Ilmastonmuutoksen antropologia

On vaikeaa keksiä ajan­koh­tai­sem­paa tut­ki­musai­het­ta kuin globaali ilmas­ton­muu­tos. Se on paitsi eko­lo­gi­nen, myös perus­ta­van­laa­tui­nen yhteis­kun­nal­li­nen kriisi, joka liittyy eri­tyi­ses­ti vauraiden teol­lis­tu­nei­den maiden kes­tä­mät­tö­miin elin­ta­poi­hin. Ilmastonmuutoksen ant­ro­po­lo­gia lähes­tyy­kin ilmas­ton­muu­tos­ta suhteessa raken­teel­li­seen epätasa-arvoon.

Myrskyn rie­pot­te­le­mia kau­pun­ke­ja, lieskojen nuolemia metsiä, helteessä hikoi­le­via kehoja. Ilmastonmuutos näkyy arkie­lä­mäs­säm­me esi­mer­kik­si sään ääri-ilmiöiden yleis­ty­mi­se­nä. Viime vuosina laajat maas­to­pa­lot ovat aiheut­ta­neet tuhoa muun muassa Australiassa, Yhdysvalloissa ja Amazonin sade­met­säs­sä. Kesällä 2021 met­sä­pa­lot roi­husi­vat myös kotoi­sal­la Kalajoellamme. Länsi-Euroopan tul­va­ka­ta­stro­fi toi sekin ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tuk­set lähemmäs suo­ma­lais­ten kotiovia.

Antropologi Thomas Hylland Eriksenin mukaan elämme yli­kuu­men­tu­nees­sa maa­il­mas­sa, jolla hän viittaa nopea­tem­poi­seen ja hal­lit­se­mat­to­maan jäl­ki­mo­der­niin elä­män­tyy­liin. Eriksenin mukaan tahti on kes­tä­mä­tön sekä ympä­ris­töl­le että hen­ki­lö­koh­tai­sel­le elämällemme.

Ilmastokriisin ytimessä on teol­lis­tu­neis­sa yhteis­kun­nis­sa syvään juurtunut käsitys ihmisestä muusta luonnosta eril­li­se­nä, jalus­tal­le koro­tet­tu­na toimijana. Luonto nähdään tällöin rajat­to­ma­na hyö­dyk­kee­nä, joka alis­te­taan pal­ve­le­maan ihmisen yhä kasvavia tarpeita. Ilmastonmuutos liit­tyy­kin erot­ta­mat­to­mas­ti rajat­to­man kasvun idealle raken­tu­vaan fos­sii­li­ta­lou­teen ja kulutuskeskeisyyteen.

Kapitalistisen voi­ton­ta­voit­te­lun lisäksi ilmas­ton­muu­tos kytkeytyy myös kolo­nia­lis­ti­seen riistoon, rasismiin ja eriar­voi­suu­teen. Siinä missä kaikki ihmiset paikkaan ja aikaan kat­so­mat­ta eivät ole yhtä lailla vastuussa nyky­ti­lan­tees­ta, myöskään ilmas­ton­muu­tok­sen seu­rauk­set eivät jakaudu tasai­ses­ti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mustat ovat valkoisia haa­voit­tu­vam­pia ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tuk­sil­le talou­del­li­sen eriar­voi­suu­den ja raken­teel­li­sen rasismin vuoksi. Antropologinen tut­ki­muso­te lähes­tyy­kin ilmas­ton­muu­tos­ta yhteis­kun­nal­lis­ten val­ta­ra­ken­tei­den näkö­kul­mas­ta. Ilmastonmuutoksen syitä ja seu­rauk­sia ei voida ymmärtää ilman kriit­tis­tä yhteis­kun­nal­lis­ta analyysiä.

Juuret ympäristöantropologiassa

Antropologit ovat jo pitkään olleet kiin­nos­tu­nei­ta ihmi­syh­tei­sö­jen ja ympä­ris­tön välisestä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Kysymykset siitä, kuinka ihmiset hyö­dyn­tä­vät ja muok­kaa­vat eli­nym­pä­ris­töään ja kuinka luon­no­nym­pä­ris­tö puo­les­taan vaikuttaa kult­tuu­ri­seen ja sosi­aa­li­seen elämään, ovat olleet tie­tee­na­lan keskiössä läpi sen historian.

