Älyn ihanteesta sydämen sivistykseen

Steinerpedagogiset var­hais­kas­vat­ta­jat kokevat lasten muut­tu­neen viime vuo­si­kym­men­ten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vas­toin­käy­mi­sis­tä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteis­kun­ta keskittyy älyyn, tietoon ja tuot­ta­vuu­teen.

Steinerpedagogiikka perustuu itä­val­ta­lai­sen kas­va­tus­fi­lo­so­fin Rudolf Steinerin (1861 – 1925) kehit­tä­mään ant­ro­po­so­fi­aan, eli “ihmis­vii­sau­teen”. Steiner kritisoi aikansa kapi­ta­lis­tis­ta ja mate­ria­lis­tis­ta yhteis­kun­taa ja koki, että talous ei saa hallita kouluja. Hänen mukaansa kas­va­tuk­sen tulee tuottaa yksilöitä, jotka eivät vain sopeudu yhteis­kun­taan, vaan kykenevät kehit­tä­mään sitä parem­mak­si. Hän vastusti myös valis­tuk­sen aikana syn­ty­nyt­tä tiedon ja järjen ihan­noin­tia, korostaen, että asioita tulisi ymmärtää myös sydämellä ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­la. 

Steinerin ajatukset hei­jas­ta­vat sak­sa­lais­ta roman­tiik­kaa ja idea­lis­mia ja asettuvat niin kutsutun kor­keam­man inhi­mil­li­sen sivis­tyk­sen tra­di­tioon, johon liittyy pyrkimys kehittyä nyky­het­kel­lä val­lit­se­vaa olotilaa pidem­mäl­le niin yksilöinä kuin lajina. Romantiikan aikana ihmisen koettiin vie­raan­tu­neen suh­tees­taan ympä­röi­vään maa­il­man­kaik­keu­teen ja siten myös omasta luon­nos­taan. Tällöin palattiin antiikin filo­so­fi­aan, jossa kaiken olevaisen nähtiin koostuvan aineesta ja hengestä. 

Myös Steiner näki henkisen ja fyysisen maailman yhtey­des­sä toisiinsa. Hän korosti ykseyttä myös ihmis­ku­vas­saan ja näki ruumiin, sielun, aistien, tunteiden ja älyn kehit­ty­vän yhtey­des­sä toisiinsa. Nämä osa-alueet kuitenkin pai­not­tu­vat hänen mukaansa eri kehi­tys­vai­heis­sa eri tavoin. Steinerpedagogiikassa pyritään ymmär­tä­mään tätä prosessia ja tar­joa­maan kehi­tyk­sel­le oikean­lai­sia virik­kei­tä oikeaan aikaan.

Rudolf Steiner.

Kuva: Wolfgang G. Vögelen teoksesta Der andere Rudolf Steiner — Augenzeugenbrichte, Interviews, Karikaturen, 2005, S. 116. Wikipedia. (CC BY 2.0)

Ensimmäinen stei­ner­kou­lu avautui Saksan Stuttgartiin vuonna 1919, kun Steineria pyy­det­tiin perus­ta­maan kas­va­tus­fi­lo­so­fian­sa pohjalta koulu Waldorf-Astoria ‑tupak­ka­teh­taan työ­läis­ten lapsille. Kansainvälisesti wal­dorf­kou­lu­na tunnettu stei­ner­kas­va­tus on sittemmin levinnyt ympäri maailmaa, erityisen voi­mak­kaas­ti 1970-luvulla. Yli tuhan­nes­ta nykyi­ses­tä stei­ner­kou­lus­ta noin 700 on Euroopassa. Helsingin Rudolf Steiner ‑koulu perus­tet­tiin jo vuonna 1955. Suomessa toimii tällä hetkellä 24 stei­ner­kou­lua, 42 stei­ner­päi­vä­ko­tia ja yksi opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tos, Helsingissä sijait­se­va Snellman-kor­kea­kou­lu. 

Sosiaalistumista käsit­te­le­vä ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on osoit­ta­nut, että kult­tuu­ri­set käsi­tyk­set lapsesta olentona vai­kut­ta­vat siihen, millä tavoin lapsia kohdataan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Kulttuuri vaikuttaa myös siihen, min­kä­lai­sia omi­nai­suuk­sia lapsen halutaan kehit­tä­vän ja millaisia rooleja hänen odotetaan ottavan yhtei­sös­sään. Esimerkiksi ling­vis­ti­set ant­ro­po­lo­git Bambi Schieffelin ja Elinor Ochs ovat tehneet mer­kit­tä­vää tut­ki­mus­ta lasten ja van­hem­pien välisten vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tei­den sosi­aa­li­ses­ta ja kult­tuu­ri­ses­ta jäsen­ty­mi­ses­tä.

