Tuttu, tuntematon sisu suomalaisuuden rakentajana

Kun sisu liitetään suo­ma­lai­suu­teen, puhutaan yleensä ‘suo­ma­lai­ses­ta sisusta’ tai ‘sisuk­kuu­des­ta’. Sisun moni­nai­set mer­ki­tyk­set ja niiden syn­ty­mi­nen sekä sisun kehit­ty­mi­nen suo­ma­lai­suu­den kuvaa­jak­si kuitenkin tunnetaan huonosti. Millainen yhteys sisulla on suo­ma­lai­suu­teen? Entä miten sisu näkyy suku­puo­lit­tu­nee­na käsit­tee­nä ja Suomi-brändin rakentajana?

Sisu on käsite ja ilmiö, joka vaikuttaa tutulta. Siitä puhutaan Suomessa paljon, ja siitä on runsaasti mie­li­pi­tei­tä, käsi­tyk­siä ja usko­muk­sia. Koska sisua pidetään kes­kei­se­nä suo­ma­lai­suu­den mää­rit­te­li­jä­nä, on korkea aika pureutua siihen, mitä sisun “suo­ma­lai­suus” tar­koit­taa ja millä tavoin se ilmenee. Tarkastelen kir­jal­li­suu­den alaan kuu­lu­vas­sa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sa­ni sisua suo­ma­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa sekä sisu­pu­het­ta osana suomalaisuuskeskustelua.

Tuttu kult­tuu­ri­nen käsite tai ilmiö ei aina ole niin tuttu kuin luulisi. Sisussakin on paljon tun­te­ma­ton­ta, sillä tähän asti on jäänyt sel­vit­tä­mät­tä perus­teel­li­ses­ti, milloin ja mil­lai­sis­sa yhteyk­sis­sä sisu on alun perin yhdis­tet­ty suo­ma­lai­suu­teen. Joka tapauk­ses­sa sisu vaikuttaa olevan monille suo­ma­lai­sil­le sen verran tuttu, että se valittiin Suomen sanaksi itse­näi­syy­den juh­la­vuon­na 2017. Tuolloin Kotimaisten kielten keskus järjesti kaikille avoimen kilpailun, johon sai ehdottaa sata­vuo­tias­ta Suomea parhaiten luon­neh­ti­vaa sanaa. Sisu kamppaili lop­pusuo­ral­la voitosta muun muassa saunan, metsän, perkeleen ja sini­val­koi­sen kanssa.

Sisu saa Kielitoimiston sana­kir­jas­sa ensin mer­ki­tyk­set ’sitkeä, hel­lit­tä­mä­tön tah­don­voi­ma’, ’sin­nik­kyys’, ’lan­nis­tu­mat­to­muus’, ’uskallus’ ja ’rohkeus’. Ensimmäinen esimerkki sen käyt­tö­ta­vois­ta on ilmaus ”suo­ma­lai­nen sisu”. Lisäksi sisu tar­koit­taa kyseisen lähteen mukaan kovaa, pahaa tai kiivasta ’luontoa’ tai ’luon­teen­laa­tua’, jotka ovat vanhempia merkityksiä. 

Suomen kielen sanojen alkuperää esit­te­le­vän ety­mo­lo­gi­sen sana­kir­jan mukaan sisu on alun perin johdos sanasta sisä. Sisu-sanan vanhimmat mer­ki­tyk­set ovatkin ’sisällä oleva’ ja ’sisus’. Tiesitkö että sisu on yksi harvoista suomen kielen sanoista, joka on lai­nau­tu­nut sel­lai­se­naan muihin kieliin? Se liitetään toisinaan suo­ma­lai­suu­teen myös vie­ras­kie­li­sis­sä sana­kir­jois­sa, esi­mer­kik­si Svenska Akademiens ord­bo­kis­sa ja Lexicossa.

Kielellä ja eri­lai­sil­la tavoilla puhua asioista mer­ki­tyk­sel­lis­te­tään sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta ja raken­ne­taan kult­tuu­ris­ta ker­to­mus­ta. Sisuun viitataan monissa yhteyk­sis­sä työn­teos­ta ja urhei­lus­ta itse­näi­syy­den juh­lin­taan. Sisututkijana työni on paljastaa uutta ja olen­nais­ta sisun ja suo­ma­lai­suu­den kyt­kök­sis­tä, joita ovat tuot­ta­neet ja muo­kan­neet muun muassa kir­jai­li­jat, lehti­toimittajat, kirjojen ja lehtien lukijat, kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jat, tutkijat ja poliitikot. 

Tutkin sisua käsit­tee­nä ja ilmiönä, jonka kehit­ty­mi­seen ovat olen­nai­ses­ti vai­kut­ta­neet sisun varhaiset mer­ki­tyk­set ja varhaiset suo­ma­lai­suu­den kuvaukset. Suomalaisuuden kult­tuu­ris­ta ker­to­mus­ta on raken­net­tu sisulla, joka ei ole vain hyvää tai pahaa. Sisu on joukko erilaisia mer­ki­tyk­siä ja ihmisten tuottamia kytköksiä, jotka juontuvat satojen vuosien takaa.

Siiri Rantanen hiihtämässä Oslon talviolympialaisissa.

Sisukkaaksi kuvailtu Siiri Rantanen Oslon tal­vio­lym­pia­lai­sis­sa 1952. Kuva: Lahden kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)

Alussa oli sana – mutta minkä alussa?

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näin kuvataan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ‑romaanin alussa suo­ma­lai­sen luonnon, työn ja ihmisen kol­miyh­teyt­tä. Torppari Jussi Koskela raivaa suota pelloksi ja luo ”maailmaa”. Hänen luo­mis­työ­tään siivittää vakava katse, joka kiertää ”vuo­si­tu­han­ti­seen hil­jai­suu­teen­sa vaipuneen suon”. Hänen ruu­miis­saan ”eli ja vaikutti henki, joka otti siitä kaiken irti”. 

Jussi on yksi tun­ne­tuim­mis­ta suo­ma­lai­sen sisun sym­bo­leis­ta ja suo­ma­lai­sen rai­vaa­ja­kan­san ilmen­ty­mis­tä, joka on tuttu myös Sisu-pastillin mai­non­nas­ta. Jussia luon­neh­di­taan sisuk­kaak­si ker­to­muk­sen lop­pu­puo­lel­la, mutta sisu-sanalla kuvataan esi­mer­kik­si Akseli-poikaa. Häneltä livahtaa kiro­sa­no­ja ”todel­li­sen sydämen pohjasta lähteneen kiukun ja sisun ilmauk­se­na”, ja hänessä on ”sellaista sisua” työmiehenä.

Ennen Linnaa suo­ma­lai­suu­den kuvastoa syn­nyt­ti­vät monet muut, kuten Johan Ludvig Runeberg. Hänen 1800-luvulla ilmes­ty­nyt­tä runoaan Saarijärven Paavosta on pidetty sisukkaan suo­ma­lai­sen talon­po­jan ensim­mäi­se­nä kuvauk­se­na. Paavo ”hoiti ahkerasti maataan” ja ”kaksin verroin ojaa kaivoi”, kun sato tuhoutui. 

Paavollakin on kuitenkin esikuvia. Häntä luon­neh­ti­va kuvasto on saman­kal­tais­ta kuin 1700-luvulla piispa, pro­fes­so­ri ja kir­jai­li­ja Daniel Jusleniuksen teks­teis­sä, joissa kestävä kansa tyytyy niukkaan ja kuokkii karuja peltojaan. Juslenius kirjoitti suo­ma­lai­sis­ta ”meinä” ja luetteli monia omi­nai­suuk­sia, jotka on myöhemmin liitetty sisuun: työ­te­liäi­syys, kestävyys, voi­mak­kuus, erityinen rohkeus, äkki­pi­kai­suus, isän­maan­rak­kaus, sankaruus…

Olen sel­vit­tä­nyt muun muassa sisu-sanan mer­ki­tyk­sen muut­tu­mis­ta vanhan kir­ja­suo­men (noin 1540 – 1810) ajan kir­jal­li­suu­des­sa ja mer­ki­tyk­sen muutoksia varhaisen natio­na­lis­min näkö­kul­mas­ta. Vanhan kir­ja­suo­men aika oli Ruotsin vallan aikaa. Sisu merkitsi alkuaan kon­kreet­tis­ta sisä­puol­ta ja asioiden omi­nais­laa­tua tai lajia (laatua, luonnetta). 

Ihmistä kuvaavana sisu tarkoitti esi­mer­kik­si Raamatussa ja sen seli­tys­teks­teis­sä, virsissä ja saar­nois­sa yleensä yksilön pahaa sisua, koska ihmis­luon­ne lei­mat­tiin ajan kris­til­li­ses­sä maa­il­man­kat­so­muk­ses­sa pahaksi. Paha sisu oli etenkin pahaa tai kovaa luontoa, häijyyttä, ilkeyttä ja kiivautta sekä vahin­gol­lis­ta ”lihan sisua”. Asetuksissa 1700-luvulta sisulla kuvattiin jopa kol­lek­tii­via, nimittäin val­ta­kun­nan vihol­lis­ta, jolla oli ”mur­hal­lis­ta sisua”.

Sisu-sanalla oli kuitenkin jo 1500-luvulla Mikael Agricolan kir­joi­tuk­sis­sa abstrak­te­ja ja myön­tei­siä­kin mer­ki­tyk­siä, jolloin se esiintyi sel­lai­sis­sa ilmauk­sis­sa kuin ”tämän maailman sisu”, ”palava sisu” ja ”rakkauden sisu”. Uusia mer­ki­tyk­siä, kuten rohkeus ja itse­päi­syys, sisu sai eri­tyi­ses­ti 1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kol­la. Tuolloin mai­ni­tun­lai­sia omi­nai­suuk­sia alettiin yhdistää kol­lek­tii­vi­ses­sa mielessä suo­ma­lai­siin. Näin sisu alkoi käsit­teel­lis­tyä suo­ma­lai­suu­den kuvaa­jak­si, ja 1900-luvulla sisulla luon­neh­dit­tiin suo­ma­lai­sia yleisesti muun muassa itse­päi­sik­si ja rohkeiksi.

Sana sisu ei ollut kaiken alussa, vaikka se vanha onkin. Sitä ei löydy Linnan teoksen alusta, eikä lainkaan Runebergin runosta tai Jusleniuksen teks­teis­tä. Ei ole yhtä, aitoa ja alku­pe­räis­tä suo­ma­lai­suut­ta vaan pikem­min­kin suo­ma­lai­suuk­sia. Niitä sisu on kuitenkin ollut raken­ta­mas­sa eri­lai­sis­sa kuvauk­sis­sa, tul­kin­nois­sa ja kie­lel­li­sis­sä arti­ku­laa­tiois­sa. Sisu on ollut keskeinen “suo­ma­lai­suu­den” kult­tuu­ri­sen ker­to­muk­sen tuottaja ja muokkaaja.

Mainettaan monipuolisempi ja sukupuolittunut sisu

Naisurheilijoita Eläintarhan urheilukentällä, oikeanpuoleisen urheilijan paidassa tunnus "Sisu"

Monen urhei­luseu­ran nimessä on sana “sisu”. Kuva: Väinö Kannisto (CC BY 4.0)

Suomalaista sisua yksilön uni­ver­saa­li­na omi­nai­suu­te­na tar­kas­te­le­va Emilia Lahti tekee yksilön sisun tut­ki­mus­ta posi­tii­vi­sen psy­ko­lo­gian alalla. Helsingin yli­opis­ton psy­ko­lo­gian laitos ja VTT (Teknologian tut­ki­mus­kes­kus) ovat sel­vit­tä­neet kyse­lyil­lä ja muilla mene­tel­mil­lä, että sisu psy­ko­lo­gi­se­na omi­nai­suu­te­na voi olla yksilön hyvin­voin­nin ja terveyden kannalta hai­tal­lis­ta tai hyö­dyl­lis­tä, jolloin se tut­ki­joi­den mukaan on huonoa tai hyvää. Tutkimus ja siinä käytetty sisu­mää­rit­te­ly perus­tu­vat Lahden tut­ki­muk­seen kuuluvan kyselyn vas­tauk­siin, joissa vastaajat kertovat aja­tuk­si­aan ja hen­ki­lö­koh­tai­sia koke­muk­si­aan sisusta. Suomalaisessa sisussa on veto­voi­maa ja media­sek­sik­kyyt­tä, sillä tut­ki­mus­tu­los­ten uuti­soin­nis­sa koros­te­taan sisun ”suo­ma­lai­suut­ta”.

Suomalaisuutta kos­ke­vis­sa kir­joi­tuk­sis­sa, kuten kau­no­kir­jal­li­suu­den kan­san­ku­vauk­sis­sa ja urhei­lu­teks­teis­sä, sisu katsotaan usein suo­ma­lai­suu­den sym­bo­lik­si ja kan­san­luon­teen piir­teek­si. Suomalaisen sisun ilmen­ty­mi­nä pidetään sekä fik­tii­vi­siä hahmoja että his­to­rial­li­sia hen­ki­löi­tä Linnan Tuntemattoman sotilaan sota­mie­his­tä Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen kal­tai­siin urhei­li­joi­hin ja muihin mer­kit­tä­viin hen­ki­löi­hin. Suomen Kuvalehti listasi vuonna 2013 luki­joi­den ehdo­tuk­sia sisuk­kaik­si suo­ma­lai­sik­si. Sadan sisukkaan suo­ma­lai­sen joukkoon pääsivät esi­mer­kik­si pre­si­den­tit Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö samoin kuin alallaan menes­ty­neet, jul­ki­suu­des­ta tutut Veikka Gustafsson, Pentti Linkola ja Kirsti Paakkanen.

Kaikenlaisessa sisu­pu­hees­sa ja myös kir­jal­li­suu­des­sa sisu on hyvin miehinen omi­nai­suus. Suomalaisuuden varhainen kuvasto ja kan­sal­lis­kir­jal­li­suu­den kan­san­ku­vauk­set ovat suurelta osin miesten tuottamia, ja ne liittyvät monesti miehisinä nähtyihin asioihin, kuten fyy­si­ses­ti raskaan työn teke­mi­seen tai sotaan. 

Pelkästään miehinen sisu ei kui­ten­kaan ole. Esimerkiksi Minna Canthia pidetään suo­ma­lai­sen sisun ja kaikkien sitkeiden naisten esikuvana sekä tasa-arvon edel­lä­kä­vi­jä­nä. Hänen lisäkseen sisuk­kai­ta suo­ma­lai­sia kir­jal­li­suu­des­sa kuvaa muun muassa Hella Wuolijoki näy­tel­mä­sar­jas­saan Niskavuoren tarina. Urheilussa puo­les­taan Siiri ”Äitee” Rantanen hiihti Suomen ”sisulla voittoon”.

Sisun suku­puo­lit­tu­nei­suus ja merkitys Suomi-brändille näkyvät esi­mer­kik­si suo­ma­lai­ses­sa käsi­tyk­ses­sä tasa-arvosta, johon usein viitataan maa­il­mal­la puhut­taes­sa Suomesta. Pääministeri Sanna Marin valoi keväällä 2020 uskoa siihen, että suo­ma­lai­nen sisu kantaa koro­na­krii­sin yli. Alkuvuodesta 2021 maailman nuorimman nais­pää­mi­nis­te­rin joh­ta­juut­ta kii­tet­tiin näkyvästi Time-lehdessä, jossa hänet mainitaan kan­si­ku­van­sa yhtey­des­sä nousevana johtajana.

Suomen idea ‑nimisessä kirjassa sisun sanotaan olevan suo­ma­lais­ten myyttisin tunne ja Suomi-brändin ainut­laa­tui­sin elementti. Yksilön hyvin­voin­tiin liit­ty­väs­tä, yhtä aikaa uni­ver­saa­lik­si ja suo­ma­lai­sek­si kut­su­tus­ta sisusta on kir­joi­tet­tu kirjoja, joita on käännetty eri kielille. Sisua on nimenä hyö­dyn­net­ty lukui­sis­sa yri­tys­ni­mis­sä sekä kau­pal­li­sis­sa tuot­teis­sa, joista tun­ne­tuim­piin kuuluvat Sisu-pas­til­lien ohella Sisu-kuorma-autot. Sisu onkin paitsi koko­nai­sen kan­sa­kun­nak­si mielletyn yhteisön tun­nus­ku­va myös mark­ki­noin­ti- ja vientituote.

Toisaalta sisua pidetään esi­merk­ki­nä van­han­ai­kai­ses­ta ajat­te­lus­ta, josta pitäisi luopua. Muun muassa Oskari Onninen kirjoitti suo­ma­lais­ten sisusta ja sisut­to­muu­des­ta itse­näi­syy­den juh­la­vuon­na. Onnisen mielestä sisu on ”sodista sel­vin­neen kansan ajat­te­lu­mal­li ja puhetapa” ja myytti, josta olisi jo aika päästä eroon. Sisu-sanan yhteys äärioi­keis­to­lai­se­na pidettyyn, kan­sal­lis­mie­li­seen Suomen Sisu ‑jär­jes­töön saattaa sekin herättää monen­lai­sia ajatuksia puhut­taes­sa sisusta ja kan­sal­li­ses­ta ajattelusta.

On hienoa, että sisun kaltaista käsitettä ja ilmiötä tar­kas­tel­laan eri näkö­kul­mis­ta. Olen edellä tuonut esiin asioita ja tut­ki­muk­sia, jotka ovat esi­merk­ke­jä sisuun liit­ty­väs­tä ajat­te­lus­ta ja puhe­ta­vas­ta. Ne eivät kui­ten­kaan valaise kovin tarkasti sisun ja suo­ma­lai­suu­den yhteyttä tai tämän yhteyden syn­ty­mis­tä ja moni­nai­sia ilmen­ty­miä. Ne eivät siis auta ymmär­tä­mään, mitä sisun suo­ma­lai­suus tar­koit­taa ja mil­lai­sis­ta ainek­sis­ta se on muo­dos­tu­nut. Jostain syystä sisua ei ole aiemmin tutkittu syväl­li­ses­ti suo­ma­lai­suu­den kon­teks­tis­sa millään tutkimusalalla. 

Kirjallisuudentutkimus on joskus myös kult­tuu­rin­tut­ki­mus­ta. Silloin se on tut­ki­mus­ta, jossa tar­kas­tel­laan vaikkapa kir­jal­li­suu­den hen­ki­lö­hah­mo­ja tai jotain kir­jal­li­suu­den kuvaamaa ilmiötä kult­tuu­rin, iden­ti­tee­tin tai yhteis­kun­nan näkö­kul­mas­ta. Oma työni on juuri tällaista. Haluan saada selville, mitä sisun moni­nai­nen rooli suo­ma­lai­sen kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin raken­ta­ja­na sisältää. Siten hahmottuu tarkemmin sekin, mistä kaikesta oikeas­taan puhutaan, kun puhutaan sisusta ja siihen liit­ty­vis­tä tul­kin­nois­ta. Sisun ja suo­ma­lai­suu­den kytkösten jäl­jit­tä­mi­nen, ajoit­ta­mi­nen ja pur­ka­mi­nen lisää ymmär­rys­tä suo­ma­lai­ses­ta kult­tuu­ris­ta ja yhteis­kun­nas­ta. Tähän kuitenkin tarvitaan pitkiä askelia men­nee­seen ja lisäksi vilkuilua sivuille ja palaa­mis­ta lähemmäs nykyhetkeä.

Sisu-pastillien mainoksessa perinneasuun pukeutunut mies hyökkää tummanpuhuvaa yskä-hahmon kimppuun iso pastillirasia aseenaan.

Sisu-pas­til­lien mainos vuodelta 1938. Kuva: Turun museo­kes­kus (CC BY-ND 4.0)

Miksi uskomuksia pitää tutkia?

Mitä enemmän tutkin sisun yhteyttä suo­ma­lai­suu­teen, sitä enemmän törmään usko­muk­siin, luuloihin ja mie­li­pi­tei­siin perus­tu­viin näke­myk­siin sekä vir­heel­li­siin käsi­tyk­siin sisusta. Tähänastisen tut­ki­muk­se­ni perus­teel­la useat itses­tään­sel­vyyk­si­nä esitetyt usko­muk­set ja käsi­tyk­set sisusta eivät pidä paik­kaan­sa. Edellä olen esittänyt, että sana sisu on merkinnyt abstrak­te­ja ja myön­tei­siä asioita ja viitannut kol­lek­tii­viin­kin luultua aiemmin. 

Toisaalta sisu ei ole käsit­tee­nä useita satoja vuosia vanha, saati ikivanha, vaikka niinkin on esitetty. On väitetty, että sisusta olisi tullut myön­tei­nen omi­nai­suus vasta 1900-luvun alku­puo­lis­kol­la, kun koti­mai­sis­sa ja ulko­mai­sis­sa lehdissä kir­joi­tet­tiin suo­ma­lai­sis­ta urhei­li­jois­ta ja itse­näi­syy­den puolesta tais­te­le­vis­ta soti­lais­ta. Sisu kuitenkin tar­koit­taa muun muassa rohkeutta jo 1800-luvun teks­teis­sä, jopa sanakirjoissa. 

Esimerkiksi leh­ti­kir­joi­tuk­ses­sa vuodelta 1864 kerrotaan naa­pu­rin­sa kanssa rii­taan­tu­nees­ta isännästä ja hänen nuoresta tyt­tä­res­tään. Tytär kuvataan kova­luon­toi­sek­si, mutta hän on myös rohkea, sillä hänellä oli isäänsä puo­lus­taes­saan ”poh­ja­lai­sen sisu, joka rohkeni mennä seipäällä miehen sel­kä­nah­kaa wah­vem­mak­si tekemään”. Tässä rohkeutta ei esitetä miehisenä vaan nuorelle naiselle kuuluvana ominaisuutena.

Ilmaus ”suo­ma­lai­nen sisu” ei sekään ole peräisin vasta 1900-luvulta. Se näet esiintyy käsit­teen­omai­se­na sana­pa­ri­na vii­meis­tään vuonna 1897 Uusi Savo ‑lehdessä ilmes­ty­nees­sä jutussa. Tukholman maa­il­man­näyt­te­lys­sä esillä ollut, pet­ty­myk­sen aiheut­ta­nut suo­ma­lai­nen sauna sai nimi­mer­kil­lä kir­joit­ta­van suo­ma­lais­mat­kai­li­jan tove­rei­neen purkamaan ”rehel­lis­tä suo­ma­lais­ta sisuamme”. 

Kun kult­tuu­ri­seen käsit­tee­seen liittyviä usko­muk­sia ja esi­mer­kik­si sen käsit­teel­lis­ty­mi­sen ajoit­tu­mis­ta koskevia vir­heel­li­siä käsi­tyk­siä tois­te­taan totuutena tai tietona, voidaan tie­dos­ta­mat­ta vahvistaa esi­mer­kik­si sen suku­puo­lit­tu­nei­suut­ta. Sisututkimus, jota tehdään suo­ma­lai­suu­den kon­teks­tis­sa, menee myytiltä näyttävän käsitteen ja ilmiön taakse ja sisään ja purkaa sitä, jotta siitä saadaan selkeämpi käsitys. Samalla ymmär­re­tään paremmin myös suo­ma­lai­suu­den suku­puol­ta ja sisun ilme­ne­mis­tä suku­puo­lit­tu­nee­na käsit­tee­nä. Näin tarkentuu ja moni­puo­lis­tuu koko kuva sel­lai­ses­ta kult­tuu­ri­ses­ta mer­ki­tyk­sen­an­nos­ta, jossa sisulla ja sisu­pu­heel­la on keskeinen rooli.

Sanna Marin puhumassa tiedotustilaisuudessa.

Pääministeri Sanna Marin kannusti suo­ma­lai­sia sisuk­kuu­teen koro­na­pan­de­mian aikana. Kuva: Laura Kotila, val­tio­neu­vos­ton kanslia (CC BY 2.0)

  1. Helminen, Tanja 2019: Suomalaisen sisun jäljillä. Kielikello 1/​2019. Kotimaisten kielten keskus.
  2. Helminen, Tanja 2020: Sanan sisu mer­ki­tyk­sen muut­tu­mi­nen vanhan kir­ja­suo­men ajan kir­jal­li­suu­des­sa ja varhaisen natio­na­lis­min valossa. Avain – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti 17(2).
  3. Juslenius, Daniel 1929/​1700: Vanha ja uusi Turku. Porvoo, WSOY.
  4. Juslenius, Daniel 1994/​1703: Suomalaisten puolustus. Helsinki, SKS.
  5. Linna, Väinö 2012/​1959 – 1962: Täällä Pohjantähden alla. Helsinki, WSOY.
  6. Runeberg, Johan Ludvig 1902/​1830: Idyllejä ja epi­gram­me­ja. Teoksessa Johan Ludvig Runebergin teokset (osa I). Porvoo, WSOY.
  7. Sanomia Turusta 1864: Kotomaalta. Sanomia Turusta 5.8.1864.
  8. Suomen sanojen alkuperä – ety­mo­lo­gi­nen sanakirja 2012. Helsinki, Kotimaisten kielten tut­ki­mus­kes­kus ja SKS.
  9. Uusi Savo 1897: ”Suomalainen sauna” Tukholman näyt­te­lys­sä. Uusi Savo 24.7.1897.

Kirjoittaja

Tanja Helminen on filosofian maisteri, sisututkija ja suomen kielen palveluja tarjoava yrittäjä. Tanja tekee Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjatutkimusta sisusta suomalaisessa kirjallisuudessa ja sisupuheesta osana suomalaisuuskeskustelua.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: