Oulun seksuaalirikokset ja kriisipuheen voima

Kuinka monta sek­su­aa­li­ri­kos­ta vaaditaan kriisiin? Kriisit ovat aina mää­rit­te­ly­ky­sy­myk­siä ja krii­si­pu­he poliit­tis­ten ja talou­del­lis­ten motiivien värit­tä­mää. Kriisipuhe hyödyttää usein esit­tä­jään­sä, mutta tilanteen kuvaa­mi­nen kriisinä voi olla arvokasta myös laa­jem­pien yhteis­kun­nal­lis­ten epä­koh­tien paljastamisessa.

Milloin tapah­tu­mas­ta tai tilan­tees­ta tulee kriisi? Kriisejä on tun­ne­tus­ti monia, ja sana yhdistyy sulavasti monen­kir­ja­vaan joukkoon erilaisia etu­liit­tei­tä. On talous­krii­si, ilmas­to­krii­si ja pako­lais­krii­si. On ikäkriisi ja koro­na­krii­si. Eri krii­seil­le yhteistä on ajatus siitä, että nykyinen asiain­ti­la on poik­keuk­sel­li­nen ja vaatii erityisiä toimia. Vaikka kriisit yleisessä kie­len­käy­tös­sä usein ”kohdataan”, ant­ro­po­lo­gi­sen näkö­kul­man mukaan kriisit täytyy kuitenkin aina erikseen luoda. 

Kärjistetysti voisi sanoa, että tilan­tees­ta tulee kriisi vasta kun tarpeeksi moni, etenkin val­taa­pi­tä­vät, niin päättää. Tällöin krii­si­pu­he yleistyy ja alkaa määrittää tapaa, jolla tilan­net­ta kuvataan ja tulkitaan. Antropologi Janet Roitman muis­tut­taa, ettei kriisejä luoda mil­loin­kaan neut­raa­lis­sa ja int­res­seis­tä vapaassa tyhjiössä. Kriisipuhe kietoutuu usein eri­lai­siin poliit­ti­siin ja talou­del­li­siin tarkoitusperiin.

Intressit kriisikuvaston taustalla

Kriisipuhe oli ahkerasti käytössä vuo­den­vaih­tees­sa 2018 – 19, kun Oulun kau­pun­gis­sa tuli ilmi useita alai­käi­siin koh­dis­tu­nei­ta sek­su­aa­li­ri­kok­sia. Tapauksiin liittyi noin kak­si­kym­men­tä uhria ja kol­me­kym­men­tä epäiltyä rikok­sen­te­ki­jää. Epäillyistä rikok­sen­te­ki­jöis­tä suurin osa oli ulko­maa­lais­taus­tai­sia. Mediassa tapauk­sis­ta uutisoitiin kriisinä ja ker­rot­tiin muun muassa, että Oulu on ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sin piinaama”. Poliitikoista perus­suo­ma­lais­ten puheen­joh­ta­ja Jussi Halla-Aho yhtyi krii­si­pu­hee­seen kri­ti­soi­des­saan sitä, kuinka pää­mi­nis­te­ri­nä toiminut Juha Sipilä oli ”hoitanut kriisiä”. Myös perus­suo­ma­lais­ten nykyinen kan­san­edus­ta­ja Riikka Purra kommentoi tapauksia Youtubessa jul­kai­se­mal­laan videolla ja puhui ”sek­su­aa­li­ri­ko­se­pi­de­mias­ta”. Oulun kau­pun­gin­joh­ta­ja Päivi Laajala kertoi sek­su­aa­li­ri­kok­sis­ta puhues­saan kyseessä olevan niin ikään ”krii­si­ti­lan­ne”.

Oulun tapausten ympärille loivat krii­si­ku­vas­toa siis eri toimijat. Heidän toi­min­tan­sa taustalla voi nähdä erilaisia int­res­se­jä. Medialle sen­saa­tio­uu­ti­soin­ti yhdistyi tavoit­tee­seen lisätä luki­joi­den kiin­nos­tus­ta ja sitä kautta myyntiä. Tapausten kehys­tä­mi­nen kriisiksi, jonka juurisyyt olivat maa­han­muu­tos­sa, edisti toisaalta myös oikeis­to­po­pu­lis­tis­ta sanomaa maa­han­muu­ton vaaroista. Poliittinen kiin­nos­tus Oulun tapah­tu­miin olisi toden­nä­köi­ses­ti ollut paljon vähäi­sem­pää, jos tapah­tu­mien julkitulo olisi osunut muuhun kuin edus­kun­ta­vaa­li­kam­pan­join­nin kii­vaim­paan aikaan. Oulun kaupungin imagoa ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­si” haittasi, mutta toisaalta krii­si­pu­hee­seen yhtyminen lujitti kaupungin johdon vaadetta valtion rahal­li­seen tukeen tilanteessa. 

Kriisipuhe leimasi siis tapausten jul­ki­tu­loa ja vaikutti rat­kai­se­vas­ti siihen, että ”kriisin” rat­kai­se­mi­sek­si vaa­dit­tiin toimia. Oulun kaupunki reagoi haas­ta­vaan tilan­tee­seen hyö­dyn­tä­mäl­lä suosittua työn jär­jes­tä­mi­sen for­maat­tia: projektia. Alaikäisiin koh­dis­tu­van sek­su­aa­li­ri­kol­li­suu­den ehkäi­se­mi­seen täh­tää­väs­sä pro­jek­tis­sa on muun muassa edistetty tur­va­tai­to­kas­va­tus­ta ja tehos­tet­tu nuo­ri­so­työ­tä sekä kotou­tu­mis­ta. Projekti käyn­nis­tyi syksyllä 2019, ja se päättyy vuoden 2021 lopulla. Kiinnostuin seu­raa­maan vuo­den­vaih­teen 2018 – 19 sek­su­aa­li­ri­ko­suu­ti­soin­tia ja Oulun kaupungin käyn­nis­tä­mää projektia, sillä väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­se­ni liittyy kult­tuu­ri­vä­hem­mis­töi­hin ja rikollisuuteen. 

Kaupungin projektin yksi näky­vim­mis­tä toi­men­pi­teis­tä oli perustaa moniam­ma­til­li­nen psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmä, jonka oli määrä auttaa nuoria eri­lai­sis­sa krii­si­ti­lan­teis­sa. Ryhmä koostui viidestä ope­tusa­lan, nuo­ri­so­työn sekä sosiaali- ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­ses­ta. Pääsin seu­raa­maan ryhmän toimintaa tut­ki­mus­tar­koi­tuk­ses­sa syksyllä 2019 osal­lis­tu­mal­la ryhmän kokouk­siin ja sen tekemiin vie­rai­lui­hin. Vierailuihin kuului yksi mes­su­ta­pah­tu­ma sekä kaksi oppi­lai­tos­vie­rai­lua, jotka kes­kit­tyi­vät tur­va­tai­to­kas­va­tuk­seen. Lisäksi haas­tat­te­lin ryhmän työn­te­ki­jöi­tä kahteen otteeseen, ensin syksyllä 2019 ja myöhemmin keväällä 2020. 

Kriisistä projektiksi

Oulussa ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­siä” seurasi siis projekti. Työn ja yksi­tyi­se­lä­män lisään­ty­nees­tä pro­jek­tiut­ta­mi­ses­ta ovat kir­joit­ta­neet useat tutkijat. Esimerkiksi tans­ka­lai­nen filosofi Anders Jensen on kir­joit­ta­nut pro­jek­tiyh­teis­kun­nan noususta, jossa pro­jek­teis­ta tulee hal­lit­se­va tapa järjestää tule­vai­suut­ta. Jensenin mukaan niinkin erilaiset elämän osa-alueet kuin tans­si­mi­nen, puolison löy­tä­mi­nen ja jal­ka­pal­lon pelaa­mi­nen hei­jas­te­le­vat kaikki lopulta nyky-yhteis­kun­nal­le ominaista pro­jek­tiut­ta­mi­sen logiikkaa. Projektiuttamisen logiikka auttaa jär­jes­tä­mään ajan, tilan ja ihmiset hal­lit­tuun malliin yhteis­kun­nas­sa, jota leimaavat kasvava epä­var­muus ja väliai­kai­suus. Työn saralla pro­jek­tiut­ta­mi­nen on levinnyt alun perin teol­li­suu­de­na­lan yri­tyk­sis­tä muun muassa kehi­ty­syh­teis­työ­hön. Useat ant­ro­po­lo­git­kin ovat tutkineet ja olleet osal­li­si­na nime­no­maan kehi­ty­syh­teis­työn pro­jek­teis­sa. Projektiuttaminen on siis yhteis­kun­taa laajalti läpäisevä eetos, mutta kuinka se taipuu vas­tauk­sek­si kriisiksi miel­let­tyyn tilanteeseen?

