Myrskyn riepottelemia kaupunkeja, lieskojen nuolemia metsiä, helteessä hikoilevia kehoja. Ilmastonmuutos näkyy arkielämässämme esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden yleistymisenä. Viime vuosina laajat maastopalot ovat aiheuttaneet tuhoa muun muassa Australiassa, Yhdysvalloissa ja Amazonin sademetsässä. Kesällä 2021 metsäpalot roihusivat myös kotoisalla Kalajoellamme. Länsi-Euroopan tulvakatastrofi toi sekin ilmastonmuutoksen vaikutukset lähemmäs suomalaisten kotiovia.
Antropologi Thomas Hylland Eriksenin mukaan elämme ylikuumentuneessa maailmassa, jolla hän viittaa nopeatempoiseen ja hallitsemattomaan jälkimoderniin elämäntyyliin. Eriksenin mukaan tahti on kestämätön sekä ympäristölle että henkilökohtaiselle elämällemme.
Ilmastokriisin ytimessä on teollistuneissa yhteiskunnissa syvään juurtunut käsitys ihmisestä muusta luonnosta erillisenä, jalustalle korotettuna toimijana. Luonto nähdään tällöin rajattomana hyödykkeenä, joka alistetaan palvelemaan ihmisen yhä kasvavia tarpeita. Ilmastonmuutos liittyykin erottamattomasti rajattoman kasvun idealle rakentuvaan fossiilitalouteen ja kulutuskeskeisyyteen.
Kapitalistisen voitontavoittelun lisäksi ilmastonmuutos kytkeytyy myös kolonialistiseen riistoon, rasismiin ja eriarvoisuuteen. Siinä missä kaikki ihmiset paikkaan ja aikaan katsomatta eivät ole yhtä lailla vastuussa nykytilanteesta, myöskään ilmastonmuutoksen seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mustat ovat valkoisia haavoittuvampia ilmastonmuutoksen vaikutuksille taloudellisen eriarvoisuuden ja rakenteellisen rasismin vuoksi. Antropologinen tutkimusote lähestyykin ilmastonmuutosta yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia ei voida ymmärtää ilman kriittistä yhteiskunnallista analyysiä.
Juuret ympäristöantropologiassa
Antropologit ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita ihmisyhteisöjen ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta. Kysymykset siitä, kuinka ihmiset hyödyntävät ja muokkaavat elinympäristöään ja kuinka luonnonympäristö puolestaan vaikuttaa kulttuuriseen ja sosiaaliseen elämään, ovat olleet tieteenalan keskiössä läpi sen historian.
Ilmastonmuutoksen antropologian juuret ovat 1950–1970-lukujen varhaisessa ympäristöantropologiassa, joskin erikoisala ammentaa myös arkeologian ja ympäristöhistorian aloilla tehdystä tutkimuksesta. Historiallinen näkökulma osoittaa, että ihmiset ovat aina eläneet muuttuvissa ympäristöissä ja sopeutuneet muutoksiin esimerkiksi liikkumalla ja elinkeinoja vaihtelemalla. Nykyinen kriisi eroaa kuitenkin menneistä muutoksista merkittävällä tavalla – sen juuret ovat ihmisen toiminnassa.
Kulttuuriekologian perustajana tunnettu antropologi Julian Steward oli ensimmäisten joukossa kiinnostunut ihmisryhmien sopeutumisesta erilaisiin luonnonympäristöihin. Hän keskittyi Great Basinin alueella elävien Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimiseen selvittäen ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisyhteisöjen teknologiselle kehitykselle ja sosiaalisen organisoitumisen muodoille. Stewardin mukaan ympäristötekijät vaikuttavat olennaisesti kulttuuriseen kehitykseen.
Stewardin aikalainen Leslie White omaksui tiukan materialistisen lähestymistavan kulttuuriseen evoluutioon. Whiten mukaan sosiokulttuurinen elämä kehittyi teknologisten muutosten, erityisesti lisääntyneen energiankäytön myötä. Kun siirrytään lihasvoimasta eläinvoiman ja kasvien sitoman aurinkoenergian kautta energiantuotantoon fossiilisilla polttoaineilla ja ydinvoimalla, myös yhteiskunnat muuttuvat entistä monimutkaisemmiksi.
Nykypäivän ihmisen näkökulmasta Whiten teoria saattaa vaikuttaa kyseenalaiselta ja lyhytnäköiseltä, jopa vastuuttomalta. Hänen huomionsa energiankulutuksen ja sosiaalisen elämän yhteyksistä ovat kuitenkin edelleen relevantteja. Energian tuotannon ja kulutuksen antropologia onkin kasvava erikoisala, joka liittyy läheisesti ilmastonmuutoksen antropologiaan.
