Kentällä lääketieteessä

Kokemukset ter­vey­des­tä ja sai­rau­des­ta eivät ole kaik­kial­la saman­kal­tai­sia. Työkentällä-haas­tat­te­lus­sa pitkän uran tehnyt lääkäri ja ant­ro­po­lo­gi Marja-Liisa Honkasalo kertoo, miksi lää­ke­tie­de tarjosi hänelle liian kapean näkö­kul­man ihmiselämään.

Kävelen pitkästä aikaa Helsingin keskustan läpi, ohi yli­opis­ton kes­kus­ta­kam­puk­sen. Olen matkalla haas­tat­te­le­maan tutkija Marja-Liisa Honkasaloa, jonka meriit­ti­lis­ta on vai­kut­ta­va. Hän on lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian ja sosio­lo­gian dosentti Helsingin yli­opis­tos­ta, joka on perus­ta­nut Kulttuurin ja terveyden tut­ki­musyk­si­kön Turun yli­opis­toon sekä lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian opin­to­ko­ko­nai­suu­det Turkuun ja Helsinkiin. Honkasalo on urallaan toiminut tutkijana Harvardissa sekä pro­fes­so­ri­na muun muassa Rooman La Sapienzan ja Linköpingin yliopistoissa.

Lääketieteellinen ant­ro­po­lo­gia on ant­ro­po­lo­gian eri­koi­sa­la, joka tar­kas­te­lee laajasti erilaisia ter­vey­teen ja hyvin­voin­tiin liittyviä kult­tuu­ri­sia käy­tän­tö­jä ja mer­ki­tyk­siä. Honkasalo on tutkinut pitkällä urallaan esi­mer­kik­si sairauden kult­tuu­ri­sia ilme­ne­mis­muo­to­ja, kivun kokemusta, mielen rajoja ja kuolemaa. 

Tapaan Honkasalon lounaan merkeissä Kaisaniemen kas­vi­tie­teel­li­sen puutarhan kah­vi­las­sa. Hän päi­vit­te­lee syksyn tehneen teh­tä­vän­sä, kun vielä muutama viikko sitten niin eloisa terassi loistaa tyh­jyyt­tään. Siirrymme sisälle tun­nel­mal­li­seen kahvilaan, jossa pääsen kuulemaan kuinka Honkasalo on onnis­tu­nut urallaan sovit­ta­maan yhteen kaksi erilaista tie­teel­lis­tä maailmaa – lää­ke­tie­teen ja antropologian.

Marja-Liisa Honkasalo. Kuva: Antero Honkasalo

Kahden kulttuurin välissä

”Lääketiede on muo­dos­tu­nut minulle enemmissä määrin tut­ki­mus­ken­täk­si. Jotta pystyy liik­ku­maan näiden maa­il­mo­jen välillä, pitää todella olla kaksikielinen.”

Lääketieteellisen kou­lu­tuk­sen saaneena ant­ro­po­lo­gi­na Honkasalo tuntee paitsi molempien alojen kielen myös tie­teen­vä­li­set erot. Hän kuvailee lää­ke­tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen piiriä sul­je­tuk­si koko­nai­suu­dek­si, jossa ei ole tilaa perin­poh­jai­sel­le kysymiselle.

”Sehän on hirveän hienoa mitä kaikkea lää­ke­tie­de pystyy tekemään. Samaan aikaan siivu, jonka lää­ke­tie­de leikkaa ihmisen elämästä ja jota se tutkii tarkasti, on hyvin ohut. Minua kiin­nos­taa juuri se siivun viereen, yli ja rajoille jäävä osa.”

Antropologian avulla Honkasalo on oppinut kysee­na­lais­ta­maan niitä itses­tään­sel­vyyk­siä, joita lää­ke­tie­tees­sä perin­tei­ses­ti otetaan annettuna. Arkielämässä näiden oletusten ja asen­tei­den pur­ka­mi­nen on silti hankalaa. Lääketieteen yhteis­kun­nal­li­nen asema on vahva ja tie­tee­na­lan oma­nar­von­tun­to korkea. Antropologian esittämiä kysy­myk­siä ei aina oteta vakavasti.

