Yhteiskunta vähättelee naisiin kohdistuvaa parisuhteen jälkeistä vainoa

#100d3d;">Noin puolet väkivaltaisen parisuhteen päättäneistä naisista joutuu entisen kumppanin vainoamaksi. Lähestymiskielto on keino saada vainoaminen loppumaan, mutta sitä rikotaan usein. Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä vainottujen suojelemisen toimimattomuudesta ja suunnittelee nyt kovempien keinojen käyttöönottoa.(Teksti käsittelee väkivaltaa, mikä saattaa aiheuttaa ahdistusta joissain lukijoissa.)

Ennen yleinen käsitys oli, että parisuhde- ja perheväkivalta loppuvat, kun nainen irrottautuu väkivaltaisesta suhteesta. Vainoaminen on kuitenkin suhteen jälkeinen jatke väkivallalle, ja noin puolet väkivaltaisen suhteen päättäneistä naisista joutuu entisen kumppanin vainon kohteeksi.

Koronapandemia on lisännyt lähisuhdeväkivaltaan apua hakevien määrää, mikä näkyy lähisuhdeväkivaltaan liittyvien rikosilmoitusten ja avunpyyntöjen kasvamisena.  Kun ollaan pitkään yhdessä neljän seinän sisällä, jo valmiiksi jännittynyt tunnelma saattaa kiristyä entisestään ja purkautua väkivaltana. YK:n tasa-arvojärjestö UN Women on kutsunut koronapandemian aikana etenkin tyttöjä ja naisia kohtaan lisääntynyttä lähisuhdeväkivaltaa varjopandemiaksi.

Olen toiminut Naisten Linjan vapaaehtoistyöntekijänä vuodesta 2019. Järjestön tehtävänä on tukea väkivaltaa kokeneita ja sitä pelkääviä naisia ja vastustaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ylläpitäviä asenteita ja rakenteita yhteiskunnassa. Asiakaskohtaamiset ja aiheen seuraaminen mediassa ovat altistaneet minut näkemään ilmiön moninaiset puolet tunteiden merkityksestä väkivallasta irrottautumisessa aina oikeusjärjestelmään asti.

Katsoin vuonna 2020 julkaistun MOT-dokumentin Lähestymiskielto – Lupa rikkoa ja kiinnostuin naisten suojelun vaikeudesta vainoamistilanteessa Suomessa ja siitä, miten lähestymiskielto ei läheskään aina toimi suojelun keinona. Väkivaltaisen suhteen päättymisen tulisi olla juhlinnan aihe sekä väkivallan kokijalle että tämän läheisille. Mutta mitä jos väkivalta ei lopukaan, vaan jatkuu eron jälkeen vainoamisen muodossa?

Kun pelko ei päätykään eroon

Vaino on väkivallan muoto, jonka Naisten Linja määrittelee kotisivuillaan seuraavasti:

”Vainoaminen on ei-toivottua, tarkoituksellista ja toistuvaa häirintää, joka aiheuttaa kohteessaan pelkoa ja ahdistusta. Vainoaja pyrkii kontrolloimaan ja rajoittamaan kohteensa arkea, elinpiiriä ja sosiaalisia suhteita, mikä vaikuttaa turvallisuuden tunteeseen ja hyvinvointiin.”

Naisten Linjan mukaan parisuhteeseen liittyvä vaino on yleisin vainoamisen muoto. Parisuhteeseen liittyvän vainon tekee erityisen vaaralliseksi se, että entisellä puolisolla on usein hallussaan arkaluonteista tietoa vainon kohteesta. Tällaista tietoa voivat olla lähipiirin sometilien osoitteet, puhelinnumerot, osoitteet tai vainon kohteen verkkotilien salasanat.

