Näkymätön sateenkaarinuoruus 1970- ja 80-luvun Keravalla

Nuoruuteen liitetään orastava sek­su­aa­li­suus. 1970- ja 80-luvun Keravalla nuorten seu­rus­te­lu oli ver­rat­tain vapaata, mutta ei kaikille: homous oli vaiettu ja pelätty aihe. 

Nuoruuteen liitetään kes­kei­se­nä tekijänä orastava sek­su­aa­li­suus. 1970- ja 80-luvun Keravalla nuoret tapasivat toisiaan har­ras­tuk­sis­sa, kau­pun­gil­la ja koulussa. Nuorison tapailuun suh­tau­dut­tiin Suomessa melko vapaa­mie­li­ses­ti ja monien ensim­mäi­set seu­rus­te­lu­ko­ke­muk­set sijoit­tui­vat teini-ikään. Erityisesti disko ja hitaat kappaleet tar­jo­si­vat tilai­suuk­sia lähestyä vas­tak­kais­ta sukupuolta. 

Niin – ”vas­tak­kais­ta suku­puol­ta”. Mutta entä ne nuoret, jotka eivät sopineet tähän hete­ro­nor­ma­tii­vi­seen malliin? Millaista heillä oli? 

”Siis kaikkihan, jotka ei ollut jätkiä, oli homoja. Mutta se nyt ei tar­koit­ta­nut mitään. Ja se on varmaan edel­leen­kin lät­kä­pu­ku­huo­neis­sa sama. Mä yritin miettiä, että oliko yhtään jätkää, joka olisi ollut — ja mä olen kuitenkin liikkunut Keravan jovi­aa­leim­mis­sa jun­nu­pii­reis­sä.”  (Mies, syntynyt 1971)

Olen toiminut pro­jek­ti­tut­ki­ja­na Taide- ja Museokeskus Sinkan kera­va­lais­ta nuoruutta 1970- ja 80-luvuilla tar­kas­te­le­vas­sa näyttely- ja tal­len­nus­hank­kees­sa. Päämäärä on esitellä nuoruutta kult­tuu­ri­se­na ilmiönä sekä tar­kas­tel­la paikan ja aika­kau­den eri­tyi­syyk­siä, kuten Keravan asemaa rock ’n’ roll kau­pun­ki­na

Hankkeen taus­ta­tut­ki­mus­ta teh­des­säm­me toivoimme löy­tä­väm­me myös kera­va­lais­ta sateen­kaa­ri­vä­keä. Tietoja etsimässä oli minun lisäkseni toinen tutkija sekä eri­tyi­ses­ti sateen­kaa­riai­hei­siin kes­kit­ty­nyt har­joit­te­li­ja. Välitimme haas­tat­te­lu­pyyn­nön Seta ry:n Sateenkaarisenioreille, jaoimme flai­je­rei­ta, tie­do­tim­me somessa ja kyselimme tut­ki­joil­ta. Nostimme aiheen esiin jokai­ses­sa haas­tat­te­lus­sa, toiveena löytää ver­kos­to­jen kautta jonkun kertomaan kokemuksistaan. 

Mitään ei löytynyt, satun­nai­sia huhu­pu­hei­ta lukuun ottamatta. Oli kuin homoutta ei olisi olemassakaan.

Tämä ei tie­ten­kään tarkoita, etteikö sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töi­hin kuuluvia nuoria olisi ollut niin Keravalla kuin muu­al­la­kin Suomessa. Seksuaalivähemmistöjen osuuden väestöstä on arvioitu olevan vakio. Erilaiset ympäri maailmaa ilmenneet pyr­ki­myk­set kitkeä homoutta ihmisestä tai yhtei­sös­tä eivät ole tuot­ta­neet muuta kuin kär­si­mys­tä, eivätkä monissa kult­tuu­reis­sa tun­nus­te­tut sek­su­aa­li­suu­den tai suku­puo­len moni­nai­suu­teen liittyvät muodot ole syösseet näitä kult­tuu­rei­ta tuhoon.

Luokitusten mielivalta: rikos, sairaus ja kehotuskielto

Kun emme löytäneet ketään kertomaan omia koke­muk­si­aan elämästä sateen­kaa­ri­nuo­re­na Keravalla, kes­ki­tyim­me taus­ta­kir­jal­li­suu­den, arkis­toai­neis­ton ja haas­tat­te­lu­jen kautta tar­kas­te­le­maan aika­kau­den yleistä ilma­pii­riä ja suh­tau­tu­mis­ta sekä muualla Suomessa asuneiden kokemuksia. 

Nykypäivän näkö­kul­mas­ta monet kera­va­lai­set totesivat asian olleen äärim­mäi­sen vaiettu ja vieras aihe.

”Ruotsihan oli kaikessa kult­tuu­ris­sa ja nuo­ri­so­kult­tuu­ris­sa edellä. Tuommoiset homot… ravintola-alalla tie­det­tiin, että heitä oli, mutta ei heillä helppoa ollut. Heidän oli paljon helpompi Ahvenanmaalla ja kun laivoilla oli aina paljon, niin lähtivät Ruotsiin. Se on kanssa 70-luvun ilmiö, että sitä rupesi olemaan ilmassa, mutta ei oikein Suomessa napattu vielä helposti tähänkään.” (Nainen, syntynyt 1956)

Suomessa homous oli kielletty laissa vuoteen 1971 saakka. Kun kielto pois­tet­tiin, sää­det­tiin keho­tus­kiel­to, joka teki lait­to­mak­si ”julkisen kehot­ta­mi­sen samaa suku­puol­ta olevien väliseen hau­reu­teen”. Rikoslaista vasta 1999 poistettu keho­tus­kiel­to mm. rajoitti aiheen käsit­te­lyä mediassa, koska homou­des­ta ei saanut antaa posi­tii­vis­ta kuvaa. 

Homouden pelättiin tarttuvan ja se nähtiin uhkana mie­hi­syy­del­le, perheille ja yhteis­kun­nal­le. Silloinkin, kun esi­mer­kik­si läheisen homo­sek­su­aa­li­suus oli sinänsä hyväk­syt­tä­vää, se aiheutti huolta pär­jää­mi­ses­tä viha­mie­li­ses­sä maa­il­mas­sa ja altis­tu­mi­ses­ta alko­ho­lis­mil­le ja mie­len­ter­vey­son­gel­mil­le. Homoseksuaalisuus luo­ki­tel­tiin sai­rau­dek­si vuoteen 1981 saakka. 

”Se oli todella piilossa silloin. Ikävää niille ihmisille, todella raskasta. Tänä päivänä se ei ole mikään juttu sillä tavalla, mutta silloin se oli todella piilossa. Yhdestä tytöstä sanottiin, että se taitaa tykätä tytöistä enemmän. Siitä puhuttiin, mutta mä en tiedä oliko se läppää vai ei. Että sitä ei kannata yrittää lähestyä, älä hakkaa kirvestä kiveen, menee aika hukkaan.” (Mies, syntynyt 1964)

Monissa haas­tat­te­luis­sa nousi yleen­sä­kin esiin kokemus itseen ja muihin koh­dis­tu­neis­ta vaa­ti­muk­sis­ta sopia tiettyyn muottiin. ”Homo” oli hauk­ku­ma­sa­na: pelottava leima, jolta haluttiin piiloutua. Muistoissa nuo­ruu­des­ta homous näyt­täy­tyi eri­tyi­ses­ti poikiin koh­dis­tet­tu­na hauk­ku­ma­sa­na­na, uhkana mie­hi­sel­le maineelle. 

Naisten tai tyttöjen kohdalla asia ei ollut ehkä yhtä uhkaava. Mielikuvat lesboista yhdis­tet­tiin myös miehille suun­nat­tuun pornografiaan. 

”Se oli silloin niin eri maailma. Ja mulla on oikeas­taan aina ollut se, että miten oma miehisyys, ja mä koen aina, etten ole tarpeeksi miehinen. Päiväkirjan kir­joit­ta­mi­nen­kin oli vähän niin kuin nei­ti­mäis­tä puuhaa.” (Mies, syntynyt 1965)

Askelia kohti tasa-arvoa 

Sateenkaariaiheita käsi­tel­leet tutkijat huo­maut­ti­vat Keravan kohdalla Helsingin lähei­syy­den mah­dol­lis­ta­neen yhtäältä osal­lis­tu­mi­sen pää­kau­pun­gin tapah­tu­miin ja toisaalta kaapissa pysymisen pikkupaikkakunnalla. 

Viime vuo­si­kym­men­ten aikana suku­puo­len ja sek­su­aa­li­suu­den moni­muo­toi­suus on tullut entistä hyväk­sy­tym­mäk­si ja näky­väm­mäk­si. Tämän eteen Suomessa ovat työs­ken­nel­leet erilaiset aktiivit ja järjestöt, kuten 1969 perus­tet­tu Sexpo ja 1974 perus­tet­tu Seta. 

70- ja 80-luvuilla jär­jes­tet­tiin tapah­tu­mia ja mie­le­no­soi­tuk­sia ja aihetta alettiin käsitellä medias­sa­kin moni­puo­li­sem­min. Vuonna 1984 julkaistu tie­to­kir­ja Rakkauden monet kasvot oli ”ensim­mäi­nen suo­men­kie­li­nen, tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen perustuva yleis­ta­jui­nen teos homo­sek­su­aa­li­ses­ta kan­san­osas­ta”. Kirjassa on eri alojen tut­ki­joi­den ja asian­tun­ti­joi­den tekstien lisäksi oma­koh­tai­sia ker­to­muk­sia ja kau­no­kir­jal­li­sia tekstejä. 

Viimeisen vii­den­kym­men vuoden aikana muut­tu­neet asenteet näkyvät lain­sää­dän­nön, median ja yleisen ilma­pii­rin lisäksi mie­li­pi­de­mit­tauk­sis­sa. Vuonna​2015 miehistä 74 % ja naisista 84 % piti homo­sek­su­aa­lis­ta käyt­täy­ty­mis­tä jokaisen yksi­tyis­asia­na, johon vir­ka­val­lan ei pitäisi puuttua. Vuonna 1971 vastaavat osuudet olivat 44 % ja 45 %.

Yhdessä tämä tausta-aineisto piirtää kuvan aika­kau­den yleisestä asen­noi­tu­mi­ses­ta, vaikka emme löy­tä­neet­kään yhtään kuvausta siitä, millaista oli elää sateen­kaa­ri­nuo­re­na 1970- ja 1980-lukujen Keravalla. 

Omakohtaiset koke­muk­set eivät ole sel­lai­se­naan yleis­tet­tä­vis­sä. Tarinat siitä, millainen jonkun kokemus tietyssä kon­teks­tis­sa voi olla, tuovat kuitenkin arvokkaan lisän koko­nai­suu­den ymmär­tä­mi­seen. Nythän meillä on ikään kuin valmis näyttämö ilman päähenkilöä. 

On vaikea sanoa, olisiko tietoa ensikäden koke­muk­sis­ta löytynyt, jos tut­ki­muk­seen olisi ollut enemmän aikaa kuin 10 kuukautta. On mah­do­ton­ta tietää, eikö huhui­lum­me saa­vut­ta­nut ketään asian­omais­ta, vai eivätkö he halunneet osal­lis­tua hank­kee­seen — ja jos näin oli, miksi? Kenelläkään, vielä vähemmän syr­jit­tyyn vähem­mis­töön kuu­lu­val­la, ei tie­ten­kään ole mitään vel­vol­li­suut­ta osal­lis­tua tutkimus- tai muihin hankkeisiin. 

Identiteettejä ei ole syytä essen­tia­li­soi­da, ikään kuin yksi asia olisi aina elämän määräävin tekijä ja tekisi kaikista iden­ti­tee­tin jakavista saman­kal­tai­sia. Samalla on tärkeä vastustaa syrjintää ja nostaa esiin epäkohtia.

Nuoruus, sek­su­aa­li­suus ja vähem­mis­tö­asiat ovat herkkiä aiheita, joiden moni­puo­li­nen käsittely tämän­kal­tai­ses­sa näyttely- ja tal­len­nus­hank­kees­sa on tärkeää. Ei ole syytä toistaa mallia, jossa vähem­mis­töt jäävät piiloon tai enem­mis­tön edustajat puhuvat heidän puo­les­taan. Haasteena onkin kuvata tie­det­ty­jen asioiden lisäksi se, mitä me emme tiedä.

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja semioottiseen antropologiaan ja sitä myötä ajautunut itse stand-up -koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina ja apurahatutkijana Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa, Aarhusin yliopistossa post doc -tutkijana ja projektitutkijana Keravan museopalveluissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Jeesusta pidetään oletusarvoisesti valkoisena miehenä. Tätä on perusteltu kieliopilla ja evankeliumien kuvauksilla ”Jumalan Pojasta”. Myös hegemoninen käsitys miessukupuolen paremmuudesta on vaikuttanut Jeesus-kuvaan. Mitä tapahtuu, kun tämä kuva kyseenalaistetaan ja Jeesuksen hahmo puretaan miehisistä kahleistaan? Alta paljastuu Jeesus, joka on queer.

Biseksuaalisuus on käsitteenä vakiintunut, mutta panseksuaalisuus on monille vieras ilmiö. Millaisia kokemuksia nämä toisiinsa limittyneet käsitteet kuvaavat? Yksi keskeinen erottava tekijä on se, miten pan- ja biseksuaalit painottavat sukupuolen merkitystä itselleen.

Muxet ovat Meksikon alkuperäiskansa zapoteekkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistö. Muxeista on alettu puhua vasta hiljattain laajemmin ja heidän asuttamiaan zapoteekkialueita on mediassa kuvattu jopa muxejen paratiisiksi. Sukupuoli, seksuaalisuus ja muxejen rooli yhteiskunnassa ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia.