Äidiksi koronan aikaan

Covid-19 ‑pandemia on var­jos­ta­nut odot­ta­vien äitien ras­kausai­kaa ja perheen ensim­mäis­tä vau­va­vuot­ta. Sekä pelko viruksen vai­ku­tuk­ses­ta äidin ja vauvan ter­vey­teen että koro­na­ra­joi­tuk­set ovat eris­tä­neet monen äidin sosi­aa­li­sis­ta kon­tak­teis­ta ja tehneet odo­tuk­ses­ta yksi­näis­tä. Perheen perus­ta­mi­seen liit­ty­vien riittien puut­tu­mi­nen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pär­jää­mi­sen painetta.

Hymyilin onnesta epä­us­koi­se­na, kun vuoden 2020 toisena päivänä ras­kaus­tes­tin ikkunaan piirtyi kaksi vaa­lean­pu­nais­ta viivaa. Kuvittelin mie­les­sä­ni miten jakaisin odotuksen ja vau­va­vuo­den läheis­te­ni kanssa, osal­lis­tui­sin raskaus- ja äiti-lapsi ‑joogaan. Pitäisimme isot nimiäis­juh­lat. Halusin ehdot­to­mas­ti viedä lapseni vau­vauin­tiin ja muskariin. Tutustuisin muihin tuo­rei­siin van­hem­piin, joiden kanssa voisin jakaa van­hem­mak­si tulon iloja ja haasteita. 

Äidiksi tulemisen koke­muk­se­ni oli kuitenkin täysin päin­vas­tai­nen. Koronavirus levisi maa­il­man­laa­jui­sek­si ter­veys­krii­sik­si samaan aikaan kun minä kävin ensim­mäi­ses­sä sikiö­seu­lon­tault­ra­ää­nes­sä. Odotusaikaa leimasi pelko, ja vau­va­vuo­den aikana olen ajoittain ollut yksi­näi­sem­pi kuin koskaan. Synnytin esi­koi­se­ni elokuussa, toisen korona-aallon alkaessa. 

Tässä artik­ke­lis­sa pohdin van­hem­mak­si tulemisen haasteita koro­na­pan­de­mian aikana. Miltä tuntuu, kun uuden elämän alku sykkiii sisällä ja samalla koko maailma tuntuu syöksyvän pai­kal­taan? Kirjoitus nojaa oman autoet­no­gra­fi­sen koke­muk­se­ni lisäksi nimet­tö­miin hen­ki­lö­koh­tai­siin sekä julkisiin verkossa käytyihin kes­kus­te­lui­hin muiden koronan aikana äidiksi tulleiden naisten kanssa. Anekdootit sijoit­tu­vat maan­tie­teel­li­ses­ti Suomen lisäksi Saksaan, Tanskaan ja Irlantiin.

Raskauden hoito ja synnytys koronapandemian aikana

Lisääntymisen ant­ro­po­lo­gia tar­kas­te­lee raskautta ja syn­ny­tys­tä syn­nyt­tä­jän bio­lo­gi­sen olemuksen yli, ana­ly­soi­den lapsen saamista kult­tuu­ri­ses­sa, sosi­aa­li­ses­sa ja yhteis­kun­nal­li­ses­sa kon­teks­tis­sa. Vaikka lapsen saaminen on herkkä ja syvästi hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus, perheen perus­ta­mis­ta ohjataan, tuetaan ja sään­nel­lään yhteisön ja yhteis­kun­nan odotusten mukaisesti. 

Länsimaisen lää­ke­tie­teen piirissä ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on kes­kit­ty­nyt tar­kas­te­le­maan bio­lää­ke­tie­teel­lis­tä raskauden- ja syn­ny­tyk­sen hoitoa ja siihen liittyvää medi­ka­li­soin­tia. Vaikka lää­ke­tie­teel­li­set toi­meen­pi­teet ovat olleet ehdot­to­mia äiti- ja lap­si­kuol­lei­suu­den vähen­tä­mi­ses­sä sekä syn­nyt­tä­jän kivun­lie­vi­tyk­ses­sä, hie­rar­ki­nen asetelma medi­kaa­li­sen syn­ny­tyk­sen asian­tun­ti­juu­des­ta ja syn­nyt­tä­jäs­tä on vahingollinen.

Kriittisten tut­ki­joi­den mukaan medi­ka­li­saa­tio vahvistaa ter­vey­den­huol­lon hen­ki­lö­kun­nan roolia syn­ny­tys­tä hoitavina asian­tun­ti­joi­na, samalla kun syn­nyt­tä­jäs­tä ja tämän kehosta tulee lää­ke­tie­teel­lis­ten toi­men­pi­tei­den ja val­lan­käy­tön objekti,” kir­joit­taa AntroBlogin Sara Kettunen. Tärkeää on siis medi­kaa­li­sen avustavan hoidon lisäksi säilyttää syn­nyt­tä­vän äidin itse­mää­rää­mi­soi­keus kehostaan.

Raskauden ja eri­tyi­ses­ti syn­ny­tyk­sen medi­ka­li­soi­mis­ta ja siihen liittyvä val­lan­käyt­töä hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan toimesta on puitu mediassa paljon viime vuosien aikana. Suomessa syn­ny­tys­vä­ki­val­taa ehkäisevä kampanja #minä­myös­syn­nyt­tä­jä­nä on tuonut esiin epäkohtia ja pal­jas­tu­nut syrjiviä raken­tei­ta raskauden ja syn­ny­tyk­sen hoidossa. 

Tärkeä edistys syn­nyt­tä­jien äänen kuu­lu­mi­ses­sa uhkaa kuitenkin vaimentua koronan aikana. Heti ensim­mäis­ten koro­na­ra­joi­tus­ten myötä ras­kau­den­hoi­toa supis­tet­tiin niin Suomessa kuin kautta Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Puolisoiden läsnäoloa ras­kau­den­hoi­dos­sa on rajoi­tet­tu, ja pahimpien koro­na­pan­de­mian piikkien aikana kumppanin mukanaolo syn­ny­tyk­ses­sä on kokonaan evätty. Myös lisään­ty­mis­ter­vey­teen liittyviä perus­hoi­to­ja on supistettu. 

Keväällä 2020 Helsingin kaupunki perui syn­ny­tyk­sen jälkeiset sisä­tut­ki­muk­set koronaan vedoten. Samana keväänä peruttiin synnytys- ja per­he­val­men­nus­kurs­sit. Myös lap­set­to­muus­hoi­dot pysäy­tet­tiin Suomessa, vedoten ylei­seu­roop­pa­lai­seen linjaan, jonka mukaan koro­na­vi­ruk­sen vai­ku­tus­ta sikiöön ei osattu arvioida. 

Oman odo­tuk­se­ni aikana raskauden seu­ran­taan kuulunut lää­kä­rin­tar­kas­tus peruttiin koro­nae­pi­de­mi­aan vedoten, huo­li­mat­ta siitä että sairastin ras­kau­den­ai­kais­ta dia­be­tes­ta. Neuvolastani tehtiin koro­na­kes­kus, jonka vuoksi ras­kau­den­hoi­to siir­ret­tiin toiselle puolelle kaupunkia. 

Koronarajoi­tuk­sia ja leik­kauk­sia raskauden ja syn­ny­tyk­sen hoidossa on hankalaa kysee­na­lais­taa, sillä myös kätilöt, lääkärit ja muu ter­vey­den­hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta toimivat poik­keus­ti­las­sa ja seuraavat val­ta­kun­nal­li­sia ohjeita ja määräyksiä. 

Ymmärrän, että poik­keus­ti­lan­ne vaatii uhrauksia kaikilta. Silti raskauden herkässä tilassa ja maa­il­man­laa­jui­sen ter­veys­krii­sin keskellä kaikki muutokset ja hoidon supis­tuk­set tuntuivat pelottavilta. 