Esimerkiksi politiikan tutkija Timothy Mitchell on analysoinut energiainfrastruktuurien ja poliittisten järjestelmien välisiä suhteita. Mitchellin mukaan fossiiliset polttoaineet ovat mahdollistaneet jatkuvan kasvun ideaaliin nojaavan demokratian kehittymisen. Yksi hänen keskeisistä väittämistään on, että siirtymä työvoimaintensiivisestä hiilestä vain vähän työvoimaa vaativaan öljyyn on vaikuttanut työväenluokan poliittiseen järjestäytymiseen – “öljyn infrastruktuuri” on sidoksissa poliittisen vastarinnan heikentymiseen.
Keskittyminen energiaan liittyvään infrastruktuuriin tarjoaa kiinnostavan näkökulman ilmastonmuutoksen antropologeille. Nykyantropologeista esimerkiksi Annette Henning on tutkinut energiankulutusta ja kysynyt, miksi ruotsalaiset valitsevat tietyn energiamuodon talonsa lämmittämiseen. Hänen analyysinsä kiinnittää huomiota erilaisiin lämmityslaitteisiin fyysisinä ja esteettisinä esineinä osoittaen, että ihmiset eivät tee päätöksiään pelkkä taloudellinen hyöty mielessään. Esimerkiksi aurinkopaneeli on suuri ja näkyvä laite, kun taas pellettitakka sijaitsee sosiaalisen kanssakäymisen kannalta tärkeässä olohuoneessa. Tällaiset seikat vaikuttavat ihmisten energiaratkaisuihin. Henningin mukaan antropologit voivat vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen lisäämällä ymmärrystä siitä, kuinka uusiutuvaan energiaan suhtaudutaan ja kuinka sitä käytetään erilaisissa konteksteissa.
Kuva: Karsten Würth/Unsplash (CC BY 2.0)
Suunnannäyttäjänä Margaret Mead
Varsinainen ilmastonmuutoksen antropologia on erikoisalana uusi. Sen syntyä enteili antropologi Margaret Meadin koolle kutsuma konferenssi The Atmosphere: Endangered and Endangering vuonna 1975. Ilmastonmuutos ei ollut asialistalla, mutta konferenssissa käsiteltiin saastumista globaalina poliittisena haasteena. Meadiä siteerataan usein hänen lausunnostaan ”Meillä ei ole yhteiskuntaa, jos tuhoamme ympäristön”.
Ensimmäiset eksplisiittisesti ilmastonmuutokseen keskittyneet antropologiset tutkimukset julkaistiin 1990-luvulla. Antropologien Steve Rayner ja Elizabeth L. Malone editoima poikkitieteellinen artikkelikokoelma käsitteli ilmaston lämpenemisen uhkaa tarkoituksenaan täydentää hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raporttien luonnontieteellistä näkökulmaa. Nykyään IPCC:n raporttien kirjoittajiin lukeutuu myös antropologeja, mm. Susan Crate, Carla Roncoli ja Emilio F. Moran. Myös Itä-Suomen yliopiston maantieteen ja historian laitoksen dosentti Tero Mustonen kuuluu IPCC:n raportin pääkirjoittajiin.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmastonmuutoksen antropologia alkoi profiloitua omaksi erikoisalakseen. Vuosi 2009 toimi vedenjakajana – silloin julkaistiin kaksi merkittävää antropologista teosta, jotka toivat erikoisalan laajempaan tietoisuuteen.
Teoksista ensimmäinen oli lääketieteen antropologien Hans Baerin ja Merrill Singerin teos Global Warming and the Political Ecology of Health. Baer ja Singer tutkivat ilmastonmuutoksen vaikutuksia terveydelle osoittaen, että ne jakautuvat epätasaisesti: heikoimmassa asemassa olevat ihmiset kärsivät ilmastonmuutoksesta eniten. Näin ollen ilmastonmuutos kärjistää globaalia eriarvoisuutta.
Antropologien Susan Craten ja Mark Nuttallin toimittama laaja artikkelikokoelma Anthropology and Climate Change on toinen ilmastonmuutoksen antropologian merkkipaalu. Kokoelman kirjoittajat tutkivat artikkeleissaan kulttuurin ja ilmaston suhdetta eri aikakausina. He luotaavat myös paikallisia käsityksiä ja sopeutumista ilmastonmuutokseen eri puolilla maailmaa Kolumbiasta Tuvaluun ja Bangladeshista Sveitsin Alpeille.
