Kävelen pitkästä aikaa Helsingin keskustan läpi, ohi yliopiston keskustakampuksen. Olen matkalla haastattelemaan tutkija Marja-Liisa Honkasaloa, jonka meriittilista on vaikuttava. Hän on lääketieteellisen antropologian ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistosta, joka on perustanut Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön Turun yliopistoon sekä lääketieteellisen antropologian opintokokonaisuudet Turkuun ja Helsinkiin. Honkasalo on urallaan toiminut tutkijana Harvardissa sekä professorina muun muassa Rooman La Sapienzan ja Linköpingin yliopistoissa.
Lääketieteellinen antropologia on antropologian erikoisala, joka tarkastelee laajasti erilaisia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä kulttuurisia käytäntöjä ja merkityksiä. Honkasalo on tutkinut pitkällä urallaan esimerkiksi sairauden kulttuurisia ilmenemismuotoja, kivun kokemusta, mielen rajoja ja kuolemaa.
Tapaan Honkasalon lounaan merkeissä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kahvilassa. Hän päivittelee syksyn tehneen tehtävänsä, kun vielä muutama viikko sitten niin eloisa terassi loistaa tyhjyyttään. Siirrymme sisälle tunnelmalliseen kahvilaan, jossa pääsen kuulemaan kuinka Honkasalo on onnistunut urallaan sovittamaan yhteen kaksi erilaista tieteellistä maailmaa – lääketieteen ja antropologian.
Marja-Liisa Honkasalo. Kuva: Antero Honkasalo
Kahden kulttuurin välissä
”Lääketiede on muodostunut minulle enemmissä määrin tutkimuskentäksi. Jotta pystyy liikkumaan näiden maailmojen välillä, pitää todella olla kaksikielinen.”
Lääketieteellisen koulutuksen saaneena antropologina Honkasalo tuntee paitsi molempien alojen kielen myös tieteenväliset erot. Hän kuvailee lääketieteellisen tutkimuksen piiriä suljetuksi kokonaisuudeksi, jossa ei ole tilaa perinpohjaiselle kysymiselle.
”Sehän on hirveän hienoa mitä kaikkea lääketiede pystyy tekemään. Samaan aikaan siivu, jonka lääketiede leikkaa ihmisen elämästä ja jota se tutkii tarkasti, on hyvin ohut. Minua kiinnostaa juuri se siivun viereen, yli ja rajoille jäävä osa.”
Antropologian avulla Honkasalo on oppinut kyseenalaistamaan niitä itsestäänselvyyksiä, joita lääketieteessä perinteisesti otetaan annettuna. Arkielämässä näiden oletusten ja asenteiden purkaminen on silti hankalaa. Lääketieteen yhteiskunnallinen asema on vahva ja tieteenalan omanarvontunto korkea. Antropologian esittämiä kysymyksiä ei aina oteta vakavasti.
Honkasalo antaa esimerkin plasebovaikutuksesta. Plasebolla viitataan arkisessa keskustelussa usein aineeseen, joka ei sisällä vaikuttavaa lääkeainetta mutta saa silti aikaan erilaisia psykologisia ja fysiologisia vaikutuksia. Alunperin lääketieteen historiassa sana plasebo, latinaksi placere, on tarkoittanut miellyttämistä. Lääkkeen sijaan koko hoitotapahtumaa voidaan tarkastella kulttuurisena käytäntönä, jolla on vaikutusta potilaan paranemiseen.
”Tiedetään, että huikean lääketieteellisen teknologian jäsentämä hoito ei välttämättä saa aikaan yhtä hyviä tuloksia kuin hoito, jossa on mukana potilasta huomioiva ja arvostava asenne. Silti sellaisten asioiden kuten hoitotapahtumassa tapahtuvan vuorovaikutuksen pariin ei useinkaan pysähdytä.”
Honkasalo toteaa, että vastaavia ihmisten arkielämässä tunnistettavia ilmiöitä harvoin otetaan lääketieteen kentässä vakavasti siten, että niiden ympärille muodostuisi tutkimusprojekteja tai käytännön kokeiluja. Kulttuuriset asenteet ja rakenteet vaikuttavat esimerkiksi sen taustalla minkälaiset tutkimuskysymykset nähdään rahoittamisen arvoisina ja joiden pohjalta voi siten syntyä merkittävää toimintaa.
Lääketieteellisen väitöskirjan parista kenttätyöhön
Honkasalon ensikohtaaminen antropologian kanssa tapahtui lääketieteen väitöskirjaa kirjoittaessa. Aluksi väitöskirjan tutkimuskysymys oli vahvasti lääketieteellinen. Se lähestyi Suomessa tehtaassa työskentelevien ihmisten, erityisesti naisten, kokemia sairauden ja stressin oireita kyselytutkimuksen avulla.
