Julkiset performanssit ja taide ovat latinalaisamerikkalaisen feminismin keskeinen työkalu kamppailussa eriarvoisuutta ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Sen vaikutus näkyy nykyisin laajalti maailmassa, myös Suomessa.
(Teksti käsittelee seksuaalista ja sukupuolistunutta väkivaltaa, mikä saattaa aiheuttaa ahdistusta joissain lukijoissa.)Sukupuoleen johdettavissa olevat naisiin kohdistuvat henkirikokset ovat maailmassa niin yleisiä, että ilmiö on saanut espanjaksi ja englanniksi oman terminsä: feminicidio (esp.), femicide (eng.). Suomeksi ilmiöstä käytetään termiä naismurha. Kaikki henkirikokset joiden uhri on nainen eivät ole naismurhia. Naismurhan yhteyteen kuuluu usein seksuaalista väkivaltaa ja tekijä on usein läheinen ihminen. Sukupuolistuneen väkivallan vähättely virallisissa instituutioissa on yksi päivittäisen väkivallan muoto, jota naiset ja muunsukupuoliset joutuvat kohtaamaan yhteiskunnissa, joissa sukupuolet ovat eriarvoisessa asemassa. Tämä aspekti on siis olennaisesti kytköksissä naismurhaan ilmiönä.
Miten globalisoitunut latinalaisamerikkalainen feminismi antaa työkaluja sukupuolistuneen väkivallan käsittelyyn ja sitä vastaan taisteluun? Artikkelissa käytän havaintoja senaatintorin vuoden 2020 naisten marssista, jolle osallistuin nähtyäni sosiaalisessa mediassa tapahtumakutsun. Se kehotti ottamaan huivin mukaan performanssia varten, mikä sai minut kiinnostumaan vastarinnan koreografiasta feministisessä liikehdinnässä. Sittemmin artikkelia varten on haastateltu naistenpäivämarssin yhden toimeenpanijan, Red de Mujeres Finlandia -järjestön kahta jäsentä, (järjestön lisäksi marssista vastasivat Il Circulo degli Italiani ja IWWOF). Keskityn kysymykseen siitä, miten latinalaisamerikkalaisen feminismin luomat käsitteet asettuvat Suomen kontekstiin, ja miksi ne ovat tärkeitä juuri nyt.
Naisvihamieliset normit
Patriarkaatti tuomitsee ensihenkäyksestä mut,
Rangaistuksenani on väkivalta kätketty,
Patriarkaatti tuomitsee ensihenkäyksestä mut,
Rangaistuksenani on väkivalta näkyvä.Näin kaikuvat väkijoukon sanat Senaatintorilla vuoden 2020 naistenpäivänä. Ensimmäinen koronatapaus on jo rantautunut Suomeen, mutta moni ei vielä osaa arvata kummallisen viruksen vaarallisuutta. Väkijoukko on kokoontunut Tuomiokirkon portaiden eteen kuuntelemaan naisten oikeuksien puolestapuhujia. Päivän kohokohtana toimii Chilessä syntyneen performanssin Un Violador en tu Camino, Raiskaaja tielläsi, esittäminen. Senaatintorilla osallistujille jaettiin lehtiö, johon kuului performanssin ohjeet. Sen liikkeet ja sanoitukset on helppo muistaa.
“Raiskaaja tielläsi” -performanssin loi alun perin neljästä aktivistista koostuva chileläinen kollektiivi Las Tesis, ja se oli esitetty viime vuoteen mennessä ainakin 367 kertaa, 52:ssä eri maassa. Naiset esittävät performanssin mielenosoituksena patriarkaattia vastaan. Patriarkaatilla tässä artikkelissa viitataan sukupuolien rakenteelliseen ja historialliseen eriarvoisuuteen, ja siitä kumpuavaan väkivaltaan. Feministien keskuudessa patriarkaatti-sanan käyttö on tapa nimetä sukupuolistunut väkivalta, sitä ylläpitävä järjestelmä, ja täten tehdä se näkyväksi ja taistella ilmiötä vastaan. 