Honkasalo antaa esimerkin pla­se­bo­vai­ku­tuk­ses­ta. Plasebolla viitataan arkisessa kes­kus­te­lus­sa usein aineeseen, joka ei sisällä vai­kut­ta­vaa lää­ke­ai­net­ta mutta saa silti aikaan erilaisia psy­ko­lo­gi­sia ja fysio­lo­gi­sia vai­ku­tuk­sia. Alunperin lää­ke­tie­teen his­to­rias­sa sana plasebo, latinaksi placere, on tar­koit­ta­nut miel­lyt­tä­mis­tä. Lääkkeen sijaan koko hoi­to­ta­pah­tu­maa voidaan tar­kas­tel­la kult­tuu­ri­se­na käy­tän­tö­nä, jolla on vai­ku­tus­ta potilaan paranemiseen.

”Tiedetään, että huikean lää­ke­tie­teel­li­sen tek­no­lo­gian jäsentämä hoito ei vält­tä­mät­tä saa aikaan yhtä hyviä tuloksia kuin hoito, jossa on mukana potilasta huomioiva ja arvostava asenne. Silti sel­lais­ten asioiden kuten hoi­to­ta­pah­tu­mas­sa tapah­tu­van vuo­ro­vai­ku­tuk­sen pariin ei useinkaan pysähdytä.”

Honkasalo toteaa, että vastaavia ihmisten arkie­lä­mäs­sä tun­nis­tet­ta­via ilmiöitä harvoin otetaan lää­ke­tie­teen kentässä vakavasti siten, että niiden ympärille muo­dos­tui­si tut­ki­mus­pro­jek­te­ja tai käytännön kokeiluja. Kulttuuriset asenteet ja rakenteet vai­kut­ta­vat esi­mer­kik­si sen taustalla min­kä­lai­set tut­ki­mus­ky­sy­myk­set nähdään rahoit­ta­mi­sen arvoisina ja joiden pohjalta voi siten syntyä mer­kit­tä­vää toimintaa.

Lääketieteellisen väitöskirjan parista kenttätyöhön

Honkasalon ensi­koh­taa­mi­nen ant­ro­po­lo­gian kanssa tapahtui lää­ke­tie­teen väi­tös­kir­jaa kir­joit­taes­sa. Aluksi väi­tös­kir­jan tut­ki­mus­ky­sy­mys oli vahvasti lää­ke­tie­teel­li­nen. Se lähestyi Suomessa tehtaassa työs­ken­te­le­vien ihmisten, eri­tyi­ses­ti naisten, kokemia sairauden ja stressin oireita kyse­ly­tut­ki­muk­sen avulla. 

Honkasaloa kiinnosti ensi­si­jai­ses­ti se, miten sukupuoli vaikuttaa oireiden koke­mi­seen ja niistä ilmoit­ta­mi­seen. Kyselyaineiston jakaumia ana­ly­soi­des­saan Hän koki, ettei aineisto vastaa riit­tä­väs­ti hänen esit­tä­mään­sä tutkimuskysymykseen.

”Minusta tuntui, että joko he vastaavat väärin tai minä esitän vääriä kysy­myk­siä. Se oli nuoren tutkijan intui­tii­vi­nen olo siitä, että kaksi eri maailmaa eivät kohtaa. Siinä vaiheessa tut­ki­mus­ta minulla oli myös suun­nat­to­man hyvä onni, sillä väi­tös­kir­ja­ni ohjaaja, pro­fes­so­ri Kettil Bruun kehotti minua menemään kyseiseen teh­taa­seen ja ottamaan selvää mistä tämä tunne voisi olla peräisin.”

