Tuttu, tuntematon sisu suomalaisuuden rakentajana

Kun sisu liitetään suo­ma­lai­suu­teen, puhutaan yleensä ‘suo­ma­lai­ses­ta sisusta’ tai ‘sisuk­kuu­des­ta’. Sisun moni­nai­set mer­ki­tyk­set ja niiden syn­ty­mi­nen sekä sisun kehit­ty­mi­nen suo­ma­lai­suu­den kuvaa­jak­si kuitenkin tunnetaan huonosti. Millainen yhteys sisulla on suo­ma­lai­suu­teen? Entä miten sisu näkyy suku­puo­lit­tu­nee­na käsit­tee­nä ja Suomi-brändin rakentajana?

Sisu on käsite ja ilmiö, joka vaikuttaa tutulta. Siitä puhutaan Suomessa paljon, ja siitä on runsaasti mie­li­pi­tei­tä, käsi­tyk­siä ja usko­muk­sia. Koska sisua pidetään kes­kei­se­nä suo­ma­lai­suu­den mää­rit­te­li­jä­nä, on korkea aika pureutua siihen, mitä sisun “suo­ma­lai­suus” tar­koit­taa ja millä tavoin se ilmenee. Tarkastelen kir­jal­li­suu­den alaan kuu­lu­vas­sa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sa­ni sisua suo­ma­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa sekä sisu­pu­het­ta osana suomalaisuuskeskustelua.

Tuttu kult­tuu­ri­nen käsite tai ilmiö ei aina ole niin tuttu kuin luulisi. Sisussakin on paljon tun­te­ma­ton­ta, sillä tähän asti on jäänyt sel­vit­tä­mät­tä perus­teel­li­ses­ti, milloin ja mil­lai­sis­sa yhteyk­sis­sä sisu on alun perin yhdis­tet­ty suo­ma­lai­suu­teen. Joka tapauk­ses­sa sisu vaikuttaa olevan monille suo­ma­lai­sil­le sen verran tuttu, että se valittiin Suomen sanaksi itse­näi­syy­den juh­la­vuon­na 2017. Tuolloin Kotimaisten kielten keskus järjesti kaikille avoimen kilpailun, johon sai ehdottaa sata­vuo­tias­ta Suomea parhaiten luon­neh­ti­vaa sanaa. Sisu kamppaili lop­pusuo­ral­la voitosta muun muassa saunan, metsän, perkeleen ja sini­val­koi­sen kanssa.

Sisu saa Kielitoimiston sana­kir­jas­sa ensin mer­ki­tyk­set ’sitkeä, hel­lit­tä­mä­tön tah­don­voi­ma’, ’sin­nik­kyys’, ’lan­nis­tu­mat­to­muus’, ’uskallus’ ja ’rohkeus’. Ensimmäinen esimerkki sen käyt­tö­ta­vois­ta on ilmaus ”suo­ma­lai­nen sisu”. Lisäksi sisu tar­koit­taa kyseisen lähteen mukaan kovaa, pahaa tai kiivasta ’luontoa’ tai ’luon­teen­laa­tua’, jotka ovat vanhempia merkityksiä. 

Suomen kielen sanojen alkuperää esit­te­le­vän ety­mo­lo­gi­sen sana­kir­jan mukaan sisu on alun perin johdos sanasta sisä. Sisu-sanan vanhimmat mer­ki­tyk­set ovatkin ’sisällä oleva’ ja ’sisus’. Tiesitkö että sisu on yksi harvoista suomen kielen sanoista, joka on lai­nau­tu­nut sel­lai­se­naan muihin kieliin? Se liitetään toisinaan suo­ma­lai­suu­teen myös vie­ras­kie­li­sis­sä sana­kir­jois­sa, esi­mer­kik­si Svenska Akademiens ord­bo­kis­sa ja Lexicossa.

Kielellä ja eri­lai­sil­la tavoilla puhua asioista mer­ki­tyk­sel­lis­te­tään sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta ja raken­ne­taan kult­tuu­ris­ta ker­to­mus­ta. Sisuun viitataan monissa yhteyk­sis­sä työn­teos­ta ja urhei­lus­ta itse­näi­syy­den juh­lin­taan. Sisututkijana työni on paljastaa uutta ja olen­nais­ta sisun ja suo­ma­lai­suu­den kyt­kök­sis­tä, joita ovat tuot­ta­neet ja muo­kan­neet muun muassa kir­jai­li­jat, lehti­toimittajat, kirjojen ja lehtien lukijat, kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jat, tutkijat ja poliitikot. 