Huomasin astuneeni itselleni uuteen kas­va­tus­pe­rin­tee­seen, kun sat­tu­mal­ta päädyin töihin stei­ner­päi­vä­ko­tiin joitakin vuosia sitten. Ensimmäinen yksit­täi­nen huomioni herät­tä­nyt asia oli sanal­li­sen selit­tä­mi­sen ja komen­ta­mi­sen vähäisyys. Ero oli huo­mat­ta­va ver­rat­tu­na kaupungin päi­vä­ko­tei­hin, joissa olin aiemmin työs­ken­nel­lyt. Samalla koin, että pinnan alle kätkeytyi koko­nai­nen mer­ki­tys­ten maailma, jota en ymmär­tä­nyt. Uteliaisuuteni yhdis­tet­ty­nä päi­vä­ko­dis­sa val­lin­nee­seen eri­tyi­seen tun­nel­maan sai minut tutkimaan asiaa gra­dus­sa­ni.

Lähdin sel­vit­tä­mään, millä tavoin ant­ro­po­so­fi­nen ihmis­kä­si­tys ohjasi var­hais­kas­vat­ta­jien vuo­ro­vai­ku­tus­ta lasten kanssa, mitkä kas­va­tus­ta­voit­teet koros­tui­vat ja miten lapsia käy­tän­nös­sä ohjattiin sanojen puut­tues­sa. Keräämäni aineisto koostuu haas­tat­te­luis­ta ja usean kuukauden osal­lis­tu­vaan havain­noin­tiin perus­tu­vas­ta kent­tä­työs­tä eräässä Helsingin stei­ner­päi­vä­ko­dis­sa. Perehdyin lisäksi stei­ner­pe­da­go­gi­seen kir­jal­li­suu­teen ja niiden taustalla vai­kut­ta­viin Steinerin teks­tei­hin ja luen­to­sar­joi­hin.

Kasvatusta ja itsekasvatusta

Päiväkoti-ikäisinä lapset ovat Steinerin kehi­tys­vai­he­teo­rian mukaan kehi­tyk­sen fyy­si­ses­sä vaiheessa. Tänä aikana älyllisen kehi­tyk­sen voimakas sti­mu­loi­mi­nen voi olla lapsen koko­nais­ke­hi­tyk­sen kannalta vahin­gol­lis­ta. Varhaisvaihe on tahdon kehi­tyk­sen aikaa, jolloin lapsi oppii pääosin jäl­jit­te­le­mäl­lä ympä­ris­töään, ei tekemällä kuten neuvotaan. Näin ollen pienen lapsen kasvatus tulee käsittää ennen kaikkea aikuisen itse­kas­va­tuk­se­na.

Antroposofiassa ihminen nähdään toisaalta alttiina ympä­ris­tön vai­kut­teil­le ja toisaalta kyke­ne­vä­nä myös itse kehit­tä­mään itseään kohti kor­keam­paa ihmi­syyt­tä. Tämä on jokai­ses­sa ihmisessä ikään kuin kätketty poten­ti­aa­li. Lapsuudessa luodaan ihmisen moraa­li­nen perusta yhtei­söl­li­seen elämään liit­ty­mi­sen ja esikuvien jäl­jit­te­lyn kautta. Ihmisen tehtävä on kuitenkin asteit­tain itse­näis­tyä ja vapautua sekä sisäi­sis­tä että ulkoi­sis­ta pakoista, kuten viettien ja impuls­sien voimasta, ja toisaalta val­lit­se­van yhteis­kun­nan normeista. Ihanteena on ihminen, joka toimii eet­ti­ses­ti omasta vapaasta tah­dos­taan, ei sosi­aa­li­sen kont­rol­lin tähden. Ideaali vapaasta ja eet­ti­ses­tä ihmisestä muodostaa sekä kas­va­tuk­sen että itse­kas­va­tuk­sen perim­mäi­sen tavoit­teen.

Antropologian his­to­rias­sa eet­ti­syy­den ja vapauden suhdetta on pohdittu eri näkö­kul­mis­ta. Sosiologi Émile Durkheim esitti aikanaan yksilön omaksuvan val­lit­se­vat moraa­li­set ideaalit kun­nioi­tuk­ses­ta yhteisöä kohtaan. Tämä teoria ei kui­ten­kaan jätä tilaa yksilön omalle kriit­ti­sel­le ajat­te­lul­le. Michel Foucault on puo­les­taan esittänyt, että eettisyys muodostuu ihmisen valin­nas­ta siitä, millainen hän haluaa olla ja tavoista, joilla hän pyrkii kohti tätä päämäärää. Valinta tehdään suhteessa ympä­ris­tön esit­tä­miin käsi­tyk­siin hyvästä elämästä, mutta prosessi on moraa­li­sään­tö­jen auto­maat­tis­ta omak­su­mis­ta moni­mut­kai­sem­pi. 