En ole ollut yksin tunteeni kanssa. Odottavien äitien ja syn­nyt­tä­nei­den net­ti­kes­kus­te­lut ovat täynnä kal­tai­sia­ni koke­muk­sia. Saksassa naiset ovat kuvanneet odotuksen ja syn­ny­tyk­sen olleen jopa trau­maat­tis­ta koro­na­ra­joi­tuk­sis­ta johtuen.

Kuva: Anniina Lensu

Synnyttäjät poikkeustilassa

Kun hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta seuraa valtion ohjeita ja suo­si­tuk­sia, neu­vot­te­lu­ti­la hoidosta syn­nyt­tä­jän ja hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan välillä kapenee enti­ses­tään, korostaen medi­kaa­lis­ta hie­rar­ki­aa potilaan ja hoitavan auk­to­ri­tee­tin välillä. Oma koke­muk­se­ni oli, että empaat­tis­ta hoitoa koro­na­ra­joi­tus­ten aikana oli haastavaa saada.

Muutin puo­li­vä­lis­sä ras­kaut­ta­ni Suomesta Saksaan, jossa synnytin esi­koi­se­ni. Viikko syn­ny­tyk­sen jälkeen tunsin että kaikki ei ollut hyvin. Oloni oli kuumeinen ja kehoni täyttyi kivusta. Soitin syn­nys­tys­ki­lin­kal­le useita kertoja. Kaiken kuvaamani oireilun väi­tet­tiin olevan normaalia. 

Koronan leviä­mi­sen ehkäi­se­mi­sek­si syn­nyt­tä­jiä pyy­det­tiin pysymään kotona aina kuin mah­dol­lis­ta, välttäen “turhia” käyntejä. Sinnittelin kotona muutaman päivän kunnes kuume ylsi sie­tä­mät­tö­mäk­si eikä rakkoni enää toiminut. Sairaalassa todettiin sek­tio­haa­va­ni tuleh­tu­neen, ja sain anti­bioot­ti­kuu­rin. Lääkäri kehotti minua jäämään sai­raa­laan yöksi tark­kail­ta­vak­si. Koska puolisoni ei saanut jäädä minun ja vauvan tueksi päätin lähteä kotiin, toivoen anti­bioot­ti­kuu­rin purevan nopeasti.

Seuraavana päivänä kuume nousi uudelleen useasta kipu­lääk­kees­tä huo­li­mat­ta ja sek­tio­haa­va­ni aukesi. Tulehdus oli edennyt sisäe­li­miin asti. Joutuisin uuteen leik­kauk­seen ja sai­raa­laan tark­kail­ta­vak­si ainakin kahdeksi viikoksi. Minä ja viikon ikäinen vauva, kah­des­taan. Romahdin yli­lää­kä­rin edessä. Kivun ja pelon sekaisin tuntein sopersin itku kurkussa, että en enää pysty. Liikuntakyvyttömänä minun olisi mah­do­ton­ta huolehtia vauvasta yksin. Viimein lääkäri ymmärsi tilanteen mah­dot­to­muu­den ja haki puo­li­sol­le­ni eri­kois­lu­van jäädä sairaalaan. 

Olen myöhemmin miettinyt, miksi en heti ensim­mäi­sel­lä kerralla jäänyt sai­raa­laan tark­kail­ta­vak­si. Kipeänä ja väsyneenä vas­ta­syn­ty­neen vauvan äitinä minun oli valittava perheen yhdes­sä­olon ja oman kivun­sie­to­ky­ky­ni välillä. Koska oli kyse minun eikä vauvan hyvin­voin­nis­ta, valitsin perheen yhdes­sä­olon. Se oli sinä hetkenä tär­keäm­pää, sillä yksin jääminen koko ras­kau­den­hoi­don ja syn­ny­tyk­sen aikana pelotti minua enemmän kuin fyysinen kipu. 

Oma koke­muk­se­ni kertoo siitä, kuinka ahtaalla syn­nyt­tä­jät ovat koronan aiheut­ta­man poik­keus­ti­lan val­li­tes­sa. Eräs syn­nyt­tä­jä Yhdysvalloissa kertoo hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan pai­nos­ta­neen häntä syn­ny­tyk­sen medi­kaa­li­seen käyn­nis­tyk­seen, vedoten koronaan. 

Koronan luoman paineen lisäksi ensi­syn­nyt­tä­jä ei aina tiedä min­kä­lais­ta hoitoa tai toi­men­pi­tei­tä hän voi vaatia ras­kau­den­hoi­dos­sa tai syn­ny­tyk­sen aikana. Eräs äiti synnytti lapsensa keskosena, jonka vuoksi vauva joutui teho-osastolle kahdeksi viikoksi. Pahimman korona aal­lon­har­jal­la rajoi­tuk­sia kiris­tet­tiin niin, että lapsen isä sai vierailla syn­ny­tyk­ses­tä toipuvan äidin ja teho­hoi­dos­sa olevan vauvan luona vain kaksi tuntia päivässä. Ulkomaalaistaustaisena ensi­syn­nyt­tä­jä­nä äiti ei osannut vaatia eri­kois­lu­paa isän läsnäololle. 

Puoliso tai tuki­hen­ki­lö voi syn­nyt­tä­jäl­le tur­val­li­sen ja kan­nus­ta­van läs­nä­olon­sa lisäksi puolustaa syn­nyt­tä­jän toiveita liittyen syn­ny­tyk­ses­sä tehtäviin toi­men­pi­tei­siin tai vauvan hoitoon. Joutuessani kii­reel­li­seen sektioon minua helpotti tietää, että olin kes­kus­tel­lut puolisoni kanssa siitä, miten vauvaa hoidetaan minun ollessani kyvytön siihen. Toiveeni oli, että lapsen isä saisi heti vauvan syliinsä ja olisi ensim­mäi­nen iho­kon­tak­ti hänelle. Ilman puolisoni läsnäoloa vauvani olisi joutunut odot­ta­maan pitkänkin ajan hen­ki­lö­kun­nan huomassa. 

Kuva: Anniina Lensu

Äitien äitiminen

Väitöskirjatutkija ja tai­tei­li­ja Astrid Swan sekä kir­jai­li­ja-toi­mit­ta­ja Koko Hubara pohtivat Post-Äiti -nimisessä podcast-sar­jas­saan käsitettä äitiminen. He lainaavat sanan englannin kielen termistä mothering. Kiteytettynä äitiminen tar­koit­taa lapsen hoi­vaa­mis­ta, huo­leh­ti­mis­ta, suo­je­le­mis­ta ja sekä henkistä että fyysistä kasvatustyötä. 

Kulttuurien ja his­to­rial­lis­ten ajan­jak­so­jen välillä on suuria eroja siinä, miten äiditään ja kuka äitimistä tekee. Kun toisissa yhtei­söis­sä lapsen äiti­mi­seen osal­lis­tuu koko kylä, Pohjois- ja Keski-Euroopassa lapsen hoiva- ja kas­va­tus­vas­tuu on yleensä ydin­per­heel­lä, lapsen vanhemmilla.

Odotus- ja vau­va­vuo­den aikana kehol­li­nen taakka kaatuu kuitenkin vält­tä­mät­tä lapsen syn­nyt­tä­neen äidin päälle. Toisen vanhemman ainoa tapa osal­lis­tua odo­tuk­seen ja syn­ny­tyk­seen on fyysinen läsnäolo. Heitä kan­nus­te­taa­kin neu­vo­la­käyn­neil­le alusta asti mukaan. 

Kun kump­pa­nei­den osal­lis­tu­mis­ta raskauden aikaisiin tapaa­mi­siin alettiin rajoittaa, olimme molemmat pet­ty­nei­tä puolisoni kanssa. Se tuntui van­hem­muu­den arvot­ta­mi­sel­ta. Vain minun, äidin, rooli oli mer­ki­tyk­sel­li­nen. Vauvan ensim­mäis­ten sydä­nään­ten kuu­le­mi­nen ja pienen sikiön liik­ku­mi­nen ult­ra­ää­nes­sä tekevät vauvan tulosta kon­kreet­tis­ta ei-raskaana olevalle van­hem­mal­le. Äiti tuntee kehonsa muutoksen, mutta lapsen toiselle van­hem­mal­le odotus kon­kre­ti­soi­tuu toiseuden koke­muk­sen kautta. 

Tärkeää on myös yhteisten hetkien jakaminen. Kun erään äidin puoliso ei saanut osal­lis­tua ras­kau­den­ajan toiseen ult­ra­ää­neen, jossa lapsen sukupuoli selviää, äiti pyysi kätilöä kir­joit­ta­maan lapsen suku­puo­len paperille. Kotona hän avasi taitellun pape­rin­pa­lan yhdessä lapsen isän kanssa. 

Raskausajan jaetut hetket ovat tärkeä osa äidin äitimistä. Ajattelen äidin äitimisen mer­kit­se­vän odottavan ja syn­nyt­tä­vän äidin hoi­vaa­mis­ta ja huo­leh­ti­mis­ta, kos­ke­tus­ta ja läs­nä­ole­vaa osal­lis­tu­mis­ta odo­tuk­ses­sa ja syn­ny­tyk­ses­sä. Lisäksi äidin äitiminen voisi merkitä äitimisen kehol­li­sen prosessin osaksi tulemista. 

AntoBlogin Ninnu Koskenalho esittää mie­len­kiin­toi­sen esimerkin eri­lai­ses­ta isyyden mallista. Madagaskarissa asuvan karembola-kansan ajatus isyydestä sopii äidin äiti­mi­seen. Karembola-isät pyrkivät saa­vut­ta­maan van­hem­muu­des­saan äidin kaltaisen roolin, vaikka tietävät, etteivät voi olla bio­lo­gi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä äitejä samalla tavalla kuin naiset. Isien äitiys koetaan raskaana olevan tai syn­nyt­tä­vän äidin hoi­vaa­mi­se­na. “Naisen elämää luova voima on niin suuri, että pääs­täk­seen siitä osal­li­sek­si miehen on tehtävä oma “äitiy­ten­sä” mah­dol­li­sim­man kehol­li­sek­si. Paras isyys on siis samalla äitiyttä,” kir­joit­taa Koskenalho.

Koronan aikana äidin rajoi­tet­tu tai jopa estetty hoi­vaa­mi­nen on raskainta silloin, kun raskaus tai synnytys ei etene suun­ni­tel­lus­ti. Eräs äiti odotti sikiön kro­mo­so­mi­häi­riön tuloksia yksin lääkärin vas­taa­no­tol­la, lapsen isän her­moil­les­sa sairaalan pihalla. Toinen äiti joutui kivuliaan kes­ken­me­non vuoksi ensiapuun ja jakoi suru-uutisen mene­te­tys­tä lapsesta Facetimen kautta kotona odot­ta­val­le puolisolle. 

Internetin kes­kus­te­lu­pals­tat ovat pul­lol­laan korona aikaan van­hem­mik­si tulleiden tarinoita siitä, kuinka he eivät ole saaneet jakaa perheensä elämää mul­lis­ta­via hetkiä yhdessä. Eräs isä ei ehtinyt todis­ta­maan lapsensa syntymää, koska sairaalan vartija tenttasi hänen koro­na­tes­ti­tu­lok­si­aan useaan otteeseen äidin ollessa jo synnytyssalissa. 

Poikkeustilan tuomat rajoi­tuk­set ras­kau­den­hoi­dos­sa lisäävät äidin yksi­näis­tä vas­tuun­kan­toa ras­kau­teen ja syn­ny­tys­tä kos­ke­vis­sa pää­tök­sen­teois­sa, mutta myös yksin pär­jää­mi­ses­sä. Suomessa ter­vey­den­hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta, neuvolat ja jopa eduskunta ovat kan­nus­ta­neet vanhempia tasa-arvoi­sem­paan ja osal­lis­tu­vaan per­he­mal­liin. Toista vanhempaa pyydetään mukaan neuvolaan heti raskauden ensi­met­reil­le, ja uusi van­hem­pain­va­paa­la­ki tukee molempien van­hem­pien kotiin jäämistä vauvan kanssa. Vaarana on, että koro­nae­pi­de­mian aiheut­ta­mat rajoi­tuk­set ottavat taka­pak­kia äitimisen yhteistehtävässä. 

Kuva: Anniina Lensu

Vanhemmuuden riitit

Antropologi Alma Gottliebin ja psykologi Judy DeLoachen teos A World of Babies: Imagined Childcare Guides for Eight Societies on kuvit­teel­li­nen kas­va­tuso­pas tuleville van­hem­mil­le. Etnografit kah­dek­sas­ta eri kult­tuu­ris­ta havain­noi­vat tärkeitä lapsen saamiseen liittyviä riittejä ja kir­joit­ta­vat niistä kuvit­teel­li­sen kas­va­tusop­paan muodossa. Vaikka yhtei­sö­jen “ohjeet” ovat ris­ti­rii­tai­sia ja välillä jopa päin­vas­tai­sia keskenään, jokai­ses­sa kult­tuu­ris­sa lapsen saaminen ja van­hem­mak­si tuleminen on tärkeä riitti ja askel uuteen elämänvaiheeseen.

Gottlieb ja DeLoache uskovat että nyky­päi­vä­nä varsinkin kau­pun­ki­lais­tu­neet perheet arvos­ta­vat ydin­per­heen yksi­tyi­syyt­tä niin paljon, että yhteys laajoihin suku­lais­suh­tei­siin on heikompi kuin aiemmilla suku­pol­vil­la. Samanaikaisesti nuoret aikuiset eivät pysty osal­lis­tu­maan ja oppimaan per­he­pii­rin sisällä vauvojen ja lapsen kas­va­tuk­ses­ta. Kun paris­kun­ta saa ensim­mäi­sen lapsensa, heillä ei vält­tä­mät­tä ole min­kään­lais­ta tie­to­tai­toa vauvan hoidosta. 

Koronaepidemian luovat rajoi­tuk­set ovat eris­tä­neet perheitä enti­ses­tään. Toisaalta korona on pal­jas­tu­nut sen kuka lasketaan per­he­pii­riin kuu­lu­vak­si. Oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari kir­joit­taa suo­ma­lai­sen per­he­kä­si­tyk­sen olevan varsin ahdas ver­rat­tu­na esi­mer­kik­si Italiaan, jossa koro­nae­ris­tys­tä vie­tet­tiin myös iso­van­hem­pien kanssa. 

Koronan aikana uusien iso­van­hem­pien ja uusien las­ten­las­ten tapaa­mat­ta jät­tä­mi­nen on lisännyt iso­van­hem­pien yksi­näi­syyt­tä. Samalla lapsen saamiseen liittyviä ja van­hem­mak­si val­mis­ta­via yhtei­söl­li­siä riittejä, kuten var­pa­jai­sia, nimiäisiä tai ris­tiäi­siä, ei ole voitu pitää. Nimiäiset tai ris­tiäi­set ovat tärkeä tapahtuma, jossa perheen lisäksi läheiset ystävät ja kummit tapaavat uuden per­heen­jä­se­nen ensim­mäis­tä kertaa. Samalla van­heem­muu­teen liitetyt riitit vah­vis­ta­vat per­he­si­tei­tä ja van­hem­pien uutta roolia yhteisössä. 

Juhlien lisäksi läheisten tuella ja läs­nä­olol­la on suuri merkitys van­hem­muu­den ensias­ke­lia ottaville. AntroBlogin Suvi Jaakkola kir­joit­taa suo­ma­lais­ten äitien syn­ny­tyk­sen jäl­kei­ses­tä yksi­näi­syy­den tunteesta, joka pahim­mil­laan voi johtaa masen­nuk­seen. Antropologinen tutkimus ei-län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa on osoit­ta­nut kon­kreet­ti­sen ja emo­tio­naa­li­sen tuen olevan eheyt­tä­vää ja paran­ta­vaa syn­ny­tyk­ses­tä toi­pu­val­le uudelle äidille. 

Varsinkin lap­si­vuo­de­ai­ka nähdään paran­ta­va­na ajan­jak­so­na, “jossa keskeistä on naisen uuden roolin selkeä tun­nus­ta­mi­nen sekä avunanto siihen liit­ty­vien odotusten täyt­tä­mi­ses­sä ja vas­ta­syn­ty­neen hoidossa”, analysoi Jaakkola. Avunannon ja tuen piirissä uusi äiti saa olla hauras ja toipua ras­kau­des­ta ja syn­ny­tyk­ses­tä, sekä rauhassa tutustua vauvaansa. 

Suomessa van­hem­pien oletetaan alusta alkaen pär­jää­vään omillaan. Avun pyy­tä­mis­tä pidetään merkkinä heik­kou­des­ta ja epä­var­muu­des­ta. Koronan tuoman yksi­näi­syy­den myötä moni vanhempi löytää itsensä uudessa elä­män­vai­hees­sa yksin. Kuten kaikki tärkeät ihmis­suh­teet ja tehtävät, myös van­hem­muus vahvistuu ihmis­suh­tei­den kautta, ei eris­tyk­sis­sä ja yksin pärjäämällä.

Kun vihdoin kotiu­duim­me syn­ny­tys­sai­raa­las­ta, tapasimme perhettä ja ystäviä hyvin rajoi­te­tus­ti. Lapsivuodeaika tuntui ajoittain hyvin yksi­näi­sel­tä. Ajattelin, että minusta oli tullut äiti tyhjiössä, jossa kukaan ei ollut näkemässä ja todis­ta­mas­sa uutta elä­män­teh­tä­vää­ni. Joskus äidiksi tuleminen korona-aikana tuntui jopa epätodelliselta.

Yhteisen tilan tärkeys

Puoli vuotta syn­ny­tyk­sen jälkeen osal­lis­tuin etänä pidet­tä­väl­le uusien äitien kun­tou­tus­kurs­sil­le. Tietokoneen kuva­ruu­dul­la näin ensim­mäis­tä kertaa muita äitejä, joilla oli sylissään oman esi­koi­se­ni ikäinen vauva. Äidit kertoivat syn­ny­tys­ko­ke­muk­sis­taan ja siitä, miten lap­si­vuo­de­ai­ka ja imetys oli sujunut. 

Tajusin video­pu­he­lun aikana olevani ensim­mäis­tä kertaa samassa “tilassa” kal­tais­te­ni äitien kanssa. Myös heillä oli ollut rankkaa. Toiset olivat joutuneet syn­nyt­tä­mään yksin. Toisilla oli vai­keuk­sia imet­tä­mi­sen kanssa. Osa oli lopet­ta­nut imetyksen toivottua nopeammin, sillä ime­ty­soh­jaus­ta ei tarjottu koro­na­ra­joi­tus­ten vuoksi. 

Minua huojensi ymmärrys siitä että tässä samassa kau­pun­gis­sa asui useita äitejä, jotka olivat hekin kokeneet raskauden ja syn­ny­tyk­sen koronan aikaan. Vaikka oma koke­muk­se­ni äidiksi tule­mi­ses­ta on ainut­laa­tui­nen, en ole yksin sen jättämien raskaiden ja ajoittain vaikeiden muistojen kanssa.

Etänä pidet­tä­vis­tä lii­kun­ta­tun­neis­ta, syn­ny­tys­val­me­nuk­sis­ta ja suku­lais­ten tapaa­mi­sis­ta on tullut uusi normaali korona-aikana. Vaikka tek­no­lo­gia tukee yhtey­den­pi­toa ja ajoittain poistaa pahinta yksin jäämisen tunnetta, se ei korvaa oikeaa läs­nä­ole­vaa apua ja hoivaa herkässä uudessa elämäntilanteessa. 

Koronarajoitusten luoma poik­keus­ti­la on saartanut odottavat vanhemmat ja ter­vey­den­hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan ahtaalle raskauden ja syn­ny­tyk­sen avus­ta­mi­ses­sa. Supistetun hoidon seu­rauk­se­na neu­vot­te­lu­ti­la syn­nyt­tä­jän ja hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan välillä on kaven­tu­nut enti­ses­tään. Lisäksi tuki­hen­ki­löi­tä koskevat rajoi­tuk­set ovat kaataneet pää­vas­tuun van­hem­muu­des­ta syn­nyt­tä­vän vanhemman niskaan ja pahim­mas­sa tapauk­ses­sa eris­tä­neet tämän kumppanin tai läheisten tuelta.

Äidiksi tai isäksi tuleminen on jokai­sel­le van­hem­mal­le yksi mer­kit­tä­vim­mis­tä elämän siir­ty­mä­koh­dis­ta. Uuden elä­män­vai­heen aloit­ta­mi­nen ilman siihen kuuluvia riittejä, tyhjiössä ja ilman lähi­pii­rin läsnäoloa luo todel­li­sia haasteita ja omilla pär­jää­mi­sen paineita jokai­sel­le uudelle vanhemmalle. 

Koronapandemian luoman poik­keus­ti­lan hel­pot­taes­sa jäl­leen­nä­ke­mi­set ja jaetut koke­muk­sen lähi­pii­rin kanssa tuntuvat tär­keäm­mil­tä kuin koskaan. Toivottavasti tule­vai­suu­des­sa löydämme inhi­mil­li­sem­piä keinoja varjella syn­nyt­tä­jien terveyttä, mah­dol­lis­taen samalla perheiden eheän yhdessäolon. 

Kuva: Anniina Lensu

  • Podcast-lukija: Miia Martikainen
  • Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
  • Artikkelikuva ja kuvitus: Anniina Lensu

Kirjoittaja

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Body suspensionissa haastetaan koukuissa roikkumalla sekä itseä että kehoon ja kipuun liitettyjä kulttuurisia käytäntöjä. Vapaaehtoisesti valittuna kipu näyttäytyy negatiivisen ja sairauteen liitettävän aistimuksen sijaan positiivisena välineenä arkielämästä poikkeavaan keholliseen olemassaoloon. Kivun ja kehollisen leikin välisessä vuorovaikutuksessa itsestäänselvänä pidetty kyseenalaistuu ja tulee näkyväksi muodostaen näin body suspensionin haastavan hauskuuden.

Steinerpedagogiset varhaiskasvattajat kokevat lasten muuttuneen viime vuosikymmenten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vastoinkäymisistä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteiskunta keskittyy älyyn, tietoon ja tuottavuuteen.

Kuukautiset olivat häpeällinen ja piilotettava asia vielä silloin, kun ensimmäisiä tehdasvalmisteisia kuukautissiteitä alettiin mainostaa Suomessa 1900-luvun alussa. Kuukautistuotteiden markkinoinnilla on ollut keskeinen rooli kuukautiskäsitysten muokkaamisessa länsimaissa ja kaupallisuus määrittää edelleen julkista puhetta asiasta. Nyt “kuukautisvallankumous” sekä murtaa tabuja että luo pohjaa uudenlaiselle bisnekselle kuukautisten ympärillä.