Työskennellessään naisten kanssa tehtaan liu­ku­hih­nal­la ja kuun­nel­les­saan heidän kes­kus­te­lu­jaan, Honkasalo löysi vihdoin vas­tauk­sia kysy­myk­siin­sä. Hänelle selvisi miten ihmiset selit­tä­vät vointiaan ja kuinka nämä koke­muk­set tehdään mer­ki­tyk­sel­li­sek­si osaksi omaa elämää. Etnografisen aineiston kautta mukaan tuli myös ant­ro­po­lo­gi­nen teoria.

”Lähdin kysymään väi­tös­kir­jas­sa sitä, mikä tekee oireista mer­ki­tyk­sel­li­siä. Tutustuin [lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian pioneeri] Arthur Kleinmanin teo­rioi­hin mer­ki­tys­kes­kei­ses­tä ant­ro­po­lo­gias­ta ja huomasin, että omille huo­mioil­le­ni on olemassa teoriaperustansa.”

Myöhemmin hän otti Kleinmaniin yhteyttä ja tämä kutsui Honkasalon vie­rai­le­vak­si tut­ki­jak­si Harvardiin. Ovi lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian tielle oli auennut.

Tutkimuskysymyksiä, jotka vievät mennessään

Honkasalo on tutkinut urallaan monia syvälle ihmi­syy­teen pureu­tu­via kysy­myk­siä. Isoja tut­ki­mus­pro­jek­te­ja ovat olleet Suomen Akatemian rahoit­ta­mat tut­ki­mus­hank­keet Expressions of Suffering, Hauras toimijuus, Mieli ja toinen sekä Koneen säätiön rahoit­ta­ma Ruumis ja toinen. 

Näiden teemojen parissa Honkasalo on myös toi­mit­ta­nut eri­kois­nu­me­roi­ta Suomen Antropologiin ja kir­joit­ta­nut AntroBlogiin muun muassa ter­vey­den­huol­lon valin­nan­va­pau­des­ta sekä ihmisten kummista koke­muk­sis­ta. Mutta mistä Honkasalo tunnistaa mie­len­kiin­toi­set tutkimuskysymykset?

”Prosessissa, jossa tut­ki­mus­ky­sy­myk­set muo­dos­tu­vat, pitää olla paljon ute­liai­suut­ta mukana. Täytyy olla hereillä ja huomata ikään kuin koko­nai­suut­ta ‘häi­rit­se­vät’ ja siihen oudolla tavalla sopi­mat­to­mat ilmiöt, koska juuri sel­lai­sis­ta voi saada paljon irti. Kun herää sellainen tunne, että ‘apua, tämä on tosi kiin­nos­ta­vaa ja tällaista ei ole kukaan ihan juuri tällä tavalla tutkinut’, on siitä hyvä lähteä eteenpäin.”

Ollessaan Länsi-Afrikassa tut­ki­mas­sa äitien mala­ria­kä­si­tyk­siä Honkasalo oli läsnä monissa paran­ta­mis- ja pos­ses­sio­ri­tu­aa­leis­sa, joissa yksilön ruumiin ja elämän rajat olivat häilyviä. Alkuperäinen tut­ki­mus­ky­sy­mys johdatti toiseen ja hän päätyi pohtimaan tarkemmin miten elämän ja kuoleman välinen raja mää­ri­tel­lään kulttuurisesti.

”Länsimaisissa kult­tuu­reis­sa raja kuoleman ja elämän välillä on hyvin kliininen, tarkka ja puhdas. Se pai­kan­ne­taan yksi­lö­kes­kei­ses­ti ihmisen aivoihin ja sen neu­raa­li­siin pro­ses­sei­hin. Mutta mieli sijaitsee myös muualla ja edelleen suu­rim­mas­sa osassa maailman kult­tuu­rei­ta elämän ja kuoleman miel­le­tään ikään kuin liukuvan toisiinsa.”