”Raiskaaja tielläsi” -performanssi syntyi Chilessä, josta se on levinnyt jo kymmeniin maihin. Kuva: Paulo Slachevsky (CC BY-NC-SA 2.0)
“Raiskaaja tielläsi” on saanut inspiraationsa argentiinalaisen antropologi ja feministi Rita Segaton työstä. Segaton mukaan väkivalta naiseutta ja feminiinisyyttä kohtaan on sidottu patriarkaaliseen yhteiskuntaan piilotettuihin naisvihamielisiin normeihin. Segaton tulkinnan mukaan raiskaus on hallitsemattoman seksuaalisen halun sijaan vallankäytön väline. Raiskaus on tapa kurittaa ja rangaista naista.
Naisten kurittaminen esiintyy asenteissa ja instituutioissa, jotka monilla tavoin vahvistavat normeja, jotka vierittävät vastuun väkivallasta uhrille. Las Tesis teki esityksen ensimmäistä kertaa korkeimman oikeuden edessä Santiagossa Chilessä. Kyykkyyn meneminen symboloi tapaa, jolla chileläinen poliisi nöyryyttää naispidätettyjä pakottamalla heidät menemään kyykkyyn ruumiintarkastuksen aikana. Performanssin omaksuminen koreografisia yksityiskohtia myöten Suomen kontekstiin osoittaa, kuinka vastarinnan keinot kulkeutuvat maailman kolkasta toiseen naisten järjestäytyessä kansainvälisesti ja maailmanlaajuisesti.
Performanssin saama laaja suosio myös Latinalaisen Amerikan ulkopuolella kielii naisiin kohdistuvan väkivallan tuntuvan globaalisti. Esimerkiksi koronapandemian aikana perheväkivalta on yleistynyt useissa maissa. Euroopassa naismurha nousi pinnalle maaliskuun alussa, kun 33-vuotias Sarah Avarard kidnapattiin kotimatkalla ja murhattiin Englannissa. Sen seurauksena Lontoon parlamenttitalon edessä osoitettiin maaliskuun puolivälissä mieltä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan kokoontumisrajoituksista huolimatta. Sen sijaan, että päättäjien huomio olisi kiinnittynyt naismurhan rakenteellisiin syihin, he valmistelivat lakiesitystä, joka antaisi poliisille enemmän valtaa puuttua rauhanomaisiin mielenosoituksiin.
Esimerkkinä haitallisista rakenteista voidaan Suomessa pitää oikeuslaitoksen tapaa sovitella perheväkivaltatapauksia aivan liian usein. Sovittelu on (useimmiten naispuoliselle) uhrille vahingollista, kuten hiljattain julkaistussa Katju Aron ja Veronika Honkasalon mielipidekirjoituksessa tuodaan esille.
Tuomiokirkon luona performanssi jatkuu. Mielenosoittajat ovat sitoneet huivin silmilleen ja lausuvat kovaan ääneen seuraavat säkeistöt liikkeiden rytmittämänä: Naisen murhaaja (naiset menevät kyykkyyn ja nousevat ylös),
Koskemattomuus mun surmaajalle (naiset menevät kyykkyyn ja nousevat ylös),
Mä näköpiiristä jään pois (naiset menevät kyykkyyn ja nousevat ylös),
Niin mut raiskataan (naiset menevät kyykkyyn ja nousevat ylös).
Ei syy ollut se missä kuljin,
ei myöskään se kuinka pukeuduin.
Ja raiskaaja olit sä (naiset osoittavat syyttävästi eteenpäin),
Ja raiskaaja olet sä (naiset osoittavat syyttävästi eteenpäin).Salla Kivelän Tampereen yliopistolle tehdyssä väitöstutkimuksessa mainitaan, että Suomi tunnetaan Euroopan toiseksi väkivaltaisimpana maana naisille. Lähes joka toinen suomalaisnainen on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen Euroopan keskiarvon ollessa joka kolmas.
Sukupuolistuneesta väkivallasta kärsivät sekä naiset että miehet. Thl:n mukaan Suomessa naiset kokevat huomattavasti enemmän pari- ja lähisuhdeväkivaltaa kuin miehet. Noin joka kuudes henkirikoksen uhri on parisuhdekumppanin surmaama nainen. Vuonna 2016 avio- ja avopuolisoiden sekä entisten puolisoiden välisessä väkivallassa uhri oli nainen noin 80 prosentissa tapauksista.