Nykypäivän digitaalisuus helpottaa vainoamista, ja vainoaja voi käyttää vainoamistarkoitukseen myös GPS-paikanninta tai valvontakameroita. Naisten Linjan mukaan entisen kumppanin vainoaminen voi olla psykologisesti haavoittavampaa kuin tuntemattoman ihmisen tekemä vaino. Vaino voi kehittyä jatkuessaan myös fyysiseksi väkivallaksi ja myös Suomessa kuolee vuosittain naisia vainon seurauksena.Anna Nikupeteri toteaa sosiaalityön väitöskirjassaan Vainottuna: eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen, miten kulttuurituotteet kuten elokuvat, laulujen sanoitukset ja romaanit ovat osaltaan luoneet käsityksen vainosta romanttisena ja sitkeänä rakkauden kaipuuna ja tavoitteluna. Rakkaus on jotain, minkä vuoksi taistella loppuun asti.

Asiaa voisi mielestäni verrata lehtiartikkelien otsikoihin, joissa heterosuhteessa miehen naiseen kohdistama vaino tai surma selitetään ”mustasukkaisuutena”. Teon taustalla ei kuitenkaan ole romantiikka tai mustasukkaisuus, vaan kontrollin tarve toiseen ihmiseen. Tällöin nainen nähdään jonain omistettavana, jota kukaan muukaan ei voi saada, jos mies ei häntä saa.

Eron jälkeiseen väkivaltaan on alettu kiinnittää enemmän huomiota 1990-luvulta lähtien. 2000-luvulta alkaen se on saanut tutkimuksessakin enemmän tilaa, erityisesti väkivaltaperheen lasten roolin kannalta. Kaikkien sukupuolten edustajat kaikenlaisissa ihmissuhteissa voivat olla vainoajia, mutta tutkimusten mukaan naiset ovat heteroseksuaalisissa suhteissa miehiä useammin vainon kohteena ja miehet sen tekijöinä. Tutkimusten mukaan naiset myös kokevat vainon usein pelottavampana ja vahingoittavampana kuin miehet.

Vaino kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2014. Vainoaminen tarkoittaa rikoslaissa sitä, että joku toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista. Lisäksi edellytetään, että edellä mainittu menettely on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Rangaistuksena vainoamisesta toimivat sakot tai vankeus enintään kahdeksi vuodeksi.

Uhrautuva nainen, toksinen maskuliinisuus ja vähättelevä yhteiskunta

Väkivallan lopettamisessa auttaminen tuntuu välillä turhauttavalta: tuntuu kuin väkivallan kohteen sisäiset voimat ja ulkoiset voimat kaikki taistelisivat sen loppumista vastaan. Suomalaista kosketuskulttuuria tutkinut kulttuuriantropologi Taina Kinnunen mainitsee, miten naiset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa perinteisesti ”uhrautuneet” väkivallalle.

Hänen mukaansa maalaisyhteisöissä arvostetun naisen piirteisiin kuuluivat kestävyys ja vaatimattomuus. Väkivalta oli ja on jotain mitä pitää kestää, jotta perhe ja avioliitto pysyisivät yhdessä. Uhraudutaan lasten tai aviomiehen hyvinvoinnin vuoksi etenkin äidin roolin perusteella, sillä äidin tehtävä on pitää muista huolta, ei itsestään.

Väkivallan kokijaa usein syytetään väkivallan jatkumisesta: miksi tämä ei lähde ja vie lapsiaan mukanaan? Avun hakeminen ja väkivallasta puhuminen on väkivallan kokijalle haastava päätös. Pitkään jatkunut väkivalta heikentää voimavaroja ja kykyä hakea apua, ja parisuhdeväkivaltaa kokeneelle avun hakeminen on pikemminkin prosessi kuin yksittäinen tapahtuma.

Kokija usein syyttää itseään kokemastaan väkivallasta ja kokee tapahtuneesta häpeää. Vainoamistilanteessa nainen myös usein pelkää oman turvallisuutensa puolesta ja pelkää mitä vainoaja tekee, jos vainosta ja väkivallasta kertoo eteenpäin. Vainoaja saattaa myös uhkailla vainon kohdetta.

