­lo. Välillä on pakko tehdä muita töitä, kunnes elo­ku­vai­dea on kehit­ty­nyt tarpeeksi pitkälle, että voi hakea rahoi­tus­ta. Sama koskee tutkijan työtä jatkuvine apurahahakemuksineen.”

Nainen istuu ja katselee pöydällä olevaa asetelmaa.

Still-kuva Talvensaaren Neiti Aika ‑elo­ku­vas­ta. Kuva: Joonas Pulkkanen.

Antropologia inspiraationa

Antropologia on eri­tyi­ses­ti läsnä Talvensaaren tavassa lähestyä elokuvan tekemistä, sillä hän viettää elo­ku­va­pro­ses­sin alussa paljon aikaa tutkien elokuvan ideaksi muo­tou­tu­vaa aihetta. Jotta aiheesta on ideaksi, sen täytyy luoda tun­ne­ko­ke­mus sekä haastaa omaa ymmär­rys­tä. Silloin idean jaksaa kuljettaa monta vuotta kestävän elo­ku­va­pro­ses­sin läpi. Tutkimusvaiheessa Talvensaari haluaa päästä pintaa syvem­mäl­le ja selvittää, mikä aiheessa oikein vetää häntä puoleensa.

Toisaalta tutkimus limittyy osaksi kuvaus­vai­het­ta, sillä ant­ro­po­lo­gin tavoin Talvensaari antaa idealle tilaa tarkentua prosessin myötä. Vaikka tutkiva ote tekee työs­ken­te­lys­tä hidasta, Talvensaari on hyväk­sy­nyt sen osaksi omaa tai­tei­li­juut­taan. Hitaudesta huo­li­mat­ta tut­ki­mus­vai­he on tärkeä, sillä samalla Talvensaari miettii etiikkaa sekä aiheesta juontuvan elokuvan yhteis­kun­nal­lis­ta merkitystä. 

”Välillä koen epä­mää­räis­tä vel­vol­li­suut­ta käsitellä yhteis­kun­nal­li­ses­ti polttavaa aihetta, mutta silloin minun voi olla vai­keam­paa perus­tel­la aiheen käsit­te­le­mis­tä itselleni. Olen miettinyt, että minulle oikea tie tai­teen­te­ki­jä­nä on seurata sitä, mikä koskettaa minua, jotta pystyn välit­tä­mään sen muille. Haluan vil­pit­tö­mäs­ti tehdä niin kuin koen tärkeäksi ja hyväksi. Haluan käsitellä tätä maailmaa, herättää kysy­myk­siä ja tunteita.” 

Joskus elo­ku­vai­dean herät­tä­män tunteen yhteyttä yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun on hankala hahmottaa. Talvensaari kertoo esimerkin Neiti Aika ‑elo­ku­vas­taan, jonka hän mielsi voi­mak­kaas­ti hen­ki­lö­koh­tai­sek­si pro­jek­tik­seen. Elokuvassa hän käsit­te­lee uudesta kodistaan löy­tä­mi­ään tavaroita pohtien, mitä ne kertovat asunnon edel­li­ses­tä omistajasta.

Neiti Aika on poeet­ti­nen kuvaus elämän, kuoleman ja materian suhteesta – siitä, mitä meitä ympä­röi­vät esineet ja elä­mäs­täm­me tal­tioi­dut hetket kertovat meistä, kun emme enää itse ole ker­to­mas­sa niistä. Kun elokuva alkoi elää omaa elämäänsä val­ko­kan­kaal­la, Talvensaaren saama palaute sai hänet huo­maa­maan sen kos­ket­ta­van myös muita.

”Pähkäilin useamman vuoden Neiti Ajan ideaa, mutta ajan myötä se alkoi avautua teemoina kuo­le­mas­ta ja elämän rajal­li­suu­des­ta. Tällaisina hetkinä palaan ant­ro­po­lo­gi­siin artik­ke­lei­hin, joita minulla on säästössä kel­la­ris­sa suuret pinot. Ne muis­tut­ta­vat, kuinka oleel­lis­ta on tar­kas­tel­la pieniä ja pai­kal­li­sia asioita. Artikkelien tut­ki­mus­ky­sy­mys­ten kat­so­mi­nen luo minulle rohkeutta, ettei aina tarvitse käsitellä isoja teemoja kuten ilmas­ton­muu­tos­ta. Silti voi olla kiinni jossain tärkeässä.”

Kielellä luotu katse

Taide vaatii rohkeutta muuttaa abstrak­te­ja aiheita kon­kreet­ti­sik­si, sillä haasteena on välittää samalla jotain myös kat­so­jal­le. Siten taiteen kyky kon­kre­ti­soi­da luo rat­kai­se­van eron ant­ro­po­lo­gi­sen ja elo­ku­val­li­sen kielen välille. 

”Elokuva on tavallaan ”tyhmä” kieli, sillä se on hyvin yksin­ker­tai­nen tapa kertoa. Silti sen mer­ki­tyk­set voivat olla moni­mut­kai­sia, mutta kuva­ker­ron­nas­sa ei voi olla moni­mut­kai­nen. Minusta on todella vaikeaa kiteyttää asioita niin simp­pe­leik­si. Visuaalisessa muodossa asioita ei pysty selit­tä­mään samalla tavalla kuin kielellä ja sen konsepteilla.”