Kun naiset kohtaavat enemmän seksuaalista väkivaltaa ja parisuhdeväkivaltaa, miehet kohtaavat enemmän väkivaltaa julkisissa tiloissa. Yleisimpiä henkirikoksen uhreja olivat vuosina 2010–2018 tuttavan tai ystävän surmaama mies (43 % uhreista), parisuhdekumppanin surmaama nainen (17 %), ja uhrille ennalta tuntemattoman henkilön surmaama mies (10 %). Kaikissa näissä rikostyypeissä tekijä on yleisimmin mies. Miesten väkivaltaisuus on siis vaaraksi kaikille sukupuolille. Naismurha on edellä mainituista rikostyypeistä erityisellä tavalla institutionaalisen välinpitämättömyyden kohteena. Aktivistit katsovat sukupuolten eriarvoisuuden vaikuttavan tämän asetelman taustalla.
Naistenpäivän marssi Helsingissä. Kuva: Jasmin Immonen
Patriarkaatin murtaminen kollektiivisuudella ja pedagogisella taiteella
Naistenpäivän marssi oli vain yksi useista Red de Mujeres -Finlandian sukupuolistunutta väkivaltaa vastaan järjestämistä tapahtumista. Pian naistenpäivän marssin jälkeen järjestö teki yhteistyötä useasta eri ruohonjuuritason järjestöstä koostuvan +Collectiven kanssa järjestääkseen punaiset kengät -installaation kansalaistorilla. Se toteutettiin kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan päivänä viime marraskuussa.
Installaatio sai alkunsa Meksikosta siskonsa naismurhalle menettäneen Elina Chauvetin aloitteesta. Guardianin pitkässä artikkelissa uutisoitiin, että Meksikossa ainakin kymmenen naista tapetaan päivässä, ja että YK:n mukaan Latinalainen Amerikka on yksi maailman vaarallisimmista paikoista naisille sota-alueiden ulkopuolella. Ympäri maailmaa on yhdytty Chauvetin aloittamaan sisarelliseen projektiin sukupuolistunutta väkivaltaa vastaan, johon kuuluu vanhojen kenkien kerääminen vaatekaapeista, niiden maalaaminen punaisiksi ja näytille asettaminen julkiseen tilaan.
Kauniisti kansalaistorille riviin asetetut punaiset kengät ovat vailla omistajaa: hän katosi liian varhain, hänet murhattiin vain koska hän oli nainen. Installaatio muistuttaa lukemattomista peitetyistä ja hiljennetyistä tarinoista. 
Punaiset kengät -installaatio on toteutettu myös mm. Italian Cremonassa. Kuva: ho visto nina volare (CC BY-SA 2.0)Suomessa järjestettiin seitsemän työpajaa, joissa maalattiin kenkiä: kaksi niistä oli avoin kaikille, viiteen osallistujat kutsuttiin erikseen. Red de Mujeres on suomennettuna “naisten verkosto”, joten järjestön työ keskittyy naisiin ja työpajat olivat naisille suunnattuja. Yksi projektin vetäjistä, meksikolaissyntyinen Rosamaría Bolom, kuuluu muun muassa “La Colectiva”– kollektiiviin, joka tekee latinalaisamerikkalaisten yhteisöjen muuttoliikkeen monimuotoisuutta Suomessa tutkivia taide- ja kirjallisuusprojekteja. Rosamaria mainitsee, että joissain paikoissa miehiäkin on osallistunut työpajoihin. Päätös siitä ketkä niihin osallistuvat on lopulta järjestäjien. Installaation valmistamista varten lupa täytyy pyytää Elina Chauvetilta, ja tietyt Chauvetin laatimat ehdot siitä, kuinka installaatio tehdään, tulee täyttää.
Rosamarialla on kokemusta taiteen käyttämisestä pedagogisena työkaluna muutoksen aikaansaamiseksi. Rosamaria on psykologi mutta ajan myötä taide on ottanut suuremman aseman hänen elämässään. Videopuhelumme aikana hän istuu ulkona gallerian edessä, ja kysyy haittaako jos hän samalla jatkaa käsitöitään. Materiaalin hiomisesta aiheutuva raapiva ääni säestää puhelua. Rosamaria kertoo naisten pohtivan Punaiset kengät -työpajoissa miksi väkivalta sallitaan ja mistä se johtuu. Naiset jakavat tarinoitaan, joissa loistavat vahingolliset sukupuoliroolit. He myös puhuvat perheissä esiintyvästä mikroväkivallasta, ja kuinka välttää tilanteiden eskaloituminen. Näin työpajat luovat kauniin installaation ja lisäksi antavat osallistujille välineitä käsitellä sukupuolistunutta väkivaltaa vertaisryhmässä ja kollektiivisesti.
Elina Chauvet’n työ käsittelee Meksikon naismurhia, mutta kun taide kiertää ja vaikuttaa muualla, siitä tulee väistämättä tapa käsitellä paikallisia ongelmia ja epäkohtia, Rosamaria toteaa. Suomen ja Meksikon välinen feminismi on hyvinkin erilaista: “kun täällä kyse on tasa-arvoisesta palkasta, siellä on kyse elämästä ja kuolemasta”, Rosamaria naurahtaa. Meksikossa on yhä olemassa työpaikkoja, joissa naisten läsnäolo ei tulisi kuuloonkaan. Meksikon lisäksi maissa kuten Hondurasissa ja El Salvadorissa hiljaisuuden kulttuuri naismurhien ympärillä on valtava. Naisen elämä painaa vaa’alla niin vähän, että naismurhat jäävät tutkimatta. Tämän vuoksi naiset kokevat välttämättömäksi protestoida kaduilla, mitä Suomessa näkee hyvin harvoin.
Mutta kun kysyn Rosamarialta onko Suomessa sitten patriarkaattia, Rosamaria vastaa varmasti: kyllä. Termi ei kenties ole juurtunut Suomeen sillä Suomessa ollaan taisteltu oman identiteetin luomiseksi Venäjän ja Ruotsin vallan alta. Käsite patriarkaatista, joka ensisijaisesti perustuu myös kolonialismin kritiikkiin, sen sijaan vallitsee Ibeerisissä maissa. Niissä se on tuttu termi, jolla sukupuolistunutta väkivaltaa käsitteellistetään. Suomessa ruohonjuuritasolla toimivat liikkeet kierrättävät globaalia terminologiaa antaakseen työkaluja myös paikallisten epäkohtien ymmärtämiseksi ja nimeämiseksi. Rosamaria näkee tässä yhtäläisyyksiä viime vuoden BLM-liikkeeseen, joka herätti keskustelua Suomessa esiintyvästä rasismista tehden sen näkyväksi aivan uudella tavalla. Samoin Me Too -liikkeen kansainvälisyys sai naiset Suomessa tuomaan esille omakohtaisia kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä. Kun eri liikkeiden sanomasta tulee globaalia, niistä tulee tapa käsitellä paikallisia ongelmia eri konteksteissa. Tuen löytäminen kollektiivisesti jaetussa kokemuksessa on voimaannuttavaa ja samalla murtaa vallitsevia valtasuhteita.
Feminismin antikoloniaalisuus
Latinalaisamerikkalainen feministinen ja antikapitalistinen liike pohjautuu kolonialismin kritiikkiin. Suomessa asuva perulaissyntyinen runoilija Roxana Crisólogo Correa näkee, että naisiin kohdistuva väkivalta täytyy ymmärtää osana systeemiä, joka tuottaa tätä väkivaltaa. Roxana on toiminut Red por la Democratización Global (NIGD) -järjestössä Limassa demokratisoitumisen puolesta ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Rosamarian tavoin hän kuuluu La Colectivaan.
Haastattelussa Roxana painottaa, että jos huomio on pelkästään väkivallassa eikä itse raa’assa systeemissä jossa elämme, sukupuolistuneen väkivallan ongelman juuria ei ymmärretä. Hän lisää että tässä mielessä Latinalaisessa Amerikassa kiertänyt “Ni Una Menos”-liike eroaa Me too- liikkeestä. Jälkimmäinen ei välttämättä tuo näkyväksi sukupuolistuneen väkivallan liitosta laajempiin globaalin kapitalismin luomiin valtasuhteisiin, jotka ylläpitävät seksuaalista ja sukupuolistunutta väkivaltaa.
Suomennettuna Ni Una Menos tarkoittaa “ei yhtäkään vähempää”, ja se vaatii että yksikään nainen ei enää joudu murhan kohteeksi. Häshtägit #NiUnaMenos ja #NosEstanMatando (meitä tapetaan) kulkevat protestien mukana. Latinalaisen Amerikan maiden asema vientimaina on luonut alueelle asetelman, jossa markkinavetoisen politiikan voimasta kärsivät eniten naiset. Jutellessamme Roxana viittaa argentiinalaisen antropologi Verónica Gagon työhön yhtenä innoittavana virtauksena, jota feministit ympäri Latinalaista Amerikkaa ovat viime aikoina käyttäneet patriarkaattia vastustavassa työssä. Gago pohtii muun muassa naisten miehiä suurempaa määrää Latinalaisen Amerikan harmaassa taloudessa sekä siirtolaisina. Harmaa talous taas on merkittävä sektori, jonka epävirallisuudesta hyötyvät lopulta eniten yhteiskunnan hyväosaiset.
Yksi feministisen kritiikin kohteista on kolonialismin myötä alueelle tuodut eriarvoisuudet, jotka perustuvat kaksinapaiseen oletukseen vahvemmasta ja heikommasta sukupuolesta. Perulainen filosofi Giuseppe Campuzano kirjoittaa kolmannen sukupuolen olleen olemassa ennen kolonialismia Andeilla olleessa filosofisessa ajattelussa. Esimerkiksi inkojen käyttämässä tiedonsäilyttämisjärjestelmässä, joka tehtiin solmuja käyttäen (quipu), esiintyy kolmas periaate, se joka on vailla paria. Sen sijaan kolonialististen suhteiden myötä Latinalaiseen Amerikkaan iskostuneessa kaksinapaisessa feminiisyyttä ja maskuliinisuutta painottavassa symboliikassa naiset ja kolonisoidut kansat nähtiin feminiinisinä, heikkoina ja alistettavina, ja kolmas sukupuoli tai muu seksuaalinen ja sukupuolidiversiteetti kiellettiin.
Koska feminismi usein näkee sukupuolistuneen väkivallan sidonnaisuuden kapitalismiin, maskuliinisuus on sen tulkinnassa sidottu omistajuuteen. Rita Segato painottaa, että patriarkaatin mandaatista kärsivät myös miehet. Hän liittää naisiin kohdistuvan väkivallan globaalin kapitalismin luomiin kipukohtiin. Segaton mielestä ongelma on omaisuuden kertymisessä yhä kasvavassa määrin yhä pienemmälle joukolle ihmisiä. Kylmän sodan loputtua 1990-luvulla valtaan sinetöity uusliberalismi merkitsee, että vaurauden epätasa-arvoisen kasautumisen myötä miehuuteen liittyvät statussymbolit ovat aikaisempaa vaikeammin saavutettavissa yhä useammille miehille. Eriarvoisuus ottaa joiltain miehiltä “omistajuuden”, ja kapitalismin kiristäessä otettaan, tapahtuu ikään kuin maskuliinisuuden kastraatio. Jotkut miehet kohdistavat tästä seuraavan katkeruuden ja vihan naisiin.
Feministien aktivismi tuottaa haasteista huolimatta tuloksia. Roxana kertoo, että eri puolilla Latinalaista Amerikkaa on havaittavissa siirtyminen yläluokan feminismistä, jota voitaisiin kutsua jopa “hipsterifeminismiksi”, tasa-arvoisemmaksi koettuun kollektiiviseen feminismiin. Sen myötä feminismi kulkee nykyisin lähes kaikkien organisaatioiden ja instituutioiden läpi. Perussa ilmaista työtä yhteisissä ollas comunes-keittiöissä tekevät naiset ovat politisoituneet ja vaativat oikeuksia ja korvauksia tekemästään työstä.