Saatuaan Mieli ja toinen ‑hank­keel­le Suomen Akatemian rahoi­tuk­sen Honkasalo alkoi tarkemmin tutkia mielen kult­tuu­ri­seen mää­rit­te­lyyn sekä euroa­me­rik­ka­lai­sen lää­ke­tie­teen ole­tuk­siin liittyviä kysy­myk­siä. Tutkimuksen pain­opis­teek­si nousi monien ihmisten kokemat, arki­jär­jen ylittävät kummat koke­muk­set, jotka lää­ke­tie­de usein sivuuttaa epätieteellisinä.

”Länsimaisessa mie­len­tut­ki­muk­ses­sa ja lää­ke­tie­tees­sä laajemmin on tapana sulkea nämä kaikki kummat tapah­tu­mat tieteen ulko­puo­lel­le. Koska kak­si­ja­koi­nen käsitys nor­maa­lis­ta ei mah­dol­lis­ta väliin jäävää, koke­muk­set pato­lo­gi­soi­daan eli mää­ri­tel­lään sai­rauk­sik­si heti vaikka niistä ei olisi vielä kovinkaan paljon näyttöä. Tutkimuskysymyksinä ne kuitenkin haastavat käsi­tyk­siä mielestä.”

Honkasalo korostaa, että tut­ki­mus­ta tehdessä on tärkeää jättää tilaa muu­tok­sil­le ja mah­dol­li­suu­del­le vastata uuden­lai­siin kysy­myk­siin. Hän toivoo, että se tulee olemaan mah­dol­lis­ta myös jatkossa.

”Antropologia on siitä ihana tie­tee­na­la, että se on raken­tu­nut tämän kysymisen mah­dol­li­suu­den ympärille. Se kantaa mukanaan myö­tä­syn­tyis­tä kysymisen mahdollisuutta.”

Asiantuntijuuden moninaiset puolet

Tutkijan työ on paitsi itse tut­ki­muk­sen tekemistä, opis­ke­li­joi­den opet­ta­mis­ta ja ohjaus­työ­tä myös vuo­ro­vai­ku­tus­ta eri­lai­sis­sa tieteen raja­pin­nois­sa. Honkasalolle keskeinen osa työtä on julkiseen kes­kus­te­luun osal­lis­tu­mi­nen sekä vuo­ro­vai­ku­tus tiedon tuot­ta­mi­seen osal­lis­tu­nei­den ihmisten kanssa.

Kokemusperäinen tie­de­vies­tin­tä on esimerkki tieteen raja­pin­noil­la toi­mi­mi­ses­ta. Mieli ja toinen ‑hankkeen yhtey­des­sä perus­tet­tu Kummastus-foorumi tarjoaa kes­kus­te­lu­ka­na­van kummia koke­nei­den ihmisten ja tut­ki­joi­den välille.

”Ihmiset ovat kokeneet, että heitä ei ole kuultu kun he puhuvat kummista koke­muk­sis­taan ja he toivovat yhteyttä tut­ki­joi­hin. Me otimme tämän tosissaan ja siksi halusimme luoda paitsi ant­ro­po­lo­gi­sen tie­to­pan­kin kummista koke­muk­sis­ta eri aikoina ja eri paikoissa myös kes­kus­te­lu­yh­tey­den tut­ki­joi­den ja koki­joi­den välille. Näin ihmiset saavat tukea kokemuksilleen.”

Tutkimuksen tekeminen on asioiden ja ilmiöiden näkyväksi tekemistä. Honkasalo kokee, että on tärkeää pyrkiä hyö­dyn­tä­mään aka­tee­mis­ta osaa­mis­taan stigman lie­vit­tä­mi­seen ja ihmisten aseman parantamiseen.