Kyseessä on kaksi erilaista kieltä, jotka tarjoavat eri keinot välittää halutun katseen. Antropologisessa tut­ki­muk­ses­sa katse on läsnä ant­ro­po­lo­gin suhteessa tut­ki­mus­koh­tee­seen­sa, kun taas elo­ku­vas­sa katse on mää­rää­väm­pi. Elokuvan pyrkimys on esittää asioita visu­aa­li­sen kuvauksen avulla, luoda repre­sen­taa­tioi­ta eli mie­li­ku­viin poh­jau­tu­via esityksiä todel­li­suu­des­ta sekä tehdä ne näkyviksi. 

”Parhaimmillaan elokuva voi antaa vas­tauk­sen todella moni­mut­kai­seen kysy­myk­seen, mutta harvoin se on luotu yhtä abstrak­teis­ta ja teo­reet­ti­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta kuin tutkimus, sillä kamera pitää asettaa johonkin ja jotain siinä pitää näkyä.”

Kuvausvaihe on Talvensaarelle keskeisin osa tai­de­teok­sen muodon suun­nit­te­lua ja luomista eri kerronnan keinoina. Silti leik­kaus­pöy­däl­lä melkein kaikki menee uusiksi. Talvensaari kuvailee leik­kaus­vai­het­ta kaaoksen kautta tapah­tu­vak­si palaa­mi­sek­si alku­pe­räi­seen aja­tuk­seen, joka on saanut vain hieman erilaisen muodon kuin suunnitteluvaiheessa.

Leikkausvaihe rinnastuu ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen kir­joit­ta­mis­vai­hee­seen, sillä kir­joit­taes­sa ant­ro­po­lo­gin kentällä tekemät havainnot tar­ken­tu­vat, kar­siu­tu­vat ja saavat uuden­lai­sen muodon niiden muun­tues­sa osaksi tut­ki­muk­sen teo­reet­tis­ta kehystä. Antropologisen tut­ki­muk­sen tavoin myös elokuvan ydin rakentuu ‘kentällä’ eli kuvaus­ti­lan­teis­sa, joissa ant­ro­po­lo­gian mene­tel­mis­tä on paljon hyötyä. 

”Kenttätyön tapaan kuvaus­ti­lan­tees­sa pitää kehdata olla ja hengailla. Siinä auttaa ant­ro­po­lo­gian avoin kiin­nos­tus ihmisiä kohtaan, minkä takia ant­ro­po­lo­gien on helppo sujahtaa sosi­aa­li­siin tilan­tei­siin ja kohdata erilaisia ihmisiä ennak­ko­luu­lot­to­mas­ti. Kyse on läsnäolon taidosta, joka har­jaan­tuu kent­tä­työs­sä ja jota kannattaa opetella.”

Antropologia ja doku­men­taa­ri­nen elokuva ovat liki toisiaan, vaikka ne katsovat todel­li­suut­ta hieman eri tavoin: tutkimus yksin­ker­tais­taa todel­li­suut­ta kon­sep­tien ja teo­rioi­den muotoon, kun taas elokuva kon­kre­ti­soi samoja aiheita yksin­ker­tais­ta­mal­la ne kat­sot­ta­vaan, tai­teel­li­seen muotoon. 

Toisaalta taiteen visu­aa­li­nen kieli eroaa tut­ki­muk­sen kir­jal­li­ses­ta kielestä vapau­del­laan lei­ki­tel­lä. Siitä huo­li­mat­ta ant­ro­po­lo­gian kielen pystyy kään­tä­mään monen­lai­sik­si mene­tel­mik­si ja omi­nai­suuk­sik­si, joita voi hyödyntää elo­ku­val­li­ses­sa katseessa niin ins­pi­raa­tion lähteenä ja ennak­ko­tut­ki­muk­se­na kuin osana ihmisten koh­taa­mi­sia ja elo­ku­va­pro­ses­sin hahmottamista. 

Tämä edel­lyt­tää taitoa hallita kaksi erilaista kieltä ja katsetta, missä Talvensaaren mukaan doku­men­taa­ri­ses­ta elo­ku­vas­ta kiin­nos­tu­nut­ta ant­ro­po­lo­gia auttaa sekä elokuvien kat­so­mi­nen että niiden tekeminen. Askel doku­men­taa­ri­sen elokuvan pariin on pieni, koska kuvaa­mi­nen on muut­tu­mas­sa koko ajan arki­sem­mak­si ja ant­ro­po­lo­geil­ta löytyy uskal­lus­ta lähestyä ihmisiä. 

”Elokuva tarjoaa keinon näyttää kat­so­jal­le ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen taustalla olevan kent­tä­työn sen visu­aa­li­ses­sa todel­li­suu­des­sa, sillä elo­ku­val­la on kyky viedä kat­so­jan­sa tiettyyn paikkaan ja kohdistaa hänen katseensa tiettyyn kohtaan, kun taas ant­ro­po­lo­gia palauttaa katseen aina ihmisiin, uteliaana ja avoimena.”

Nainen seisoo talvisella pihalla, takanaan puita ja kerrostalo.

Still-kuva Talvensaaren Neiti Aika ‑elo­ku­vas­ta. Kuva: Joonas Pulkkanen.

Kirjoittaja

Iisa Arvelin on valtiotieteiden kandidaatti ja sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Opinnoissaan hän on erikoistunut visuaaliseen antropologiaan, jota hän aikoo gradussaan yhdistää arkkitehtuurin antropologiaan. Iisaa kiinnostaa antropologian soveltaminen elokuvan, visuaalisen viestinnän sekä muotoilun parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Miten keravalainen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ristiriitaisia merkityksiä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyttöyhteyksiä esitellään suomalaisen museon kontekstissa 2020-luvulla.