Kapinalipun alla: amerikkalainen nuoruus Keravalla

Miten kera­va­lai­nen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen ete­lä­val­tioi­den lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ris­ti­rii­tai­sia mer­ki­tyk­siä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyt­töyh­teyk­siä esi­tel­lään suo­ma­lai­sen museon kon­teks­tis­sa 2020-luvulla.

1970-luvun Keravasta ei ehkä ensim­mäi­se­nä tule mieleen ame­rik­ka­lai­nen 1950-luku. USA:sta lähtenyt 50-luvun rock- ja nuo­ri­so­kult­tuu­rin uusi tuleminen oli kuitenkin 70- ja 80-lukujen kera­va­lais­ta nuoruutta kes­kei­ses­ti kuvaava ilmiö. Nuoret kam­pa­si­vat hiuksensa töt­te­röil­le ja pukeu­tui­vat nah­ka­tak­kei­hin ja kel­lo­ha­mei­siin, torilla nähtiin ame­ri­kan­rau­to­ja ja kera­va­lai­nen roc­ka­bil­ly-yhtye Teddy & the Tigers nousi kan­sal­li­sek­si tähdeksi. Yksi tämän rock ’n’ rollista, rhythm ‘n’ bluesista ja kant­ri­musii­kis­ta ammen­ta­van suun­tauk­sen sym­bo­leis­ta on Yhdysvaltain ete­lä­val­tioi­den lippu. 

Tämän ja paljon muuta olen oppinut työs­ken­nel­les­sä­ni pro­jek­ti­tut­ki­ja­na Taide- ja museo­kes­kus Sinkan kera­va­lais­ta nuoruutta käsit­te­le­väs­sä näyttely- ja tal­len­nus­hank­kees­sa. Olemme haas­ta­tel­leet entisiä kera­va­lais­nuo­ria, kai­vel­leet arkistoja ja keränneet yli tuhat valokuvaa digi­toi­ta­vak­si museon kokoel­miin. Hankkeen tuloksia on tarkoitus esitellä jul­kai­suis­sa, finna​.fi ‑haku­pal­ve­lus­sa ja kesällä 2022 Sinkassa aukea­vas­sa näyt­te­lys­sä. Maailma on muuttunut paljon 50 vuodessa. Amerikkalainen pop­kult­tuu­ri on edelleen tärkeää nuorille, mutta monia asioita tar­kas­tel­laan toisin. Keravalaisten määrä on monin­ker­tais­tu­nut, väestö on moni­nais­tu­nut ja tek­no­lo­gian myötä yhteydet maailmaan ovat kasvaneet ja nopeu­tu­neet, ja sitä mukaa ilmiöiden tul­kin­ta­kon­teks­ti on laajentunut.

Etelävaltioiden lippu on ris­ti­rii­tai­nen symboli, johon liitetään niin orjuus ja valkoinen ylivalta kuin ylpeys etelän oma­lei­mai­ses­ta kult­tuu­ri­pe­rin­nös­tä ja yleinen kapi­nal­li­suus. Lipun käyttö Suomessa on pyrkinyt lai­naa­maan näitä mer­ki­tyk­siä vali­koi­den, mutta symbolin muuttuvat mer­ki­tyk­set USA:ssa vai­kut­ta­vat täälläkin, mukana tulee tavallaan enemmän kuin tilattiin. Miksi ete­lä­val­tioi­den lippu kertoo näkö­kul­mas­ta riippuen eri asioita, ja miten näitä näkö­kul­mia tulisi käsitellä 2020-luvun suo­ma­lai­sen museon kontekstissa?

Orjuuden perintö

USA:ssa ete­lä­val­tioi­den lipun syn­ty­his­to­ria liittyy vuosina 1861 – 1865 käytyyn sisäl­lis­so­taan ja orjien vapaut­ta­mi­seen. Sisällissodassa olivat vas­tak­kain etelän ja pohjoisen valtiot, jotka suh­tau­tui­vat orjuuteen eri tavoin. Etelän maa­ta­lou­des­sa ilmainen orja­työ­voi­ma oli keskeinen tekijä, kun taas poh­joi­ses­sa orjuu­des­ta oli luovuttu. Kun pre­si­den­tik­si valittiin orjuutta vas­tus­ta­va Abraham Lincoln, etelän kapi­na­hen­ki ja toiveet itse­näi­sen valtion perus­ta­mi­ses­ta vahvistuivat. 

Pohjoisen voiton jälkeen orjuus lak­kau­tet­tiin, mutta yhte­näi­siin kan­sa­lai­soi­keuk­siin oli vielä pitkä matka. Rotuerottelu kiel­let­tiin vasta sata vuotta myöhemmin vuoden 1964 kan­sa­lai­soi­keus­lais­sa. Sitä ennen eri­tyi­ses­ti USA:n ete­lä­osis­sa mustat ja valkoiset kävivät eri kouluja, istuivat bussien eri osissa ja käyttivät eri vesi­ha­no­ja rotue­rot­te­lua yllä­pi­tä­mään sää­det­ty­jen Jim Crow ‑lakien mukaisesti. 

Näennäisestä tasa-arvosta huo­li­mat­ta USA:n yhteis­kun­ta on edelleen syvien ris­ti­rii­to­jen halkoma. Viime vuosien Black Lives Matter ‑liike pyrkii kiin­nit­tä­mään huomiota siihen, kuinka usein poliisit tappavat mustia ver­rat­tu­na val­koi­siin. Vaikka eri alojen tut­ki­muk­set osoit­ta­vat, että ihmiset eivät jakaudu bio­lo­gi­siin rotuihin, ulkoisiin piir­tei­siin perus­tu­vat sosi­aa­li­set jaottelut asettavat ihmisiä yhä eriar­voi­seen asemaan. 

Orjuuden ja segre­gaa­tion aikana muo­tou­tu­neet yhteis­kun­nan rakenteet, ins­ti­tuu­tiot ja toi­min­ta­ta­vat suosivat valkoisia. Yhdysvalloissa mustat ovat toden­nä­köi­sem­min köyhempiä ja sai­raam­pia kuin valkoiset ja huono-osaisuus periytyy. Historian pai­no­las­ti vaikuttaa edelleen eri tavoin ja raken­teel­li­sen eriar­voi­suu­den lisäksi on olemassa erilaisia avoimen rasis­ti­sia liikkeitä. Sisällissodan jälkeen etelässä perus­tet­tiin valkoista ylivaltaa tavoit­te­le­va Ku Klux Klan. Laittomuudestaan huo­li­mat­ta liike on edelleen olemassa ja levinnyt koko maahan. Lisäksi on olemassa erilaisia uus­nat­si­jär­jes­tö­jä. Nämä valkoista ylivaltaa kan­nat­ta­vat liikkeet pyrkivät mustien lisäksi tuhoamaan muut ei-valkoiset, juu­ta­lai­set ja muslimit. 

Sotalippu kapinan symbolina

Lippu, joka tunnetaan USA:ssa ete­lä­val­tioi­den perus­ta­man kon­fe­de­raa­tion tais­te­lu­lip­pu­na, on kulkenut tämän historian mukana. Sisällissodan aikaan ete­lä­val­tioil­la oli muitakin lippuja, nykyinen ete­lä­val­tioi­den lippu oli alun perin kenraali Robert E. Leen armeijan lippu. Sodan jälkeen lippua käytti myös muun muassa vuonna 1948 etelässä perus­tet­tu rotue­rot­te­lua kan­nat­ta­va poliit­ti­nen puolue Dixiecrats.

Etelävaltioiden lippu ei kui­ten­kaan ole ollut yksi­se­lit­tei­ses­ti valkoisen ylivallan symboli. Lippu on nähty myös vähemmän uhkaa­vis­sa yhteyk­sis­sä, kuten Dukes of Hazzard ‑tv-sarjassa ja moot­to­riur­hei­lus­sa sekä rockbän­dien kuvas­tois­sa, vii­mei­ses­tä esi­merk­ki­nä Sweet Home Alabamasta laulavan Lynyrd Skynyrd. Etelävaltioissa lippu näkyi kodeissa, autojen tarroissa ja vaat­teis­sa. Näissä yhteyk­sis­sä lipun käyttöä on selitetty osoi­tuk­se­na “southern pridesta”, omaa koti­paik­kaa ja elä­män­ta­paa kos­ke­vas­ta ylpeydestä. 