Ilmastonmuutoksen ant­ro­po­lo­gian juuret ovat 1950 – 1970-lukujen var­hai­ses­sa ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gias­sa, joskin eri­koi­sa­la ammentaa myös arkeo­lo­gian ja ympä­ris­tö­his­to­rian aloilla tehdystä tut­ki­muk­ses­ta. Historiallinen näkökulma osoittaa, että ihmiset ovat aina eläneet muut­tu­vis­sa ympä­ris­töis­sä ja sopeu­tu­neet muu­tok­siin esi­mer­kik­si liik­ku­mal­la ja elin­kei­no­ja vaih­te­le­mal­la. Nykyinen kriisi eroaa kuitenkin menneistä muu­tok­sis­ta mer­kit­tä­väl­lä tavalla – sen juuret ovat ihmisen toiminnassa.

Kulttuuriekologian perus­ta­ja­na tunnettu ant­ro­po­lo­gi Julian Steward oli ensim­mäis­ten joukossa kiin­nos­tu­nut ihmis­ryh­mien sopeu­tu­mi­ses­ta eri­lai­siin luon­no­nym­pä­ris­töi­hin. Hän keskittyi Great Basinin alueella elävien Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen tut­ki­mi­seen sel­vit­täen ympä­ris­tö­te­ki­jöi­den vai­ku­tus­ta ihmi­syh­tei­sö­jen tek­no­lo­gi­sel­le kehi­tyk­sel­le ja sosi­aa­li­sen orga­ni­soi­tu­mi­sen muodoille. Stewardin mukaan ympä­ris­tö­te­ki­jät vai­kut­ta­vat olen­nai­ses­ti kult­tuu­ri­seen kehitykseen.

Stewardin aika­lai­nen Leslie White omaksui tiukan mate­ria­lis­ti­sen lähes­ty­mis­ta­van kult­tuu­ri­seen evo­luu­tioon. Whiten mukaan sosio­kult­tuu­ri­nen elämä kehittyi tek­no­lo­gis­ten muutosten, eri­tyi­ses­ti lisään­ty­neen ener­gian­käy­tön myötä. Kun siir­ry­tään lihas­voi­mas­ta eläin­voi­man ja kasvien sitoman aurin­koe­ner­gian kautta ener­gian­tuo­tan­toon fos­sii­li­sil­la polt­toai­neil­la ja ydin­voi­mal­la, myös yhteis­kun­nat muuttuvat entistä monimutkaisemmiksi. 

Nykypäivän ihmisen näkö­kul­mas­ta Whiten teoria saattaa vaikuttaa kysee­na­lai­sel­ta ja lyhyt­nä­köi­sel­tä, jopa vas­tuut­to­mal­ta. Hänen huomionsa ener­gian­ku­lu­tuk­sen ja sosi­aa­li­sen elämän yhteyk­sis­tä ovat kuitenkin edelleen rele­vant­te­ja. Energian tuotannon ja kulu­tuk­sen ant­ro­po­lo­gia onkin kasvava eri­koi­sa­la, joka liittyy lähei­ses­ti ilmas­ton­muu­tok­sen antropologiaan.

Esimerkiksi poli­tii­kan tutkija Timothy Mitchell on ana­ly­soi­nut ener­giain­fra­struk­tuu­rien ja poliit­tis­ten jär­jes­tel­mien välisiä suhteita. Mitchellin mukaan fos­sii­li­set polt­toai­neet ovat mah­dol­lis­ta­neet jatkuvan kasvun ideaaliin nojaavan demo­kra­tian kehit­ty­mi­sen. Yksi hänen kes­kei­sis­tä väit­tä­mis­tään on, että siirtymä työ­voi­main­ten­sii­vi­ses­tä hiilestä vain vähän työvoimaa vaativaan öljyyn on vai­kut­ta­nut työ­väen­luo­kan poliit­ti­seen jär­jes­täy­ty­mi­seen  “öljyn infra­struk­tuu­ri” on sidok­sis­sa poliit­ti­sen vas­ta­rin­nan heikentymiseen.

