Hymyilin onnesta epäuskoisena, kun vuoden 2020 toisena päivänä raskaustestin ikkunaan piirtyi kaksi vaaleanpunaista viivaa. Kuvittelin mielessäni miten jakaisin odotuksen ja vauvavuoden läheisteni kanssa, osallistuisin raskaus- ja äiti-lapsi -joogaan. Pitäisimme isot nimiäisjuhlat. Halusin ehdottomasti viedä lapseni vauvauintiin ja muskariin. Tutustuisin muihin tuoreisiin vanhempiin, joiden kanssa voisin jakaa vanhemmaksi tulon iloja ja haasteita.
Äidiksi tulemisen kokemukseni oli kuitenkin täysin päinvastainen. Koronavirus levisi maailmanlaajuiseksi terveyskriisiksi samaan aikaan kun minä kävin ensimmäisessä sikiöseulontaultraäänessä. Odotusaikaa leimasi pelko, ja vauvavuoden aikana olen ajoittain ollut yksinäisempi kuin koskaan. Synnytin esikoiseni elokuussa, toisen korona-aallon alkaessa.
Tässä artikkelissa pohdin vanhemmaksi tulemisen haasteita koronapandemian aikana. Miltä tuntuu, kun uuden elämän alku sykkiii sisällä ja samalla koko maailma tuntuu syöksyvän paikaltaan? Kirjoitus nojaa oman autoetnografisen kokemukseni lisäksi nimettömiin henkilökohtaisiin sekä julkisiin verkossa käytyihin keskusteluihin muiden koronan aikana äidiksi tulleiden naisten kanssa. Anekdootit sijoittuvat maantieteellisesti Suomen lisäksi Saksaan, Tanskaan ja Irlantiin.
Raskauden hoito ja synnytys koronapandemian aikana
Lisääntymisen antropologia tarkastelee raskautta ja synnytystä synnyttäjän biologisen olemuksen yli, analysoiden lapsen saamista kulttuurisessa, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Vaikka lapsen saaminen on herkkä ja syvästi henkilökohtainen kokemus, perheen perustamista ohjataan, tuetaan ja säännellään yhteisön ja yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Länsimaisen lääketieteen piirissä antropologinen tutkimus on keskittynyt tarkastelemaan biolääketieteellistä raskauden- ja synnytyksen hoitoa ja siihen liittyvää medikalisointia. Vaikka lääketieteelliset toimeenpiteet ovat olleet ehdottomia äiti- ja lapsikuolleisuuden vähentämisessä sekä synnyttäjän kivunlievityksessä, hierarkinen asetelma medikaalisen synnytyksen asiantuntijuudesta ja synnyttäjästä on vahingollinen.
“Kriittisten tutkijoiden mukaan medikalisaatio vahvistaa terveydenhuollon henkilökunnan roolia synnytystä hoitavina asiantuntijoina, samalla kun synnyttäjästä ja tämän kehosta tulee lääketieteellisten toimenpiteiden ja vallankäytön objekti,” kirjoittaa AntroBlogin Sara Kettunen. Tärkeää on siis medikaalisen avustavan hoidon lisäksi säilyttää synnyttävän äidin itsemääräämisoikeus kehostaan.
Raskauden ja erityisesti synnytyksen medikalisoimista ja siihen liittyvä vallankäyttöä hoitohenkilökunnan toimesta on puitu mediassa paljon viime vuosien aikana. Suomessa synnytysväkivaltaa ehkäisevä kampanja #minämyössynnyttäjänä on tuonut esiin epäkohtia ja paljastunut syrjiviä rakenteita raskauden ja synnytyksen hoidossa.
Tärkeä edistys synnyttäjien äänen kuulumisessa uhkaa kuitenkin vaimentua koronan aikana. Heti ensimmäisten koronarajoitusten myötä raskaudenhoitoa supistettiin niin Suomessa kuin kautta Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Puolisoiden läsnäoloa raskaudenhoidossa on rajoitettu, ja pahimpien koronapandemian piikkien aikana kumppanin mukanaolo synnytyksessä on kokonaan evätty. Myös lisääntymisterveyteen liittyviä perushoitoja on supistettu.