Yhdysvaltain kon­teks­tis­sa etelä nähdään oma­lei­mai­se­na kult­tuu­ria­lu­ee­na, johon yhdis­te­tään mie­li­ku­via tai­pu­mat­to­mas­ta itse­näi­syy­des­tä – siitä huo­li­mat­ta, että sota hävittiin – sekä toisaalta koh­te­liai­suu­des­ta ja vie­raan­va­rai­suu­des­ta. Alueella on oma ruo­ka­kult­tuu­rin­sa ja murteensa, ja etelään yhdistyy myös mie­li­ku­via sille omi­nai­ses­ta luonnosta: kuumasta säästä, mag­no­lioi­den tuoksusta ja hitaasti vir­taa­vas­ta Mississippi-joesta. Osa lipun puo­lus­ta­jis­ta näkee lipun edustavan tätä kult­tuu­ri­pe­rin­töä eril­li­se­nä orjuuden, rasismin ja rotue­rot­te­lun painolastista. 

Lippu on kuitenkin yhdis­tet­ty yhä tii­viim­min valkoista ylivaltaa ja avoimen rasis­tis­ta agendaa ajaviin tahoihin. Vuonna 2015 Etelä-Carolinassa Dylann Roof murhasi murhasi kirkossa yhdeksän mustaa seu­ra­kun­nan jäsentä. Iskun taustalla oli valkoisen ylivallan edis­tä­mi­nen. Perustamallaan net­ti­si­vul­la Roof jakoi aat­tei­taan kuvaavan mani­fes­tin lisäksi valokuvia, joissa hän poseerasi aseen ja ete­lä­val­tioi­den lipun kanssa. Tapauksen jälkeen lippu pois­tet­tiin kau­pun­gin­ta­lol­ta – tässä yhtey­des­sä päätös näyt­täy­tyi soli­daa­ri­suu­den osoi­tuk­se­na uhreille. 

Etelävaltioiden lipun pois­ta­mis­ta on myöhemmin vaadittu muissakin yhteyk­sis­sä ja suuret kau­pal­li­set toimijat kuten Walmart, Amazon, Sears ja eBay ovat ilmoit­ta­neet, etteivät ne enää myy lipun kuvalla varus­tet­tu­ja tavaroita. Lippua ei myöskään enää käytetä esi­mer­kik­si Nascar-moot­to­riur­hei­lu­ki­sois­sa. Viimeisin mer­kit­tä­vä suo­ma­lai­sil­le­kin tuttu ete­lä­val­tioi­den lipun näkyminen tapahtui tam­mi­kuus­sa 2021, kun Yhdysvaltain kongres­si­ta­lon valtaajat kantoivat lippua hyök­käyk­sen yhteydessä. 

Symbolien mer­ki­tyk­set muuttuvat käytön ja ajan myötä. Käyttöyhteyden muut­tues­sa symboliin tarttuu uusia mer­ki­tyk­siä ja vanhoja putoaa pois. Palataan tähän kuitenkin hetken päästä. Siirrytään ensin Suomeen, Keravalle, ja palataan ajassa taaksepäin.

Kerava eli Sherwood

1970-luvulla Keravan valtasi rok­ka­ri­buu­mi. Elokuvat Svengijengi ‑62 ja 1950-luvulle sijoit­tu­vat Grease ja tv-sarja Onnen päivät kuvasivat maailmaa, johon kuuluivat ame­ri­kan­rau­dat, pir­te­lö­baa­rit ja rock ‘n’ roll. Ruotsinkielisestä nimestä Kervo tuli uusi nimitys, Sherwood. Englanninkielinen nimi toi hohtoa ja mie­li­ku­via Robin Hoodista, Sherwoodin metsissä vapaana elävästä oikea­mie­li­ses­tä ryö­vä­rei­den kunin­kaas­ta. Vaikka rokkari-ilmiöllä oli faneja ympäri Suomea, Keravalla oli erityinen sija. 

Projektia varten haas­tat­te­le­ma­ni vuonna 1965 syntynyt mies kuvaa koke­mus­taan Keravalle muutosta seuraavasti:

”Muutimme sinne 1979, kun olin 14-vuotias. Teddy and the Tigers oli lyönyt itsensä juuri läpi. [Aiemmassa asuin­pai­kas­sa] olin kii­reh­ti­nyt lau­an­tai­sau­na­vuo­ron jälkeen katsomaan tv:stä Onnen päiviä, tilaillut E‑liikkeen Centti-nuo­ri­so­ker­hos­ta Eddie Cochrania, kuullut isommilta, että Grease on kova leffa. Keravalla koko tämä skene oli yhtäkkiä totta ihan arjessa. Muutos Keravalle oli posi­tii­vi­sel­la tavalla shokeeraava.” 

Rockabilly-yhtye Teddy & The Tigers 1978

Kuva: Ahola Harri/​Helsingin kaupunginmuseo

Siinä missä siirtymä lapsesta aikui­sek­si on monissa kult­tuu­reis­sa mer­kit­tä­vä mur­ros­koh­ta, nuoruus ei ole itsestään selvä osa ihmisen elä­män­kaar­ta. USA:n 1950-luku on mer­kit­tä­väl­lä tavalla nykyisen nuo­ruus­ku­van alkulähde. Nuorille alettiin suunnata omia kulttuuri- ja kulu­tus­tuot­tei­ta, joihin lii­tet­tiin myös tiettyjä mie­li­ku­via. Farkuista, entisistä työ­housuis­ta, tuli nuorten vaate. Elokuvat kuten Nuori kapi­nal­li­nen ja Hurjapäät kuvasivat kuohuntaa, kapinaa ja uusien arvojen etsimistä. Nuoruus näyt­täy­tyy tänäkin päivänä uhkia ja mah­dol­li­suuk­sia täynnä olevana väli­vai­hee­na, joka toisaalta herättää huolta ja pelkoa uhka­ku­vi­neen väki­val­tai­sis­ta jengeistä, ja jota toisaalta roman­ti­soi­daan vapauden aikana ennen työelämän ja perheen perus­ta­mi­sen tuomaa vastuuta. 

1970-luvun Suomessa elintaso nousi ja lähiöitä raken­net­tiin työn perässä kas­vu­kes­kuk­siin muut­ta­vil­le lap­si­per­heil­le. 70-luku oli myös suo­ma­lai­sen nuo­ri­so­kult­tuu­rin kukois­tuk­sen ja eri­lais­ten nuo­ri­so­ryh­mien aikaa. Rokkarit, teddyt ja diinarit kuun­te­li­vat kaikki rock ‘n’ rollia, mutta erosivat toi­sis­taan pukeu­tu­mi­sen ja vai­kut­tei­den alkuperän suhteen. Diinarit saivat nimensä James Deanilta ja Teddyt olivat alun perin brit­ti­läi­siä rok­ka­rei­ta, joiden nimi ja pukeu­tu­mis­vai­kut­teet viit­ta­si­vat kuningas Edwardiin. 

Nämä ja muut ryhmät, kuten rau­ha­naa­tet­ta kan­nat­ta­vat hipit, progea kuun­te­le­vat hämyt, anar­kis­ti­set punkkarit ja hedo­nis­ti­set dis­ko­hi­leet erot­tui­vat toi­sis­taan eri­lais­ten musiik­ki­ma­ku­jen, tyylin ja jossain määrin myös arvo­maa­il­mo­jen kautta. Vaikka rokkarit itse mielsivät edus­ta­van­sa musiikkia ja tyyliä, varsinkin muihin ryhmiin kuuluvat nuoret näkivät 50-luvun ihan­noi­mi­seen kuuluvan myös arvoja. Rokin kapinaan yhdistyi mie­li­ku­via kon­ser­va­tii­vi­ses­ta maa­il­man­ku­vas­ta ja ahdas­mie­li­syy­des­tä.. Stereotyyppisesti alkoholin käyttöön vapaa­mie­li­ses­ti suh­tau­tu­neet rokkarit hal­vek­si­vat hippejä ja punk­ka­rei­ta likaisina lii­man­hais­te­li­joi­na. Viihteen saralla esi­mer­kik­si Onnen päivät korosti perheen mer­ki­tys­tä ja tarjosi varsin puhtoisen kuvauksen teini-iästä.

Amerikanunelmia

Eräs haas­ta­tel­ta­va­ni muistelee, kuinka Keravan oma­ko­ti­ta­loa­lu­eet muis­tut­ti­vat ame­rik­ka­lais­ta esi­kau­pun­kiu­nel­maa. Mielikuvissa kitey­ty­vät nos­tal­gi­set haaveet taval­li­sen elämän hoh­dok­kuu­des­ta, elin­ta­sos­ta ja yhtei­söl­li­syy­des­tä: ”Pihoilla gril­la­taan, lapset juoksevat ja meillä menee hyvin.” Pihoilla on sadet­ta­jia ja pieniä uima-altaita. Hän muistelee nähneensä joulun aikaan levy­kau­pan ikkunassa Phil Spectorin tuottaman jou­lu­le­vyn ja miet­ti­neen­sä: tämä on kera­va­lai­sin asia, jonka joulusta voisin keksiä. Keravalla ras­sat­tiin autoja, hen­gat­tiin torilla ja kuun­nel­tiin Elvistä. 

Nuoruuden parasta aikaa 70-luvun lopulla, kuun­nel­tiin paljon roc­ken­rol­lia ja crui­sail­tiin Sherwoodin kaduilla” toteaa DeSotoon nojaileva Ossi ” Pleiku ” Pihlaja. 

Kuva: Kari Heimonen, kesä 1979, Sokoksen takana parkkipaikalla

Rockabilly-kult­tuu­riin kuului myös ete­lä­val­tioi­den lippu. Se koristi nuorten seiniä ja näkyi Teddy & the Tigersin ja muiden roc­ka­bil­ly­le­vy­jen kansissa. Lippua käy­tet­tiin myös mai­nok­sis­sa, vaat­teis­sa ja kai­ken­lai­ses­sa muussa kuvastossa. 

Kun museo­hank­keen yhtey­des­sä on haas­ta­tel­tu ilmiön aikana nuo­ruut­taan eläneitä entisiä kera­va­lais­nuo­ria, yleisin näkemys on ollut, ettei lippu heidän mie­lis­sään yhdis­ty­nyt rasismiin. Se oli “rock ’n’ roll rebel” ‑lippu, ja erään haas­ta­tel­ta­van kuvauksen mukaan se tuntui lähinnä versiolta Amerikan lipusta. Erilaiset “the south’s gonna rise again” ‑sloganit kertoivat nos­tal­gias­ta, jolla ei ollut mitään kovin kon­kreet­tis­ta kohdetta. 

USA ja sen eteläosat miel­let­tiin rock-musiikin kehdoksi ja poliit­ti­set jän­nit­teet jäivät kau­kai­sik­si tai ne nähtiin eril­li­se­nä pop­kult­tuu­rin tuot­teis­ta. Yksi haas­ta­tel­ta­va kertoi lipusta kes­kus­tel­les­sam­me, miten kaverin piirtämät Ku Klux Klan ‑symbolit olivat kuitenkin selvästi olleet vas­ten­mie­li­nen rajan ylitys tavalla, jota lippu ei ollut. 

1970- ja 80-luvun taitteen kera­va­lais­nuo­ril­le ete­lä­val­tioi­den lippu edusti rock ‘n’ rollia ja kapinaa.

Kuva: Risto K. Järvinen (kuvassa ja kuvaaja, kuva on otettu itselaukaisijalla) 

Lippu nykypäivän museossa

Yhdysvaltalainen etno­musi­ko­lo­gi Nate Gibson kuvaa häm­men­nys­tään kun hän matkusti Suomeen ja näki ete­lä­val­tioi­den lipun roc­ka­bil­ly-fes­ta­reil­la vuonna 2011. Helsingin Sanomien jutun mukaan lippu toden­nä­köi­ses­ti kulkeutui Suomeen brit­tibän­dien mukana Englannin kautta. Lippua ovat käyt­tä­neet myös ruot­sa­lai­set raggarit, jotka har­ras­ta­vat ame­rik­ka­lais­ten 50-luvun autojen kun­nos­tus­ta ja muuta aika­kau­teen kuuluvaa. Euroopassa lippua on kuitenkin nähty myös äärioi­keis­ton symbolina esi­mer­kik­si mie­le­no­soi­tuk­sis­sa Saksassa ja Puolassa – joskin sen lisäksi lippua on hei­lu­tet­tu Berliinissä muurin mur­ta­mi­sen puolesta ja Irlannissa jalkapallo-otteluissa.

Osa suo­ma­lai­sis­ta musii­kin­har­ras­ta­jis­ta mie­luum­min hylkäisi yhteyden rasismiin ja pitäisi rock ’n’ roll ‑kapi­na­lip­pun­sa. Asia ei kui­ten­kaan ole niin yksin­ker­tai­nen. Lippu on jo läh­tö­koh­tai­ses­ti tie­tyn­lai­nen symboli, se on vakiin­tu­nut toimimaan tietyn ryhmän tun­nuk­se­na. Ryhmää yhdistävä symboli on kuitenkin samalla erottava: se vetää rajan tämän ja muiden ryhmien välille. Lipun pys­tyt­tä­mi­nen miel­le­tään alueen hal­tuun­ot­to­na. Näin lipussa on tiettyä voimaa, jonka eri ryhmät pyrkivät ottamaan itselleen. USA:ssa mustat rap-artistit ovat 2000-luvulla käyt­tä­neet ete­lä­val­tioi­den lippua. Kanye West, Ludacris, Andre 3000 ja Lil Jon ovat käyt­tä­neet lippua kuvas­tos­saan eri tavoin. Toiset ovat nähneet tämän symbolin hal­tuun­ot­to­na, toiset taas kri­ti­soi­neet lipun käyttöä rasismin symbolina. 