Keskittyminen energiaan liit­ty­vään infra­struk­tuu­riin tarjoaa kiin­nos­ta­van näkö­kul­man ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­geil­le. Nykyantropologeista esi­mer­kik­si Annette Henning on tutkinut ener­gian­ku­lu­tus­ta ja kysynyt, miksi ruot­sa­lai­set valit­se­vat tietyn ener­gia­muo­don talonsa läm­mit­tä­mi­seen. Hänen ana­lyy­sin­sä kiin­nit­tää huomiota eri­lai­siin läm­mi­tys­lait­tei­siin fyysisinä ja esteet­ti­si­nä esineinä osoittaen, että ihmiset eivät tee pää­tök­si­ään pelkkä talou­del­li­nen hyöty mie­les­sään. Esimerkiksi aurin­ko­pa­nee­li on suuri ja näkyvä laite, kun taas pel­let­ti­tak­ka sijaitsee sosi­aa­li­sen kans­sa­käy­mi­sen kannalta tärkeässä olo­huo­nees­sa. Tällaiset seikat vai­kut­ta­vat ihmisten ener­gia­rat­kai­sui­hin. Henningin mukaan ant­ro­po­lo­git voivat vaikuttaa ilmas­ton­muu­tok­sen hil­lit­se­mi­seen lisää­mäl­lä ymmär­rys­tä siitä, kuinka uusiu­tu­vaan energiaan suh­tau­du­taan ja kuinka sitä käytetään eri­lai­sis­sa konteksteissa.

Suunnannäyttäjänä Margaret Mead

Varsinainen ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gia on eri­koi­sa­la­na uusi. Sen syntyä enteili ant­ro­po­lo­gi Margaret Meadin koolle kutsuma kon­fe­rens­si The Atmosphere: Endangered and Endangering vuonna 1975. Ilmastonmuutos ei ollut asia­lis­tal­la, mutta kon­fe­rens­sis­sa käsi­tel­tiin saas­tu­mis­ta glo­baa­li­na poliit­ti­se­na haasteena. Meadiä sitee­ra­taan usein hänen lausun­nos­taan ”Meillä ei ole yhteis­kun­taa, jos tuhoamme ympäristön”.

Ensimmäiset ekspli­siit­ti­ses­ti ilmas­ton­muu­tok­seen kes­kit­ty­neet ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­muk­set jul­kais­tiin 1990-luvulla. Antropologien Steve Rayner ja Elizabeth L. Malone editoima poik­ki­tie­teel­li­nen artik­ke­li­ko­koel­ma käsitteli ilmaston läm­pe­ne­mi­sen uhkaa tar­koi­tuk­se­naan täydentää hal­li­tus­ten­vä­li­sen ilmas­to­pa­nee­lin IPCC:n raport­tien luon­non­tie­teel­lis­tä näkö­kul­maa. Nykyään IPCC:n raport­tien kir­joit­ta­jiin lukeutuu myös ant­ro­po­lo­ge­ja, mm. Susan Crate, Carla Roncoli ja Emilio F. Moran. Myös Itä-Suomen yli­opis­ton maan­tie­teen ja historian laitoksen dosentti Tero Mustonen kuuluu IPCC:n raportin pääkirjoittajiin.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gia alkoi pro­fi­loi­tua omaksi eri­koi­sa­lak­seen. Vuosi 2009 toimi veden­ja­ka­ja­na – silloin jul­kais­tiin kaksi mer­kit­tä­vää ant­ro­po­lo­gis­ta teosta, jotka toivat eri­koi­sa­lan laa­jem­paan tietoisuuteen. 

Teoksista ensim­mäi­nen oli lää­ke­tie­teen ant­ro­po­lo­gien Hans Baerin ja Merrill Singerin teos Global Warming and the Political Ecology of Health. Baer ja Singer tutkivat ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tuk­sia ter­vey­del­le osoittaen, että ne jakau­tu­vat epä­ta­sai­ses­ti: hei­koim­mas­sa asemassa olevat ihmiset kärsivät ilmas­ton­muu­tok­ses­ta eniten. Näin ollen ilmas­ton­muu­tos kärjistää globaalia eriarvoisuutta.

Antropologien Susan Craten ja Mark Nuttallin toi­mit­ta­ma laaja artik­ke­li­ko­koel­ma Anthropology and Climate Change on toinen ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gian merk­ki­paa­lu. Kokoelman kir­joit­ta­jat tutkivat artik­ke­leis­saan kult­tuu­rin ja ilmaston suhdetta eri aika­kausi­na. He luotaavat myös pai­kal­li­sia käsi­tyk­siä ja sopeu­tu­mis­ta ilmas­ton­muu­tok­seen eri puolilla maailmaa Kolumbiasta Tuvaluun ja Bangladeshista Sveitsin Alpeille. 