Honkasaloa kiinnosti ensisijaisesti se, miten sukupuoli vaikuttaa oireiden kokemiseen ja niistä ilmoittamiseen. Kyselyaineiston jakaumia analysoidessaan Hän koki, ettei aineisto vastaa riittävästi hänen esittämäänsä tutkimuskysymykseen.
”Minusta tuntui, että joko he vastaavat väärin tai minä esitän vääriä kysymyksiä. Se oli nuoren tutkijan intuitiivinen olo siitä, että kaksi eri maailmaa eivät kohtaa. Siinä vaiheessa tutkimusta minulla oli myös suunnattoman hyvä onni, sillä väitöskirjani ohjaaja, professori Kettil Bruun kehotti minua menemään kyseiseen tehtaaseen ja ottamaan selvää mistä tämä tunne voisi olla peräisin.”
Työskennellessään naisten kanssa tehtaan liukuhihnalla ja kuunnellessaan heidän keskustelujaan, Honkasalo löysi vihdoin vastauksia kysymyksiinsä. Hänelle selvisi miten ihmiset selittävät vointiaan ja kuinka nämä kokemukset tehdään merkitykselliseksi osaksi omaa elämää. Etnografisen aineiston kautta mukaan tuli myös antropologinen teoria.
”Lähdin kysymään väitöskirjassa sitä, mikä tekee oireista merkityksellisiä. Tutustuin [lääketieteellisen antropologian pioneeri] Arthur Kleinmanin teorioihin merkityskeskeisestä antropologiasta ja huomasin, että omille huomioilleni on olemassa teoriaperustansa.”
Myöhemmin hän otti Kleinmaniin yhteyttä ja tämä kutsui Honkasalon vierailevaksi tutkijaksi Harvardiin. Ovi lääketieteellisen antropologian tielle oli auennut.
Tutkimuskysymyksiä, jotka vievät mennessään
Honkasalo on tutkinut urallaan monia syvälle ihmisyyteen pureutuvia kysymyksiä. Isoja tutkimusprojekteja ovat olleet Suomen Akatemian rahoittamat tutkimushankkeet Expressions of Suffering, Hauras toimijuus, Mieli ja toinen sekä Koneen säätiön rahoittama Ruumis ja toinen.
Näiden teemojen parissa Honkasalo on myös toimittanut erikoisnumeroita Suomen Antropologiin ja kirjoittanut AntroBlogiin muun muassa terveydenhuollon valinnanvapaudesta sekä ihmisten kummista kokemuksista. Mutta mistä Honkasalo tunnistaa mielenkiintoiset tutkimuskysymykset?
”Prosessissa, jossa tutkimuskysymykset muodostuvat, pitää olla paljon uteliaisuutta mukana. Täytyy olla hereillä ja huomata ikään kuin kokonaisuutta ‘häiritsevät’ ja siihen oudolla tavalla sopimattomat ilmiöt, koska juuri sellaisista voi saada paljon irti. Kun herää sellainen tunne, että ‘apua, tämä on tosi kiinnostavaa ja tällaista ei ole kukaan ihan juuri tällä tavalla tutkinut’, on siitä hyvä lähteä eteenpäin.”
Ollessaan Länsi-Afrikassa tutkimassa äitien malariakäsityksiä Honkasalo oli läsnä monissa parantamis- ja possessiorituaaleissa, joissa yksilön ruumiin ja elämän rajat olivat häilyviä. Alkuperäinen tutkimuskysymys johdatti toiseen ja hän päätyi pohtimaan tarkemmin miten elämän ja kuoleman välinen raja määritellään kulttuurisesti.
”Länsimaisissa kulttuureissa raja kuoleman ja elämän välillä on hyvin kliininen, tarkka ja puhdas. Se paikannetaan yksilökeskeisesti ihmisen aivoihin ja sen neuraalisiin prosesseihin. Mutta mieli sijaitsee myös muualla ja edelleen suurimmassa osassa maailman kulttuureita elämän ja kuoleman mielletään ikään kuin liukuvan toisiinsa.”
Saatuaan Mieli ja toinen -hankkeelle Suomen Akatemian rahoituksen Honkasalo alkoi tarkemmin tutkia mielen kulttuuriseen määrittelyyn sekä euroamerikkalaisen lääketieteen oletuksiin liittyviä kysymyksiä. Tutkimuksen painopisteeksi nousi monien ihmisten kokemat, arkijärjen ylittävät kummat kokemukset, jotka lääketiede usein sivuuttaa epätieteellisinä.