Sen sijaan, että väkivallan kokijaa syytettäisiin väkivallan jatkumisesta, tulisi kysyä, miksi väkivallan tekijä ei jätä väkivallan kohdetta tai perhettään rauhaan. Miestutkija Arto Jokinen toteaa, että väkivalta liitetään yleensä maskuliinisuuteen. Miesten väkivaltaista käyttäytymistä on selitetty niin vallan, biologian, sosiaalisen oppimisen ja evoluutiopsykologian teorioiden kautta, ja näiden selitysten voi ajatella myös täydentävän toisiaan.

Maskuliinisuuden ihanteeseen kuuluu fyysinen vahvuus ja periksiantamattomuus. Oikeanlaiseksi koetun heteromaskuliinisuuden vastakohtia ovat heikkous, pelkuruus, feminiinisyys ja homoseksuaalisuus. Tällaista toksiseksi maskuliinisuudeksi kutsuttua ilmiötä nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma kuvaa miehille luoduiksi rajoiksi, odotuksiksi ja vastuuksi, jotka miesten hallitsema yhteiskunta eli patriarkaatti asettaa.Saresman mukaan nämä vaatimukset ovat haitallisia myös miehille itselleen. Osa miehistä oppii jo nuorena, että väkivalta on tehokas keino ratkaista ongelmia, ja sen avulla voi saavuttaa asioita ilman, että joutuu neuvottelemaan toisen kanssa tai tekemään kompromisseja. Psykologi ja kriminologi Anna Campbellin mukaan tällainen instrumentaalinen väkivalta on keino saada tilanne haltuun, toiset tottelemaan ja oma tahto läpi.

Monet naiset ovat varmasti kokeneet ilmiön, missä tuntematon mies lähettää viestin sosiaalisessa mediassa ja jatkaa viestittämistä, vaikka nainen ei vastaa viesteihin. Kuukausia jatkuvan viestiputken tavoitteena vaikuttaa olevan miehen tahdon läpisaaminen ja naisen huomion voittaminen, mikä puolestaan tukee miehen egoa: pakkien saaminen olisi liian kova kolaus. Aito mies ei anna periksi, eikä varsinkaan alistu toisen itsemääräämisoikeuden alle.

Jos nainen päätyy vastaamaan kieltävästi viesteihin, voi miehen vastaus olla aggressiivista huorittelua tai muuta haukkumista. Aggressiivisten vastausten pelko johtaa puolestaan siihen, etteivät monet naiset ylipäätään vastaa tuntemattomien miesten viesteihin. Nykyään tilien blokkaamisen mahdollisuus ja vakavissa tilanteissa laki viestintärauhasta onneksi suojelevat viestintäpommituksen kohdetta.

MOT-dokumentissa Lähestymiskielto – Lupa rikkoa todetaan, että vainon kohteet ovat eri tutkimuksissa vuosien varrella ilmaisseet, ettei heitä oteta vakavasti edes silloin kun ongelmat kasvavat. Tästä Suomi on saanut myös kansainvälistä kritiikkiä asiantuntijayhteisö GREVIO:lta, jonka tehtävänä on valvoa naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamista.

Poliisi on saanut osansa kritiikistä muun muassa tilanteiden vuoksi, joissa partio ei ole tehnyt rikosilmoitusta lähisuhdeväkivaltatapauksessa, toisin kuin on määrätty. Poliisin tulkinta on ollut toisinaan, että lähisuhdeväkivaltatilanteet ovat parin keskinäisiä riitoja, joille ei voi tehdä mitään niin kauan kuin pari on yhdessä.

Lähisuhdeväkivaltatilanteiden vähättely onkin erityisen vaarallista sekä väkivallan kohdetta että yleistä ilmapiiriä kohtaan. Vähättely antaa väkivallan kokijalle viestin siitä, ettei jatkossakaan kannata hakea apua. Vainon kokijat ovat usein kohdanneet vähättelyä jo henkisesti väkivaltaisessa suhteessaan, mikä on vaikuttanut heidän itsearvostukseensa kielteisesti. Yleistä on myös vähätellä väkivaltaa, josta ei jää fyysisiä jälkiä, kuten vainoaminen tai henkinen väkivalta.

Säännöt on tehty rikottaviksi?