Ilmastonmuutoksen ymmärtäminen

Nykypäivän ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gias­sa stewar­di­lai­nen kult­tuu­rie­ko­lo­gia ei ole yleinen lähes­ty­mis­ta­pa johtuen sen kapeasta kult­tuu­rin mää­ri­tel­mäs­tä. Kulttuurin ymmär­tä­mi­nen meka­nis­ti­se­na ympä­ris­töön sopeu­tu­mi­se­na ei anna tilaa ihmisten ajatusten, tunteiden ja asen­tei­den tut­ki­muk­sel­le. Nykyään ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gian val­ta­vir­ran muodostaa interpre­ti­vis­ti­nen eli tul­kin­nal­li­suut­ta korostava perspektiivi.

Tulkinnallisen näkö­kul­man tunnetuin edustaja on edellä mainittu Susan Crate, joka on tutkinut Siperian Sahan tasa­val­las­sa asuvien jakuut­tien käsi­tyk­siä ja sopeu­tu­mis­ta ilmas­ton­muu­tok­seen. Craten keskeinen havainto on, että alku­pe­räis­kan­sat saattavat käsit­teel­lis­tää ilmas­ton­muu­tos­ta hyvin erilaisin tavoin. Esimerkiksi Craten tutkimien kar­ja­pai­men­ten maa­il­man­ku­van perustana oli legenda, joka kertoo kevään saras­taes­sa sarvensa pudot­ta­vas­ta “tal­vi­son­nis­ta”. He ymmär­tä­vät ja puhuvat ilmas­ton­muu­tok­ses­ta tähän legendaan pohjaten: tal­vi­son­ni ei enää saavukaan.

Craten mukaan tut­ki­joi­den on oltava sen­si­tii­vi­siä eri­lai­sil­le tavoille hahmottaa ympä­ris­tös­sä ja ilmas­tos­sa ilmeneviä muutoksia – ilmas­ton­muu­tos on monelle käsit­tee­nä vieras. Craten työstä on tehty populaari doku­ment­tie­lo­ku­va The Anthropologist, jossa esiintyy myös Margaret Meadin tytär, kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Mary Catherine Bateson. 

Antropologiselle tut­ki­muk­sel­le ominaista on syväl­li­nen pereh­ty­mi­nen pai­kal­li­siin olo­suh­tei­siin ja näke­myk­siin. Alhaalta ylöspäin etenevä eli ns. ”bottom up” ‑tutkimus tuottaa tärkeää tietoa siitä, millaiset ilmas­to­toi­met voisivat olla toimivia juuri kysei­ses­sä kon­teks­tis­sa ja kuinka vaikkapa ilmas­ton­muu­tok­ses­ta tie­dot­ta­mi­nen tai kata­stro­fia­pu kannattaa käy­tän­nös­sä järjestää. 

Konkreettisia kysy­myk­siä luodataan myös ant­ro­po­lo­gi Sirpa Tenhusen joh­ta­mas­sa ENDISSA-hank­kees­sa, joka keskittyy ilmas­to­muut­to­liik­kee­seen Intiassa ja Bangladeshissa. Hankkeen tutkijat Dayabati Roy, Mohammed Jasim Uddin ja Jelena Salmi sel­vit­tä­vät, kuinka ihmiset hah­mot­ta­vat ilmas­ton­muu­tos­ta ja kamp­pai­le­vat oikeuk­sis­taan kestäviin elin­kei­noi­hin. Hankkeessa pohditaan myös esi­merk­ke­jä hyvistä hal­lin­nol­li­sis­ta toi­min­ta­ta­vois­ta ja käy­tän­nöis­tä liittyen ilmas­to­muut­to­liik­kee­seen.

Kriittinen ilmastonmuutoksen antropologia

Tulkinnallisen pers­pek­tii­vin rinnalla ja osin limittäin kulkee poliit­ti­sen ekologian ja globaalin poliit­ti­sen talouden tut­ki­mus­pe­rin­teis­tä ammentava kriit­ti­nen ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus. Kriittinen pers­pek­tii­vi pureutuu valtaan ja sen epä­ta­sai­seen jakau­tu­mi­seen. Usein analyysin kohteena ovat erilaiset ilmas­ton­muu­tok­seen sopeu­tu­mi­seen ja hil­lin­tään liittyvät hankkeet kehit­ty­vis­sä maissa.

Esimerkiksi ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gi Camelia Dewan on tutkinut ilmas­ton­muu­tok­seen sopeu­tu­mi­seen tähtääviä pro­jek­te­ja Bangladeshin ran­ni­kol­la. Hän osoittaa, että monet kehi­tys­pro­jek­tit uusin­ta­vat kolo­ni­aa­li­sel­ta ajalta periy­ty­viä tuhoisia käy­tän­tei­tä kes­kit­tyes­sään esi­mer­kik­si kiin­tei­den tul­va­val­lien raken­ta­mi­seen. Tulvavallit aiheut­ta­vat vesi­reit­tien liet­ty­mis­tä ja para­dok­saa­li­ses­ti lisäävät tulvia. Dewanin mukaan tällaiset kehi­tys­ku­lut pahen­ta­vat ilmas­to­ris­ke­jä ja syven­tä­vät raken­teel­lis­ta epätasa-arvoa ilmas­ton­muu­tok­seen sopeu­tu­mi­sen nimissä.

Antropologi ja kehi­tys­tut­ki­ja Anu Lounela on tutkinut ilmas­ton­muu­tok­sen hil­lin­tään tähtäävän projektin ympärillä käytävää kamp­pai­lua Indonesian Kalimantanilla. Hänen etno­gra­fi­nen tut­ki­muk­sen­sa osoittaa yhtäältä, kuinka ilmas­ton­muu­tok­seen liittyvät globaalit puhetavat ja käytännöt omak­su­taan osaksi pai­kal­lis­ta ymmär­rys­tä ja kuinka niitä toisaalta haas­te­taan pai­kal­li­siin arvoihin ja toi­min­ta­mal­lei­hin vedoten. Lounelan tutkimus on oiva esimerkki ant­ro­po­lo­gi­sen analyysin kyvystä navigoida pai­kal­lis­ten näke­mys­ten ja glo­baa­lien kes­kus­te­lu­jen välillä.

Kriittistä tut­ki­muso­tet­ta edustavat myös Baer ja Singer. He ovat kehit­tä­neet näke­myk­sen radi­kaa­lis­ta ilmas­toant­ro­po­lo­gias­ta, joka haastaa globaalin kapi­ta­lis­min. Baerin ja Singerin mukaan eko­lo­gi­ses­ti kestävä ja sosi­aa­li­ses­ti oikeu­den­mu­kai­nen maailma ei ole mah­dol­li­nen, ellemme luovu kapi­ta­lis­ti­ses­ta talous- ja yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mäs­tä. He tarjoavat tilalle eko­so­sia­lis­tis­ta jär­jes­tel­mää, jossa talou­del­li­nen toiminta tähtää ihmisten perus­tar­pei­den tyy­dyt­tä­mi­seen voi­ton­ta­voit­te­lun sijaan.

Ilmastotieteen ja ‑politiikan etnografiaa

Filosofi ja ekologi Timothy Morton on kir­joit­ta­nut ilmas­ton­muu­tok­ses­ta hype­rob­jek­ti­na. Hänen mukaansa ilmas­ton­muu­tos on niin moni­mut­kai­nen ja abstrakti asia, että meidän on vaikea saada siitä otetta. Pystymme havait­se­maan ilmas­ton­muu­tok­sen ainoas­taan sen seu­raus­ten muodossa – tulvina ja tuli­pa­loi­na – sekä eri­lai­si­na tieteen, poli­tii­kan ja median puhe­ta­poi­na ja mal­lin­nuk­si­na. Nämä kaikki vai­kut­ta­vat ihmisten ymmär­ryk­seen siitä, mitä ilmas­ton­muu­tos on ja kuinka siihen pitäisi suhtautua.

Viime vuosina ilmas­ton­muu­tok­sen ant­ro­po­lo­gia on alkanut keskittyä ilmas­to­tie­don tuotannon ja ilmas­to­po­li­tii­kan ana­lyy­siin. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Steffen Dalsgaard on tutkinut Kioton pöy­tä­kir­jan käyn­nis­tä­män pääs­tö­kau­pan ympärillä käytävää poliit­tis­ta ja talou­del­lis­ta kes­kus­te­lua. Dalsgaardin mukaan hiilestä on tullut yleinen mit­ta­tik­ku, joka mah­dol­lis­taa hyvin eri­lais­ten ihmis­toi­min­nan muotojen moraa­li­sen vertailun niiden tuot­ta­mien hii­li­diok­si­di­pääs­tö­jen perus­teel­la. Hiilijalanjäljen kaltaiset termit asettavat hinnan ja moraa­li­sen arvon kaikille ihmisen toimille pyö­räi­lys­tä yksi­löl­li­siin energiavalintoihin.Tällainen yhteis­mi­tal­li­nen vertailu on kuitenkin sokeaa yhteis­kun­nal­li­sel­le eriarvoisuudelle.

Kulttuuriantropologi Myanna Lahsen on tehnyt etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta ilmas­to­tie­tei­li­jöi­den parissa Yhdysvalloissa. Hän jakaa ilmas­to­tie­tei­li­jät kolmeen ryhmään sen mukaan, miten he suh­tau­tu­vat ilmas­ton­muu­tok­seen. Lahsenin tutkimus osoittaa, että ilmas­ton­muu­tos­ta epäi­le­vien tut­ki­joi­den kritiikki heijastaa paitsi rahoi­tuk­ses­ta ja sta­tuk­ses­ta käytävää kamp­pai­lua, myös tut­ki­ja­su­ku­pol­vien välistä kuilua – tekijöitä, jotka ovat luon­teel­taan sosio­kult­tuu­ri­sia. Objektiiviseksi väitetty ilmas­to­tie­de ei ole vapaa politiikasta.

Lahsen kannustaa myös muita ant­ro­po­lo­ge­ja tutkimaan mar­gi­naa­li­ses­sa asemassa olevien ihmis­ryh­mien sijaan talouden, poli­tii­kan ja tieteen val­lan­pi­tä­jiä. Hän muis­tut­taa, että näiden ryhmien käsissä lepäävät ilmas­ton­muu­tos­ta koskevat päätökset. Niin sanottu “studying up” ‑tut­ki­muso­te ei kui­ten­kaan ole uusi ilmiö — ant­ro­po­lo­gi Laura Nader perään­kuu­lut­ti eliit­tei­hin ja val­lan­pi­tä­jiin kes­kit­ty­neen tut­ki­muk­sen tärkeyttä jo 1960-luvun lopulla.

Antropologialla ilmastonmuutosta vastaan

Antropologinen tutkimus perustuu pit­kä­ai­kai­seen osal­lis­tu­vaan havain­noin­tiin ja syväl­li­siin haas­tat­te­lui­hin. Nämä mene­tel­mät ovat omiaan sel­vit­tä­mään kuinka ilmas­ton­muu­tos­ta hah­mo­te­taan ja käsit­teel­lis­te­tään sekä taval­lis­ten ihmisten että val­lan­pi­tä­jien kes­kuu­des­sa. Kulutuspäätökset, sopeu­tu­mis­toi­men­pi­teet, ilmas­ton­muu­tos­hank­keet ja kan­sain­vä­li­nen ilmas­to­po­li­tiik­ka raken­tu­vat tämän ymmär­ryk­sen varaan.

Tulevaisuutemme suunta riippuu siitä, kuinka kas­vi­huo­ne­kaa­su­pääs­tö­jä onnis­tu­taan jatkossa rajoit­ta­maan ja millä tavoin sopeu­dum­me peruut­ta­mat­to­miin muu­tok­siin. Myös kes­kus­te­lu niin sanotusta reilusta siir­ty­mäs­tä eli päästöjen ja yhteis­kun­nal­li­sen eriar­voi­suu­den yhtä­ai­kai­ses­ta vähen­tä­mi­ses­tä on ensiar­voi­sen tärkeää. Nämä kaikki ovat kysy­myk­siä, jotka palau­tu­vat ihmi­syh­tei­sö­jen toi­min­taan. Luonnontieteellisen tut­ki­muk­sen lisäksi ilmas­ton­muu­tok­sen ymmär­tä­mi­nen, hil­lit­se­mi­nen ja sen seu­rauk­siin varau­tu­mi­nen tarvitsee siksi myös huma­nis­tis­ta ja yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­tä näkökulmaa.

  • Podcast-lukija: Nelly Staff 
  • Verkkotaittaja: Satu Myllymäki

Kirjoittaja

Jelena Salmi on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka tutkii muutosta, epävarmuutta ja sopeutumista. Hänen väitöskirjansa käsitteli kaupunkiuudistusta ja slummiasukkaiden pakkosiirtoja Intian Ahmedabadissa. Salmi työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, jossa tutkitaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa muuttoliikettä Intiassa ja Bangladeshissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Päätös kieltäytyä koronarokotteesta voi perustua moniin syihin. Huoli rokotteen mahdollisista haitoista sekä epäluottamus viranomaistoimijoita kohtaan on yleistä. Epäluottamuksen syvenemisen ja rokotekeskustelun polarisoitumisen ehkäisemiseksi on syytä pyrkiä ymmärtämään, mistä huoli ja kritiikki rokottamista kohtaan kumpuavat.