”Länsimaisessa mielentutkimuksessa ja lääketieteessä laajemmin on tapana sulkea nämä kaikki kummat tapahtumat tieteen ulkopuolelle. Koska kaksijakoinen käsitys normaalista ei mahdollista väliin jäävää, kokemukset patologisoidaan eli määritellään sairauksiksi heti vaikka niistä ei olisi vielä kovinkaan paljon näyttöä. Tutkimuskysymyksinä ne kuitenkin haastavat käsityksiä mielestä.”
Honkasalo korostaa, että tutkimusta tehdessä on tärkeää jättää tilaa muutoksille ja mahdollisuudelle vastata uudenlaisiin kysymyksiin. Hän toivoo, että se tulee olemaan mahdollista myös jatkossa.
”Antropologia on siitä ihana tieteenala, että se on rakentunut tämän kysymisen mahdollisuuden ympärille. Se kantaa mukanaan myötäsyntyistä kysymisen mahdollisuutta.”
Asiantuntijuuden moninaiset puolet
Tutkijan työ on paitsi itse tutkimuksen tekemistä, opiskelijoiden opettamista ja ohjaustyötä myös vuorovaikutusta erilaisissa tieteen rajapinnoissa. Honkasalolle keskeinen osa työtä on julkiseen keskusteluun osallistuminen sekä vuorovaikutus tiedon tuottamiseen osallistuneiden ihmisten kanssa.
Kokemusperäinen tiedeviestintä on esimerkki tieteen rajapinnoilla toimimisesta. Mieli ja toinen -hankkeen yhteydessä perustettu Kummastus-foorumi tarjoaa keskustelukanavan kummia kokeneiden ihmisten ja tutkijoiden välille.
”Ihmiset ovat kokeneet, että heitä ei ole kuultu kun he puhuvat kummista kokemuksistaan ja he toivovat yhteyttä tutkijoihin. Me otimme tämän tosissaan ja siksi halusimme luoda paitsi antropologisen tietopankin kummista kokemuksista eri aikoina ja eri paikoissa myös keskusteluyhteyden tutkijoiden ja kokijoiden välille. Näin ihmiset saavat tukea kokemuksilleen.”
Tutkimuksen tekeminen on asioiden ja ilmiöiden näkyväksi tekemistä. Honkasalo kokee, että on tärkeää pyrkiä hyödyntämään akateemista osaamistaan stigman lievittämiseen ja ihmisten aseman parantamiseen.
Yliopisto muutoksessa
Urallaan Honkasalo on nähnyt lukuisia yliopistokentällä tapahtuneita muutoksia ja niiden seuraukset. Nykyään tutkijoiden aika kuluu enemmissä määrin erilaisten ulkopuolisten rahoitushakemusten tekemiseen yliopistoille, omille projekteille ja jatko-opiskelijoille. Lisäksi yhteisöllisyys on vähentynyt.
”Ennen sai helpommin rahoitusta toisten tutkijoiden tapaamista varten ja sillä tavalla pystyimme perustamaan jotakin uutta. Se oli kuin oltaisiin eletty ihan eri aikaa, vaikka ei siitä ole kuin muutama kymmenen vuotta.”
Honkasalo oli mukana perustamassa laadullisen tutkimuksen ja lääketieteellisen antropologian verkostoja sekä naistutkimusta (nykyistä sukupuolentutkimusta) Suomeen. Verkostoissa käydyt keskustelut olivat keskeisiä tieteenalojen kehitykselle, sillä alan opettajia ei maasta vielä tuolloin löytynyt.
”Ihmisten tapaaminen ja siitä syntyvä ajatusten vaihto mahdollistaa julkisen tilan ja uuden mielenkiintoisen tutkimuksen syntymisen. Kun tältä luovan kysymisen mahdollisuudelta leikataan siivet, mitä tutkimuksesta jää jäljelle?”
Kysyn Honkasalolta, mikä saa hänet jatkamaan tutkijan uralla kaikesta huolimatta. Hän hymyilee ja kertoo antropologian olevan kutsumusammatti, johon sitoutuminen on merkinnyt hänelle paljon ja tarjonnut monipuolisia mahdollisuuksia.
”Antropologin työ abstraktin tieteellisen vuorovaikutuskentän ja toisaalta ihmisten elämän arjen pienten ja kummallisten asioiden kanssa toimivan etnografisen kentän parissa pitää virkeänä ja uteliaana. Antropologiassa on aina läsnä uuden syntymisen mahdollisuus.”
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Sara Kettunen
- Artikkelikuva: Pixabay (Pixabay licence)
Lukemista
- Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski 2017: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. SKS.
- Marja-Liisa Honkasalo 2008: Reikä sydämessä – sairaus pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Vastapaino.