Ilmastonmuutoksen ymmärtäminen
Nykypäivän ilmastonmuutoksen antropologiassa stewardilainen kulttuuriekologia ei ole yleinen lähestymistapa johtuen sen kapeasta kulttuurin määritelmästä. Kulttuurin ymmärtäminen mekanistisena ympäristöön sopeutumisena ei anna tilaa ihmisten ajatusten, tunteiden ja asenteiden tutkimukselle. Nykyään ilmastonmuutoksen antropologian valtavirran muodostaa interpretivistinen eli tulkinnallisuutta korostava perspektiivi.
Tulkinnallisen näkökulman tunnetuin edustaja on edellä mainittu Susan Crate, joka on tutkinut Siperian Sahan tasavallassa asuvien jakuuttien käsityksiä ja sopeutumista ilmastonmuutokseen. Craten keskeinen havainto on, että alkuperäiskansat saattavat käsitteellistää ilmastonmuutosta hyvin erilaisin tavoin. Esimerkiksi Craten tutkimien karjapaimenten maailmankuvan perustana oli legenda, joka kertoo kevään sarastaessa sarvensa pudottavasta “talvisonnista”. He ymmärtävät ja puhuvat ilmastonmuutoksesta tähän legendaan pohjaten: talvisonni ei enää saavukaan.
Craten mukaan tutkijoiden on oltava sensitiivisiä erilaisille tavoille hahmottaa ympäristössä ja ilmastossa ilmeneviä muutoksia – ilmastonmuutos on monelle käsitteenä vieras. Craten työstä on tehty populaari dokumenttielokuva The Anthropologist, jossa esiintyy myös Margaret Meadin tytär, kulttuuriantropologi Mary Catherine Bateson.
Antropologiselle tutkimukselle ominaista on syvällinen perehtyminen paikallisiin olosuhteisiin ja näkemyksiin. Alhaalta ylöspäin etenevä eli ns. ”bottom up” -tutkimus tuottaa tärkeää tietoa siitä, millaiset ilmastotoimet voisivat olla toimivia juuri kyseisessä kontekstissa ja kuinka vaikkapa ilmastonmuutoksesta tiedottaminen tai katastrofiapu kannattaa käytännössä järjestää.
Konkreettisia kysymyksiä luodataan myös antropologi Sirpa Tenhusen johtamassa ENDISSA-hankkeessa, joka keskittyy ilmastomuuttoliikkeeseen Intiassa ja Bangladeshissa. Hankkeen tutkijat Dayabati Roy, Mohammed Jasim Uddin ja Jelena Salmi selvittävät, kuinka ihmiset hahmottavat ilmastonmuutosta ja kamppailevat oikeuksistaan kestäviin elinkeinoihin. Hankkeessa pohditaan myös esimerkkejä hyvistä hallinnollisista toimintatavoista ja käytännöistä liittyen ilmastomuuttoliikkeeseen.
Kriittinen ilmastonmuutoksen antropologia
Tulkinnallisen perspektiivin rinnalla ja osin limittäin kulkee poliittisen ekologian ja globaalin poliittisen talouden tutkimusperinteistä ammentava kriittinen antropologinen tutkimus. Kriittinen perspektiivi pureutuu valtaan ja sen epätasaiseen jakautumiseen. Usein analyysin kohteena ovat erilaiset ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ja hillintään liittyvät hankkeet kehittyvissä maissa.
Esimerkiksi ympäristöantropologi Camelia Dewan on tutkinut ilmastonmuutokseen sopeutumiseen tähtääviä projekteja Bangladeshin rannikolla. Hän osoittaa, että monet kehitysprojektit uusintavat koloniaaliselta ajalta periytyviä tuhoisia käytänteitä keskittyessään esimerkiksi kiinteiden tulvavallien rakentamiseen. Tulvavallit aiheuttavat vesireittien liettymistä ja paradoksaalisesti lisäävät tulvia. Dewanin mukaan tällaiset kehityskulut pahentavat ilmastoriskejä ja syventävät rakenteellista epätasa-arvoa ilmastonmuutokseen sopeutumisen nimissä.
Antropologi ja kehitystutkija Anu Lounela on tutkinut ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävän projektin ympärillä käytävää kamppailua Indonesian Kalimantanilla. Hänen etnografinen tutkimuksensa osoittaa yhtäältä, kuinka ilmastonmuutokseen liittyvät globaalit puhetavat ja käytännöt omaksutaan osaksi paikallista ymmärrystä ja kuinka niitä toisaalta haastetaan paikallisiin arvoihin ja toimintamalleihin vedoten. Lounelan tutkimus on oiva esimerkki antropologisen analyysin kyvystä navigoida paikallisten näkemysten ja globaalien keskustelujen välillä.
Kriittistä tutkimusotetta edustavat myös Baer ja Singer. He ovat kehittäneet näkemyksen radikaalista ilmastoantropologiasta, joka haastaa globaalin kapitalismin. Baerin ja Singerin mukaan ekologisesti kestävä ja sosiaalisesti oikeudenmukainen maailma ei ole mahdollinen, ellemme luovu kapitalistisesta talous- ja yhteiskuntajärjestelmästä. He tarjoavat tilalle ekososialistista järjestelmää, jossa taloudellinen toiminta tähtää ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen voitontavoittelun sijaan.
Kuva: Matt Artz/Unsplash (CC BY 2.0)
Ilmastotieteen ja -politiikan etnografiaa
Filosofi ja ekologi Timothy Morton on kirjoittanut ilmastonmuutoksesta hyperobjektina. Hänen mukaansa ilmastonmuutos on niin monimutkainen ja abstrakti asia, että meidän on vaikea saada siitä otetta. Pystymme havaitsemaan ilmastonmuutoksen ainoastaan sen seurausten muodossa – tulvina ja tulipaloina – sekä erilaisina tieteen, politiikan ja median puhetapoina ja mallinnuksina. Nämä kaikki vaikuttavat ihmisten ymmärrykseen siitä, mitä ilmastonmuutos on ja kuinka siihen pitäisi suhtautua.
Viime vuosina ilmastonmuutoksen antropologia on alkanut keskittyä ilmastotiedon tuotannon ja ilmastopolitiikan analyysiin. Esimerkiksi antropologi Steffen Dalsgaard on tutkinut Kioton pöytäkirjan käynnistämän päästökaupan ympärillä käytävää poliittista ja taloudellista keskustelua. Dalsgaardin mukaan hiilestä on tullut yleinen mittatikku, joka mahdollistaa hyvin erilaisten ihmistoiminnan muotojen moraalisen vertailun niiden tuottamien hiilidioksidipäästöjen perusteella. Hiilijalanjäljen kaltaiset termit asettavat hinnan ja moraalisen arvon kaikille ihmisen toimille pyöräilystä yksilöllisiin energiavalintoihin.Tällainen yhteismitallinen vertailu on kuitenkin sokeaa yhteiskunnalliselle eriarvoisuudelle.
Kulttuuriantropologi Myanna Lahsen on tehnyt etnografista tutkimusta ilmastotieteilijöiden parissa Yhdysvalloissa. Hän jakaa ilmastotieteilijät kolmeen ryhmään sen mukaan, miten he suhtautuvat ilmastonmuutokseen. Lahsenin tutkimus osoittaa, että ilmastonmuutosta epäilevien tutkijoiden kritiikki heijastaa paitsi rahoituksesta ja statuksesta käytävää kamppailua, myös tutkijasukupolvien välistä kuilua – tekijöitä, jotka ovat luonteeltaan sosiokulttuurisia. Objektiiviseksi väitetty ilmastotiede ei ole vapaa politiikasta.
Lahsen kannustaa myös muita antropologeja tutkimaan marginaalisessa asemassa olevien ihmisryhmien sijaan talouden, politiikan ja tieteen vallanpitäjiä. Hän muistuttaa, että näiden ryhmien käsissä lepäävät ilmastonmuutosta koskevat päätökset. Niin sanottu “studying up” -tutkimusote ei kuitenkaan ole uusi ilmiö – antropologi Laura Nader peräänkuulutti eliitteihin ja vallanpitäjiin keskittyneen tutkimuksen tärkeyttä jo 1960-luvun lopulla.
Kuva: Callum Shaw/Unsplash (CC BY 2.0)
Antropologialla ilmastonmuutosta vastaan
Antropologinen tutkimus perustuu pitkäaikaiseen osallistuvaan havainnointiin ja syvällisiin haastatteluihin. Nämä menetelmät ovat omiaan selvittämään kuinka ilmastonmuutosta hahmotetaan ja käsitteellistetään sekä tavallisten ihmisten että vallanpitäjien keskuudessa. Kulutuspäätökset, sopeutumistoimenpiteet, ilmastonmuutoshankkeet ja kansainvälinen ilmastopolitiikka rakentuvat tämän ymmärryksen varaan.
Tulevaisuutemme suunta riippuu siitä, kuinka kasvihuonekaasupäästöjä onnistutaan jatkossa rajoittamaan ja millä tavoin sopeudumme peruuttamattomiin muutoksiin. Myös keskustelu niin sanotusta reilusta siirtymästä eli päästöjen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden yhtäaikaisesta vähentämisestä on ensiarvoisen tärkeää. Nämä kaikki ovat kysymyksiä, jotka palautuvat ihmisyhteisöjen toimintaan. Luonnontieteellisen tutkimuksen lisäksi ilmastonmuutoksen ymmärtäminen, hillitseminen ja sen seurauksiin varautuminen tarvitsee siksi myös humanistista ja yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa.
Tekijät
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaittaja: Satu Myllymäki