Antropologit Lotte Meinert ja Susan Whyte ovat tutkineet Ugandan AIDS-epidemiaa pro­jek­tiut­ta­mi­sen kenttänä. Heidän mukaansa tau­tie­pi­de­mia on hou­ku­tel­lut 80-luvulta lähtien maahan pro­jek­tien tulvan. Kansainväliset järjestöt ovat toteut­ta­neet Ugandassa laa­ja­mit­tai­sia pro­jek­te­ja, jotka ovat tuoneet ter­vey­den­huol­toon mer­kit­tä­väs­ti lisä­re­surs­se­ja ja esi­mer­kik­si töitä pai­kal­li­sil­le ihmisille. Projektiutettu krii­si­vas­taus on kuitenkin tuonut mukanaan myös haasteita. Hädän tuntu nimittäin tarjoaa hedel­mäl­li­sen mutta epävakaan maaperän pro­jek­teil­le. Pitkäaikaiseen AIDS-epi­de­mi­aan puut­tu­mi­nen vaatisi jatkuvia ja kestäviä toimia, joita pirs­ta­lei­nen pro­jek­tien kenttä kykenee tar­joa­maan vain puut­teel­li­ses­ti. Projektit alkavat ja päättyvät ja ovat myös aina riip­pu­vai­sia poliit­ti­ses­ta tah­to­ti­las­ta ja talou­del­li­sis­ta resursseista.

Projektiformaatin haas­ta­vuus tuli ilmi myös Oulun psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmän työn­te­ki­jöi­den puheissa. Esimerkiksi ryhmän työs­ken­te­lyl­le asetettu aikaik­ku­na – yksi ja puoli vuotta – mie­ti­tyt­ti työn­te­ki­jöi­tä. Myös projektin vahva yhteys ”kriisiin” ja sen mukanaan tuomaan hädän tuntuun näyt­täy­tyi hankalana. Yksi työn­te­ki­jä kertoi mietteistään: 

Se syy miksi tämmönen tiimi pis­tet­tiin pystyyn on varmaan se, että silloin kun tuli näitä sek­su­aa­li­ri­kok­sia julki, ei ollu semmosta ketterää liikkujaa, joka olisi välit­tö­mäs­ti lähtenyt työs­ken­te­le­mään näitten uhrien kanssa. Mutta se shok­ki­vai­he on menny jo ja se ei enää sem­mo­se­naan tule [- — -], että ihan sitä ajatellen ei voi suun­ni­tel­la työtä, että sitten kun taas tulee tämmönen sek­su­aa­li­ri­kos­vyyh­ti, niin tämä tiimi liikahtaa sinne.

Työntekijä siis näki, että “kriisi” toimi alkusy­säyk­se­nä pro­jek­til­le. Kriisipuheen ja projektin yhteen­so­vit­ta­mi­sen han­ka­luu­des­ta kertoo kuitenkin se, ettei työn­te­ki­jä kokenut kan­nat­ta­va­na suun­ni­tel­la tulevaa työtään menneen tai tule­van­kaan ”sek­su­aa­li­ri­kos­vyyh­din” ympärille.

Kriisin haastaminen

Ryhmän työn­te­ki­jät yli­pää­tään haas­toi­vat tulkinnan, jonka mukaan ilmi tulleet sek­su­aa­li­ri­kok­set olisivat osa jotain poik­keuk­sel­lis­ta ja yllät­tä­vää kriisiä. Yksi ryhmän työn­te­ki­jä työs­ken­te­li las­ten­suo­je­luil­moi­tus­ten parissa kun hyväk­si­käyt­tö­ta­pauk­sia alkoi tulla julki. Hän kertoi reak­tios­taan: ”Hyväksikäyttöilmoituksiahan meille tulee koko ajan. Että en alkuun nähnyt sitä niin isona asiana ennen kuin sitten ne sai medialta huomion.” 

Kyseiselle työn­te­ki­jäl­le siis vasta tapausten saama media­huo­mio, eivät tapaukset itsessään, teki hyväk­si­käyt­töil­moi­tuk­sis­ta taval­li­ses­ta poik­kea­via. Toinen työn­te­ki­jä, jolla oli paljon kokemusta nuorten kanssa työs­ken­te­lys­tä, huomautti, etteivät ilmi tulleet sek­su­aa­li­ri­kok­set olleet osa mitään uutta ilmiötä. Hän puhui sosi­aa­li­sen median kes­kei­ses­tä roolista nuorten elämässä ja kertoi, että: ”Onhan se semmonen [netissä tapahtuva] sek­su­aa­li­nen häirintä näyt­täy­ty­nyt jo aikai­sem­min nousevana ilmiönä ja kyllähän siihen on koko ajan pyritty että pysyttäis me aikui­set­kin ajan hermolla.” 

Kaikkien ryhmän työn­te­ki­jöi­den mielestä oli tärkeää, että lapsiin ja nuoriin koh­dis­tu­vaan sek­su­aa­li­seen häi­rin­tään ja väki­val­taan kiin­ni­tet­tiin nyt aiempaa enemmän huomiota. Heistä useita kuitenkin ärsytti tapauk­siin liittynyt sen­saa­tio­ha­kui­suus. Eräs työn­te­ki­jä kertoi närkästymisestään: 

”Kyllä mua mie­ti­tyt­ti se uuti­soin­ti ja media­laa­juus siinä. Mua ärsytti, kun se paisto se poli­ti­koin­ti sieltä takaa niin voi­mak­kaas­ti. Mulla tuli vähän semmonen mässäilyn tunne, että vähän suututti semmonen ymmär­tä­mät­tö­myys, että mitä se oikeasti voi jossakin yksit­täi­ses­sä­kin oppi­lai­tok­ses­sa tarkottaa, missä on paljon maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia nuoria ja sitten kan­ta­väes­tön nuoria. Että min­kä­lai­sia jän­nit­tei­tä se aiheuttaa.”

Vaikka työn­te­ki­jät haas­toi­vat krii­si­pu­heen ja olivat siitä ärsyyn­ty­nei­tä, kokivat he puheen myös vai­kut­ta­neen ryhmän työhön liit­ty­viin odo­tuk­siin. Osa työn­te­ki­jöis­tä koki, että kaupunki oli paineen alla perus­ta­nut ryhmän koor­di­noi­maan jo mennyttä ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­siä”. Raamit tuntuivat siis toisinaan varsin jous­ta­mat­to­mil­ta uuden työn suun­nit­te­luun. Uutta suuntaa työlle haluttiin kuitenkin etsiä, sillä kuten eräs työn­te­ki­jä asian kokouk­ses­sa ilmaisi: ”Ei voi olla sek­su­aa­li­ri­kok­sia niin paljon, että työl­lis­tää viisi henkilöä aamusta iltaan. Sehän ois ihan kauhea tilanne.” 

Projektissa koko­nai­suu­des­saan on tehty mie­les­tä­ni arvokasta työtä muun muassa tur­va­tai­to­kas­va­tuk­sen edis­tä­mi­ses­sä oppi­lai­tok­sis­sa, eivätkä odotukset ”kriisiin” vas­taa­mi­ses­ta ole missään nimessä ram­paut­ta­neet koko projektia. Psykososiaalisen tuen ryhmän työhön nämä odotukset kuitenkin iskivät kovimmin. Yksi työn­te­ki­jä kertoi tur­hau­tu­mi­ses­taan: ”aika turha semmoseen kriisiin vastata, mikä ei enää ikinä tule tois­tu­maan, ja mikä on jo mennyttä”. Työntekijä siis koki, että vaikka “kriisi” oli men­nei­syy­des­sä, heidän työltään odo­tet­tiin yhä jon­kin­lais­ta vastausta siihen.

Oulun ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sil­lä” oli lopulta varsin lyhyt elämä. Internetissä tapahtuva sek­su­aa­li­nen häirintä ja hou­kut­te­le­mi­nen sek­su­aa­li­siin tar­koi­tuk­siin (grooming) laajemmin ovat olleet lisään­ty­neen huomion kohteena viime vuosina. Esimerkiksi vuoden 2018 kan­sal­li­ses­sa riko­suh­ri­tut­ki­muk­ses­sa tar­kas­tel­tiin verkossa tapah­tu­vaa sek­su­aa­lis­ta häirintää. 

Vaikka inter­ne­tin rooli sek­su­aa­li­ri­kol­li­suu­des­sa ei ollut ensim­mäis­tä kertaa tapetilla Oulun tapausten yhtey­des­sä, krii­si­pu­heen aiheut­ta­ma hädän tuntu Oulun tapausten ympärillä oli silti uutta ja poik­kea­vaa. Hädän tuntu kuitenkin laantui nopeasti. Oulun ”kriisi” oli käy­tän­nös­sä kadonnut otsi­kois­ta ja polii­tik­ko­jen puheista siinä vaiheessa, kun psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmä aloitti työnsä. Kriisin ja projektin ajal­li­suus eivät siis koh­dan­neet. Ryhmän työn­te­ki­jät joutuivat kuitenkin navi­goi­maan haas­ta­vis­sa olo­suh­teis­sa, joita mää­rit­ti­vät sekä krii­si­pu­hees­ta juontuvat odotukset että pro­jek­ti­for­maa­tin vaatimukset.

Kriisipuheen hinta ja hyöty

Oulun sek­su­aa­li­ri­kos­ta­paus­ten saama huomio ja tilan­tee­seen vas­taa­mi­seen osoitetut resurssit kielivät krii­si­pu­heen voimasta. Kriisipuheen veto­voi­mas­ta ja haas­teis­ta on kes­kus­tel­tu myös ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa. Muun muassa ant­ro­po­lo­gi Heath Cabot on kri­ti­soi­nut sitä, miten tie­tee­na­lal­la rahoitus ja tut­ki­joi­den huomio kiin­nit­tyi­vät vuoden 2015 Euroopan ”pako­lais­krii­siin”. Cabotin mukaan ant­ro­po­lo­git olivat osal­li­si­na vah­vis­ta­mas­sa puhe­ta­po­ja, joissa tilanne nähtiin poik­keuk­sel­li­se­na kriisinä, ja joissa pako­lai­set esi­tet­tiin kärsivinä ”toisina”. 

Kriisiksi mielletty tilanne irtaantuu tällöin helposti kon­teks­tis­taan, eikä tilanteen taustalla vai­kut­ta­via his­to­rial­li­sia, poliit­ti­sia ja sosi­aa­li­sia vai­kut­ti­mia vält­tä­mät­tä nähdä selkeästi. Cabot huo­maut­taa, että kriisien jah­taa­mi­nen kannustaa ant­ro­po­lo­ge­ja pin­nal­li­seen – mutta kan­nat­ta­vaan – tut­ki­muk­seen. Uusliberaalissa yli­opis­to­maa­il­mas­sa kun menestys tuntuu seuraavan varmimmin tut­ki­musai­hei­ta, joiden ajan­koh­tai­suus ja yhteis­kun­nal­li­nen mer­kit­tä­vyys ovat helposti perusteltavissa. 