Keväällä 2020 Helsingin kaupunki perui synnytyksen jälkeiset sisätutkimukset koronaan vedoten. Samana keväänä peruttiin synnytys- ja perhevalmennuskurssit. Myös lapsettomuushoidot pysäytettiin Suomessa, vedoten yleiseurooppalaiseen linjaan, jonka mukaan koronaviruksen vaikutusta sikiöön ei osattu arvioida.
Oman odotukseni aikana raskauden seurantaan kuulunut lääkärintarkastus peruttiin koronaepidemiaan vedoten, huolimatta siitä että sairastin raskaudenaikaista diabetesta. Neuvolastani tehtiin koronakeskus, jonka vuoksi raskaudenhoito siirrettiin toiselle puolelle kaupunkia.
Koronarajoituksia ja leikkauksia raskauden ja synnytyksen hoidossa on hankalaa kyseenalaistaa, sillä myös kätilöt, lääkärit ja muu terveydenhoitohenkilökunta toimivat poikkeustilassa ja seuraavat valtakunnallisia ohjeita ja määräyksiä.
Ymmärrän, että poikkeustilanne vaatii uhrauksia kaikilta. Silti raskauden herkässä tilassa ja maailmanlaajuisen terveyskriisin keskellä kaikki muutokset ja hoidon supistukset tuntuivat pelottavilta.
En ole ollut yksin tunteeni kanssa. Odottavien äitien ja synnyttäneiden nettikeskustelut ovat täynnä kaltaisiani kokemuksia. Saksassa naiset ovat kuvanneet odotuksen ja synnytyksen olleen jopa traumaattista koronarajoituksista johtuen.
Kuva: Anniina Lensu
Synnyttäjät poikkeustilassa
Kun hoitohenkilökunta seuraa valtion ohjeita ja suosituksia, neuvottelutila hoidosta synnyttäjän ja hoitohenkilökunnan välillä kapenee entisestään, korostaen medikaalista hierarkiaa potilaan ja hoitavan auktoriteetin välillä. Oma kokemukseni oli, että empaattista hoitoa koronarajoitusten aikana oli haastavaa saada.
Muutin puolivälissä raskauttani Suomesta Saksaan, jossa synnytin esikoiseni. Viikko synnytyksen jälkeen tunsin että kaikki ei ollut hyvin. Oloni oli kuumeinen ja kehoni täyttyi kivusta. Soitin synnystyskilinkalle useita kertoja. Kaiken kuvaamani oireilun väitettiin olevan normaalia.
Koronan leviämisen ehkäisemiseksi synnyttäjiä pyydettiin pysymään kotona aina kuin mahdollista, välttäen “turhia” käyntejä. Sinnittelin kotona muutaman päivän kunnes kuume ylsi sietämättömäksi eikä rakkoni enää toiminut. Sairaalassa todettiin sektiohaavani tulehtuneen, ja sain antibioottikuurin. Lääkäri kehotti minua jäämään sairaalaan yöksi tarkkailtavaksi. Koska puolisoni ei saanut jäädä minun ja vauvan tueksi päätin lähteä kotiin, toivoen antibioottikuurin purevan nopeasti.
Seuraavana päivänä kuume nousi uudelleen useasta kipulääkkeestä huolimatta ja sektiohaavani aukesi. Tulehdus oli edennyt sisäelimiin asti. Joutuisin uuteen leikkaukseen ja sairaalaan tarkkailtavaksi ainakin kahdeksi viikoksi. Minä ja viikon ikäinen vauva, kahdestaan. Romahdin ylilääkärin edessä. Kivun ja pelon sekaisin tuntein sopersin itku kurkussa, että en enää pysty. Liikuntakyvyttömänä minun olisi mahdotonta huolehtia vauvasta yksin. Viimein lääkäri ymmärsi tilanteen mahdottomuuden ja haki puolisolleni erikoisluvan jäädä sairaalaan.