Rangaistusuhilla on aina välillinen vaikutus ihmisten moraalikäsitysten luomiseen, vahvistamiseen ja ylläpitämiseen. Lähestymiskielto on yksi keino yrittää saada vainoaminen loppumaan. Lähestymiskieltoa voi pyytää kuka tahansa, joka perustellusti tuntee itsensä toisen uhkaamaksi tai häiritsemäksi.

Rikosilmoituksen tekeminen tukee lähestymiskiellon langettamista, ja sitä haetaan käräjäoikeudesta erillisellä lomakkeella. Vainoaminen poikkeaa muista väkivaltarikoksista siinä, että vain harvoissa rikoksissa rikoksen tutkinta on niin riippuvainen rikoksen kohteen todisteista kuin vainossa on. Vainon aikana kokijan turvallisuus on myös usein pitkään uhattuna, ja todisteita on kerättävä pitkällä aikavälillä.

Poliisi ohjeistaa, että todisteiksi kelpaavat esimerkiksi kirjalliset todisteet kuten sähköposti- tai tekstiviestit, lääkärintodistukset, kirjeet tai turvakodin kirjaukset. Vainon kohdetta suositellaankin säilyttämään kaikki saamansa häirintämateriaali ja kirjaamaan muistiin vainoon liittyvät tapahtumat, ajankohdat ja määrät.Todisteiden keruu siis sysätään vainon kokijan vastuulle, mikä on hänelle kuormittavaa kaiken muun vahingoittumisen lisäksi, mitä vainon kohteena oleminen aiheuttaa. Todistusaineiston kautta hän joutuu myös jatkuvasti kohtaamaan kokemansa vääryyden uudelleen. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tutkinut oikeustieteen professori Johanna Niemi tuo esille, että tällainen kokijan vastuuttaminen lisäksi palvelee rikoksentekijää. Kun vastuu sysätään parisuhdeväkivallan kokijalle, rikoksentekijä oppii, että kontrolloimalla väkivallan kohdetta hän voi kontrolloida myös rikosoikeusjärjestelmää.

Aiemmin maksuton lähestymiskiellon hakeminen muuttui maksulliseksi vuonna 2016 siinä tilanteessa kun hakemus hylätään tai asia raukeaa. Hylkypäätöksen tultua 260 euron hintaiseksi, hakemusmäärät ovat laskeneet jatkuvasti. Vuoden 2020 tilastojen perusteella hakemusten määrä oli jäämässä vain noin puoleen aiemmasta.

Lähestymiskiellon rikkomisesta voidaan rangaista sakolla tai enintään yhdellä vuodella vankeutta. MOT-dokumentissa kerrotaan, että viimeisen kymmenen vuoden ajan lähestymiskieltoja on määrätty Suomessa yli 11 000:lle henkilölle, ja että heistä 30 prosenttia oli rikkonut kieltoa vähintään kerran. Ahkerimmat vainoajat olivat rikkoneet kieltoa yli 20 kertaa, yksi peräti 49 kertaa. Toistuvat rikkomiset kertovat jo paljon siitä, miten huonosti vainon kohdetta suojellaan ja miten heikosti rikoksesta rangaistaan.

Dokumentissa todetaan myös, että lähestymiskiellon rikkominen on monesti vain yksi rikosnimike muiden joukossa. Monessa tapauksessa sen lisäksi esiintyy rikosnimikkeellä kotirauhan rikkomisia, vainoamisia, laittomia uhkauksia ja pahoinpitelyjä. Vainon kokija joutuu useimmiten myös yksin keräämään todistusaineistoa siitä, että lähestymiskieltoa rikotaan.

Tiukemmat keinot käyttöön

Anna Nikupeteri toteaa, että vainoon puuttuminen ja sen kokijoiden auttaminen on julkinen ja poliittinen sekä ihmisoikeudellinen kysymys. Oikeusministeriön vuosille 2020-2023 asettaman naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelman tavoitteena on kouluttaa viranomaisia, lisätä tietoisuutta naisiin kohdistuvasta väkivallasta, tehdä tutkimusta, parantaa lähisuhdeväkivallan tekijöille suunnattuja ohjelmia ja muokata palveluja väkivallan ehkäisemisen edistämiseksi.

Ohjelma sisältää myös lähestymiskieltolainsäädännön tarkastelun, jota varten asetettiin työryhmä. Työryhmän tehtävänä oli arvioida eri keinoja, joilla voidaan parantaa lähestymiskiellon tehokkuutta, vähentää lähestymiskiellon rikkomista ja lisätä erityisesti lähisuhdeväkivallan kokijan turvallisuutta.

Syyskuussa 2021 työryhmä ehdottaa, että jatkossa poliisi voisi määrätä väliaikaisen lähestymiskiellon omasta aloitteestaan ja varmistaa, että tällaisessa tilanteessa kokija ohjattaisiin aina tukipalveluihin. Työryhmä ehdottaa myös oikeudenkäyntiavustajan tarjoamista vakavan rikoksen kokijalle lähestymiskieltoa koskevaan asiaan. Lisäksi työryhmä muuttaisi lähestymiskiellon hakemisen maksuttomaksi myös silloin, jos hakemus hylätään tai asia raukeaa.

Myös lähestymiskiellon rikkominen olisi jatkossa käsiteltävä aina kiireellisenä asiana. Virkavallan nopea reagointi vainoamistilanteeseen antaisi sekä rikoksen tekijälle että sen kohteelle viestin asian vakavuudesta, ja vainon kokijan tukeminen helpottaisi tämän oikeusprosessia ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa. Nopea reagointi antaisi myös paremman suojan vainotulle.Lisäksi työryhmä ehdottaa lähestymiskiellon sähköistä valvontaa, joka on käytössä ainakin Norjassa ja Ruotsissa. Molemmissa maissa lähestymiskieltoa rikkoneelle voidaan asentaa sähköinen seurantalaite, joka ei ole irrotettavissa. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson toteaa: ”Jos koronaviruksen tartuntaketjuja ja ihmisten liikkeitä epidemian hillitsemiseksi on mahdollista seurata mobiilisovelluksen avulla, tekniikka mahdollistaa varmasti sähköisen valvonnan myös lähestymiskielloissa”. Laite antaa hälytyksen poliisille, jos henkilö lähestyy kieltoaluetta.

Ehdotetut muutokset antavat tunteen siitä, että yleinen ilmapiiri naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja vainoa kohtaan on muuttumassa, ja että niihin suhtaudutaan vakavammin. Enää naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa ei nähdä suomalaisessa yhteiskunnassa yhtä vahvasti yksityisenä ja vaiettuna, parisuhteeseen kuuluvana ongelmana. Sen sijaan naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta nähdään systemaattisena rikoksena tiettyä ihmisryhmää kohtaan.

Edelleen on muistettava, ettei vainon kokija ole itse vastuussa kokemastaan väkivallasta tai siltä suojautumiselta. Vainon kohteiden vastuuttamisen sijaan nyt onkin keskityttävä entistä vahvemmin väkivallan tekijän toiminnan kontrollointiin.

Mikäli koet joutuneesi vainoamisen kohteeksi ja kaipaat keskusteluapua, suosittelemme ottamaan yhteyttä Naisten Linjaan tai Tukikeskus Varjoon.

Toimitus

• Podcast-lukija: Eemi Nordström
• Verkkotaitto: Niina Ahola
• Kuvitus: Unsplash
• Artikkelikuva: Sydney Sims/Unsplash (CC0)

Lukemista

1. Anna Nikupeteri 2016: Vainottuna – eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Lapin Yliopisto
2. Johanna Niemi, Heidi Kainulainen ja Päivi Honkatukia 2017: Sukupuolistunut väkivalta – Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino
3. MOT – Lähestymiskielto – Lupa rikkoa (2020)
4. Naisten Linja: Vainoaminen
5. Oikeusministeriö 2020: Naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma 2020-2023
6. Satu Lindman 2015: Väkivaltakulttuurin perintö, Gaudeamus