Monilajinen antropologia tarkastelee ihmisen ja muiden elollisten välistä vuorovaikutusta. Sen perusidea on lähestyä muunlajisia eliöitä aktiivisina osallistujina ihmisyhteisöjen elämään eikä vain ruokana, välineinä tai symboleina.
Antropologia tarkoittaa kirjaimellisesti ihmisen ja ihmisyyden tutkimista, mutta ihmistä ei ole olemassa ilman muuta elämää – esimerkiksi ihmiskehon biomassasta yli 90 % on jotain muuta kuin Homo sapiens -lajia. Lemmikit, huonekasvit, rakennusten homevauriot, lautasillemme päätyvät elämänmuodot, kokonaisia yhteiskuntia horjuttavat virukset ynnä muut muunlajiset – eli muun kuin ihmislajin edustajat – ovat vain muutama näkyvä osoitus siitä, ettemme elä pelkän ihmisen asuttamassa tyhjiössä.
Antropologi Anna Tsing huomauttaa, että tarinat ihmisen ja luonnon välisestä kanssakäymisestä kertovat tyypillisesti luonnon valloittamisesta ja kesyttämisestä eivätkä lajienvälisestä riippuvuudesta. Ilmastokriisin, kuudennen joukkosukupuuton ja ruoan tehotuotannon aikakaudella uudenlaisia tarinoita kaivataan kipeästi. Monilajisessa tai lajienvälisessä antropologiassa tavoitteena on tuoda uudenlaisia näkökulmia ihmisenä olemiseen maailmassa, jossa yhteisöelämä rakentuu lajienvälisten vuorovaikutussuhteiden varaan.
Monilajinen antropologia pyrkii rikkomaan sekä lajien- että tieteidenvälisiä rajoja. Yhteistyötä tehdään esimerkiksi tieteen- ja teknologiantutkimuksen, sukupuolentutkimuksen sekä eläinten käyttäytymistieteen eli etologian kanssa.
Lajikäänteen taustaa
Muunlajisten kanssaeläjien tarkastelu ei ole uutta antropologiassa. Esimerkiksi sukulaisuuden antropologian uranuurtaja Lewis Henry Morgan tutki kanadanmajavien padonrakentamista eräänlaisena ei-inhimillisenä perimätietona jo 1800-luvulla, kun tieteenala haki vielä suuntaansa humanististen ja luonnontieteiden välimaastosta. 1900-luvun antropologit kuitenkin tarkastelivat eläimiä ja kasveja lähinnä ruumista ruokkivina resursseina sekä mieltä ravitsevina symboleina; eli objekteina subjektien sijaan.
Sittemmin eläinoikeusliike, posthumanistinen filosofia, humanistinen eläintutkimus sekä laajempi yhteiskunnallinen herääminen ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon vakavuuteen ovat tuoneet ihmisen ja muiden eliöiden väliset suhteet yhä enemmän myös antropologisen tarkastelun kohteiksi.
Eräänlainen käännekohta tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuonna 2003 ilmestyi tieteenfilosofi Donna Harawayn kirjoittama, lajienvälisiä eroavaisuuksia kriittisesti pohtiva The Companion Species Manifesto, joka sai kiinnostuneen vastaanoton monilta antropologeilta. Pian Haraway oli mukana toteuttamassa Yhdysvaltain antropologiliiton (American Anthropological Association) tukemaa lajienvälisiä suhteita käsittelevää taidenäyttelysarjaa, joka sai nimekseen Multispecies Salon.
Poikkitieteellisten ja -taiteellisten näyttelyiden teoksissa ja työpajoissa taiteilijat, antropologit ja muut asiantuntijat pohtivat erilaisia monipuolisia ja mielikuvituksellisia lajienvälisen kanssaelämisen muotoja. Parrasvaloihin pääsi muun muassa ultrakevyitä lentokoneita seuraavia kurkiauroja, öljyvuotojen vahingoittamia erakkorapuja, keittiökaappien kolibakteereja sekä kuvitteellisia geenimanipuloituja organismeja.
Vuoden 2008 Multispecies Salonin jälkimainingeissa antropologit Eben Kirksey ja Stefan Helmreich kirjoittivat manifestinomaisen esseen, jossa he kannustivat sosiaalitieteilijöitä tarkastelemaan muunlajisia eliöitä etnografisisina tutkimusosallistujina eikä pelkkinä passiivisina ihmiskulttuurin raaka-aineina. He nimesivät idean multispecies ethnographyksi, eli monilajiseksi etnografiaksi, josta tuli pian kattotermi monenlaisille ihmisten ja muunlajisten välisiä suhteita käsitteleville tutkimuksille.
Lajit ovat kohtaamisten luomia
Biologiassa eliöiden, jotka pystyvät saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään, on katsottu kuuluvan samaan lajiin. Nykyään lajinmääritykseen käytetään myös muun muassa DNA-sekvensointia, ruumiinrakenteen vertailua ja eliöiden ekologista roolia. Lisäksi tutkijat ovat huomanneet, että esimerkiksi bakteerit siirtävät omaa perimäänsä horisontaalisesti ympäristönsä välityksellä muihin bakteereihin lajirajoista välittämättä.
Mutualismin ja symbioosin kaltaiset ekologiset ilmiöt, joissa kaksi tai useampi eliölaji hyötyvät toisistaan suuresti tai ovat toisistaan riippuvaisia, herättävät kysymyksiä siitä, missä yksi laji alkaa ja mihin toinen päättyy. Esimerkiksi eräät pikkuseepiat (Euprymna scolopes) eivät kykene aikaansaamaan lajityypillistä bioluminenssia, mikäli ne eivät saa iholleen asumaan avovedessä uiskentelevia bioluminoivia bakteereja: toisin sanoen, ne eivät voi olla kokonaisia ilman toista olentoa.
Donna Haraway esittääkin, etteivät lajit ole etukäteen luotuja kategorioita, vaan yksilöllisten toimijoiden välisten kohtaamisten kautta syntyneitä suhteita, jotka ovat olemassa toistensa ansiosta. Tällaisia monilajisia yhteyksiä hän kutsuu kumppanuuslajeiksi, eli saman leivän jakajiksi (latinan sanoista cum panis, ’leivän kanssa’).Tyypillinen kumppanuuslaji on koira, joka aloitti yhteisen taipaleensa ihmisen kanssa kauan ennen ensimmäisten viljapeltojen syntyä. Toisin kuin historiankirjoituksessa on yleisesti väitetty, ihminen ei suinkaan kesyttänyt koiraa, vaan lajit pikemminkin kesyttivät toisensa. Harawayn mukaan koira auttoi metsästämisessä, vahti ihmisten asuinsijoja ja kotieläimiä, tarjosi seuraa sekä vaihtoi ihmisen kanssa mikrobistoaan niin kauan, että molemmat lajit saivat toinen toisensa tuntemaan itsensä kokonaisiksi.
Kumppanuuslajit eivät rajoitu ihmisläheisiin koti- ja lemmikkieläimiin. Anna Tsing tarkastelee sienikunnan edustajia esimerkkeinä monimuotoisista riippuvuussuhteista, joihin myös ihmiset ovat osallisia. Monet sienilajit menestyvät ekosysteemeissä, joissa luonnonkatastrofit tai ihmisen toimet ovat aiheuttaneet häiriöitä – äärimmäisenä esimerkkinä Tšernobylin reaktorihuoneeseen tiensä löytäneet, radioaktiivisella säteilyllä ruokailevat sienet.
Muun muassa metsäekosysteemit ovat riippuvaisia metsäpalojen tai hakkuiden kaltaisista häiriöistä alkunsa saaneiden sienten rihmastoista, jotka puolestaan houkuttelevat luokseen sienestäjiä. Kumppanuus ei kuitenkaan ole pelkästään miellyttävä kokemus, minkä osoittavat esimerkiksi ihmisten asumuksista oivan elinympäristön saaneet home- ja lattiasienet.
Ihmisyyden häilyvät rajat
Eurooppalaisessa filosofiassa ihminen on perinteisesti nostettu erilleen muusta eliökunnasta ajattelevana, tietoisena toimijana. Ajatus on paljolti velkaa valistusfilosofi René Descartesin (1596-1650) mukaan nimetylle kartesiolaiselle dualismille, eli ruumiin ja mielen kahtiajaolle. Descartesin mukaan keskeinen ero ihmisen ja eläimen välillä on siinä, että ihmisellä on sekä ruumis että mieli, kun taas eläimellä pelkkä ruumis. Näin ollen eläimet ovat pelkkiä ruumiillisten mekanismien ohjaamia tahdottomia kellopelejä.
Evoluutioteorian myötä ihmisruumis muuttui osaksi eläinkuntaa, mutta ihmisen päänsisäiseen maailmaan suhtauduttiin edelleen ainutlaatuisena. Inhimillisten tunteiden ja reaktioiden näkemistä eläimissä pidettiin pitkään epätieteellisenä inhimillistämisenä, antropomorfisointina, jossa piili pelko tutkijan kokemusperäisen tulkinnan sekoittumisesta objektiivisiin havaintoihin.
Eläinoikeusliikkeen aikoinaan radikaaleina pidetyt näkökulmat muunlajisista eläimistä tuntevina ja älykkäinä olentoina ovat kuitenkin valtavirtaistuneet nopeasti. Ennen vain ihmislajille ominaisina pidettyjä ilmiöitä – kuten työkaluja, hauskanpitoa, sosiaalista oppimista ja jopa tulenkäyttöä – tiedetään ilmenevän muuallakin eläinkunnassa. Etologi Frans de Waalin mukaan myös antropodenialismi, eli inhimillisten piirteiden lähtökohtainen kieltäminen toisenlajisilta olennoilta on nykytiedon valossa tieteellisesti yhtä ongelmallista kuin kritiikitön antropomorfisointi.
Antropologia kuitenkin osoittaa, ettei ole olemassa vain yhtä tapaa määritellä ihmisyyttä. Toisessa olennossa tunnistetut ihmismäiset piirteet ovat sidoksissa havainnoitsijaa ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan iskostamiin käsityksiin inhimillisyydestä. Samankaltaisuuden tunteminen ei edellytä ulkonäön samankaltaisuutta tai edes samaan biologiseen kuntaan kuulumista.Esimerkiksi pienviljelijäyhteisöjä tutkineet antropologit ovat huomanneet, että viljelijän suhde viljelykasviin ottaa lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen rinnastettavia, hyvin henkilökohtaisia muotoja, joissa viljelykasvi on usein yhtä aktiivinen osallistuja maanviljelyyn kuin viljelijä itse.
Tieteenfilosofi Karen Barad puolestaan tarkastelee piikkinahkaisiin kuuluvaa käärmetähteä älykkäänä, tietoisena olentona, jonka mieltä ei voi erottaa ruumiista. Optiikkaan erikoistuneet tutkijat ovat olleet erityisen kiinnostuneita käärmetähden näköelimenä toimivasta kehosta, jonka avulla se pystyy erottamaan mahdolliset saalistajat pitkänkin matkan päästä. Pedon havaitessaan käärmetähti valikoi ympäristöstään suojapaikan, joka sopii parhaiten sen omaan suojaväritykseen.
Vaikkei näillä meritähtien pitkäsakaraisilla sukulaisilla ole edes aivoja, ovat ne täysin kykeneviä punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään päätöksiä niiden pohjalta. Baradin mukaan käärmetähteä ei voi pitää ihmistä vähemmän älykkäänä, sillä käärmetähden tapoja olla ja elää maailmassa ei yksinkertaisesti voi tarkastella inhimillisesti määritellyn älykkyyden ehdoilla. Muiden posthumanistien tavoin Barad peräänkuuluttaa objektin ja subjektin välisten rajojen häivyttämistä sekä erilaisten maailmassa olemisen muotojen hyväksymistä, jotta syvällisempi ymmärrys olemassaolemisen tavoista olisi mahdollista.
Muunlajiset mielenmaisemat
Käärmetähtien kaltaisten elämänmuotojen tarkastelu potentiaalisina etnografisina tutkimusosallistujina vaatii tutkijoita pohtimaan, miten toiset olennot mahdollisesti hahmottavat ympäröivää maailmaa. Ihmisen kehon ja kokemusmaailman rajallisuus tekevät muunlajisten perspektiivien kuvittelemisesta hyvin haastavaa ellei mahdotonta, kuten filosofi Thomas Nagel kirjoittaa kuuluisassa esseessään lepakon mielenmaisemasta.
Yritystä on kuitenkin ollut. Viime aikoina posthumanistisessa tutkimuksessa on kiinnostuttu 1800- ja 1900-lukujen taitteessa eläneen virolais-saksalaisen biologi Jakob von Uexküllin Umwelt-teoriasta (saksaksi ’ympäristö’). Uexküllin mukaan jokainen eläin – ihminen mukaan lukien – tulkitsee ympäristönsä merkkejä aktiivisena yksilönä oman fysiologiansa puitteissa, ja rakentaa niiden pohjalta oman Umweltin, eräänlaisen olemassaolon kuplan.
Esimerkiksi punkin haju- ja lämpöaistiin perustuva Umwelt on ihmisen näkökulmasta katsottuna kovin rajallinen, koska punkki ei kykene havaitsemaan kaikkea sitä monimuotoisuutta, jota me ympärillämme näemme ja koemme. Punkki ei kuitenkaan muuta tarvitse: Uexküllin mukaan pelkistetty aistimaailma mahdollistaa punkin ilmiömäisen määrätietoisuuden sen etsiskellessä sopivaa ruokailupaikkaa nisäkkään iholta. Punkin kannalta määrätietoisuus on siis aistimaailman rikkautta tärkeämpää.Ei-inhimillisen havaintomaailman pohtiminen voi parhaimmillaan tuoda uudenlaisia näkökulmia omiin tapoihimme hahmottaa ympäristöämme ja omaa olemustamme. Esimerkiksi meribiologien ja Balanophyllia elegans -lajin korallien vuorovaikutusta tutkiva Eva Hayward esittää, että korallit tuntevat ympäristönsä olennot tuntumina pienissä pyyntilonkeroissaan, jotka toimivat samanaikaisesti sekä silminä että sormina. Haywardin mukaan ympäristön ja muiden olentojen hahmottaminen on ihmiselläkin pohjimmiltaan tuntuman hakemista, joskin lonkeroiden sijaan käytämme siihen muita aistinelimiä.
Muunlajisia mielenmaisemia käsittelevät tutkijat lähtevät yleensä oletuksesta, että muiden olentojen tavat hahmottaa ympäröivää maailmaa ovat lähtökohtaisesti erilaisia kuin ihmisellä. Amazoniassa tutkimusta tekevä Eduardo Viveiros de Castro kirjoittaa kuitenkin Amerikoissa yleisestä näkemyksestä, jonka mukaan lähes kaikilla elollisilla on samanlainen ”sielu” ja ”kulttuuri”, mutta toisistaan poikkeava ruumis maailmassa toimimiseen.
Tietynlainen ruumis tarkoittaa tietynlaista todellisuutta, jossa toimiminen näyttäytyy erilaisena toisen olennon näkökulmasta: kun ihminen näkee verta, näkee jaguaari maissiolutta; kun ihminen haistaa mätänevän raadon, haistaa korppikotka lämpimän ruokapadan; ja kun ihminen näkee mutaisen lätäkön, näkevät tapiirit suuren seremoniatalon.
Viveiros de Castro kutsuu tätä multinaturalismiksi eli moniluontoisuudeksi: sen sijaan, että olisi olemassa yksi muunlajinen luonto ja monta inhimillistä kulttuuria, onkin olemassa vain yksi kulttuuri ja monta luontoa sitä toteuttamassa. Näin ollen ainoa merkitsevä ero ihmisen, eläimen ja kasvin välillä liittyy ulkokuoreen, sillä ne ovat sisäisesti samanlaisia sosiaalisia ja tietoisia yksilöitä.
Lajienvälinen yhteisöelämä
Monet metsästäjäkansat kokevat lajienvälisen vuorovaikutuksen sosiaalisena toimintana, joka ei sisimmältään poikkea ihmisten kanssa toimimisesta. Tutkijat ovat huomanneet, että yhteiskuntatieteellisiä teorioita on täysin mahdollista soveltaa esimerkiksi metsästäjien ja riistaeläinten välisen suhteen tutkimisessa.
Pohjois-Kanadan kluane-metsästäjien parissa kenttätyötä tehnyt Paul Nadasdy esimerkiksi tarkastelee metsästystä Marcel Maussin lahjateorian kautta osoittaen, että metsästykseen liittyy keskeisiä vastavuoroisuuden velvoitteita eläimen ja ihmisen välillä. Kluanejen mukaan eläimet ovat voimakkaita ja potentiaalisesti vaarallisia kauppakumppaneita, joiden pääasiallinen kauppatavara on niiden oma ruumis. Onnistunut jahti tarkoittaa, että eläin on mieltynyt metsästäjään, ja metsästäjän on vastavuoroisesti huolehdittava sen sielun paluusta uuteen ruumiiseen erilaisten rituaalien keinoin.
Koska metsästys on kluaneille lahjanvaihtoa kahden yksilön välillä, ei siihen koeta liittyvän lainkaan väkivaltaa. Tästä johtuen riistaeläimen kokeman kivun pohtiminen olisi loukkaavaa eläintä itseään kohtaan, sillä se olisi vian etsimistä lahjasta. Tällaisessa asetelmassa metsästäminen ei ole ihmiselämän ylläpitämistä eläimen hengen kustannuksella, vaan yhteisymmärrykseen perustuva keino edesauttaa molempien osapuolten elämän jatkumista.Antropologi Eduardo Kohn esittää yhden mahdollisen tavan lähestyä monilajisen yhteiskuntatutkimuksen perustavanlaatuista ongelmaa: eli miten ihmisen ja muunlajisen välillä tapahtuvaa vuorovaikutusta voi perustella sosiaaliseksi kanssakäymiseksi, jos siihen ei liity kieltä tai siihen verrattavaa kommunikaation tapaa. Kohnin vastaus on, ettei kieltä tarvita, sillä kaikki elolliset kommunikoivat läsnäolonsa ja toimintansa kautta välittämillä merkeillä. Väite on radikaali; se tarkoittaa, että peto-saalissuhteen kaltaiset lajirajoja ylittävät ekologiset suhteet ovatkin pohjimmiltaan sosiaalisia suhteita, sillä osapuolten kommunikoivat keskenään toisensa huomioimalla ja aikeet tunnistamalla.
Antropologi Tim Ingold toteaa, että niin etologiassa kuin yhteiskuntatieteissä yhteisön katsotaan koostuvan ainoastaan yhden lajin edustajista; poikkeuksena tietysti ihmislaji, joka käyttää muiden lajien edustajia työkaluinaan. Hän pitää Kohnin teoriaa hyvänä perusteena sille, että yhteisön ja yhteiskunnan käsitettä tulisi laajentaa koskemaan laajempaa lajien kirjoa, jossa niin kesyt kuin villit eläimet otettaisiin mukaan sosiaalisina yhteiskuntaelämän osallisina. Tämä tarkoittaa, että ihmistä tulisi vastavuoroisesti tarkastella osallisena muiden lajien yhteisöelämään.
Esimerkiksi ihmisen ja nautakarjan välinen suhde alkoi, kun esihistorialliset alkuhärät pikkuhiljaa hyväksyivät ihmislajin edustajia osaksi laumahierarkiaansa. Ingold näkee nautakarjan kesyyntymisessä muutoksen ihmisen ja eläimen välisessä sosiaalisessa suhteessa metsästäjä-keräilijöiden tasa-arvoisesta luottamukseen perustuvasta yhteiskuntamallista paimentolais- ja viljelijäyhteisöjen hierarkkiseen malliin, jossa eläimet kuuluvat alempiin yhteiskuntaluokkiin. Eläinten kesyyntymiseen liittyviä kysymyksiä tutkivat arkeologit ja biologit ovatkin alkaneet suhtautua kesyyntymiseen ennemminkin sosiaalisena vuorovaikutuksena ja rinnakkaisevoluutiona kuin ihmisen toimeenpanemana tietoisena kesyttämisenä.
Arkeologi Kristin Armstrong Oma kuitenkin huomauttaa, ettei ihmisten ja kotieläinten välinen suhde ole ollut yksiselitteisesti hierarkiaan perustuvaa. Esimerkiksi lypsämisen ja paimentamisen kaltaiset toimet onnistuvat parhaiten, jos ihmis- ja eläinyksilön välille on rakentunut molemminpuolinen luottamussuhde. Eläimet tuottavat toki ruokaa ja raaka-aineita ihmiselle vastineena saamastaan ravinnosta ja suojasta, mutta on helppo unohtaa, että molemmat saavat toisiltaan myös mielihyvää: ihmiset kun nauttivat tuttujen eläinten ja eläimet tuttujen ihmisten seurasta.Etologi Jonathan Balcombe toteaa, että eläinten hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä tarkastellaan miltei poikkeuksetta kärsimyksen ja stressin kaltaisten negatiivisten ilmiöiden kautta, jolloin eläinten kyvyt ja tarpeet kokea mielihyvää ja muita positiivisia tunteita jäävät niiden varjoon.
Lajienvälisen läheisyyden kokemusta Pohjois-Intiassa tarkasteleva antropologi Radhika Govindrajan lähestyykin muunlajisia eläimiä lähtökohtaisesti tietoisina ja tuntevina yksilöinä. Esimerkiksi jokainen vuohi on omanlaisensa ilkikurinen mutta rakastettava yksilö, jonka kuolema tuottaa suurta surua sen hoitajalle – kuin hoitaja olisi menettänyt lapsensa.
Tutkimuksessaan Govindrajan osoittaa, ettei kaikenkattavaa eläimyyden ajatusta ole olemassa, sillä suhteet tiettyihin lajeihin, yksilöihin ja populaatioihin ovat vahvasti ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan sijoittuneita. Kuten suhteet toisiin ihmisiin, ovat ne myös jatkuvasti muutoksen alla. Siirtomaavalta, suojelutoimet ja hindunationalistinen politiikka ovat kaikki vaikuttaneet siihen, miten lehmiin, villisikoihin ja leopardeihin Pohjois-Intiassa suhtaudutaan.
Alueen etniset jännitteet ylängön ja alangon asukkaiden välillä taas koskettavat niin ihmisiä kuin apinoita: ylänköläiset kohtelevat alueensa apinoita yksilöinä, mutta alangolta ylängölle muuttaneista saman apinalajin edustajista maalaillaan uhkakuvia, joissa ne esitetään samanlaisena moraalittomana massana kuin alangon ihmiset.
Monilajisuuden mutkia ja mahdollisuuksia
Monilajinen antropologia on nuori, suuntaansa hakeva tutkimusala, jonka nopeasti kasvanut suosio on johtanut myös epäselvyyksiin sen ajamista tavoitteista. Yleisimmät soraäänet kohdistuvat sen teoreettiseen ja metodologiseen suuripiirteisyyteen. Kriitikkojen mukaan monilajisesta etnografiasta on tullut eräänlainen muotisana, jota käytetään melkeinpä mistä tahansa muihin eliöihin liittyvästä tutkimuksesta – myös sellaisesta, jossa muunlajisia tarkastellaan ainoastaan ihmistoiminnan kohteina.
Muita havaittuja ongelmia ovat suhteellisen vähäinen yhteistyö eläin- ja kasvitieteilijöiden kanssa, uusien termien ja korkealentoisten teorioiden aikaansaama vaikea lähestyttävyys sekä keskittyminen yksittäisten eliölajien elämänhistorioihin, joka tekee vertailevasta tutkimuksesta hankalaa. Jotkut, kuten Tim Ingold, kritisoivat monilajisuusliikettä aikaisemman tutkimuksen vähättelystä, sillä esimerkisi ympäristöantropologiassa muunlajisia olentoja on tarkasteltu yksilöllisinä toimijoina jo kauan ennen Kirkseyn ja Helmreichin esseen ilmestymistä.
Monilajisen antropologian sisäisessä kritiikissään Helen Kopnina puolestaan toteaa, että tutkijat ovat olleet yllättävän vaisuja ottamaan kantaa muunlajisten epäeettiseen kohteluun vaikuttavien poliittisten ja taoudellisten rakenteiden purkamiseen. Hän varoittaa, että mikäli tutkijat jättävät pohdintansa akateemisiksi ilman konkreettisia toimia esimerkiksi koe- ja tuotantoeläinten elinolosuhteiden parantamiseksi, on monilajinen etnografia vaarassa jäädä entisaikain ”pelastusetnografian” (salvage ethnography) kaltaiseksi; eli katoavien elämäntapojen kuvaamiseksi ilman toimia kadon estämiseksi. Ratkaisuksi Kopnina ehdottaa tiiviimpää yhteistyötä eläinoikeus- ja ympäristöaktivismin sekä kriittisen eläintutkimuksen kanssa.
Muunlajisen toimijuuden tieteellisessä käsittelyssä on toki haasteensa. Psykologi Scott D. Churchill tekee osuvan huomion, ettei eläimen tietoisuuden ja yksilöllisyyden tunnustamisessa ole mitään ”arikijärjen vastaista”, sillä kuka tahansa lemmikinomistaja tai muu eläinten kanssa paljon aikaa viettävä voi tunnistaa eläinkumppanissaan älyä ja yksilöllisyyttä. Hankalaa on sen sijaan tiedon välittäminen tieteen kielellä yleisölle, jolta vastaavat kokemukset puuttuvat.Älyn, mielen ja tietoisuuden kaltaiset käsitteet tuovat mieleen kartesiolaisen kahtiajaon ongelmineen, ja esimerkiksi näköaistiin viittaava terminologia näkökulmineen ja maailmankuvineen voi vaikuttaa kömpelöltä ja riittämättömältä muita aisteja hyödyntävien olentojen kokemusmaailman pohtimiseen. Ihmisistä ja eläimistä puhuttaessa taas syntyy mielikuva, että ihmiset olisivat eläinkunnasta jotenkin irrallisia olentoja.
Monilajisuustutkimuksessa näitä kielellisiä rajoja pyritäänkin purkamaan luomalla ja vakiinnuttamalla uudenlaista termistöä. Esimerkiksi tässä tekstissä käytetyt termit muunlajinen ja toisenlajinen ovat olleet Kotimaisten kielten keskuksen sanatietokannassa vasta vuodesta 2019.
Etnografisten metodien luova soveltaminen on kuitenkin osoittautunut toimivaksi tavaksi tutkia ja kirjoittaa lajienvälisestä vuorovaikutuksesta. Etnografian suola, eli pitkäkestoinen kenttätyö ja osallistuva havainnointi mahdollistavat niin ihmiselon kuin siihen kietoutuvan ei-inhimillisen elämän seikkaperäisen tarkastelun. Tällöin tutkija ei keskity pelkästään ihmisen toimintaan ja tämän äänellä kerrottuihin tarinoihin, vaan myös suhteen osapuolena olevan muunlajisen eliön läsnäoloon, toimiin ja reaktioihin.
Perinteisesti kenttähavaintojen puhtaaksi kirjoittamisessa on ollut kyse jollakin tavalla vieraiden elämäntapojen ymmärrettäväksi tekemisestä, niin tutkijalle itselleen kuin tämän yleisölle. Monilajisessa etnografiassa tällainen toiseuden selittäminen siirtyy niin ikään ”eksoottisista” elämäntavoista ”eksoottisiin” elämänmuotoihin.
Koska etnografia on samanaikaisesti sekä metodi että tieteellisen tekstin ja tarinankerronnan rajavesillä seilaavaa kirjoittamista, vaatii se tekijältään myös mielikuvitusta. Niinpä ei ole ihme, että moni on löytänyt taiteesta erinomaisen yhteistyökumppanin muunlajisten maailmojen ymmärtämisessä. Audiovisuaalinen teknologia on helpottanut esimerkiksi äänimaisemien taltiointia ja soveltamista monilajisessa tieteessä ja taiteessa.
Etnografisten elokuvien tekijät ovat hyödyntäneet pienikokoisten kameroiden kiinnittämistä eläimiin, kasveihin tai maisemaan muunlajisen perspektiivin havainnollistamiseksi. Esimerkiksi suomalainen antropologi ja kuvataiteilija Maija Lassila hyödyntää visuaalisia menetelmiä tutkimuksessaan Viiankiaapan suomaisemasta, jossa hän lähestyy suota itsessään etnografisena tutkimusosallistujana.
Antropologit ovat toistaiseksi olleet hyvin vähän esillä suomalaisessa monilajisuuskeskustelussa – ainakin jos vertaa kirjallisuudentutkijoihin, filosofeihin, historioitsijoihin ja sosiologeihin. Muutosta näyttää kuitenkin olevan ilmassa, mistä kielivät useat uudet monilajisuutta käsittelevät antropologian opinnäytetyöt ja väitöskirjatutkimukset muun muassa kissojen, hevosten ja henkilökohtaisesti merkityksellisten puiden kanssa elämisestä. Varsinkin eläimiin liittyvä humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on Suomessa hyvin verkottunutta: keskeisenä toimijana mainittakoon tieteellistä Jälki-verkkolehteä julkaiseva ja vuosittaisia Eläintutkimuspäiviä järjestävä Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura YKES.
Tekijät
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Punkki-kuva: Jerry Kirkhart (CC BY 2.0), muut Unsplash (CC0)
- Artikkelikuva: Maruo Sueo/Unsplash (CC0)
Luettavaa
Cassidy, Rebecca & Mullin, Molly (toim.) 2007. Where the Wild Things Are Now: domestication reconsidered. Oxford: Berg.
Govindrajan, Radhika 2018. Animal Intimacies: interspecies relatedness in India’s Central Himalayas. Chicago: University of Chicago Press.
Hamilton, Lindsay & Taylor, Nik 2017. Ethnography After Humanism: power, politics and method in multi-species research. Lontoo: Palgrave Macmillan.
Haraway, Donna J. 2003. The Companion Species Manifesto: dogs, people, and significant otherness. Chicago: Prickly Paradigm Press.
Haraway, Donna J. 2008. When Species Meet. Minneapolis: University of Minnosota Press.
Ingold, Tim 2000. The Perception of the Environment: essays on livelihood, dwelling and skill. Lontoo: Routledge.
Kirksey, Eben (toim.) 2014. The Multispecies Salon. Durham: Duke University Press.
Kohn, Eduardo 2013. How Forests Think: toward an anthropology beyond the human. Berkeley: University of California Press.
Räsänen, Tuomas & Schuurman, Nora (toim.) 2020. Kanssakulkijat – monilajisten kohtaamisten jäljillä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tsing, Anna 2020. Lopun aikojen sieni – elämää kapitalismin raunioissa. Suomentanut Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto.
Uexküll, Jakob von 2010. A Foray into the Worlds of Animals and Humans; with, A Theory of Meaning. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Viveiros de Castro, Eduardo 1998. Cosmological deixis and Amerindian perspectivism. The Journal of the Royal Anthropological Institute 4 (3)