Olen myöhemmin miettinyt, miksi en heti ensimmäisellä kerralla jäänyt sairaalaan tarkkailtavaksi. Kipeänä ja väsyneenä vastasyntyneen vauvan äitinä minun oli valittava perheen yhdessäolon ja oman kivunsietokykyni välillä. Koska oli kyse minun eikä vauvan hyvinvoinnista, valitsin perheen yhdessäolon. Se oli sinä hetkenä tärkeämpää, sillä yksin jääminen koko raskaudenhoidon ja synnytyksen aikana pelotti minua enemmän kuin fyysinen kipu.
Oma kokemukseni kertoo siitä, kuinka ahtaalla synnyttäjät ovat koronan aiheuttaman poikkeustilan vallitessa. Eräs synnyttäjä Yhdysvalloissa kertoo hoitohenkilökunnan painostaneen häntä synnytyksen medikaaliseen käynnistykseen, vedoten koronaan.
Koronan luoman paineen lisäksi ensisynnyttäjä ei aina tiedä minkälaista hoitoa tai toimenpiteitä hän voi vaatia raskaudenhoidossa tai synnytyksen aikana. Eräs äiti synnytti lapsensa keskosena, jonka vuoksi vauva joutui teho-osastolle kahdeksi viikoksi. Pahimman korona aallonharjalla rajoituksia kiristettiin niin, että lapsen isä sai vierailla synnytyksestä toipuvan äidin ja tehohoidossa olevan vauvan luona vain kaksi tuntia päivässä. Ulkomaalaistaustaisena ensisynnyttäjänä äiti ei osannut vaatia erikoislupaa isän läsnäololle.
Puoliso tai tukihenkilö voi synnyttäjälle turvallisen ja kannustavan läsnäolonsa lisäksi puolustaa synnyttäjän toiveita liittyen synnytyksessä tehtäviin toimenpiteisiin tai vauvan hoitoon. Joutuessani kiireelliseen sektioon minua helpotti tietää, että olin keskustellut puolisoni kanssa siitä, miten vauvaa hoidetaan minun ollessani kyvytön siihen. Toiveeni oli, että lapsen isä saisi heti vauvan syliinsä ja olisi ensimmäinen ihokontakti hänelle. Ilman puolisoni läsnäoloa vauvani olisi joutunut odottamaan pitkänkin ajan henkilökunnan huomassa. 
Kuva: Anniina Lensu
Äitien äitiminen
Väitöskirjatutkija ja taiteilija Astrid Swan sekä kirjailija-toimittaja Koko Hubara pohtivat Post-Äiti –nimisessä podcast-sarjassaan käsitettä äitiminen. He lainaavat sanan englannin kielen termistä mothering. Kiteytettynä äitiminen tarkoittaa lapsen hoivaamista, huolehtimista, suojelemista ja sekä henkistä että fyysistä kasvatustyötä.
Kulttuurien ja historiallisten ajanjaksojen välillä on suuria eroja siinä, miten äiditään ja kuka äitimistä tekee. Kun toisissa yhteisöissä lapsen äitimiseen osallistuu koko kylä, Pohjois- ja Keski-Euroopassa lapsen hoiva- ja kasvatusvastuu on yleensä ydinperheellä, lapsen vanhemmilla.
Odotus- ja vauvavuoden aikana kehollinen taakka kaatuu kuitenkin välttämättä lapsen synnyttäneen äidin päälle. Toisen vanhemman ainoa tapa osallistua odotukseen ja synnytykseen on fyysinen läsnäolo. Heitä kannustetaakin neuvolakäynneille alusta asti mukaan.
Kun kumppaneiden osallistumista raskauden aikaisiin tapaamisiin alettiin rajoittaa, olimme molemmat pettyneitä puolisoni kanssa. Se tuntui vanhemmuuden arvottamiselta. Vain minun, äidin, rooli oli merkityksellinen. Vauvan ensimmäisten sydänäänten kuuleminen ja pienen sikiön liikkuminen ultraäänessä tekevät vauvan tulosta konkreettista ei-raskaana olevalle vanhemmalle. Äiti tuntee kehonsa muutoksen, mutta lapsen toiselle vanhemmalle odotus konkretisoituu toiseuden kokemuksen kautta.
Tärkeää on myös yhteisten hetkien jakaminen. Kun erään äidin puoliso ei saanut osallistua raskaudenajan toiseen ultraääneen, jossa lapsen sukupuoli selviää, äiti pyysi kätilöä kirjoittamaan lapsen sukupuolen paperille. Kotona hän avasi taitellun paperinpalan yhdessä lapsen isän kanssa.
Raskausajan jaetut hetket ovat tärkeä osa äidin äitimistä. Ajattelen äidin äitimisen merkitsevän odottavan ja synnyttävän äidin hoivaamista ja huolehtimista, kosketusta ja läsnäolevaa osallistumista odotuksessa ja synnytyksessä. Lisäksi äidin äitiminen voisi merkitä äitimisen kehollisen prosessin osaksi tulemista.
AntoBlogin Ninnu Koskenalho esittää mielenkiintoisen esimerkin erilaisesta isyyden mallista. Madagaskarissa asuvan karembola-kansan ajatus isyydestä sopii äidin äitimiseen. Karembola-isät pyrkivät saavuttamaan vanhemmuudessaan äidin kaltaisen roolin, vaikka tietävät, etteivät voi olla biologisessa merkityksessä äitejä samalla tavalla kuin naiset. Isien äitiys koetaan raskaana olevan tai synnyttävän äidin hoivaamisena. “Naisen elämää luova voima on niin suuri, että päästäkseen siitä osalliseksi miehen on tehtävä oma “äitiytensä” mahdollisimman keholliseksi. Paras isyys on siis samalla äitiyttä,” kirjoittaa Koskenalho.Koronan aikana äidin rajoitettu tai jopa estetty hoivaaminen on raskainta silloin, kun raskaus tai synnytys ei etene suunnitellusti. Eräs äiti odotti sikiön kromosomihäiriön tuloksia yksin lääkärin vastaanotolla, lapsen isän hermoillessa sairaalan pihalla. Toinen äiti joutui kivuliaan keskenmenon vuoksi ensiapuun ja jakoi suru-uutisen menetetystä lapsesta Facetimen kautta kotona odottavalle puolisolle.
Internetin keskustelupalstat ovat pullollaan korona aikaan vanhemmiksi tulleiden tarinoita siitä, kuinka he eivät ole saaneet jakaa perheensä elämää mullistavia hetkiä yhdessä. Eräs isä ei ehtinyt todistamaan lapsensa syntymää, koska sairaalan vartija tenttasi hänen koronatestituloksiaan useaan otteeseen äidin ollessa jo synnytyssalissa.
Poikkeustilan tuomat rajoitukset raskaudenhoidossa lisäävät äidin yksinäistä vastuunkantoa raskauteen ja synnytystä koskevissa päätöksenteoissa, mutta myös yksin pärjäämisessä. Suomessa terveydenhoitohenkilökunta, neuvolat ja jopa eduskunta ovat kannustaneet vanhempia tasa-arvoisempaan ja osallistuvaan perhemalliin. Toista vanhempaa pyydetään mukaan neuvolaan heti raskauden ensimetreille, ja uusi vanhempainvapaalaki tukee molempien vanhempien kotiin jäämistä vauvan kanssa. Vaarana on, että koronaepidemian aiheuttamat rajoitukset ottavat takapakkia äitimisen yhteistehtävässä.
Kuva: Anniina Lensu
Vanhemmuuden riitit
Antropologi Alma Gottliebin ja psykologi Judy DeLoachen teos A World of Babies: Imagined Childcare Guides for Eight Societies on kuvitteellinen kasvatusopas tuleville vanhemmille. Etnografit kahdeksasta eri kulttuurista havainnoivat tärkeitä lapsen saamiseen liittyviä riittejä ja kirjoittavat niistä kuvitteellisen kasvatusoppaan muodossa. Vaikka yhteisöjen “ohjeet” ovat ristiriitaisia ja välillä jopa päinvastaisia keskenään, jokaisessa kulttuurissa lapsen saaminen ja vanhemmaksi tuleminen on tärkeä riitti ja askel uuteen elämänvaiheeseen.
Gottlieb ja DeLoache uskovat että nykypäivänä varsinkin kaupunkilaistuneet perheet arvostavat ydinperheen yksityisyyttä niin paljon, että yhteys laajoihin sukulaissuhteisiin on heikompi kuin aiemmilla sukupolvilla. Samanaikaisesti nuoret aikuiset eivät pysty osallistumaan ja oppimaan perhepiirin sisällä vauvojen ja lapsen kasvatuksesta. Kun pariskunta saa ensimmäisen lapsensa, heillä ei välttämättä ole minkäänlaista tietotaitoa vauvan hoidosta.
Koronaepidemian luovat rajoitukset ovat eristäneet perheitä entisestään. Toisaalta korona on paljastunut sen kuka lasketaan perhepiiriin kuuluvaksi. Oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari kirjoittaa suomalaisen perhekäsityksen olevan varsin ahdas verrattuna esimerkiksi Italiaan, jossa koronaeristystä vietettiin myös isovanhempien kanssa.
Koronan aikana uusien isovanhempien ja uusien lastenlasten tapaamatta jättäminen on lisännyt isovanhempien yksinäisyyttä. Samalla lapsen saamiseen liittyviä ja vanhemmaksi valmistavia yhteisöllisiä riittejä, kuten varpajaisia, nimiäisiä tai ristiäisiä, ei ole voitu pitää. Nimiäiset tai ristiäiset ovat tärkeä tapahtuma, jossa perheen lisäksi läheiset ystävät ja kummit tapaavat uuden perheenjäsenen ensimmäistä kertaa. Samalla vanheemmuuteen liitetyt riitit vahvistavat perhesiteitä ja vanhempien uutta roolia yhteisössä.
Juhlien lisäksi läheisten tuella ja läsnäololla on suuri merkitys vanhemmuuden ensiaskelia ottaville. AntroBlogin Suvi Jaakkola kirjoittaa suomalaisten äitien synnytyksen jälkeisestä yksinäisyyden tunteesta, joka pahimmillaan voi johtaa masennukseen. Antropologinen tutkimus ei-länsimaisissa kulttuureissa on osoittanut konkreettisen ja emotionaalisen tuen olevan eheyttävää ja parantavaa synnytyksestä toipuvalle uudelle äidille.
Varsinkin lapsivuodeaika nähdään parantavana ajanjaksona, “jossa keskeistä on naisen uuden roolin selkeä tunnustaminen sekä avunanto siihen liittyvien odotusten täyttämisessä ja vastasyntyneen hoidossa”, analysoi Jaakkola. Avunannon ja tuen piirissä uusi äiti saa olla hauras ja toipua raskaudesta ja synnytyksestä, sekä rauhassa tutustua vauvaansa.
Suomessa vanhempien oletetaan alusta alkaen pärjäävään omillaan. Avun pyytämistä pidetään merkkinä heikkoudesta ja epävarmuudesta. Koronan tuoman yksinäisyyden myötä moni vanhempi löytää itsensä uudessa elämänvaiheessa yksin. Kuten kaikki tärkeät ihmissuhteet ja tehtävät, myös vanhemmuus vahvistuu ihmissuhteiden kautta, ei eristyksissä ja yksin pärjäämällä.
