Kuinka monta seksuaalirikosta vaaditaan kriisiin? Kriisit ovat aina määrittelykysymyksiä ja kriisipuhe poliittisten ja taloudellisten motiivien värittämää. Kriisipuhe hyödyttää usein esittäjäänsä, mutta tilanteen kuvaaminen kriisinä voi olla arvokasta myös laajempien yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisessa.Milloin tapahtumasta tai tilanteesta tulee kriisi? Kriisejä on tunnetusti monia, ja sana yhdistyy sulavasti monenkirjavaan joukkoon erilaisia etuliitteitä. On talouskriisi, ilmastokriisi ja pakolaiskriisi. On ikäkriisi ja koronakriisi. Eri kriiseille yhteistä on ajatus siitä, että nykyinen asiaintila on poikkeuksellinen ja vaatii erityisiä toimia. Vaikka kriisit yleisessä kielenkäytössä usein ”kohdataan”, antropologisen näkökulman mukaan kriisit täytyy kuitenkin aina erikseen luoda.
Kärjistetysti voisi sanoa, että tilanteesta tulee kriisi vasta kun tarpeeksi moni, etenkin valtaapitävät, niin päättää. Tällöin kriisipuhe yleistyy ja alkaa määrittää tapaa, jolla tilannetta kuvataan ja tulkitaan. Antropologi Janet Roitman muistuttaa, ettei kriisejä luoda milloinkaan neutraalissa ja intresseistä vapaassa tyhjiössä. Kriisipuhe kietoutuu usein erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin tarkoitusperiin.
Intressit kriisikuvaston taustalla
Kriisipuhe oli ahkerasti käytössä vuodenvaihteessa 2018–19, kun Oulun kaupungissa tuli ilmi useita alaikäisiin kohdistuneita seksuaalirikoksia. Tapauksiin liittyi noin kaksikymmentä uhria ja kolmekymmentä epäiltyä rikoksentekijää. Epäillyistä rikoksentekijöistä suurin osa oli ulkomaalaistaustaisia. Mediassa tapauksista uutisoitiin kriisinä ja kerrottiin muun muassa, että Oulu on ”seksuaalirikoskriisin piinaama”. Poliitikoista perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-Aho yhtyi kriisipuheeseen kritisoidessaan sitä, kuinka pääministerinä toiminut Juha Sipilä oli ”hoitanut kriisiä”. Myös perussuomalaisten nykyinen kansanedustaja Riikka Purra kommentoi tapauksia Youtubessa julkaisemallaan videolla ja puhui ”seksuaalirikosepidemiasta”. Oulun kaupunginjohtaja Päivi Laajala kertoi seksuaalirikoksista puhuessaan kyseessä olevan niin ikään ”kriisitilanne”.
Oulun tapausten ympärille loivat kriisikuvastoa siis eri toimijat. Heidän toimintansa taustalla voi nähdä erilaisia intressejä. Medialle sensaatiouutisointi yhdistyi tavoitteeseen lisätä lukijoiden kiinnostusta ja sitä kautta myyntiä. Tapausten kehystäminen kriisiksi, jonka juurisyyt olivat maahanmuutossa, edisti toisaalta myös oikeistopopulistista sanomaa maahanmuuton vaaroista. Poliittinen kiinnostus Oulun tapahtumiin olisi todennäköisesti ollut paljon vähäisempää, jos tapahtumien julkitulo olisi osunut muuhun kuin eduskuntavaalikampanjoinnin kiivaimpaan aikaan. Oulun kaupungin imagoa ”seksuaalirikoskriisi” haittasi, mutta toisaalta kriisipuheeseen yhtyminen lujitti kaupungin johdon vaadetta valtion rahalliseen tukeen tilanteessa.
Kriisipuhe leimasi siis tapausten julkituloa ja vaikutti ratkaisevasti siihen, että ”kriisin” ratkaisemiseksi vaadittiin toimia. Oulun kaupunki reagoi haastavaan tilanteeseen hyödyntämällä suosittua työn järjestämisen formaattia: projektia. Alaikäisiin kohdistuvan seksuaalirikollisuuden ehkäisemiseen tähtäävässä projektissa on muun muassa edistetty turvataitokasvatusta ja tehostettu nuorisotyötä sekä kotoutumista. Projekti käynnistyi syksyllä 2019, ja se päättyy vuoden 2021 lopulla. Kiinnostuin seuraamaan vuodenvaihteen 2018–19 seksuaalirikosuutisointia ja Oulun kaupungin käynnistämää projektia, sillä väitöskirjatutkimukseni liittyy kulttuurivähemmistöihin ja rikollisuuteen.
Kaupungin projektin yksi näkyvimmistä toimenpiteistä oli perustaa moniammatillinen psykososiaalisen tuen ryhmä, jonka oli määrä auttaa nuoria erilaisissa kriisitilanteissa. Ryhmä koostui viidestä opetusalan, nuorisotyön sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisesta. Pääsin seuraamaan ryhmän toimintaa tutkimustarkoituksessa syksyllä 2019 osallistumalla ryhmän kokouksiin ja sen tekemiin vierailuihin. Vierailuihin kuului yksi messutapahtuma sekä kaksi oppilaitosvierailua, jotka keskittyivät turvataitokasvatukseen. Lisäksi haastattelin ryhmän työntekijöitä kahteen otteeseen, ensin syksyllä 2019 ja myöhemmin keväällä 2020.
Kriisistä projektiksi
Oulussa ”seksuaalirikoskriisiä” seurasi siis projekti. Työn ja yksityiselämän lisääntyneestä projektiuttamisesta ovat kirjoittaneet useat tutkijat. Esimerkiksi tanskalainen filosofi Anders Jensen on kirjoittanut projektiyhteiskunnan noususta, jossa projekteista tulee hallitseva tapa järjestää tulevaisuutta. Jensenin mukaan niinkin erilaiset elämän osa-alueet kuin tanssiminen, puolison löytäminen ja jalkapallon pelaaminen heijastelevat kaikki lopulta nyky-yhteiskunnalle ominaista projektiuttamisen logiikkaa. Projektiuttamisen logiikka auttaa järjestämään ajan, tilan ja ihmiset hallittuun malliin yhteiskunnassa, jota leimaavat kasvava epävarmuus ja väliaikaisuus. Työn saralla projektiuttaminen on levinnyt alun perin teollisuudenalan yrityksistä muun muassa kehitysyhteistyöhön. Useat antropologitkin ovat tutkineet ja olleet osallisina nimenomaan kehitysyhteistyön projekteissa. Projektiuttaminen on siis yhteiskuntaa laajalti läpäisevä eetos, mutta kuinka se taipuu vastaukseksi kriisiksi miellettyyn tilanteeseen?
Antropologit Lotte Meinert ja Susan Whyte ovat tutkineet Ugandan AIDS-epidemiaa projektiuttamisen kenttänä. Heidän mukaansa tautiepidemia on houkutellut 80-luvulta lähtien maahan projektien tulvan. Kansainväliset järjestöt ovat toteuttaneet Ugandassa laajamittaisia projekteja, jotka ovat tuoneet terveydenhuoltoon merkittävästi lisäresursseja ja esimerkiksi töitä paikallisille ihmisille. Projektiutettu kriisivastaus on kuitenkin tuonut mukanaan myös haasteita. Hädän tuntu nimittäin tarjoaa hedelmällisen mutta epävakaan maaperän projekteille. Pitkäaikaiseen AIDS-epidemiaan puuttuminen vaatisi jatkuvia ja kestäviä toimia, joita pirstaleinen projektien kenttä kykenee tarjoamaan vain puutteellisesti. Projektit alkavat ja päättyvät ja ovat myös aina riippuvaisia poliittisesta tahtotilasta ja taloudellisista resursseista.
Projektiformaatin haastavuus tuli ilmi myös Oulun psykososiaalisen tuen ryhmän työntekijöiden puheissa. Esimerkiksi ryhmän työskentelylle asetettu aikaikkuna – yksi ja puoli vuotta – mietitytti työntekijöitä. Myös projektin vahva yhteys ”kriisiin” ja sen mukanaan tuomaan hädän tuntuun näyttäytyi hankalana. Yksi työntekijä kertoi mietteistään:
Se syy miksi tämmönen tiimi pistettiin pystyyn on varmaan se, että silloin kun tuli näitä seksuaalirikoksia julki, ei ollu semmosta ketterää liikkujaa, joka olisi välittömästi lähtenyt työskentelemään näitten uhrien kanssa. Mutta se shokkivaihe on menny jo ja se ei enää semmosenaan tule [- – -], että ihan sitä ajatellen ei voi suunnitella työtä, että sitten kun taas tulee tämmönen seksuaalirikosvyyhti, niin tämä tiimi liikahtaa sinne.
Työntekijä siis näki, että “kriisi” toimi alkusysäyksenä projektille. Kriisipuheen ja projektin yhteensovittamisen hankaluudesta kertoo kuitenkin se, ettei työntekijä kokenut kannattavana suunnitella tulevaa työtään menneen tai tulevankaan ”seksuaalirikosvyyhdin” ympärille.
Kriisin haastaminen
Ryhmän työntekijät ylipäätään haastoivat tulkinnan, jonka mukaan ilmi tulleet seksuaalirikokset olisivat osa jotain poikkeuksellista ja yllättävää kriisiä. Yksi ryhmän työntekijä työskenteli lastensuojeluilmoitusten parissa kun hyväksikäyttötapauksia alkoi tulla julki. Hän kertoi reaktiostaan: ”Hyväksikäyttöilmoituksiahan meille tulee koko ajan. Että en alkuun nähnyt sitä niin isona asiana ennen kuin sitten ne sai medialta huomion.”
Kyseiselle työntekijälle siis vasta tapausten saama mediahuomio, eivät tapaukset itsessään, teki hyväksikäyttöilmoituksista tavallisesta poikkeavia. Toinen työntekijä, jolla oli paljon kokemusta nuorten kanssa työskentelystä, huomautti, etteivät ilmi tulleet seksuaalirikokset olleet osa mitään uutta ilmiötä. Hän puhui sosiaalisen median keskeisestä roolista nuorten elämässä ja kertoi, että: ”Onhan se semmonen [netissä tapahtuva] seksuaalinen häirintä näyttäytynyt jo aikaisemmin nousevana ilmiönä ja kyllähän siihen on koko ajan pyritty että pysyttäis me aikuisetkin ajan hermolla.”
Kaikkien ryhmän työntekijöiden mielestä oli tärkeää, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvaan seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan kiinnitettiin nyt aiempaa enemmän huomiota. Heistä useita kuitenkin ärsytti tapauksiin liittynyt sensaatiohakuisuus. Eräs työntekijä kertoi närkästymisestään:
”Kyllä mua mietitytti se uutisointi ja medialaajuus siinä. Mua ärsytti, kun se paisto se politikointi sieltä takaa niin voimakkaasti. Mulla tuli vähän semmonen mässäilyn tunne, että vähän suututti semmonen ymmärtämättömyys, että mitä se oikeasti voi jossakin yksittäisessäkin oppilaitoksessa tarkottaa, missä on paljon maahanmuuttajataustaisia nuoria ja sitten kantaväestön nuoria. Että minkälaisia jännitteitä se aiheuttaa.”
Vaikka työntekijät haastoivat kriisipuheen ja olivat siitä ärsyyntyneitä, kokivat he puheen myös vaikuttaneen ryhmän työhön liittyviin odotuksiin. Osa työntekijöistä koki, että kaupunki oli paineen alla perustanut ryhmän koordinoimaan jo mennyttä ”seksuaalirikoskriisiä”. Raamit tuntuivat siis toisinaan varsin joustamattomilta uuden työn suunnitteluun. Uutta suuntaa työlle haluttiin kuitenkin etsiä, sillä kuten eräs työntekijä asian kokouksessa ilmaisi: ”Ei voi olla seksuaalirikoksia niin paljon, että työllistää viisi henkilöä aamusta iltaan. Sehän ois ihan kauhea tilanne.”
Projektissa kokonaisuudessaan on tehty mielestäni arvokasta työtä muun muassa turvataitokasvatuksen edistämisessä oppilaitoksissa, eivätkä odotukset ”kriisiin” vastaamisesta ole missään nimessä rampauttaneet koko projektia. Psykososiaalisen tuen ryhmän työhön nämä odotukset kuitenkin iskivät kovimmin. Yksi työntekijä kertoi turhautumisestaan: ”aika turha semmoseen kriisiin vastata, mikä ei enää ikinä tule toistumaan, ja mikä on jo mennyttä”. Työntekijä siis koki, että vaikka “kriisi” oli menneisyydessä, heidän työltään odotettiin yhä jonkinlaista vastausta siihen.
Oulun ”seksuaalirikoskriisillä” oli lopulta varsin lyhyt elämä. Internetissä tapahtuva seksuaalinen häirintä ja houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin (grooming) laajemmin ovat olleet lisääntyneen huomion kohteena viime vuosina. Esimerkiksi vuoden 2018 kansallisessa rikosuhritutkimuksessa tarkasteltiin verkossa tapahtuvaa seksuaalista häirintää.
Vaikka internetin rooli seksuaalirikollisuudessa ei ollut ensimmäistä kertaa tapetilla Oulun tapausten yhteydessä, kriisipuheen aiheuttama hädän tuntu Oulun tapausten ympärillä oli silti uutta ja poikkeavaa. Hädän tuntu kuitenkin laantui nopeasti. Oulun ”kriisi” oli käytännössä kadonnut otsikoista ja poliitikkojen puheista siinä vaiheessa, kun psykososiaalisen tuen ryhmä aloitti työnsä. Kriisin ja projektin ajallisuus eivät siis kohdanneet. Ryhmän työntekijät joutuivat kuitenkin navigoimaan haastavissa olosuhteissa, joita määrittivät sekä kriisipuheesta juontuvat odotukset että projektiformaatin vaatimukset.
Kriisipuheen hinta ja hyöty
Oulun seksuaalirikostapausten saama huomio ja tilanteeseen vastaamiseen osoitetut resurssit kielivät kriisipuheen voimasta. Kriisipuheen vetovoimasta ja haasteista on keskusteltu myös antropologisessa tutkimuksessa. Muun muassa antropologi Heath Cabot on kritisoinut sitä, miten tieteenalalla rahoitus ja tutkijoiden huomio kiinnittyivät vuoden 2015 Euroopan ”pakolaiskriisiin”. Cabotin mukaan antropologit olivat osallisina vahvistamassa puhetapoja, joissa tilanne nähtiin poikkeuksellisena kriisinä, ja joissa pakolaiset esitettiin kärsivinä ”toisina”.
Kriisiksi mielletty tilanne irtaantuu tällöin helposti kontekstistaan, eikä tilanteen taustalla vaikuttavia historiallisia, poliittisia ja sosiaalisia vaikuttimia välttämättä nähdä selkeästi. Cabot huomauttaa, että kriisien jahtaaminen kannustaa antropologeja pinnalliseen – mutta kannattavaan – tutkimukseen. Uusliberaalissa yliopistomaailmassa kun menestys tuntuu seuraavan varmimmin tutkimusaiheita, joiden ajankohtaisuus ja yhteiskunnallinen merkittävyys ovat helposti perusteltavissa.
Onko siis niin, että kriisipuhe hyödyttää pääasiassa esittäjäänsä – median edustajaa, poliitikkoa, tutkijaa – ja tuleeko siihen silloin suhtautua poikkeuksellisen kriittisesti? Antropologi Roberto E. Barrios on puhunut kriisien ja katastrofien paljastavasta luonteesta ja huomauttanut, että kriisipuheen käyttö todella on usein politisoitunutta. Valtaapitävät voivat kriisipuheen siivittämänä saada aikaan muutoksia, jotka eivät neutraalimmalla esitystavalla kenties menisi läpi. Kriisipuhe on aina arvolatautunutta ja sisältää pyrkimyksen normaalin määrittelyyn. Mikä on, tai minkä tulisi olla, se normaali asiaintila, josta kriisitilanne poikkeaa?
Antropologisesti kiinnostavaa on erityisesti se, määritelläänkö tilanne kriisiksi ulkoa- vai sisältäpäin. Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyödyntämään kriisipuhetta tehdäkseen esimerkiksi yhteiskunnan sortavia rakenteita näkyväksi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Black Lives Matter -liikkeeseen kytkeytyvä puhe “rotukriisistä”. Yhdysvalloista alkunsa saanut liike vastustaa mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa ja rakenteellista rasismia.
Kenties kriisipuheen isoin hyöty onkin, että se voi toimia välineenä huonosti tunnistettujen yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisessa. Tässä mielessä kriisipuheen aikaansaama huomio oli merkittävää myös Oulun tapauksessa. Vielä suhteellisen tuntemattomat rikollisuuden muodot, internetissä tapahtuva seksuaalinen häirintä ja houkutteleminen, tulivat Oulun ”seksuaalirikoskriisin” myötä laajempaan tietoisuuteen. Oulun poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö lausuikin tammikuussa 2019 pidetyssä turvallisuusinfossa, että: ”Tiedossahan on, että tällaisten rikosten esiin nostaminen aina hiukan ehkäisee näitä rikoksia”. Kriisipuhe osoittautuikin tehokkaaksi välineeksi rikosten esiin nostamisessa ja tietoisuuden lisäämisessä. Tapausten kehystäminen kriisiksi paradoksaalisesti siis paitsi loi kriisin, myös toimi siihen ratkaisuna.
Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyödyntämään kriisipuhetta tehdäkseen esimerkiksi yhteiskunnan sortavia rakenteita näkyväksi.
Toimitus
- Podcast-lukija: Miia Martikainen
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: Markus Spiske / Unsplash (CC BY 2.0)
Lukemista
- Barrios, Roberto E. (2017). What Does Catastrophe Reveal for Whom? The Anthropology of Crises and Disasters at the Onset of the Anthropocene. Annual Review of Anthropology 46: 151–66.
- Cabot, Heath (2019). The business of anthropology and the European refugee regime. American Ethnologist 46(3): 261–275.
- Jensen, Anders Fogh (2012). The Project Society. Aarhus University Press.
- Meinert, Lotte & Whyte, Susan (2014). Epidemic Projectification: AIDS Responses in Uganda as Event and Process. Cambridge Anthropology 32(1): 77–94.
- Roitman, Janet (2014). Anti-Crisis. Duke University Press.