Foucaultiin poh­jau­tu­va James Laidlaw’n mää­ri­tel­mä ”eet­ti­ses­tä vapau­des­ta” sopii ant­ro­po­so­fi­seen vapaus­kä­si­tyk­seen. Tässä näke­myk­ses­sä vapaus käsi­te­tään kykynä reflek­toi­da kysymystä siitä, kuinka pitäisi elää. Tällöin vapaus ei ole syn­nyi­noi­keus tai vapautta ulkoi­ses­ta vallasta, vaan ilmenee vapaana valintana työs­ken­nel­lä aktii­vi­ses­ti kohti hyväk­sy­mään­sä ideaalia.

Päälapset ja halvaannuttava tieto

Tekemissäni haas­tat­te­luis­sa ant­ro­po­so­fi­nen kehi­tys­vai­hea­jat­te­lu tuli hyvin esiin. Kasvattajat puhuivat kii­reet­tö­män lapsuuden ja koko­nais­val­tai­sen kas­va­tuk­sen tär­key­des­tä. He myös kri­ti­soi­vat tietoa, tehok­kuut­ta ja älyä koros­ta­vaa kou­lu­tus­po­li­tiik­kaa. Useat haas­tat­te­le­ma­ni kas­vat­ta­jat käyttivät termiä “päälapsi” kuvaamaan lapsissa tapah­tu­nut­ta muutosta. Päälasten kas­vu­voi­mien kuvattiin nousseen päähän sen takia, että tieto ja vastuu ovat lisään­ty­neet ja samalla leik­ki­mi­nen, fyysinen puu­has­te­lu ja sosi­aa­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus vähen­ty­neet. Sanalla vii­tat­tiin kon­kreet­ti­ses­ti kehi­tyk­sen yksi­puo­lis­tu­mi­seen: pää­lap­sil­le on kehit­ty­nyt suuri pää, mutta muu ruumis on jäänyt kehi­tyk­ses­tä jälkeen. 

Eräs haas­tat­te­le­ma­ni kas­vat­ta­ja kertoi, kuinka lasten käsien asennosta ja liik­keis­tä voi nähdä, ettei niitä ole käytetty. Toinen kuvasi tilan­net­ta, jossa lapsi tar­vit­si­si omia käsiään:

Hän alkaa itkeä hirveästi koska hänelle on aina tehty kaikki valmiiksi. Kun hän menee vessaan, hän ei riisu housuja. Hän seisoo siellä ja odottaa, että jotain tapah­tui­si. Vaikka pissat tulisivat housuun, niin hän ei riisu housuja, ennen kun joku aikuinen tulee opet­ta­maan.”

Kasvattajat kuvasivat myös päälasten tunne-elämän, mie­li­ku­vi­tuk­sen ja sosi­aa­lis­ten taitojen suh­teel­lis­ta heik­kout­ta. He kokivat, että kehi­tyk­sen varhainen yksi­puo­lis­tu­mi­nen voi kaventaa lasten mah­dol­li­suuk­sia tule­vai­suu­des­sa ja aiheuttaa tah­don­voi­mien lop­pu­mi­sen vaikeissa elä­män­ti­lan­teis­sa.

Kuva: © Iida Korpiniitty

Vanhemmat kuin palvelijat ja puolisot

Haastattelemani kas­vat­ta­jat kertoivat myös huo­man­neen­sa van­hem­pien olevan entistä epä­var­mem­pia ja jakavan vastuuta arjen pää­tök­sis­tä yhä enemmän lapsille. Eräs kas­vat­ta­ja kertoi, kuinka vanhemmat tulevat hakemaan lasta päi­vä­ko­dis­ta, mutta kysy­vät­kin sitten lapselta, haluaako tämä lähteä vai jäädä. Esimerkiksi syömisen ja pukeu­tu­mi­sen kuvattiin muut­tu­neen monissa perheissä val­ta­pe­leik­si. 

Kasvattajat kokivat, että lapsen kiukun pel­kää­mi­sen sijaan van­hem­pien tulisi auttaa heitä sietämään pet­ty­myk­siä ja sel­viä­mään asioista, jotka tässä yhteis­kun­nas­sa ja ajassa vain pitää tehdä ja jaksaa. Järkiperäisten seli­tys­ten ja neu­vot­te­lu­jen ei nähty tavoit­ta­van tahdon ja tunteiden ohjaamaa lasta.

Kasvattajien mielestä aikui­sil­le kuuluvan tiedon ja murheiden jakaminen lapselle voi myös aiheuttaa huo­leh­ti­mis­ta ja estää lasta liit­ty­mäs­tä elämän virtaan luot­ta­vai­sel­la asen­teel­la. Yksi kas­vat­ta­ja kuvasi, kuinka esi­mer­kik­si suuri tie­to­mää­rä bak­tee­reis­ta ja taudeista voi saada lapsen pel­kää­mään ja pesemään lähes neu­root­ti­ses­ti käsiään.

Antroposofian mukaan kehi­tys­vai­hee­seen liittyvä tahdon kas­vat­ta­mi­nen tuli myös usein esiin haas­tat­te­luis­sa ja kent­tä­työs­sä­ni. Se ei kui­ten­kaan tar­koit­ta­nut, että aina toimitaan lapsen tahdon mukaan. Päinvastoin, toisinaan se tarkoitti kan­nus­ta­mis­ta pon­nis­te­luun ja sin­nik­kyy­teen. Esimerkiksi omin jaloin käve­le­mi­sen nähtiin tekevän lapselle hyvää, sen sijaan, että tätä kul­je­te­taan rattaissa tai kannetaan lyhyi­tä­kin matkoja.

Steinerin mukaan lapsen tulisi antaa tutustua maailmaan mah­dol­li­sim­man vapaasti mie­li­ha­lu­jen­sa joh­dat­ta­ma­na, ilman aikuisen sekaan­tu­mis­ta tai opet­ta­mis­ta. Myös tapaamani kas­vat­ta­jat kokivat keho­tus­ten ja käskyjen usein kaikuvan kuuroille korville. Lasten koettiin jäl­jit­te­le­vän ympä­ris­töään ja sen tar­joa­mien koke­mus­ten ja vai­kut­tei­den nähtiin painuvan syvälle lapsen ole­muk­seen ja ohjaavan tämän kehitystä tule­vai­suu­des­sa. 

Kenttätyössäni havaitsin käy­tän­nös­sä, kuinka stei­ner­päi­vä­ko­dis­sa sanal­lis­ten ohjeiden sijaan lapsia hou­ku­tel­tiin liit­ty­mään toi­min­taan vetoa­mal­la heidän ute­liai­suu­teen­sa ja osal­lis­tu­mis­ha­luun­sa. Myös ohjaa­mi­nen eri tilan­teis­sa perustui jäl­jit­te­lyl­le.

korpiniitty_steiner5

Kuva: © Iida Korpiniitty

Tunnelma tiivistyy kun sanat puuttuvat

Joulun alla päi­vä­ko­dis­sa jär­jes­tet­tiin advent­ti­juh­la. Valmistelimme juhlaa kas­vat­ta­jien kanssa edel­li­se­nä iltana. Lattialle raken­net­tiin tuok­su­vis­ta kuusen­ha­vuis­ta suuri spiraali, jonka keskelle ase­tet­tiin iso kynttilä. 

Seuraavana päivänä lapset kulkivat juh­la­ti­laan ja aset­tui­vat piiriin spiraalin ympärille. Kasvattajat alkoivat laulaa, jolloin sisään astui enkeliksi pukeu­tu­nut kas­vat­ta­ja. Tämä kulki vuo­rol­laan jokaisen lapsen luokse ja katsoi heitä hymyillen silmiin. Enkelin elettä seuraten jokainen lapsi lähti kohti spiraalin keskiötä ja sytytti oman kynt­ti­län­sä siellä palavasta liekistä.

Jopa päi­vä­ko­din pienimmät ymmär­si­vät, mitä tehdä. Osa kantoi kynt­ti­lään­sä lumou­tu­neel­la har­tau­del­la, osa käveli reip­paas­ti ja tärkeän oloisena spiraalin läpi. Sanaakaan ei puhuttu, kun kak­si­kym­men­tä­nel­jä lasta kulki spiraalin läpi.

Tilaisuutta ei selitetty lapsille etukäteen tai sen jälkeen. Tottuneena siihen, että kult­tuu­ris­sam­me lapsia val­mis­tel­laan koke­muk­siin ja että niitä puretaan sanal­li­ses­ti jäl­ki­kä­teen, kysyin syytä tälle. Minulle vas­tat­tiin: “jotta he eivät vain käsit­te­li­si kokemusta täällä [osoitus otsaan], vaan se saisi tuntua täällä [osoitus rintaan].”

korpiniitty_steiner2

Kuva: © Iida Korpiniitty

Järki vai tunteet?

Tutkimukseni kas­vat­ta­jat kysee­na­lais­ti­vat järkeen vetoavat opetukset myös ris­ti­rii­ta­ti­lan­teis­sa. Moraalisaarnojen ja pitkien ana­lyy­sien koettiin edel­lyt­tä­vän ymmär­rys­tä ja itse­tie­toi­suut­ta, joita pienellä lapsella ei vielä ole. Eräs kas­vat­ta­ja sanoi, että anteeksi voi oppia pyytämään kauan ennen kuin aidosta empa­tias­ta on tie­toa­kaan. 

