Oulun seksuaalirikokset ja kriisipuheen voima

Kuinka monta sek­su­aa­li­ri­kos­ta vaaditaan kriisiin? Kriisit ovat aina mää­rit­te­ly­ky­sy­myk­siä ja krii­si­pu­he poliit­tis­ten ja talou­del­lis­ten motiivien värit­tä­mää. Kriisipuhe hyödyttää usein esit­tä­jään­sä, mutta tilanteen kuvaa­mi­nen kriisinä voi olla arvokasta myös laa­jem­pien yhteis­kun­nal­lis­ten epä­koh­tien pal­jas­ta­mi­ses­sa.

Milloin tapah­tu­mas­ta tai tilan­tees­ta tulee kriisi? Kriisejä on tun­ne­tus­ti monia, ja sana yhdistyy sulavasti monen­kir­ja­vaan joukkoon erilaisia etu­liit­tei­tä. On talous­krii­si, ilmas­to­krii­si ja pako­lais­krii­si. On ikäkriisi ja koro­na­krii­si. Eri krii­seil­le yhteistä on ajatus siitä, että nykyinen asiain­ti­la on poik­keuk­sel­li­nen ja vaatii erityisiä toimia. Vaikka kriisit yleisessä kie­len­käy­tös­sä usein ”kohdataan”, ant­ro­po­lo­gi­sen näkö­kul­man mukaan kriisit täytyy kuitenkin aina erikseen luoda.

Kärjistetysti voisi sanoa, että tilan­tees­ta tulee kriisi vasta kun tarpeeksi moni, etenkin val­taa­pi­tä­vät, niin päättää. Tällöin krii­si­pu­he yleistyy ja alkaa määrittää tapaa, jolla tilan­net­ta kuvataan ja tulkitaan. Antropologi Janet Roitman muis­tut­taa, ettei kriisejä luoda mil­loin­kaan neut­raa­lis­sa ja int­res­seis­tä vapaassa tyhjiössä. Kriisipuhe kietoutuu usein eri­lai­siin poliit­ti­siin ja talou­del­li­siin tar­koi­tus­pe­riin.

Intressit kriisikuvaston taustalla

Kriisipuhe oli ahkerasti käytössä vuo­den­vaih­tees­sa 2018 – 19, kun Oulun kau­pun­gis­sa tuli ilmi useita alai­käi­siin koh­dis­tu­nei­ta sek­su­aa­li­ri­kok­sia. Tapauksiin liittyi noin kak­si­kym­men­tä uhria ja kol­me­kym­men­tä epäiltyä rikok­sen­te­ki­jää. Epäillyistä rikok­sen­te­ki­jöis­tä suurin osa oli ulko­maa­lais­taus­tai­sia. Mediassa tapauk­sis­ta uutisoitiin kriisinä ja ker­rot­tiin muun muassa, että Oulu on ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sin piinaama”. Poliitikoista perus­suo­ma­lais­ten puheen­joh­ta­ja Jussi Halla-Aho yhtyi krii­si­pu­hee­seen kri­ti­soi­des­saan sitä, kuinka pää­mi­nis­te­ri­nä toiminut Juha Sipilä oli ”hoitanut kriisiä”. Myös perus­suo­ma­lais­ten nykyinen kan­san­edus­ta­ja Riikka Purra kommentoi tapauksia Youtubessa jul­kai­se­mal­laan videolla ja puhui ”sek­su­aa­li­ri­ko­se­pi­de­mias­ta”. Oulun kau­pun­gin­joh­ta­ja Päivi Laajala kertoi sek­su­aa­li­ri­kok­sis­ta puhues­saan kyseessä olevan niin ikään ”krii­si­ti­lan­ne”.

Oulun tapausten ympärille loivat krii­si­ku­vas­toa siis eri toimijat. Heidän toi­min­tan­sa taustalla voi nähdä erilaisia int­res­se­jä. Medialle sen­saa­tio­uu­ti­soin­ti yhdistyi tavoit­tee­seen lisätä luki­joi­den kiin­nos­tus­ta ja sitä kautta myyntiä. Tapausten kehys­tä­mi­nen kriisiksi, jonka juurisyyt olivat maa­han­muu­tos­sa, edisti toisaalta myös oikeis­to­po­pu­lis­tis­ta sanomaa maa­han­muu­ton vaaroista. Poliittinen kiin­nos­tus Oulun tapah­tu­miin olisi toden­nä­köi­ses­ti ollut paljon vähäi­sem­pää, jos tapah­tu­mien julkitulo olisi osunut muuhun kuin edus­kun­ta­vaa­li­kam­pan­join­nin kii­vaim­paan aikaan. Oulun kaupungin imagoa ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­si” haittasi, mutta toisaalta krii­si­pu­hee­seen yhtyminen lujitti kaupungin johdon vaadetta valtion rahal­li­seen tukeen tilan­tees­sa. 

Kriisipuhe leimasi siis tapausten jul­ki­tu­loa ja vaikutti rat­kai­se­vas­ti siihen, että ”kriisin” rat­kai­se­mi­sek­si vaa­dit­tiin toimia. Oulun kaupunki reagoi haas­ta­vaan tilan­tee­seen hyö­dyn­tä­mäl­lä suosittua työn jär­jes­tä­mi­sen for­maat­tia: projektia. Alaikäisiin koh­dis­tu­van sek­su­aa­li­ri­kol­li­suu­den ehkäi­se­mi­seen täh­tää­väs­sä pro­jek­tis­sa on muun muassa edistetty tur­va­tai­to­kas­va­tus­ta ja tehos­tet­tu nuo­ri­so­työ­tä sekä kotou­tu­mis­ta. Projekti käyn­nis­tyi syksyllä 2019, ja se päättyy vuoden 2021 lopulla. Kiinnostuin seu­raa­maan vuo­den­vaih­teen 2018 – 19 sek­su­aa­li­ri­ko­suu­ti­soin­tia ja Oulun kaupungin käyn­nis­tä­mää projektia, sillä väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­se­ni liittyy kult­tuu­ri­vä­hem­mis­töi­hin ja rikol­li­suu­teen. 

Kaupungin projektin yksi näky­vim­mis­tä toi­men­pi­teis­tä oli perustaa moniam­ma­til­li­nen psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmä, jonka oli määrä auttaa nuoria eri­lai­sis­sa krii­si­ti­lan­teis­sa. Ryhmä koostui viidestä ope­tusa­lan, nuo­ri­so­työn sekä sosiaali- ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­ses­ta. Pääsin seu­raa­maan ryhmän toimintaa tut­ki­mus­tar­koi­tuk­ses­sa syksyllä 2019 osal­lis­tu­mal­la ryhmän kokouk­siin ja sen tekemiin vie­rai­lui­hin. Vierailuihin kuului yksi mes­su­ta­pah­tu­ma sekä kaksi oppi­lai­tos­vie­rai­lua, jotka kes­kit­tyi­vät tur­va­tai­to­kas­va­tuk­seen. Lisäksi haas­tat­te­lin ryhmän työn­te­ki­jöi­tä kahteen otteeseen, ensin syksyllä 2019 ja myöhemmin keväällä 2020.

Kriisistä projektiksi

Oulussa ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­siä” seurasi siis projekti. Työn ja yksi­tyi­se­lä­män lisään­ty­nees­tä pro­jek­tiut­ta­mi­ses­ta ovat kir­joit­ta­neet useat tutkijat. Esimerkiksi tans­ka­lai­nen filosofi Anders Jensen on kir­joit­ta­nut pro­jek­tiyh­teis­kun­nan noususta, jossa pro­jek­teis­ta tulee hal­lit­se­va tapa järjestää tule­vai­suut­ta. Jensenin mukaan niinkin erilaiset elämän osa-alueet kuin tans­si­mi­nen, puolison löy­tä­mi­nen ja jal­ka­pal­lon pelaa­mi­nen hei­jas­te­le­vat kaikki lopulta nyky-yhteis­kun­nal­le ominaista pro­jek­tiut­ta­mi­sen logiikkaa. Projektiuttamisen logiikka auttaa jär­jes­tä­mään ajan, tilan ja ihmiset hal­lit­tuun malliin yhteis­kun­nas­sa, jota leimaavat kasvava epä­var­muus ja väliai­kai­suus. Työn saralla pro­jek­tiut­ta­mi­nen on levinnyt alun perin teol­li­suu­de­na­lan yri­tyk­sis­tä muun muassa kehi­ty­syh­teis­työ­hön. Useat ant­ro­po­lo­git­kin ovat tutkineet ja olleet osal­li­si­na nime­no­maan kehi­ty­syh­teis­työn pro­jek­teis­sa. Projektiuttaminen on siis yhteis­kun­taa laajalti läpäisevä eetos, mutta kuinka se taipuu vas­tauk­sek­si kriisiksi miel­let­tyyn tilan­tee­seen?

Antropologit Lotte Meinert ja Susan Whyte ovat tutkineet Ugandan AIDS-epidemiaa pro­jek­tiut­ta­mi­sen kenttänä. Heidän mukaansa tau­tie­pi­de­mia on hou­ku­tel­lut 80-luvulta lähtien maahan pro­jek­tien tulvan. Kansainväliset järjestöt ovat toteut­ta­neet Ugandassa laa­ja­mit­tai­sia pro­jek­te­ja, jotka ovat tuoneet ter­vey­den­huol­toon mer­kit­tä­väs­ti lisä­re­surs­se­ja ja esi­mer­kik­si töitä pai­kal­li­sil­le ihmisille. Projektiutettu krii­si­vas­taus on kuitenkin tuonut mukanaan myös haasteita. Hädän tuntu nimittäin tarjoaa hedel­mäl­li­sen mutta epävakaan maaperän pro­jek­teil­le. Pitkäaikaiseen AIDS-epi­de­mi­aan puut­tu­mi­nen vaatisi jatkuvia ja kestäviä toimia, joita pirs­ta­lei­nen pro­jek­tien kenttä kykenee tar­joa­maan vain puut­teel­li­ses­ti. Projektit alkavat ja päättyvät ja ovat myös aina riip­pu­vai­sia poliit­ti­ses­ta tah­to­ti­las­ta ja talou­del­li­sis­ta resurs­seis­ta.

Projektiformaatin haas­ta­vuus tuli ilmi myös Oulun psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmän työn­te­ki­jöi­den puheissa. Esimerkiksi ryhmän työs­ken­te­lyl­le asetettu aikaik­ku­na – yksi ja puoli vuotta – mie­ti­tyt­ti työn­te­ki­jöi­tä. Myös projektin vahva yhteys ”kriisiin” ja sen mukanaan tuomaan hädän tuntuun näyt­täy­tyi hankalana. Yksi työn­te­ki­jä kertoi miet­teis­tään: 

Se syy miksi tämmönen tiimi pis­tet­tiin pystyyn on varmaan se, että silloin kun tuli näitä sek­su­aa­li­ri­kok­sia julki, ei ollu semmosta ketterää liikkujaa, joka olisi välit­tö­mäs­ti lähtenyt työs­ken­te­le­mään näitten uhrien kanssa. Mutta se shok­ki­vai­he on menny jo ja se ei enää sem­mo­se­naan tule [- — -], että ihan sitä ajatellen ei voi suun­ni­tel­la työtä, että sitten kun taas tulee tämmönen sek­su­aa­li­ri­kos­vyyh­ti, niin tämä tiimi liikahtaa sinne.

Työntekijä siis näki, että “kriisi” toimi alkusy­säyk­se­nä pro­jek­til­le. Kriisipuheen ja projektin yhteen­so­vit­ta­mi­sen han­ka­luu­des­ta kertoo kuitenkin se, ettei työn­te­ki­jä kokenut kan­nat­ta­va­na suun­ni­tel­la tulevaa työtään menneen tai tule­van­kaan ”sek­su­aa­li­ri­kos­vyyh­din” ympärille.

Kriisin haastaminen

Ryhmän työn­te­ki­jät yli­pää­tään haas­toi­vat tulkinnan, jonka mukaan ilmi tulleet sek­su­aa­li­ri­kok­set olisivat osa jotain poik­keuk­sel­lis­ta ja yllät­tä­vää kriisiä. Yksi ryhmän työn­te­ki­jä työs­ken­te­li las­ten­suo­je­luil­moi­tus­ten parissa kun hyväk­si­käyt­tö­ta­pauk­sia alkoi tulla julki. Hän kertoi reak­tios­taan: ”Hyväksikäyttöilmoituksiahan meille tulee koko ajan. Että en alkuun nähnyt sitä niin isona asiana ennen kuin sitten ne sai medialta huomion.” 

Kyseiselle työn­te­ki­jäl­le siis vasta tapausten saama media­huo­mio, eivät tapaukset itsessään, teki hyväk­si­käyt­töil­moi­tuk­sis­ta taval­li­ses­ta poik­kea­via. Toinen työn­te­ki­jä, jolla oli paljon kokemusta nuorten kanssa työs­ken­te­lys­tä, huomautti, etteivät ilmi tulleet sek­su­aa­li­ri­kok­set olleet osa mitään uutta ilmiötä. Hän puhui sosi­aa­li­sen median kes­kei­ses­tä roolista nuorten elämässä ja kertoi, että: ”Onhan se semmonen [netissä tapahtuva] sek­su­aa­li­nen häirintä näyt­täy­ty­nyt jo aikai­sem­min nousevana ilmiönä ja kyllähän siihen on koko ajan pyritty että pysyttäis me aikui­set­kin ajan hermolla.” 

Kaikkien ryhmän työn­te­ki­jöi­den mielestä oli tärkeää, että lapsiin ja nuoriin koh­dis­tu­vaan sek­su­aa­li­seen häi­rin­tään ja väki­val­taan kiin­ni­tet­tiin nyt aiempaa enemmän huomiota. Heistä useita kuitenkin ärsytti tapauk­siin liittynyt sen­saa­tio­ha­kui­suus. Eräs työn­te­ki­jä kertoi när­käs­ty­mi­ses­tään: 

”Kyllä mua mie­ti­tyt­ti se uuti­soin­ti ja media­laa­juus siinä. Mua ärsytti, kun se paisto se poli­ti­koin­ti sieltä takaa niin voi­mak­kaas­ti. Mulla tuli vähän semmonen mässäilyn tunne, että vähän suututti semmonen ymmär­tä­mät­tö­myys, että mitä se oikeasti voi jossakin yksit­täi­ses­sä­kin oppi­lai­tok­ses­sa tarkottaa, missä on paljon maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia nuoria ja sitten kan­ta­väes­tön nuoria. Että min­kä­lai­sia jän­nit­tei­tä se aiheuttaa.”

Vaikka työn­te­ki­jät haas­toi­vat krii­si­pu­heen ja olivat siitä ärsyyn­ty­nei­tä, kokivat he puheen myös vai­kut­ta­neen ryhmän työhön liit­ty­viin odo­tuk­siin. Osa työn­te­ki­jöis­tä koki, että kaupunki oli paineen alla perus­ta­nut ryhmän koor­di­noi­maan jo mennyttä ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­siä”. Raamit tuntuivat siis toisinaan varsin jous­ta­mat­to­mil­ta uuden työn suun­nit­te­luun. Uutta suuntaa työlle haluttiin kuitenkin etsiä, sillä kuten eräs työn­te­ki­jä asian kokouk­ses­sa ilmaisi: ”Ei voi olla sek­su­aa­li­ri­kok­sia niin paljon, että työl­lis­tää viisi henkilöä aamusta iltaan. Sehän ois ihan kauhea tilanne.” 

Projektissa koko­nai­suu­des­saan on tehty mie­les­tä­ni arvokasta työtä muun muassa tur­va­tai­to­kas­va­tuk­sen edis­tä­mi­ses­sä oppi­lai­tok­sis­sa, eivätkä odotukset ”kriisiin” vas­taa­mi­ses­ta ole missään nimessä ram­paut­ta­neet koko projektia. Psykososiaalisen tuen ryhmän työhön nämä odotukset kuitenkin iskivät kovimmin. Yksi työn­te­ki­jä kertoi tur­hau­tu­mi­ses­taan: ”aika turha semmoseen kriisiin vastata, mikä ei enää ikinä tule tois­tu­maan, ja mikä on jo mennyttä”. Työntekijä siis koki, että vaikka “kriisi” oli men­nei­syy­des­sä, heidän työltään odo­tet­tiin yhä jon­kin­lais­ta vastausta siihen.

Oulun ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sil­lä” oli lopulta varsin lyhyt elämä. Internetissä tapahtuva sek­su­aa­li­nen häirintä ja hou­kut­te­le­mi­nen sek­su­aa­li­siin tar­koi­tuk­siin (grooming) laajemmin ovat olleet lisään­ty­neen huomion kohteena viime vuosina. Esimerkiksi vuoden 2018 kan­sal­li­ses­sa riko­suh­ri­tut­ki­muk­ses­sa tar­kas­tel­tiin verkossa tapah­tu­vaa sek­su­aa­lis­ta häirintää. 

Vaikka inter­ne­tin rooli sek­su­aa­li­ri­kol­li­suu­des­sa ei ollut ensim­mäis­tä kertaa tapetilla Oulun tapausten yhtey­des­sä, krii­si­pu­heen aiheut­ta­ma hädän tuntu Oulun tapausten ympärillä oli silti uutta ja poik­kea­vaa. Hädän tuntu kuitenkin laantui nopeasti. Oulun ”kriisi” oli käy­tän­nös­sä kadonnut otsi­kois­ta ja polii­tik­ko­jen puheista siinä vaiheessa, kun psy­ko­so­si­aa­li­sen tuen ryhmä aloitti työnsä. Kriisin ja projektin ajal­li­suus eivät siis koh­dan­neet. Ryhmän työn­te­ki­jät joutuivat kuitenkin navi­goi­maan haas­ta­vis­sa olo­suh­teis­sa, joita mää­rit­ti­vät sekä krii­si­pu­hees­ta juontuvat odotukset että pro­jek­ti­for­maa­tin vaa­ti­muk­set.

Kriisipuheen hinta ja hyöty

Oulun sek­su­aa­li­ri­kos­ta­paus­ten saama huomio ja tilan­tee­seen vas­taa­mi­seen osoitetut resurssit kielivät krii­si­pu­heen voimasta. Kriisipuheen veto­voi­mas­ta ja haas­teis­ta on kes­kus­tel­tu myös ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa. Muun muassa ant­ro­po­lo­gi Heath Cabot on kri­ti­soi­nut sitä, miten tie­tee­na­lal­la rahoitus ja tut­ki­joi­den huomio kiin­nit­tyi­vät vuoden 2015 Euroopan ”pako­lais­krii­siin”. Cabotin mukaan ant­ro­po­lo­git olivat osal­li­si­na vah­vis­ta­mas­sa puhe­ta­po­ja, joissa tilanne nähtiin poik­keuk­sel­li­se­na kriisinä, ja joissa pako­lai­set esi­tet­tiin kärsivinä ”toisina”. 

Kriisiksi mielletty tilanne irtaantuu tällöin helposti kon­teks­tis­taan, eikä tilanteen taustalla vai­kut­ta­via his­to­rial­li­sia, poliit­ti­sia ja sosi­aa­li­sia vai­kut­ti­mia vält­tä­mät­tä nähdä selkeästi. Cabot huo­maut­taa, että kriisien jah­taa­mi­nen kannustaa ant­ro­po­lo­ge­ja pin­nal­li­seen – mutta kan­nat­ta­vaan – tut­ki­muk­seen. Uusliberaalissa yli­opis­to­maa­il­mas­sa kun menestys tuntuu seuraavan varmimmin tut­ki­musai­hei­ta, joiden ajan­koh­tai­suus ja yhteis­kun­nal­li­nen mer­kit­tä­vyys ovat helposti perus­tel­ta­vis­sa. 

Onko siis niin, että krii­si­pu­he hyödyttää pää­asias­sa esit­tä­jään­sä – median edustajaa, polii­tik­koa, tutkijaa – ja tuleeko siihen silloin suhtautua poik­keuk­sel­li­sen kriit­ti­ses­ti? Antropologi Roberto E. Barrios on puhunut kriisien ja kata­stro­fien pal­jas­ta­vas­ta luon­tees­ta ja huo­maut­ta­nut, että krii­si­pu­heen käyttö todella on usein poli­ti­soi­tu­nut­ta. Valtaapitävät voivat krii­si­pu­heen sii­vit­tä­mä­nä saada aikaan muutoksia, jotka eivät neut­raa­lim­mal­la esi­tys­ta­val­la kenties menisi läpi. Kriisipuhe on aina arvo­la­tau­tu­nut­ta ja sisältää pyr­ki­myk­sen normaalin mää­rit­te­lyyn. Mikä on, tai minkä tulisi olla, se normaali asiain­ti­la, josta krii­si­ti­lan­ne poikkeaa? 

Antropologisesti kiin­nos­ta­vaa on eri­tyi­ses­ti se, mää­ri­tel­lään­kö tilanne kriisiksi ulkoa- vai sisäl­tä­päin. Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyö­dyn­tä­mään krii­si­pu­het­ta teh­däk­seen esi­mer­kik­si yhteis­kun­nan sortavia raken­tei­ta näkyväksi. Hyvänä esi­merk­ki­nä tästä toimii Black Lives Matter ‑liik­kee­seen kyt­key­ty­vä puhe “rotu­krii­sis­tä”. Yhdysvalloista alkunsa saanut liike vastustaa mustiin koh­dis­tu­vaa polii­si­vä­ki­val­taa ja raken­teel­lis­ta rasismia. 

Kenties krii­si­pu­heen isoin hyöty onkin, että se voi toimia välineenä huonosti tun­nis­tet­tu­jen yhteis­kun­nal­lis­ten epä­koh­tien pal­jas­ta­mi­ses­sa. Tässä mielessä krii­si­pu­heen aikaan­saa­ma huomio oli mer­kit­tä­vää myös Oulun tapauk­ses­sa. Vielä suh­teel­li­sen tun­te­mat­to­mat rikol­li­suu­den muodot, inter­ne­tis­sä tapahtuva sek­su­aa­li­nen häirintä ja hou­kut­te­le­mi­nen, tulivat Oulun ”sek­su­aa­li­ri­kos­krii­sin” myötä laa­jem­paan tie­toi­suu­teen. Oulun polii­si­lai­tok­sen apu­lais­po­lii­si­pääl­lik­kö lausuikin tam­mi­kuus­sa 2019 pidetyssä tur­val­li­suusin­fos­sa, että: ”Tiedossahan on, että täl­lais­ten rikosten esiin nos­ta­mi­nen aina hiukan ehkäisee näitä rikoksia”. Kriisipuhe osoit­tau­tui­kin tehok­kaak­si väli­neek­si rikosten esiin nos­ta­mi­ses­sa ja tie­toi­suu­den lisää­mi­ses­sä. Tapausten kehys­tä­mi­nen kriisiksi para­dok­saa­li­ses­ti siis paitsi loi kriisin, myös toimi siihen rat­kai­su­na.

Haavoittuvassa asemassa olevat voivat pyrkiä hyö­dyn­tä­mään krii­si­pu­het­ta teh­däk­seen esi­mer­kik­si yhteis­kun­nan sortavia raken­tei­ta näkyväksi.

  1. Barrios, Roberto E. (2017). What Does Catastrophe Reveal for Whom? The Anthropology of Crises and Disasters at the Onset of the Anthropocene. Annual Review of Anthropology 46: 151 – 66.
  2. Cabot, Heath (2019). The business of anth­ro­po­lo­gy and the European refugee regime. American Ethnologist 46(3): 261 – 275.
  3. Jensen, Anders Fogh (2012). The Project Society. Aarhus University Press.
  4. Meinert, Lotte & Whyte, Susan (2014). Epidemic Projectification: AIDS Responses in Uganda as Event and Process. Cambridge Anthropology 32(1): 77 – 94.
  5. Roitman, Janet (2014). Anti-Crisis. Duke University Press.

Kirjoittaja

Taina Cooke on filosofian maisteri ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa. Taina on erikoistunut oikeusantropologiaan, ja väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee kulttuuripuhetta rikosoikeudenkäynneissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kuukautiset olivat häpeällinen ja piilotettava asia vielä silloin, kun ensimmäisiä tehdasvalmisteisia kuukautissiteitä alettiin mainostaa Suomessa 1900-luvun alussa. Kuukautistuotteiden markkinoinnilla on ollut keskeinen rooli kuukautiskäsitysten muokkaamisessa länsimaissa ja kaupallisuus määrittää edelleen julkista puhetta asiasta. Nyt “kuukautisvallankumous” sekä murtaa tabuja että luo pohjaa uudenlaiselle bisnekselle kuukautisten ympärillä.

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?