Antropologi Webb Keane on esittänyt, että etiikassa on kyse jat­ku­vas­ta arkisesta arvioi­mi­ses­ta, ennemmin kuin suurista peri­aat­teis­ta tai perim­mäi­sis­tä sään­nöis­tä. Etiikka viittaa laajemmin jaet­tui­hin yhteisiin normeihin ja arvoihin, mutta se ilmenee myös siinä, miten tar­kas­te­lem­me itseämme ja muita, ja liikumme eri­lais­ten näkö­kul­mien välillä. 

Hahmotamme maailmaa kukin omasta näkö­kul­mas­tam­me, joka rakentuu sosi­aa­li­sen aseman ja hen­ki­lö­his­to­rian kautta. Erityisesti eet­ti­sis­sä ja moraa­li­sis­sa kysy­myk­sis­sä reflek­toim­me omaa ja muiden toimintaa kuitenkin myös eri­lai­sis­ta muista näkö­kul­mis­ta. Tietyssä sosi­aa­li­ses­sa tilan­tees­sa asetumme ainakin jossain määrin myös kes­kus­te­lu­kump­pa­nin asemaan.

Etelävaltioiden lipun käyttöön liittyy monia erilaisia näkö­kul­mia – mutta miten arvioimme näiden näkö­kul­mien eettisiä ja moraa­li­sia ulot­tu­vuuk­sia? Lippu kantaa niin raskaita mer­ki­tyk­siä, että niitä ei voi sivuuttaa. Tässä yhtey­des­sä on tärkeää pohtia, miten esittää lippu museossa. Miksi se on esillä, mitä haluamme viestiä museo­vie­rail­le? Kenen näkö­kul­mat tulevat esiin ja missä valossa ne esitetään? Keravan kaupungin net­ti­si­vuil­la sanotaan:Museopalvelut tarjoavat mer­ki­tyk­sel­lis­tä tietoa ja elämyksiä moni­muo­toi­sel­le asia­kas­kun­nal­le, lisäävät ihmisten viih­ty­vyyt­tä ja tukevat hyvinvointia.” 

Ymmärrän sen, että rock ‘n’ roll ‑nuo­ruut­taan muis­te­le­vat kera­va­lai­set haluavat pitää lipun omanaan ja toivovat, että ihmiset näkisivät symbolin osana heidän nuo­ruut­taan, johon heillä on erityinen suhde. Lipun tuo­mit­se­mi­ses­ta seuraa tunne, että heidät on ymmär­ret­ty väärin. Toiset taas haluai­si­vat syyl­lis­ty­nei­den ymmär­tä­vän omat etuoi­keu­ten­sa ja asettuvan rasis­mis­ta kärsivien asemaan. Heitä lippu muis­tut­taa yhtä­läis­ten ihmi­soi­keuk­sien toteutumattomuudesta. 

Nähdäkseni on tärkeää asettaa ete­lä­val­tioi­den lipun käyttö 70- ja 80-luvun Keravalla his­to­rial­li­seen kon­teks­tiin­sa ja nähdä sen pai­kal­li­set mer­ki­tyk­set. Näitä mer­ki­tyk­siä ei kui­ten­kaan voi sel­lai­se­naan siirtää nyky­päi­vään. Symbolin mer­ki­tyk­sen kont­rol­loin­ti onnistuu ainoas­taan, mikäli symbolin, tässä tapauk­ses­sa lipun, käyttöä voidaan kont­rol­loi­da. Joka tapauk­ses­sa on syytä muistaa, että lippua eivät ole yhdis­tä­neet rasismiin rasismin vas­tus­ta­jat, vaan rasistit itse.

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja semioottiseen antropologiaan ja sitä myötä ajautunut itse stand-up -koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina ja apurahatutkijana Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa, Aarhusin yliopistossa post doc -tutkijana ja projektitutkijana Keravan museopalveluissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: