Monilajinen antropologia

Monilajinen ant­ro­po­lo­gia tar­kas­te­lee ihmisen ja muiden elol­lis­ten välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Sen perusidea on lähestyä muun­la­ji­sia eliöitä aktii­vi­si­na osal­lis­tu­ji­na ihmi­syh­tei­sö­jen elämään eikä vain ruokana, välineinä tai symboleina. 

Antropologia tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti ihmisen ja ihmi­syy­den tut­ki­mis­ta, mutta ihmistä ei ole olemassa ilman muuta elämää – esi­mer­kik­si ihmis­ke­hon bio­mas­sas­ta yli 90 % on jotain muuta kuin Homo sapiens ‑lajia. Lemmikit, huo­ne­kas­vit, raken­nus­ten home­vau­riot, lau­ta­sil­lem­me päätyvät elä­män­muo­dot, koko­nai­sia yhteis­kun­tia hor­jut­ta­vat virukset ynnä muut muun­la­ji­set – eli muun kuin ihmis­la­jin edustajat – ovat vain muutama näkyvä osoitus siitä, ettemme elä pelkän ihmisen asut­ta­mas­sa tyhjiössä.


Antro­po­lo­gi Anna Tsing huo­maut­taa, että tarinat ihmisen ja luonnon välisestä kans­sa­käy­mi­ses­tä kertovat tyy­pil­li­ses­ti luonnon val­loit­ta­mi­ses­ta ja kesyt­tä­mi­ses­tä eivätkä lajien­vä­li­ses­tä riip­pu­vuu­des­ta. Ilmastokriisin, kuudennen jouk­ko­su­ku­puu­ton ja ruoan teho­tuo­tan­non aika­kau­del­la uuden­lai­sia tarinoita kaivataan kipeästi. Monilajisessa tai lajien­vä­li­ses­sä ant­ro­po­lo­gias­sa tavoit­tee­na on tuoda uuden­lai­sia näkö­kul­mia ihmisenä olemiseen maa­il­mas­sa, jossa yhtei­sö­elä­mä rakentuu lajien­vä­lis­ten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den varaan.


Moni­la­ji­nen ant­ro­po­lo­gia pyrkii rikkomaan sekä lajien- että tie­tei­den­vä­li­siä rajoja. Yhteistyötä tehdään esi­mer­kik­si tieteen- ja tek­no­lo­gian­tut­ki­muk­sen, suku­puo­len­tut­ki­muk­sen sekä eläinten käyt­täy­ty­mis­tie­teen eli etologian kanssa.

Lajikäänteen taustaa

Muunlajisten kans­sae­lä­jien tar­kas­te­lu ei ole uutta ant­ro­po­lo­gias­sa. Esimerkiksi suku­lai­suu­den ant­ro­po­lo­gian ura­nuur­ta­ja Lewis Henry Morgan tutki kana­dan­ma­ja­vien padon­ra­ken­ta­mis­ta erään­lai­se­na ei-inhi­mil­li­se­nä peri­mä­tie­to­na jo 1800-luvulla, kun tie­tee­na­la haki vielä suun­taan­sa huma­nis­tis­ten ja luon­non­tie­tei­den väli­maas­tos­ta. 1900-luvun ant­ro­po­lo­git kuitenkin tar­kas­te­li­vat eläimiä ja kasveja lähinnä ruumista ruok­ki­vi­na resurs­sei­na sekä mieltä ravit­se­vi­na sym­bo­lei­na; eli objek­tei­na sub­jek­tien sijaan.


Sittemmin eläi­noi­keus­lii­ke, post­hu­ma­nis­ti­nen filosofia, huma­nis­ti­nen eläin­tut­ki­mus sekä laajempi yhteis­kun­nal­li­nen herää­mi­nen ihmisen aiheut­ta­man ilmas­ton­muu­tok­sen ja bio­di­ver­si­teet­ti­ka­don vaka­vuu­teen ovat tuoneet ihmisen ja muiden eliöiden väliset suhteet yhä enemmän myös ant­ro­po­lo­gi­sen tar­kas­te­lun kohteiksi.


Erään­lai­nen kään­ne­koh­ta tapahtui 2000-luvun ensim­mäi­sel­lä vuo­si­kym­me­nel­lä. Vuonna 2003 ilmestyi tie­teen­fi­lo­so­fi Donna Harawayn kir­joit­ta­ma, lajien­vä­li­siä eroa­vai­suuk­sia kriit­ti­ses­ti pohtiva The Companion Species Manifesto, joka sai kiin­nos­tu­neen vas­taan­o­ton monilta ant­ro­po­lo­geil­ta. Pian Haraway oli mukana toteut­ta­mas­sa Yhdysvaltain ant­ro­po­lo­gi­lii­ton (American Anthropological Association) tukemaa lajien­vä­li­siä suhteita käsit­te­le­vää tai­de­näyt­te­ly­sar­jaa, joka sai nimekseen Multispecies Salon.


Poik­ki­tie­teel­lis­ten ja ‑tai­teel­lis­ten näyt­te­lyi­den teoksissa ja työ­pa­jois­sa tai­tei­li­jat, ant­ro­po­lo­git ja muut asian­tun­ti­jat pohtivat erilaisia moni­puo­li­sia ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sia lajien­vä­li­sen kans­sae­lä­mi­sen muotoja. Parrasvaloihin pääsi muun muassa ult­ra­ke­vyi­tä len­to­ko­nei­ta seuraavia kur­ki­au­ro­ja, öljy­vuo­to­jen vahin­goit­ta­mia erak­ko­ra­pu­ja, keit­tiö­kaap­pien koli­bak­tee­re­ja sekä kuvit­teel­li­sia gee­ni­ma­ni­pu­loi­tu­ja orga­nis­me­ja.