Onko siis niin, että krii­si­pu­he hyödyttää pää­asias­sa esit­tä­jään­sä – median edustajaa, polii­tik­koa, tutkijaa – ja tuleeko siihen silloin suhtautua poik­keuk­sel­li­sen kriit­ti­ses­ti? Antropologi Roberto E. Barrios on puhunut kriisien ja kata­stro­fien pal­jas­ta­vas­ta luon­tees­ta ja huo­maut­ta­nut, että krii­si­pu­heen käyttö todella on usein poli­ti­soi­tu­nut­ta. Valtaapitävät voivat krii­si­pu­heen sii­vit­tä­mä­nä saada aikaan muutoksia, jotka eivät neut­raa­lim­mal­la esi­tys­ta­val­la kenties menisi läpi. Kriisipuhe on aina arvo­la­tau­tu­nut­ta ja sisältää pyr­ki­myk­sen normaalin mää­rit­te­lyyn. Mikä on, tai minkä tulisi olla, se normaali asiain­ti­la, josta krii­si­ti­lan­ne poikkeaa? 

Antropologisesti kiin­nos­ta­vaa on eri­tyi­ses­ti se, mää­ri­tel­lään­kö tilanne kriisiksi ulkoa- vai sisäl­tä­päin. Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyö­dyn­tä­mään krii­si­pu­het­ta teh­däk­seen esi­mer­kik­si yhteis­kun­nan sortavia raken­tei­ta näkyväksi. Hyvänä esi­merk­ki­nä tästä toimii Black Lives Matter ‑liik­kee­seen kyt­key­ty­vä puhe “rotu­krii­sis­tä”. Yhdysvalloista alkunsa saanut liike vastustaa mustiin koh­dis­tu­vaa polii­si­vä­ki­val­taa ja raken­teel­lis­ta rasismia. 

Kenties krii­si­pu­heen isoin hyöty onkin, että se voi toimia välineenä huonosti tun­nis­tet­tu­jen yhteis­kun­nal­lis­ten epä­koh­tien pal­jas­ta­mi­ses­sa. Tässä mielessä krii­si­pu­heen aikaan­saa­ma huomio oli mer­kit­tä­vää myös Oulun tapauk­ses­sa. Vielä suh­teel­li­sen tun­te­mat­to­mat rikol­li­suu­den muodot, inter­ne­tis­sä tapahtuva sek­su­aa­li­nen häirintä ja hou­kut­te­le­mi­nen, tulivat Oulun ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sin” myötä laa­jem­paan tie­toi­suu­teen. Oulun polii­si­lai­tok­sen apu­lais­po­lii­si­pääl­lik­kö lausuikin tam­mi­kuus­sa 2019 pidetyssä tur­val­li­suusin­fos­sa, että: ”Tiedossahan on, että täl­lais­ten rikosten esiin nos­ta­mi­nen aina hiukan ehkäisee näitä rikoksia”. Kriisipuhe osoit­tau­tui­kin tehok­kaak­si väli­neek­si rikosten esiin nos­ta­mi­ses­sa ja tie­toi­suu­den lisää­mi­ses­sä. Tapausten kehys­tä­mi­nen kriisiksi para­dok­saa­li­ses­ti siis paitsi loi kriisin, myös toimi siihen ratkaisuna.

Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyö­dyn­tä­mään krii­si­pu­het­ta teh­däk­seen esi­mer­kik­si yhteis­kun­nan sortavia raken­tei­ta näkyväksi.

  1. Barrios, Roberto E. (2017). What Does Catastrophe Reveal for Whom? The Anthropology of Crises and Disasters at the Onset of the Anthropocene. Annual Review of Anthropology 46: 151 – 66.
  2. Cabot, Heath (2019). The business of anth­ro­po­lo­gy and the European refugee regime. American Ethnologist 46(3): 261 – 275.
  3. Jensen, Anders Fogh (2012). The Project Society. Aarhus University Press.
  4. Meinert, Lotte & Whyte, Susan (2014). Epidemic Projectification: AIDS Responses in Uganda as Event and Process. Cambridge Anthropology 32(1): 77 – 94.
  5. Roitman, Janet (2014). Anti-Crisis. Duke University Press.

Kirjoittaja

Taina Cooke on filosofian maisteri ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa. Taina on erikoistunut oikeusantropologiaan, ja väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee kulttuuripuhetta rikosoikeudenkäynneissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: