Perjantaina 24.9.2021 Helsingin Sanomat uutisoi neljän rajanylitystä yrittäneen ihmisen paleltumiskuolemista Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, joka on osa Suomesta aina Kreikkaan asti kulkevaa Euroopan Unionin itärajaa.
Kuolemantapaukset EU:n rajaseuduilla eivät ole harvinaisuus: jo ennen tätä tragediaa on Euroopassa sekä Välimerellä menehtynyt Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n mukaan seitsemän vuoden aikana ainakin 23 334 henkeä. IOM alleviivaa tilastojensa esittävän kuolemantapausten vähimmäisarvion. Rajakuolemien todellinen lukumäärä on siis vielä suurempi.
Mikä tekee rajaseuduista ja rajanylityksistä yhtäältä konkreettisesti niin vaarallisia ja toisaalta ilmiönä usein tunteita herättäviä? Kun Westfalenin rauha solmittiin syksyn 1648 aikana, tultiin samalla luoneeksi pohja ajatukselle valtioiden suvereniteetista sekä koskemattomista rajoista, jotka tätä suvereniteettia suojasivat. Valtiorajoja ei vain yksinkertaisesti piirretä karttaan, vaan niitä aktiivisesti toimeenpannaan ja alleviivataan niin väkivallan uhkan, valvontateknologioiden, politiikan kuin byrokratiankin keinoin.
Rajoja myös haastetaan: joskus sotilaallisesti, kuten esimerkiksi viime aikoina Vuoristo-Karabahin sekä Krimin miehitys ovat osoittaneet, ja joskus, kuten nyt käsillä olevassa tapauksessa, ihmisten etsiessä turvaa koti- tai asuinmaansa ulkopuolelta. Rajoilla on oma erityinen historiansa ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Rajat siis ovat kaikkea muuta kuin luonnollisia ja pysyviä.
Rajakuolemia ei tule arvioida sattumanvaraisina onnettomuuksina, vaan elimellisenä osana niin sanottuja rajaregiimejä—rajojen hallitsemisen, valvomisen ja toimeenpanon kokonaisuuksia. Kriittinen rajatutkimuksellinen näkökulma tulkitsee rajakuolemat rajaregiimien tuottamina: rajanylittäjiä esimerkiksi työnnetään veteen, heitä kohti ammutaan tai heidät voidaan pakottaa vaarantamaan henkensä ylityksen onnistumiseksi.
Antropologi Nicholas De Genova on lähestynyt valtiorajoja ”rajaspektaakkelin” käsitteen kautta. De Genovan mukaan ”spektaakkelimaisuus”, kuten näyttävät sotilas- ja poliisioperaatiot, entistä tehokkaampi ja näkyvämpi teknologinen valvonta sekä joukoittain tapahtuvat karkotukset, luo sellaista mielikuvien ja puhetapojen todellisuutta, jossa rajanylitystä yrittävien ihmisten kuvitellusta ”laittomuudesta” tulee itsestäänselvä, lähes ”luonnollinen” fakta. Tässä ”luonnollistamisessa” median tuottamalla kuvastolla on merkittävä rooli.
Yhteiskunnassa De Genovan kuvaama itsestäänselvänä nähty ”laittomuus” taas toimii poliittisena oikeutuksena ylenmääräiselle väkivallalle ja sen julkiselle hyväksynnälle. Yksinkertaistaen ilmaistuna, ihmisten tarve etsiä suojaa ei riipu raja-aitojen korkeudesta ja näin ollen aina ankarammaksi muuttuva rajavalvonta ajaa rajanylitystä yrittävät ihmiset entistä vaarallisemmille reiteille, entistä epätoivoisempiin ylitysyrityksiin.
Neljän rajanylitystä yrittäneen ihmisen menehtyminen paleltumalla Puolan ja Valko-Venäjän rajalla on surullista ja kammottavaa, mutta ei tapahtumana yllättävä tai ainutlaatuinen. Rajakuolemien kyky ”torjua” muuttoliikkeitä ja pelotella rajanylitystä suunnittelevat ihmiset toisiin ajatuksiin vaikuttaa olevan lähes olematon ja inhimillinen hinta suuri, tästä huolimatta Euroopassa vallitsee vankka usko rajojen koventamisen tehoon.
Lukemista
Maurizio Albahari: Crimes of Peace: Mediterranean Migrations at the World’s Deadliest Border. Philadelphia: University of Pennsylvania Press 2015.
Nicholas De Genova: Border, Scene and Obscene. Teoksessa A Companion to Border Studies, toimittaneet Thomas M. Wilson ja Hastings Donnan. Chicester: Wiley-Blackwell 2012.
Ville Laakkonen: Review Essay: Borders as Practices and Processes. Suomen Antropologi 2019.