Vuoden 2008 Multispecies Salonin jäl­ki­mai­nin­geis­sa ant­ro­po­lo­git Eben Kirksey ja Stefan Helmreich kir­joit­ti­vat mani­fes­tin­omai­sen esseen, jossa he kan­nus­ti­vat sosi­aa­li­tie­tei­li­jöi­tä tar­kas­te­le­maan muun­la­ji­sia eliöitä etno­gra­fi­si­si­na tut­ki­mus­osal­lis­tu­ji­na eikä pelkkinä pas­sii­vi­si­na ihmis­kult­tuu­rin raaka-aineina. He nimesivät idean mul­tis­pecies eth­no­grap­hyksi, eli moni­la­ji­sek­si etno­gra­fiak­si, josta tuli pian kat­to­ter­mi monen­lai­sil­le ihmisten ja muun­la­jis­ten välisiä suhteita käsit­te­le­vil­le tutkimuksille.

Simpukan kuorta kotinaan kantava erakkorapu kulkee uima-altaan reunaa pitkin. Taustalla näkyy veden turkoosi väri.
Erakkorapu

Lajit ovat kohtaamisten luomia

Biologiassa eliöiden, jotka pystyvät saamaan lisään­ty­mis­ky­kyi­siä jäl­ke­läi­siä keskenään, on katsottu kuuluvan samaan lajiin. Nykyään lajin­mää­ri­tyk­seen käytetään myös muun muassa DNA-sekven­soin­tia, ruu­miin­ra­ken­teen vertailua ja eliöiden eko­lo­gis­ta roolia. Lisäksi tutkijat ovat huo­man­neet, että esi­mer­kik­si bakteerit siirtävät omaa peri­mään­sä hori­son­taa­li­ses­ti ympä­ris­tön­sä väli­tyk­sel­lä muihin bak­tee­rei­hin laji­ra­jois­ta välit­tä­mät­tä.


Mutua­lis­min ja sym­bioo­sin kaltaiset eko­lo­gi­set ilmiöt, joissa kaksi tai useampi eliölaji hyötyvät toi­sis­taan suuresti tai ovat toi­sis­taan riip­pu­vai­sia, herät­tä­vät kysy­myk­siä siitä, missä yksi laji alkaa ja mihin toinen päättyy. Esimerkiksi eräät pik­kusee­piat (Euprymna scolopes) eivät kykene aikaan­saa­maan laji­tyy­pil­lis­tä bio­lu­mi­nens­sia, mikäli ne eivät saa iholleen asumaan avo­ve­des­sä uis­ken­te­le­via bio­lu­mi­noi­via bak­tee­re­ja: toisin sanoen, ne eivät voi olla koko­nai­sia ilman toista olentoa.


Donna Haraway esit­tää­kin, etteivät lajit ole etukäteen luotuja kate­go­rioi­ta, vaan yksi­löl­lis­ten toi­mi­joi­den välisten koh­taa­mis­ten kautta syn­ty­nei­tä suhteita, jotka ovat olemassa toistensa ansiosta. Tällaisia moni­la­ji­sia yhteyksiä hän kutsuu kump­pa­nuus­la­jeik­si, eli saman leivän jakajiksi (latinan sanoista cum panis, ’leivän kanssa’).

Lahottajasieniin kuuluvia osterivinokkaita kasvaa kannon päällä, joka lepää terassilaudoituksen päällä.
Ihmisen kump­pa­nuus­la­je­ja voivat olla myös sienet kuten kas­va­tet­ta­vat osterivinokkaat

Tyypillinen kump­pa­nuus­la­ji on koira, joka aloitti yhteisen tai­pa­leen­sa ihmisen kanssa kauan ennen ensim­mäis­ten vil­ja­pel­to­jen syntyä. Toisin kuin his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­sa on yleisesti väitetty, ihminen ei suinkaan kesyt­tä­nyt koiraa, vaan lajit pikem­min­kin kesyt­ti­vät toisensa. Harawayn mukaan koira auttoi met­säs­tä­mi­ses­sä, vahti ihmisten asuin­si­jo­ja ja kotie­läi­miä, tarjosi seuraa sekä vaihtoi ihmisen kanssa mik­ro­bis­to­aan niin kauan, että molemmat lajit saivat toinen toisensa tuntemaan itsensä koko­nai­sik­si.


Kump­pa­nuus­la­jit eivät rajoitu ihmis­lä­hei­siin koti- ja lem­mik­kie­läi­miin. Anna Tsing tar­kas­te­lee sie­ni­kun­nan edustajia esi­merk­kei­nä moni­muo­toi­sis­ta riip­pu­vuus­suh­teis­ta, joihin myös ihmiset ovat osallisia. Monet sie­ni­la­jit menes­ty­vät eko­sys­tee­meis­sä, joissa luon­non­ka­ta­stro­fit tai ihmisen toimet ovat aiheut­ta­neet häiriöitä – äärim­mäi­se­nä esi­merk­ki­nä Tšernobylin reak­to­ri­huo­nee­seen tiensä löytäneet, radio­ak­tii­vi­sel­la sätei­lyl­lä ruo­kai­le­vat sienet.


Muun muassa met­säe­ko­sys­tee­mit ovat riip­pu­vai­sia met­sä­pa­lo­jen tai hakkuiden kal­tai­sis­ta häi­riöis­tä alkunsa saaneiden sienten rih­mas­tois­ta, jotka puo­les­taan hou­kut­te­le­vat luokseen sie­nes­tä­jiä. Kumppanuus ei kui­ten­kaan ole pel­käs­tään miel­lyt­tä­vä kokemus, minkä osoit­ta­vat esi­mer­kik­si ihmisten asu­muk­sis­ta oivan eli­nym­pä­ris­tön saaneet home- ja lattiasienet.

Ihmisyyden häilyvät rajat

Eurooppalaisessa filo­so­fias­sa ihminen on perin­tei­ses­ti nostettu erilleen muusta eliö­kun­nas­ta ajat­te­le­va­na, tie­toi­se­na toimijana. Ajatus on paljolti velkaa valis­tus­fi­lo­so­fi René Descartesin (1596−1650) mukaan nimetylle kar­te­sio­lai­sel­le dua­lis­mil­le, eli ruumiin ja mielen kah­tia­jaol­le. Descartesin mukaan keskeinen ero ihmisen ja eläimen välillä on siinä, että ihmisellä on sekä ruumis että mieli, kun taas eläimellä pelkkä ruumis. Näin ollen eläimet ovat pelkkiä ruu­miil­lis­ten meka­nis­mien ohjaamia tah­dot­to­mia kel­lo­pe­le­jä.


Evoluu­tio­teo­rian myötä ihmis­ruu­mis muuttui osaksi eläin­kun­taa, mutta ihmisen pään­si­säi­seen maailmaan suh­tau­dut­tiin edelleen ainut­laa­tui­se­na. Inhimillisten tunteiden ja reak­tioi­den näkemistä eläimissä pidettiin pitkään epä­tie­teel­li­se­nä inhi­mil­lis­tä­mi­se­nä, ant­ro­po­mor­fi­soin­ti­na, jossa piili pelko tutkijan koke­mus­pe­räi­sen tulkinnan sekoit­tu­mi­ses­ta objek­tii­vi­siin havain­toi­hin.


Eläi­noi­keus­liik­keen aikoinaan radi­kaa­lei­na pidetyt näkö­kul­mat muun­la­ji­sis­ta eläimistä tuntevina ja älykkäinä olentoina ovat kuitenkin val­ta­vir­tais­tu­neet nopeasti. Ennen vain ihmis­la­jil­le omi­nai­si­na pidettyjä ilmiöitä – kuten työkaluja, haus­kan­pi­toa, sosi­aa­lis­ta oppimista ja jopa tulen­käyt­töä – tiedetään ilmenevän muu­al­la­kin eläin­kun­nas­sa. Etologi Frans de Waalin mukaan myös ant­ro­po­de­nia­lis­mi, eli inhi­mil­lis­ten piir­tei­den läh­tö­koh­tai­nen kiel­tä­mi­nen toi­sen­la­ji­sil­ta olen­noil­ta on nyky­tie­don valossa tie­teel­li­ses­ti yhtä ongel­mal­lis­ta kuin kri­tii­ki­tön ant­ro­po­mor­fi­soin­ti.


Antro­po­lo­gia kuitenkin osoittaa, ettei ole olemassa vain yhtä tapaa mää­ri­tel­lä ihmi­syyt­tä. Toisessa olennossa tun­nis­te­tut ihmis­mäi­set piirteet ovat sidok­sis­sa havain­noit­si­jaa ympä­röi­vän kult­tuu­rin ja yhteis­kun­nan iskos­ta­miin käsi­tyk­siin inhi­mil­li­syy­des­tä. Samankaltaisuuden tun­te­mi­nen ei edellytä ulkonäön saman­kal­tai­suut­ta tai edes samaan bio­lo­gi­seen kuntaan kuulumista.

Viljelijöitä riisipellolla Balilla istuttamassa kasveja.
Riisinviljelyä Balilla

Esimerkiksi pien­vil­je­li­jäyh­tei­sö­jä tutkineet ant­ro­po­lo­git ovat huo­man­neet, että vil­je­li­jän suhde vil­je­ly­kas­viin ottaa lapsen ja vanhemman väliseen suh­tee­seen rin­nas­tet­ta­via, hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia muotoja, joissa vil­je­ly­kas­vi on usein yhtä aktii­vi­nen osal­lis­tu­ja maan­vil­je­lyyn kuin viljelijä itse.


Tieteen­fi­lo­so­fi Karen Barad puo­les­taan tar­kas­te­lee piik­ki­nah­kai­siin kuuluvaa käär­me­täh­teä älykkäänä, tie­toi­se­na olentona, jonka mieltä ei voi erottaa ruumiista. Optiikkaan eri­kois­tu­neet tutkijat ovat olleet erityisen kiin­nos­tu­nei­ta käär­me­täh­den näkö­eli­me­nä toi­mi­vas­ta kehosta, jonka avulla se pystyy erot­ta­maan mah­dol­li­set saa­lis­ta­jat pitkänkin matkan päästä. Pedon havai­tes­saan käär­me­täh­ti valikoi ympä­ris­tös­tään suo­ja­pai­kan, joka sopii parhaiten sen omaan suo­ja­vä­ri­tyk­seen.


Vaikkei näillä meri­täh­tien pit­kä­sa­ka­rai­sil­la suku­lai­sil­la ole edes aivoja, ovat ne täysin kykeneviä pun­nit­se­maan vaih­toeh­to­ja ja tekemään päätöksiä niiden pohjalta. Baradin mukaan käär­me­täh­teä ei voi pitää ihmistä vähemmän älykkäänä, sillä käär­me­täh­den tapoja olla ja elää maa­il­mas­sa ei yksin­ker­tai­ses­ti voi tar­kas­tel­la inhi­mil­li­ses­ti mää­ri­tel­lyn älyk­kyy­den ehdoilla. Muiden post­hu­ma­nis­tien tavoin Barad perään­kuu­lut­taa objektin ja subjektin välisten rajojen häi­vyt­tä­mis­tä sekä eri­lais­ten maa­il­mas­sa olemisen muotojen hyväk­sy­mis­tä, jotta syväl­li­sem­pi ymmärrys ole­mas­sao­le­mi­sen tavoista olisi mahdollista.

Muunlajiset mielenmaisemat

Käärmetähtien kal­tais­ten elä­män­muo­to­jen tar­kas­te­lu poten­ti­aa­li­si­na etno­gra­fi­si­na tut­ki­mus­osal­lis­tu­ji­na vaatii tut­ki­joi­ta pohtimaan, miten toiset olennot mah­dol­li­ses­ti hah­mot­ta­vat ympä­röi­vää maailmaa. Ihmisen kehon ja koke­mus­maa­il­man rajal­li­suus tekevät muun­la­jis­ten pers­pek­tii­vien kuvit­te­le­mi­ses­ta hyvin haastavaa ellei mah­do­ton­ta, kuten filosofi Thomas Nagel kir­joit­taa kuu­lui­sas­sa essees­sään lepakon mie­len­mai­se­mas­ta.


Yritystä on kuitenkin ollut. Viime aikoina post­hu­ma­nis­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa on kiin­nos­tut­tu 1800- ja 1900-lukujen tait­tees­sa eläneen virolais-sak­sa­lai­sen biologi Jakob von Uexküllin Umwelt-teoriasta (saksaksi ’ympäristö’). Uexküllin mukaan jokainen eläin – ihminen mukaan lukien – tulkitsee ympä­ris­tön­sä merkkejä aktii­vi­se­na yksilönä oman fysio­lo­gian­sa puit­teis­sa, ja rakentaa niiden pohjalta oman Umweltin, erään­lai­sen ole­mas­sao­lon kuplan.


Esimer­kik­si punkin haju- ja läm­pö­ais­tiin perustuva Umwelt on ihmisen näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na kovin rajal­li­nen, koska punkki ei kykene havait­se­maan kaikkea sitä moni­muo­toi­suut­ta, jota me ympä­ril­läm­me näemme ja koemme. Punkki ei kui­ten­kaan muuta tarvitse: Uexküllin mukaan pel­kis­tet­ty ais­ti­maa­il­ma mah­dol­lis­taa punkin ilmiö­mäi­sen mää­rä­tie­toi­suu­den sen etsis­kel­les­sä sopivaa ruo­kai­lu­paik­kaa nisäkkään iholta. Punkin kannalta mää­rä­tie­toi­suus on siis ais­ti­maa­il­man rikkautta tärkeämpää.

Punkki kävelee ihmisen sormella.
Punkki

Ei-inhi­mil­li­sen havain­to­maa­il­man poh­ti­mi­nen voi par­haim­mil­laan tuoda uuden­lai­sia näkö­kul­mia omiin tapoi­him­me hahmottaa ympä­ris­töäm­me ja omaa ole­mus­tam­me. Esimerkiksi meri­bio­lo­gien ja Balanophyllia elegans ‑lajin korallien vuo­ro­vai­ku­tus­ta tutkiva Eva Hayward esittää, että korallit tuntevat ympä­ris­tön­sä olennot tuntumina pienissä pyyn­ti­lon­ke­rois­saan, jotka toimivat saman­ai­kai­ses­ti sekä silminä että sormina. Haywardin mukaan ympä­ris­tön ja muiden olentojen hah­mot­ta­mi­nen on ihmi­sel­lä­kin poh­jim­mil­taan tuntuman hakemista, joskin lon­ke­roi­den sijaan käytämme siihen muita ais­ti­ne­li­miä.


Muun­la­ji­sia mie­len­mai­se­mia käsit­te­le­vät tutkijat lähtevät yleensä ole­tuk­ses­ta, että muiden olentojen tavat hahmottaa ympä­röi­vää maailmaa ovat läh­tö­koh­tai­ses­ti erilaisia kuin ihmisellä. Amazoniassa tut­ki­mus­ta tekevä Eduardo Viveiros de Castro kir­joit­taa kuitenkin Amerikoissa yleisestä näke­myk­ses­tä, jonka mukaan lähes kaikilla elol­li­sil­la on saman­lai­nen ”sielu” ja ”kulttuuri”, mutta toi­sis­taan poikkeava ruumis maa­il­mas­sa toi­mi­mi­seen.


Tietyn­lai­nen ruumis tar­koit­taa tie­tyn­lais­ta todel­li­suut­ta, jossa toi­mi­mi­nen näyt­täy­tyy eri­lai­se­na toisen olennon näkö­kul­mas­ta: kun ihminen näkee verta, näkee jaguaari mais­sio­lut­ta; kun ihminen haistaa mätänevän raadon, haistaa korp­pi­kot­ka lämpimän ruo­ka­pa­dan; ja kun ihminen näkee mutaisen lätäkön, näkevät tapiirit suuren sere­mo­nia­ta­lon.


Viveiros de Castro kutsuu tätä mul­ti­na­tu­ra­lis­mik­si eli moni­luon­toi­suu­dek­si: sen sijaan, että olisi olemassa yksi muun­la­ji­nen luonto ja monta inhi­mil­lis­tä kult­tuu­ria, onkin olemassa vain yksi kulttuuri ja monta luontoa sitä toteut­ta­mas­sa. Näin ollen ainoa mer­kit­se­vä ero ihmisen, eläimen ja kasvin välillä liittyy ulko­kuo­reen, sillä ne ovat sisäi­ses­ti saman­lai­sia sosi­aa­li­sia ja tietoisia yksilöitä.

Lajienvälinen yhteisöelämä

Monet met­säs­tä­jä­kan­sat kokevat lajien­vä­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen sosi­aa­li­se­na toi­min­ta­na, joka ei sisim­mäl­tään poikkea ihmisten kanssa toi­mi­mi­ses­ta. Tutkijat ovat huo­man­neet, että yhteis­kun­ta­tie­teel­li­siä teorioita on täysin mah­dol­lis­ta soveltaa esi­mer­kik­si met­säs­tä­jien ja riis­tae­läin­ten välisen suhteen tut­ki­mi­ses­sa.


Pohjois-Kanadan kluane-met­säs­tä­jien parissa kent­tä­työ­tä tehnyt Paul Nadasdy esi­mer­kik­si tar­kas­te­lee met­säs­tys­tä Marcel Maussin lah­ja­teo­rian kautta osoittaen, että met­säs­tyk­seen liittyy keskeisiä vas­ta­vuo­roi­suu­den vel­voit­tei­ta eläimen ja ihmisen välillä. Kluanejen mukaan eläimet ovat voi­mak­kai­ta ja poten­ti­aa­li­ses­ti vaa­ral­li­sia kaup­pa­kump­pa­nei­ta, joiden pää­asial­li­nen kaup­pa­ta­va­ra on niiden oma ruumis. Onnistunut jahti tar­koit­taa, että eläin on mieltynyt met­säs­tä­jään, ja met­säs­tä­jän on vas­ta­vuo­roi­ses­ti huo­leh­dit­ta­va sen sielun paluusta uuteen ruu­mii­seen eri­lais­ten ritu­aa­lien keinoin.


Koska metsästys on klua­neil­le lah­jan­vaih­toa kahden yksilön välillä, ei siihen koeta liittyvän lainkaan väki­val­taa. Tästä johtuen riis­tae­läi­men kokeman kivun poh­ti­mi­nen olisi louk­kaa­vaa eläintä itseään kohtaan, sillä se olisi vian etsimistä lahjasta. Tällaisessa ase­tel­mas­sa met­säs­tä­mi­nen ei ole ihmi­se­lä­män yllä­pi­tä­mis­tä eläimen hengen kus­tan­nuk­sel­la, vaan yhtei­sym­mär­ryk­seen perustuva keino ede­saut­taa molempien osa­puol­ten elämän jatkumista.

Hirvi kahlaa nilkkojaan myöten järvessä auringonlaskun aikaan. Taustalla on metsää, jonka takana kohoaa vuoria.
Hirvet kuuluvat kluanejen met­säs­tä­miin riistaeläimiin

Antropologi Eduardo Kohn esittää yhden mah­dol­li­sen tavan lähestyä moni­la­ji­sen yhteis­kun­ta­tut­ki­muk­sen perus­ta­van­laa­tuis­ta ongelmaa: eli miten ihmisen ja muun­la­ji­sen välillä tapah­tu­vaa vuo­ro­vai­ku­tus­ta voi perus­tel­la sosi­aa­li­sek­si kans­sa­käy­mi­sek­si, jos siihen ei liity kieltä tai siihen ver­rat­ta­vaa kom­mu­ni­kaa­tion tapaa. Kohnin vastaus on, ettei kieltä tarvita, sillä kaikki elolliset kom­mu­ni­koi­vat läs­nä­olon­sa ja toi­min­tan­sa kautta välit­tä­mil­lä merkeillä. Väite on radikaali; se tar­koit­taa, että peto-saa­lis­suh­teen kaltaiset laji­ra­jo­ja ylittävät eko­lo­gi­set suhteet ovatkin poh­jim­mil­taan sosi­aa­li­sia suhteita, sillä osa­puol­ten kom­mu­ni­koi­vat keskenään toisensa huo­mioi­mal­la ja aikeet tun­nis­ta­mal­la.


Antro­po­lo­gi Tim Ingold toteaa, että niin eto­lo­gias­sa kuin yhteis­kun­ta­tie­teis­sä yhteisön katsotaan koostuvan ainoas­taan yhden lajin edus­ta­jis­ta; poik­keuk­se­na tietysti ihmislaji, joka käyttää muiden lajien edustajia työ­ka­lui­naan. Hän pitää Kohnin teoriaa hyvänä perus­tee­na sille, että yhteisön ja yhteis­kun­nan käsitettä tulisi laajentaa koskemaan laajempaa lajien kirjoa, jossa niin kesyt kuin villit eläimet otet­tai­siin mukaan sosi­aa­li­si­na yhteis­kun­tae­lä­män osal­li­si­na. Tämä tar­koit­taa, että ihmistä tulisi vas­ta­vuo­roi­ses­ti tar­kas­tel­la osal­li­se­na muiden lajien yhtei­sö­elä­mään.


Esimer­kik­si ihmisen ja nau­ta­kar­jan välinen suhde alkoi, kun esi­his­to­rial­li­set alkuhärät pik­ku­hil­jaa hyväk­syi­vät ihmis­la­jin edustajia osaksi lau­ma­hie­rar­ki­aan­sa. Ingold näkee nau­ta­kar­jan kesyyn­ty­mi­ses­sä muutoksen ihmisen ja eläimen välisessä sosi­aa­li­ses­sa suhteessa met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den tasa-arvoi­ses­ta luot­ta­muk­seen perus­tu­vas­ta yhteis­kun­ta­mal­lis­ta pai­men­to­lais- ja vil­je­li­jäyh­tei­sö­jen hie­rark­ki­seen malliin, jossa eläimet kuuluvat alempiin yhteis­kun­ta­luok­kiin. Eläinten kesyyn­ty­mi­seen liittyviä kysy­myk­siä tutkivat arkeo­lo­git ja biologit ovatkin alkaneet suhtautua kesyyn­ty­mi­seen ennem­min­kin sosi­aa­li­se­na vuo­ro­vai­ku­tuk­se­na ja rin­nak­kai­se­vo­luu­tio­na kuin ihmisen toi­meen­pa­ne­ma­na tie­toi­se­na kesyt­tä­mi­se­nä.


Arkeologi Kristin Armstrong Oma kuitenkin huo­maut­taa, ettei ihmisten ja kotie­läin­ten välinen suhde ole ollut yksi­se­lit­tei­ses­ti hie­rar­ki­aan perus­tu­vaa. Esimerkiksi lyp­sä­mi­sen ja pai­men­ta­mi­sen kaltaiset toimet onnis­tu­vat parhaiten, jos ihmis- ja eläi­nyk­si­lön välille on raken­tu­nut molem­min­puo­li­nen luot­ta­mus­suh­de. Eläimet tuottavat toki ruokaa ja raaka-aineita ihmiselle vas­ti­nee­na saa­mas­taan ravin­nos­ta ja suojasta, mutta on helppo unohtaa, että molemmat saavat toi­sil­taan myös mie­li­hy­vää: ihmiset kun nauttivat tuttujen eläinten ja eläimet tuttujen ihmisten seurasta.

Lammaspaimen on ajanut laumansa rantaan. Taustalla veden takana siintävät vehreät vuoret pilvistä taivasta vasten..
Lammaspaimen Intian Gundal Damissa

Etologi Jonathan Balcombe toteaa, että eläinten hyvin­voin­tiin liittyviä kysy­myk­siä tar­kas­tel­laan miltei poik­keuk­set­ta kär­si­myk­sen ja stressin kal­tais­ten nega­tii­vis­ten ilmiöiden kautta, jolloin eläinten kyvyt ja tarpeet kokea mie­li­hy­vää ja muita posi­tii­vi­sia tunteita jäävät niiden varjoon.


Lajien­vä­li­sen lähei­syy­den kokemusta Pohjois-Intiassa tar­kas­te­le­va ant­ro­po­lo­gi Radhika Govindrajan lähes­tyy­kin muun­la­ji­sia eläimiä läh­tö­koh­tai­ses­ti tie­toi­si­na ja tuntevina yksilöinä. Esimerkiksi jokainen vuohi on oman­lai­sen­sa ilki­ku­ri­nen mutta rakas­tet­ta­va yksilö, jonka kuolema tuottaa suurta surua sen hoi­ta­jal­le – kuin hoitaja olisi menet­tä­nyt lapsensa.


Tutki­muk­ses­saan Govindrajan osoittaa, ettei kai­ken­kat­ta­vaa eläi­myy­den ajatusta ole olemassa, sillä suhteet tiet­tyi­hin lajeihin, yksi­löi­hin ja popu­laa­tioi­hin ovat vahvasti ympä­röi­vään kult­tuu­riin ja yhteis­kun­taan sijoit­tu­nei­ta. Kuten suhteet toisiin ihmisiin, ovat ne myös jat­ku­vas­ti muutoksen alla. Siirtomaavalta, suo­je­lu­toi­met ja hin­du­na­tio­na­lis­ti­nen poli­tiik­ka ovat kaikki vai­kut­ta­neet siihen, miten lehmiin, vil­li­si­koi­hin ja leo­par­dei­hin Pohjois-Intiassa suh­tau­du­taan.


Alueen etniset jän­nit­teet ylängön ja alangon asuk­kai­den välillä taas kos­ket­ta­vat niin ihmisiä kuin apinoita: ylän­kö­läi­set koh­te­le­vat alueensa apinoita yksilöinä, mutta alangolta ylängölle muut­ta­neis­ta saman api­na­la­jin edus­ta­jis­ta maa­lail­laan uhkakuvia, joissa ne esitetään saman­lai­se­na moraa­lit­to­ma­na massana kuin alangon ihmiset.

Monilajisuuden mutkia ja mahdollisuuksia

Monilajinen ant­ro­po­lo­gia on nuori, suun­taan­sa hakeva tut­ki­musa­la, jonka nopeasti kasvanut suosio on johtanut myös epä­sel­vyyk­siin sen ajamista tavoit­teis­ta. Yleisimmät soraäänet koh­dis­tu­vat sen teo­reet­ti­seen ja meto­do­lo­gi­seen suu­ri­piir­tei­syy­teen. Kriitikkojen mukaan moni­la­ji­ses­ta etno­gra­fias­ta on tullut erään­lai­nen muotisana, jota käytetään melkeinpä mistä tahansa muihin eliöihin liit­ty­väs­tä tut­ki­muk­ses­ta – myös sel­lai­ses­ta, jossa muun­la­ji­sia tar­kas­tel­laan ainoas­taan ihmis­toi­min­nan kohteina.


Muita havait­tu­ja ongelmia ovat suh­teel­li­sen vähäinen yhteistyö eläin- ja kas­vi­tie­tei­li­jöi­den kanssa, uusien termien ja kor­kea­len­tois­ten teo­rioi­den aikaan­saa­ma vaikea lähes­tyt­tä­vyys sekä kes­kit­ty­mi­nen yksit­täis­ten eliö­la­jien elä­män­his­to­rioi­hin, joka tekee ver­tai­le­vas­ta tut­ki­muk­ses­ta hankalaa. Jotkut, kuten Tim Ingold, kri­ti­soi­vat moni­la­ji­suus­lii­ket­tä aikai­sem­man tut­ki­muk­sen vähät­te­lys­tä, sillä esi­mer­ki­si ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gias­sa muun­la­ji­sia olentoja on tar­kas­tel­tu yksi­löl­li­si­nä toi­mi­joi­na jo kauan ennen Kirkseyn ja Helmreichin esseen ilmes­ty­mis­tä.


Moni­la­ji­sen ant­ro­po­lo­gian sisäi­ses­sä kri­tii­kis­sään Helen Kopnina puo­les­taan toteaa, että tutkijat ovat olleet yllät­tä­vän vaisuja ottamaan kantaa muun­la­jis­ten epäeet­ti­seen kohteluun vai­kut­ta­vien poliit­tis­ten ja taou­del­lis­ten raken­tei­den pur­ka­mi­seen. Hän varoittaa, että mikäli tutkijat jättävät poh­din­tan­sa aka­tee­mi­sik­si ilman kon­kreet­ti­sia toimia esi­mer­kik­si koe- ja tuo­tan­toe­läin­ten eli­no­lo­suh­tei­den paran­ta­mi­sek­si, on moni­la­ji­nen etno­gra­fia vaarassa jäädä enti­sai­kain ”pelas­tuset­no­gra­fian” (salvage eth­no­grap­hy) kal­tai­sek­si; eli katoavien elä­män­ta­po­jen kuvaa­mi­sek­si ilman toimia kadon estä­mi­sek­si. Ratkaisuksi Kopnina ehdottaa tii­viim­pää yhteis­työ­tä eläi­noi­keus- ja ympä­ris­tö­ak­ti­vis­min sekä kriit­ti­sen eläin­tut­ki­muk­sen kanssa.


Muun­la­ji­sen toi­mi­juu­den tie­teel­li­ses­sä käsit­te­lys­sä on toki haas­teen­sa. Psykologi Scott D. Churchill tekee osuvan huomion, ettei eläimen tie­toi­suu­den ja yksi­löl­li­syy­den tun­nus­ta­mi­ses­sa ole mitään ”ari­ki­jär­jen vastaista”, sillä kuka tahansa lem­mi­ki­no­mis­ta­ja tai muu eläinten kanssa paljon aikaa viettävä voi tunnistaa eläin­kump­pa­nis­saan älyä ja yksi­löl­li­syyt­tä. Hankalaa on sen sijaan tiedon välit­tä­mi­nen tieteen kielellä yleisölle, jolta vastaavat koke­muk­set puuttuvat.

Nuori keskiaasialainen kotkametsästäjä pitää käsivarrellaan metsästyskotkaa, jonka silmät on peitetty nahkaisella myssyllä.
Mongolialainen kot­ka­met­säs­tä­jä met­säs­tys­kot­kan­sa kanssa

Älyn, mielen ja tie­toi­suu­den kaltaiset käsitteet tuovat mieleen kar­te­sio­lai­sen kah­tia­jaon ongel­mi­neen, ja esi­mer­kik­si näkö­ais­tiin viittaava ter­mi­no­lo­gia näkökulmineen ja maailmankuvineen voi vaikuttaa köm­pe­löl­tä ja riit­tä­mät­tö­mäl­tä muita aisteja hyö­dyn­tä­vien olentojen koke­mus­maa­il­man poh­ti­mi­seen. Ihmisistä ja eläimistä puhut­taes­sa taas syntyy mielikuva, että ihmiset olisivat eläin­kun­nas­ta jotenkin irral­li­sia olentoja.


Moni­la­ji­suus­tut­ki­muk­ses­sa näitä kie­lel­li­siä rajoja pyri­tään­kin purkamaan luomalla ja vakiin­nut­ta­mal­la uuden­lais­ta termistöä. Esimerkiksi tässä tekstissä käytetyt termit muun­la­ji­nen ja toi­sen­la­ji­nen ovat olleet Kotimaisten kielten keskuksen sana­tie­to­kan­nas­sa vasta vuodesta 2019.


Etno­gra­fis­ten metodien luova sovel­ta­mi­nen on kuitenkin osoit­tau­tu­nut toi­mi­vak­si tavaksi tutkia ja kir­joit­taa lajien­vä­li­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Etnografian suola, eli pit­kä­kes­toi­nen kenttätyö ja osal­lis­tu­va havain­noin­ti mah­dol­lis­ta­vat niin ihmiselon kuin siihen kie­tou­tu­van ei-inhi­mil­li­sen elämän seik­ka­pe­räi­sen tar­kas­te­lun. Tällöin tutkija ei keskity pel­käs­tään ihmisen toi­min­taan ja tämän äänellä ker­rot­tui­hin tari­noi­hin, vaan myös suhteen osa­puo­le­na olevan muun­la­ji­sen eliön läs­nä­oloon, toimiin ja reak­tioi­hin.


Perin­tei­ses­ti kent­tä­ha­vain­to­jen puhtaaksi kir­joit­ta­mi­ses­sa on ollut kyse jollakin tavalla vieraiden elä­män­ta­po­jen ymmär­ret­tä­väk­si teke­mi­ses­tä, niin tut­ki­jal­le itselleen kuin tämän yleisölle. Monilajisessa etno­gra­fias­sa tällainen toiseuden selit­tä­mi­nen siirtyy niin ikään ”eksoot­ti­sis­ta” elä­män­ta­vois­ta ”eksoot­ti­siin” elä­män­muo­toi­hin.


Koska etno­gra­fia on saman­ai­kai­ses­ti sekä metodi että tie­teel­li­sen tekstin ja tari­nan­ker­ron­nan raja­ve­sil­lä seilaavaa kir­joit­ta­mis­ta, vaatii se teki­jäl­tään myös mie­li­ku­vi­tus­ta. Niinpä ei ole ihme, että moni on löytänyt taiteesta erin­omai­sen yhteis­työ­kump­pa­nin muun­la­jis­ten maa­il­mo­jen ymmär­tä­mi­ses­sä. Audiovisuaalinen tek­no­lo­gia on hel­pot­ta­nut esi­mer­kik­si ääni­mai­se­mien tal­tioin­tia ja sovel­ta­mis­ta moni­la­ji­ses­sa tieteessä ja taiteessa.


Etno­gra­fis­ten elokuvien tekijät ovat hyö­dyn­tä­neet pie­ni­ko­kois­ten kame­roi­den kiin­nit­tä­mis­tä eläimiin, kasveihin tai maisemaan muun­la­ji­sen pers­pek­tii­vin havain­nol­lis­ta­mi­sek­si. Esimerkiksi suo­ma­lai­nen ant­ro­po­lo­gi ja kuva­tai­tei­li­ja Maija Lassila hyödyntää visu­aa­li­sia mene­tel­miä tut­ki­muk­ses­saan Viiankiaapan suo­mai­se­mas­ta, jossa hän lähestyy suota itsessään etno­gra­fi­se­na tut­ki­mus­osal­lis­tu­ja­na.


Antro­po­lo­git ovat tois­tai­sek­si olleet hyvin vähän esillä suo­ma­lai­ses­sa moni­la­ji­suus­kes­kus­te­lus­sa – ainakin jos vertaa kir­jal­li­suu­den­tut­ki­joi­hin, filo­so­fei­hin, his­to­rioit­si­joi­hin ja sosio­lo­gei­hin. Muutosta näyttää kuitenkin olevan ilmassa, mistä kielivät useat uudet moni­la­ji­suut­ta käsit­te­le­vät ant­ro­po­lo­gian opin­näy­te­työt ja väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­set muun muassa kissojen, hevosten ja hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­ki­tyk­sel­lis­ten puiden kanssa elä­mi­ses­tä. Varsinkin eläimiin liittyvä huma­nis­ti­nen ja yhteis­kun­ta­tie­teel­li­nen tutkimus on Suomessa hyvin ver­kot­tu­nut­ta: kes­kei­se­nä toimijana mai­nit­ta­koon tie­teel­lis­tä Jälki-verk­ko­leh­teä jul­kai­se­va ja vuo­sit­tai­sia Eläintutkimuspäiviä jär­jes­tä­vä Yhteiskunnallisen ja kult­tuu­ri­sen eläin­tut­ki­muk­sen seura YKES.

Henkilö seisoo metsässä puunrungon takana halaamassa puuta. Hänen kädet eivät aivan yllä rungon ympäri.
Puunhalaus on tapa, joka tunnetaan ympäri maailman

Cassidy, Rebecca & Mullin, Molly (toim.) 2007. Where the Wild Things Are Now: domes­tica­tion recon­si­de­red. Oxford: Berg.

Govindrajan, Radhika 2018. Animal Intimacies: inters­pecies rela­ted­ness in India’s Central Himalayas. Chicago: University of Chicago Press.

Hamilton, Lindsay & Taylor, Nik 2017. Ethnography After Humanism: power, politics and method in multi-species research. Lontoo: Palgrave Macmillan.

Haraway, Donna J. 2003. The Companion Species Manifesto: dogs, people, and sig­ni­ficant otherness. Chicago: Prickly Paradigm Press.

Haraway, Donna J. 2008.  When Species Meet. Minneapolis: University of Minnosota Press.

Ingold, Tim 2000. The Perception of the Environment: essays on live­li­hood, dwelling and skill. Lontoo: Routledge.

Kirksey, Eben (toim.) 2014. The Multispecies Salon. Durham: Duke University Press.

Kohn, Eduardo 2013. How Forests Think: toward an anth­ro­po­lo­gy beyond the human. Berkeley: University of California Press.

Räsänen, Tuomas & Schuurman, Nora (toim.) 2020. Kanssakulkijat – moni­la­jis­ten koh­taa­mis­ten jäljillä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tsing, Anna 2020. Lopun aikojen sieni – elämää kapi­ta­lis­min rau­niois­sa. Suomentanut Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto.

Uexküll, Jakob von 2010. A Foray into the Worlds of Animals and Humans; with, A Theory of Meaning. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Viveiros de Castro, Eduardo 1998. Cosmological deixis and Amerindian pers­pec­ti­vism. The Journal of the Royal Anthropological Institute 4 (3)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.

Maailmanloppu ei ehkä tunnu modernille ajalle keskeiseltä kertomukselta.  Moderni herättää mielikuvia jatkuvasta kasvusta ja edistyksestä – maailmanjärjestyksestä, jota ei voi paeta. Moderni mielikuvitus kuitenkin villiintyy ajatuksesta, että vallitseva järjestelmä voisi myös loppua. Maailmanlopusta kertovat myyttimme ovat moniäänisempiä kuin koskaan.