Yliopisto muutoksessa

Urallaan Honkasalo on nähnyt lukuisia yli­opis­to­ken­täl­lä tapah­tu­nei­ta muutoksia ja niiden seu­rauk­set. Nykyään tut­ki­joi­den aika kuluu enemmissä määrin eri­lais­ten ulko­puo­lis­ten rahoi­tus­ha­ke­mus­ten teke­mi­seen yli­opis­toil­le, omille pro­jek­teil­le ja jatko-opis­ke­li­joil­le. Lisäksi yhtei­söl­li­syys on vähentynyt.

”Ennen sai helpommin rahoi­tus­ta toisten tut­ki­joi­den tapaa­mis­ta varten ja sillä tavalla pystyimme perus­ta­maan jotakin uutta. Se oli kuin oltaisiin eletty ihan eri aikaa, vaikka ei siitä ole kuin muutama kymmenen vuotta.”

Honkasalo oli mukana perus­ta­mas­sa laa­dul­li­sen tut­ki­muk­sen ja lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian ver­kos­to­ja sekä nais­tut­ki­mus­ta (nykyistä suku­puo­len­tut­ki­mus­ta) Suomeen. Verkostoissa käydyt kes­kus­te­lut olivat keskeisiä tie­tee­na­lo­jen kehi­tyk­sel­le, sillä alan opettajia ei maasta vielä tuolloin löytynyt. 

”Ihmisten tapaa­mi­nen ja siitä syntyvä ajatusten vaihto mah­dol­lis­taa julkisen tilan ja uuden mie­len­kiin­toi­sen tut­ki­muk­sen syn­ty­mi­sen. Kun tältä luovan kysymisen mah­dol­li­suu­del­ta leikataan siivet, mitä tut­ki­muk­ses­ta jää jäljelle?”

Kysyn Honkasalolta, mikä saa hänet jatkamaan tutkijan uralla kaikesta huo­li­mat­ta. Hän hymyilee ja kertoo ant­ro­po­lo­gian olevan kut­su­musam­mat­ti, johon sitou­tu­mi­nen on merkinnyt hänelle paljon ja tarjonnut moni­puo­li­sia mahdollisuuksia.

”Antropologin työ abstrak­tin tie­teel­li­sen vuo­ro­vai­ku­tus­ken­tän ja toisaalta ihmisten elämän arjen pienten ja kum­mal­lis­ten asioiden kanssa toimivan etno­gra­fi­sen kentän parissa pitää virkeänä ja uteliaana. Antropologiassa on aina läsnä uuden syn­ty­mi­sen mahdollisuus.”

  1. Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski 2017: Mielen rajoilla – Arjen kummat koke­muk­set. SKS.
  2. Marja-Liisa Honkasalo 2008: Reikä sydämessä — sairaus poh­jois­kar­ja­lai­ses­sa mai­se­mas­sa. Vastapaino.

Kirjoittaja

Julia Räisänen on valtiotieteiden kandidaatti sekä sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän toimii AntroBlogin työelämäosion toimituskoordinaattorina. Juliaa kiinnostaa erityisesti ympäristön ja ihmisen suhde, aikaan liittyvät käsitykset sekä uuspakanuus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Oikea-aikaisen ja luotettavan viestinnän merkitys korostuu nopeaa reagointia vaativissa kriisitilanteissa, joita Punaisen Ristin viestintäpäällikkö, antropologi Siru Aura kohtaa työssään. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, millaista on työskennellä viestinnän parissa globaalia auttamistyötä tekevässä järjestössä.

Lisääntymisen perusteet ovat biologiset, mutta se on läpikotaisin kulttuurin muovaama tapahtuma, joka on ihmisyhteisöjen jatkuvuuden kannalta välttämättömyys. Lisääntymiseen liittyy hyvin erilaisia uskomuksia, perinteitä ja käytäntöjä ympäri maailman ja eri aikoina. Lisääntymisen antropologinen tutkimus tarjoaa sukelluksen siihen liittyvien tapahtumien, kuten synnytyksen, sosiokulttuurisiin merkityksiin.