Chilessä yliopistoliike on saanut aikaan tärkeitä muutoksia vuodesta 2018, kun feministi Sofia Brito teki valituksen seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla. Tapahtuma yltyi yliopistojen joukkovaltaukseksi ja antoi lopulta tilaa mielenosoituksille, jotka vaativat maahan uutta perustuslakia korvaamaan Pinochetin laatiman uusliberaalin perustuslain. Uuden perustuslain puolesta äänestettiin lokakuussa 2020.
Joulukuun 2020 lopulla feministit nousivat puolestaan parrasvaloihin Argentiinassa, kun feministinen “vihreä aalto” sai vihdoinkin lobattua abortin lailliseksi. “Vihreä aalto” on saanut nimensä vihreän huivin mukaan, joka on otettu feministien käyttöön ympäri Latinalaista Amerikkaa, ja se vilahti Helsingin Senaatintorillakin. Tässä näemme kuinka latinalaisamerikkalaisen feminismin suorasukainen ja peittelemätön sanoma nakertaa patriarkaattia, Suomessakin
Ni Una Menos -marssi Limassa, Perussa. Kuva: Kukka-Maria Ahokas
Feministit protestien etulinjassa
Latinalaisamerikkalainen feminismi mahdollistaa sukupuolistuneen väkivallan nimeämisen: ongelma on patriarkaatti. Kuten Chilen tapauksesta näemme, latinalaisamerikkalaiset feministit protestoivat kapitalismista juontuvaa kohtuuttomuutta vastaan ja liikehdintä saa jopa vallankumouksellisia piirteitä. Pandemian myötä alkaneet, riistokapitalismia vastustavat protestit ympäri Latinalaista Amerikkaa ovat vaatineet useita kuolonuhreja, seksuaalista väkivaltaa ja katoamisia, kuten tällä hetkellä Kolumbiassa. Feministiset kollektiivit ovat näissä protesteissa etulinjassa.
Patriarkaatin murtaminen alkaa äänekkyydellä, mutta myös toisenlaisella tekemisellä. Punaiset kengät -installaation kaltainen työ ja “Raiskaaja tielläsi” -performanssiin osallistuminen lisäävät kollektiivisuuden tunnetta, ja ne ovat tapa tehdä mielekkäämpää jokapäiväistä politiikkaa. Parhaimmillaan toiminta murtaa stereotypioita ja antaa tilaa solidaarisuudelle ja toisenlaisten maailmojen luomiselle, edes hetkittäisesti. Harvoinpa kukaan yksin pystyy haastamaan vallalla olevia valtasuhteita, joiden myötä väkivalta uudistuu. Sen sijaan yhdessä jutteleminen, katujen haltuun ottaminen, lobbaus ja luovuus ovat väline muutokselle. Se, että naistenpäivänä ei toivota ruusuja, vaan mennään marssimaan ja esiintymään sukupuolistunutta väkivaltaa vastaan on tärkeä askel patriarkaatin purkamiseksi. Latinalaisen Amerikan feminististen liikkeiden vastarinnan koreografia toimii tässä innoituksena kansainvälisesti – meillä Suomessakin.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: ”Raiskaaja tielläsi” -performanssi Santiago de Chilessä. Paulo Slachevsky (CC BY-NC-SA 2.0)
Lukemista
- Campuzano, Giuseppe 2008 “Gender, identity and travesti rights in Peru”. Cornwall, A., Correa, S. and S. Jolly (eds.) Development with a body: sexuality, human rights and development London, New York: Zed Books
- Gago, Veronica 2017 Neoliberalism from Below: popular pragmatics and baroque economies Durham & London: Duke University Press
- Segato, Rita 2006 La escritura en el cuerpo de las mujeres asesinadas en Ciudad Juárez: Territorio, soberanía y crímenes de segundo estado
- Serafini, Paula 2020 ‘A rapist in your path’: Transnational feminist protest and why (and how) performance matters
- Meksikossa kuolee kymmenen naista päivässä henkirikoksen uhrina – ”Machokulttuuri ylläpitää naisia alistavia rakenteita” – Ilmiöt – Ilta-Sanomat
26.05.2021 Tekstin alkuun lisättiin sulkeisiin tarkennus, että Red de Mujeresin ohella Naistenpäivänmarssia olivat mukana järjestämässä Il Circulo degli Italiani ja IWWOF.