Tarkastellessani kas­vat­ta­jien toimintaa huomasin, että anteek­si­pyy­tä­mis­tä tär­keäm­pä­nä korostui lapsen huomion suun­taa­mi­nen toisen kär­si­myk­seen ja lapsen ohjaa­mi­nen loh­dut­ta­maan tai kor­jaa­maan rik­kou­tu­nut leik­ki­het­ki. Kasvattajat käyttivät usein myös mie­li­ku­via ede­saut­taak­seen empatian herää­mis­tä. Jos lapsi tönäisi toista, hänen huomionsa ohjattiin “hurjiin tiikerin tassuihin”. Tällöin lapsi saattoi katsahtaa käsiään ihmeis­sään, kuin huomaten niiden toiminnan ja sen seu­rauk­set. Kun lapset leikkivät liian rajusti nuk­ke­teat­te­rin linnuilla, kas­vat­ta­ja alkoi puhua näiden pii­pit­tä­väl­lä äänellä ja kertoa, kuinka niitä pelottaa. Sen jälkeen lapset pitelivät lintuja suurella kun­nioi­tuk­sel­la. 

Vuorovaikutuksellaan kas­vat­ta­jat saivat aikaan lapsissa näkö­kul­man muutoksen ja herät­ti­vät heissä uuden­lais­ta tie­toi­suut­ta ympä­ris­tös­tä ja omasta toi­min­nas­taan. Järkeilyn sijasta tämä tie­toi­suus kuitenkin herä­tet­tiin mie­li­ku­vien, tunteiden ja kehon kautta. Ylipäätään kas­vat­ta­jat suosivat katsetta, kos­ke­tus­ta tai kon­kreet­ti­sia muutoksia ennemmin kuin toistuvia sanal­li­sia keho­tuk­sia.

Tunteiden ja reflek­tion mer­ki­tys­tä eet­ti­syy­den syn­ty­mi­ses­sä on tutkinut muun muassa ant­ro­po­lo­gi Jason Throop. Hän esittää, että vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa nousevat tunteet voivat muuttaa huo­mio­ky­kyä ja tuottaa uuden­lais­ta virit­ty­mis­tä toiseen ihmiseen. Näin tunteet voivat herättää, muuttaa tai vahvistaa eettisiä arvioita vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ja tois­tues­saan jopa vaikuttaa yhtei­sös­sä jaet­tui­hin moraa­li­siin tun­ne­re­kis­te­rei­hin. 

Jäljittely eettisen persoonan peilinä

Tutkimukseni kas­vat­ta­jat pyrkivät myös tie­dos­ta­maan omat tunteensa ja välit­tä­män­sä esimerkin tilan­tees­sa kuin tilan­tees­sa. He kokivat niiden sano­mat­ta­kin välit­ty­vän lapsille kaikissa arjen eleissä ja tavoissa. Tästä syystä he yllä­pi­ti­vät omia asen­tei­taan muok­kaa­via rutiineja ja suo­rit­ti­vat tie­toi­suus­har­joi­tuk­sia. Yksi kas­vat­ta­ja kertoi esi­mer­kik­si peit­te­le­vän­sä vau­va­nu­ket sän­kyi­hin­sä aina kotiin läh­ties­sään ja toinen pyr­ki­vän­sä kes­kit­ty­mään tie­toi­ses­ti jopa asen­tee­seen, jolla hän sekoitti taikinaa lei­po­mis­het­ken aikana. Kaikki kas­vat­ta­jat myös har­joit­ti­vat itse­kas­va­tuk­sen keinona medi­taa­tio­ta, jossa lasta esi­mer­kik­si aja­tel­tiin par­haim­mil­laan. Tällä tavoin he pyrkivät luomaan myö­tä­tun­tois­ta suhdetta jokaista lasta kohtaan tukien sillä tavoin vuo­ro­vai­ku­tus­ta heidän kanssaan.

Steiner vaikuttaa ammen­ta­neen­sa eettisen kehi­tyk­sen teo­ri­aan­sa eri­tyi­ses­ti Aristoteleelta, jonka mukaan eettisten tekojen jäl­jit­te­le­mi­nen kehittää moraa­lis­ta luonnetta. Tämä näkemys on vas­tak­kai­nen län­si­mais­ta etiikan filo­so­fi­aa sittemmin hal­lin­neel­le kan­ti­lai­sel­le näke­myk­sel­le, jossa moraa­li­sen järkeilyn nähdään edeltävän eettistä toimintaa. Antropologi Saba Mahmood on yhdis­tä­nyt Aristoteleen peda­go­gii­kan Foucaultin eettisen itse­kas­va­tuk­sen tapoihin käsi­tel­les­sään tietoista jäl­jit­te­lyä keinona muokata itseään eettisen ihan­teen­sa kal­tai­sek­si. Myös Fabio Vicini on käsi­tel­lyt jäl­jit­te­lyä ja eet­ti­syyt­tä esi­ku­val­li­suu­teen perus­tu­vas­sa kas­va­tuk­ses­sa. Hän esittää, että jäl­jit­te­ly voi ikä­vai­hees­ta riippuen olla enemmän tai vähemmän tietoista. 