Kun vihdoin kotiuduimme synnytyssairaalasta, tapasimme perhettä ja ystäviä hyvin rajoitetusti. Lapsivuodeaika tuntui ajoittain hyvin yksinäiseltä. Ajattelin, että minusta oli tullut äiti tyhjiössä, jossa kukaan ei ollut näkemässä ja todistamassa uutta elämäntehtävääni. Joskus äidiksi tuleminen korona-aikana tuntui jopa epätodelliselta.
Yhteisen tilan tärkeys
Puoli vuotta synnytyksen jälkeen osallistuin etänä pidettävälle uusien äitien kuntoutuskurssille. Tietokoneen kuvaruudulla näin ensimmäistä kertaa muita äitejä, joilla oli sylissään oman esikoiseni ikäinen vauva. Äidit kertoivat synnytyskokemuksistaan ja siitä, miten lapsivuodeaika ja imetys oli sujunut.
Tajusin videopuhelun aikana olevani ensimmäistä kertaa samassa “tilassa” kaltaisteni äitien kanssa. Myös heillä oli ollut rankkaa. Toiset olivat joutuneet synnyttämään yksin. Toisilla oli vaikeuksia imettämisen kanssa. Osa oli lopettanut imetyksen toivottua nopeammin, sillä imetysohjausta ei tarjottu koronarajoitusten vuoksi.
Minua huojensi ymmärrys siitä että tässä samassa kaupungissa asui useita äitejä, jotka olivat hekin kokeneet raskauden ja synnytyksen koronan aikaan. Vaikka oma kokemukseni äidiksi tulemisesta on ainutlaatuinen, en ole yksin sen jättämien raskaiden ja ajoittain vaikeiden muistojen kanssa.
Etänä pidettävistä liikuntatunneista, synnytysvalmenuksista ja sukulaisten tapaamisista on tullut uusi normaali korona-aikana. Vaikka teknologia tukee yhteydenpitoa ja ajoittain poistaa pahinta yksin jäämisen tunnetta, se ei korvaa oikeaa läsnäolevaa apua ja hoivaa herkässä uudessa elämäntilanteessa.
Koronarajoitusten luoma poikkeustila on saartanut odottavat vanhemmat ja terveydenhoitohenkilökunnan ahtaalle raskauden ja synnytyksen avustamisessa. Supistetun hoidon seurauksena neuvottelutila synnyttäjän ja hoitohenkilökunnan välillä on kaventunut entisestään. Lisäksi tukihenkilöitä koskevat rajoitukset ovat kaataneet päävastuun vanhemmuudesta synnyttävän vanhemman niskaan ja pahimmassa tapauksessa eristäneet tämän kumppanin tai läheisten tuelta.
Äidiksi tai isäksi tuleminen on jokaiselle vanhemmalle yksi merkittävimmistä elämän siirtymäkohdista. Uuden elämänvaiheen aloittaminen ilman siihen kuuluvia riittejä, tyhjiössä ja ilman lähipiirin läsnäoloa luo todellisia haasteita ja omilla pärjäämisen paineita jokaiselle uudelle vanhemmalle.
Koronapandemian luoman poikkeustilan helpottaessa jälleennäkemiset ja jaetut kokemuksen lähipiirin kanssa tuntuvat tärkeämmiltä kuin koskaan. Toivottavasti tulevaisuudessa löydämme inhimillisempiä keinoja varjella synnyttäjien terveyttä, mahdollistaen samalla perheiden eheän yhdessäolon.
Kuva: Anniina Lensu
Toimitus
- Podcast-lukija: Miia Martikainen
- Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
- Artikkelikuva ja kuvitus: Anniina Lensu
Lukemista
- Alma Gottlieb & Judy S. DeLoache: A World of Babies: Imagined Childcare Guides for Eight Societies
- Sara Kettunen: Lisääntymisen antropologia
- Suvi Jaakkola: Suomiko maailman paras maa olla äiti?
- Ninnu Koskenalho: Isän monenlaiset mallit
- Astrid Swan & Koko Hubara: Post-Äiti