Steinerkasvatuksessa lapsen eettinen kasvatus tapahtuu kas­vat­ta­jan oman itse­kas­va­tuk­sen kautta. Tutkimukseni perus­teel­la ihanteen jäl­jit­te­lyl­lä ja tekoihin perus­tu­val­la luonteen muok­kaa­mi­sel­la on suuri peda­go­gi­nen merkitys sekä lapsen että aikuisen eet­ti­ses­sä kehi­tyk­ses­sä. Kasvatuksen vaih­tues­sa itse­kas­va­tuk­seen se, mikä ennen oli tie­dos­ta­ma­ton­ta, pyritään tekemään tie­toi­sem­mak­si. Samalla ulkoinen esikuva korvautuu sisäi­sel­lä ihan­teel­la. 

korpiniitty_steiner1

Kuva: © Iida Korpiniitty

Lapsi ja liittymisen ilo

Antroposofisen ihmis­ku­van mukaan lasta tulee tukea liit­ty­mään ympä­ris­töön­sä niin, että hänessä herää halu epäit­sek­kyy­teen ja yhtei­söl­li­syy­teen minä­kes­kei­syy­den sijaan. Kenttätyössäni huomasin, kuinka liit­ty­mis­tä yhteisöön pyrittiin tukemaan päi­vä­ko­din käy­tän­nöis­sä. 

Kasvattajat pyrkivät moti­voi­maan lapsia yhtei­söl­li­syy­teen kodin töiden kautta. Nämä työt olivat sellaisia, että lapsi helposti käsittää niiden mie­lek­kyy­den: lei­po­mi­sen lop­pu­tu­lok­se­na syntyy leipää, josta kaikki voivat nauttia. Sen sijaan, että toi­min­ta­tuo­kioi­ta koros­tet­tai­siin lapsille oppi­mis­ta­pah­tu­mi­na, ne esi­tet­tiin osana elämää. Usein toi­min­ta­tuo­kiot käyn­nis­tyi­vät niin, että aikuinen yksin­ker­tai­ses­ti alkoi itse tehdä jotain. Kun lapset huo­ma­si­vat, että jotain kiin­nos­ta­vaa on tekeillä, he ilmes­ty­vät paikalle ja ilmoit­ti­vat tulevansa auttamaan. 

Olipa kyseessä oksien sahaa­mi­nen tai nuk­ke­teat­te­rin esit­tä­mi­nen, lapset saivat osal­lis­tua iästään tai tai­dois­taan riip­pu­mat­ta. Kasvattajat ottivat lasten aloit­tei­ta mukaan toi­min­taan, kuitenkin ohjaten toiminnan suuntaa. Yhteistyön illuusio­ta yllä­pi­det­tiin puheessa sil­loin­kin, kun aikuiset käy­tän­nös­sä suo­rit­ti­vat vaikeat osuudet teh­tä­väs­tä. Lasten oma-aloit­tei­suu­des­ta saattoi nähdä, että he pitivät itseään poten­ti­aa­li­si­na toi­mi­joi­na.

Selitysten puute myös ohjasi lapsia tark­kai­le­maan ympä­ris­töään. Esimerkiksi kun lapsi heitti mukinsa ruokailun alussa lattialle, häntä ei ohjeis­tet­tu nostamaan sitä. Hetken kuluttua lapsi huomasi, ettei hän ollut saanut juotavaa. Tällöin kas­vat­ta­ja yksin­ker­tai­ses­ti osoitti lattialla olevaa mukia ja antoi lapsen itse päätellä ongelman syyn ja ratkaisun. Esimerkki osoittaa käy­tän­nös­sä, kuinka lapsia orien­toi­daan ympä­ris­tön tark­kai­luun ja itse­näi­seen vas­tuun­ot­toon arjen tilan­teis­sa.

Tutkimusten mukaan ope­tus­tyy­li vaikuttaa siihen, mil­lai­sek­si lasten oma toi­min­na­noh­jaus, huo­mio­ky­vyn säätely ja ympä­ris­töön orien­toi­tu­mi­nen muodostuu. Yhteisölliseen ope­tus­tyy­liin tot­tu­nei­den lasten on huomattu oppivan enemmän tark­kai­le­mal­la ympä­ris­töään ja tarttuvan itse­näi­sem­min toimeen. Autoritääriseen ja sanal­li­seen kou­luo­pe­tuk­seen tottuneet lapset odottavat tai pyytävät useammin ohjeita. Eroja ilmenee myös kyvyssä tehdä yhteis­työ­tä toisten kanssa ja auttaa toisia pyy­tä­mät­tä.

Yhteisöllisellä ope­tus­tyy­lil­lä tar­koi­te­taan havain­noin­tiin, osal­lis­tu­mi­seen ja jous­ta­vaan vuo­ron­vaih­toon perus­tu­vaa oppimista, johon myös havain­to­ni päi­vä­ko­dis­ta rin­nas­tu­vat. Tällaista oppimista esiintyy kaik­kial­la maa­il­mas­sa eri­tyi­ses­ti perheiden sisällä, mutta se on tut­ki­muk­ses­sa yhdis­tet­ty eri­tyi­ses­ti mesoa­me­ri­kan alueiden alku­pe­räi­syh­tei­söi­hin. Niissä lapsi oppii osal­lis­tu­mal­la arjen töihin muiden yhteisön jäsenten rinnalla ottamalla heistä mallia. Tarkkailuun ja osal­lis­tu­mi­seen perus­tu­vaa oppimista ovat tutkineet muun muassa Barbara Rogoff ja Ruth Paradise

Sivistys ja kestävä tulevaisuus

Globaalin eriar­vois­tu­mi­sen ja ympä­ris­tö­krii­sin ajassa muutos kohti koko­nais­val­tai­ses­ti kes­tä­väm­pää elä­män­ta­paa on vält­tä­mä­tön. Tämä edel­lyt­tää myös yhä suurempaa tie­toi­suut­ta niistä arvoista ja usko­muk­sis­ta, jotka vai­kut­ta­vat las­ten­kas­va­tuk­sen taustalla.

Kulttuurisia ihmi­syy­den ihanteita hei­jas­te­le­vaa sivis­tys­kä­si­tys­tä on tässä valossa arvioi­ta­va kriit­ti­ses­ti. Muiden muassa kas­va­tus­tie­tei­li­jät Ari Sivenius, Veli-Matti Värri ja Jani Pulkki perään­kuu­lut­ta­vat eko­so­si­aa­li­sen sivis­tyk­sen tarvetta maailman tule­vai­suu­den kannalta ja kri­ti­soi­vat talouteen liit­ty­vien arvojen ja oletusten kysee­na­lais­ta­mat­to­muut­ta yhteis­kun­nas­sa. Heidän mukaansa pelkän tiedon ja älyn omaaminen ei riitä takaamaan sitä, mihin niitä maa­il­mas­sa käytetään ja siksi kas­va­tuk­sen tulisi huomioida myös muita omi­nai­suuk­sia, kuten kykyä ympä­ris­tön ais­ti­mi­seen ja empatiaan. Eettisen maa­il­ma­suh­teen tulisi näin ajatellen olla sivis­tys­kä­si­tyk­sen kruu­nun­ja­lo­ki­vi. 

Yhtä lailla yksi­lö­suo­ri­tus­ten ja oman tontin val­vo­mi­sen sijasta tarvitaan kykyjä, jotka mah­dol­lis­ta­vat yhteis­työn glo­baa­lis­sa mit­ta­kaa­vas­sa. Nykypäivän kiin­nos­ta­va kas­va­tus­ky­sy­mys onkin, kuinka yhtei­söl­li­syys voidaan ymmärtää entistä laajemmin sosi­aa­li­ses­ti, lajien­vä­li­ses­ti ja maan­tie­teel­li­ses­ti puhuen, käsittäen koko yhteen­kie­tou­tu­neen elämän pla­nee­tal­lam­me.

Steinerpedagogiikka tarjoaa ajan­koh­tai­sen ja kiin­nos­ta­van esimerkin kas­va­mi­ses­ta eet­ti­syy­teen, joka ei perustu moraa­li­seen jär­kei­lyyn tai hyväk­sy­tyn normiston ulkoa oppi­mi­seen, vaan yhtei­söl­li­seen osal­lis­tu­mi­seen ja vuo­ro­vai­ku­tuk­seen eet­ti­ses­ti toimivien ja itseään kas­vat­ta­vien ihmisten kanssa. Esikuvallisuuteen perus­tu­vas­sa kas­va­tuk­ses­sa aikuisen tehtävä on olla ennemmin moraalin ruu­miil­lis­tu­mia kuin sen opettajia. 

  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
  • Kuvitus: ©Iida Korpiniitty
  • Artikkelikuva: Unsplash (CC BY 0.0)

Tarkkailuun ja osal­lis­tu­mi­seen perus­tu­vas­ta oppi­mi­ses­ta löytyy tietoa täältä:

https://​lear​ning​by​ob​ser​vin​gand​pitc​hin​gin​.sites​.ucsc​.edu/

Tietoa stei­ner­kou­luis­ta ja päi­vä­ko­deis­ta löytyy täältä:

https://​stei​ner​kas​va​tus​.fi/

https://​peda​.net/​s​t​e​i​n​e​r​k​a​s​v​a​tus

Sivenius A., Värri, V‑M., Pulkki J. 2018 Ekologisemman sivis­ty­sa­jat­te­lun haasteita aikamme talou­del­lis­tu­nees­sa arvo­ym­pä­ris­tös­sä. Teoksessa Silvennoinen, H., Kalalahti M., Varjo J., (Toim.) Koulutuksen lupaus ja kou­lu­tusus­ko: kas­va­tus­so­sio­lo­gian vuo­si­kir­ja II. Ilmestynyt sarjassa: kas­va­tusa­lan tut­ki­muk­sia, 101 – 125

Mansikka, J.-E., & Paalasmaa, J. 2018. Steinerkasvatus sivis­tys­kä­si­tyk­sen vii­te­ke­hyk­ses­sä. Kasvatus & Aika, 12(1). 

Foucault, Michel 1997a. Technologies of the Self . In Foucault, 223 – 252. Teoksessa (toim.), Paul Rabinow. The Essential Works of Michel Foucault, 1954 – 1984, vol. 1: Ethics: Subjectivity and Truth. New York: New Press. 

Laidlaw, James 2002. For An Anthropology Of Ethics And Freedom. The Journal of the Royal Anthropological Institute, 8(2), 311 – 332. 

Mahmood, Saba 2012. Ethics and Piety. Teoksessa Didier Fassin (toim.), A Companion to Moral Anthropology, 221 – 241. West Sussex: John Wiley & Sons, Inc.

Throop, Jason 2012. Moral Sentiments. Teoksessa Didier Fassin (toim.), A Companion to Moral Anthropology, 150 – 168. West Sussex: John Wiley & Sons, Inc.

Kirjoittaja

Iida Korpiniitty on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineesta. Hän on kiinnostunut kasvatuksen tavoista, vuorovaikutuksesta, eettisen persoonan kehityksestä ja kasvatuksen roolista yhteiskunnallisessa muutoksessa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Timo 22.4.2021 klo 09:16

    Kiinnostava ja hyvin tehty juttu!

    Vastaa
  • Aarne 27.4.2021 klo 12:07

    Erinomainen yhteen­ve­to tut­ki­muk­ses­ta­si. Neljän stei­ner­päi­vä­ko­tia käyneen lapsen isänä voin todeta havain­to­je­si ja pää­tel­mie­si vastaavan omia koke­muk­sia­ni.

    Vastaa
  • Anna 6.5.2021 klo 16:12

    Minulla on se käsitys että Steineriin ei eri­tyis­lap­sia edes oteta. Sen tiedon valossa “sydämen sivistys” ei mie­les­tä­ni ihan ehkä täyty. Tai ei ainakaan siten miten minä sen näen.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Body suspensionissa haastetaan koukuissa roikkumalla sekä itseä että kehoon ja kipuun liitettyjä kulttuurisia käytäntöjä. Vapaaehtoisesti valittuna kipu näyttäytyy negatiivisen ja sairauteen liitettävän aistimuksen sijaan positiivisena välineenä arkielämästä poikkeavaan keholliseen olemassaoloon. Kivun ja kehollisen leikin välisessä vuorovaikutuksessa itsestäänselvänä pidetty kyseenalaistuu ja tulee näkyväksi muodostaen näin body suspensionin haastavan hauskuuden.

Kuukautiset olivat häpeällinen ja piilotettava asia vielä silloin, kun ensimmäisiä tehdasvalmisteisia kuukautissiteitä alettiin mainostaa Suomessa 1900-luvun alussa. Kuukautistuotteiden markkinoinnilla on ollut keskeinen rooli kuukautiskäsitysten muokkaamisessa länsimaissa ja kaupallisuus määrittää edelleen julkista puhetta asiasta. Nyt “kuukautisvallankumous” sekä murtaa tabuja että luo pohjaa uudenlaiselle bisnekselle kuukautisten ympärillä.

Lisääntymisen perusteet ovat biologiset, mutta se on läpikotaisin kulttuurin muovaama tapahtuma, joka on ihmisyhteisöjen jatkuvuuden kannalta välttämättömyys. Lisääntymiseen liittyy hyvin erilaisia uskomuksia, perinteitä ja käytäntöjä ympäri maailman ja eri aikoina. Lisääntymisen antropologinen tutkimus tarjoaa sukelluksen siihen liittyvien tapahtumien, kuten synnytyksen, sosiokulttuurisiin merkityksiin.