Tutkin sisua käsit­tee­nä ja ilmiönä, jonka kehit­ty­mi­seen ovat olen­nai­ses­ti vai­kut­ta­neet sisun varhaiset mer­ki­tyk­set ja varhaiset suo­ma­lai­suu­den kuvaukset. Suomalaisuuden kult­tuu­ris­ta ker­to­mus­ta on raken­net­tu sisulla, joka ei ole vain hyvää tai pahaa. Sisu on joukko erilaisia mer­ki­tyk­siä ja ihmisten tuottamia kytköksiä, jotka juontuvat satojen vuosien takaa.

Siiri Rantanen hiihtämässä Oslon talviolympialaisissa.

Sisukkaaksi kuvailtu Siiri Rantanen Oslon tal­vio­lym­pia­lai­sis­sa 1952. Kuva: Lahden kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)

Alussa oli sana – mutta minkä alussa?

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näin kuvataan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ‑romaanin alussa suo­ma­lai­sen luonnon, työn ja ihmisen kol­miyh­teyt­tä. Torppari Jussi Koskela raivaa suota pelloksi ja luo ”maailmaa”. Hänen luo­mis­työ­tään siivittää vakava katse, joka kiertää ”vuo­si­tu­han­ti­seen hil­jai­suu­teen­sa vaipuneen suon”. Hänen ruu­miis­saan ”eli ja vaikutti henki, joka otti siitä kaiken irti”. 

Jussi on yksi tun­ne­tuim­mis­ta suo­ma­lai­sen sisun sym­bo­leis­ta ja suo­ma­lai­sen rai­vaa­ja­kan­san ilmen­ty­mis­tä, joka on tuttu myös Sisu-pastillin mai­non­nas­ta. Jussia luon­neh­di­taan sisuk­kaak­si ker­to­muk­sen lop­pu­puo­lel­la, mutta sisu-sanalla kuvataan esi­mer­kik­si Akseli-poikaa. Häneltä livahtaa kiro­sa­no­ja ”todel­li­sen sydämen pohjasta lähteneen kiukun ja sisun ilmauk­se­na”, ja hänessä on ”sellaista sisua” työmiehenä.

Ennen Linnaa suo­ma­lai­suu­den kuvastoa syn­nyt­ti­vät monet muut, kuten Johan Ludvig Runeberg. Hänen 1800-luvulla ilmes­ty­nyt­tä runoaan Saarijärven Paavosta on pidetty sisukkaan suo­ma­lai­sen talon­po­jan ensim­mäi­se­nä kuvauk­se­na. Paavo ”hoiti ahkerasti maataan” ja ”kaksin verroin ojaa kaivoi”, kun sato tuhoutui. 

Paavollakin on kuitenkin esikuvia. Häntä luon­neh­ti­va kuvasto on saman­kal­tais­ta kuin 1700-luvulla piispa, pro­fes­so­ri ja kir­jai­li­ja Daniel Jusleniuksen teks­teis­sä, joissa kestävä kansa tyytyy niukkaan ja kuokkii karuja peltojaan. Juslenius kirjoitti suo­ma­lai­sis­ta ”meinä” ja luetteli monia omi­nai­suuk­sia, jotka on myöhemmin liitetty sisuun: työ­te­liäi­syys, kestävyys, voi­mak­kuus, erityinen rohkeus, äkki­pi­kai­suus, isän­maan­rak­kaus, sankaruus…

Olen sel­vit­tä­nyt muun muassa sisu-sanan mer­ki­tyk­sen muut­tu­mis­ta vanhan kir­ja­suo­men (noin 1540 – 1810) ajan kir­jal­li­suu­des­sa ja mer­ki­tyk­sen muutoksia varhaisen natio­na­lis­min näkö­kul­mas­ta. Vanhan kir­ja­suo­men aika oli Ruotsin vallan aikaa. Sisu merkitsi alkuaan kon­kreet­tis­ta sisä­puol­ta ja asioiden omi­nais­laa­tua tai lajia (laatua, luonnetta). 

Ihmistä kuvaavana sisu tarkoitti esi­mer­kik­si Raamatussa ja sen seli­tys­teks­teis­sä, virsissä ja saar­nois­sa yleensä yksilön pahaa sisua, koska ihmis­luon­ne lei­mat­tiin ajan kris­til­li­ses­sä maa­il­man­kat­so­muk­ses­sa pahaksi. Paha sisu oli etenkin pahaa tai kovaa luontoa, häijyyttä, ilkeyttä ja kiivautta sekä vahin­gol­lis­ta ”lihan sisua”. Asetuksissa 1700-luvulta sisulla kuvattiin jopa kol­lek­tii­via, nimittäin val­ta­kun­nan vihol­lis­ta, jolla oli ”mur­hal­lis­ta sisua”.

Sisu-sanalla oli kuitenkin jo 1500-luvulla Mikael Agricolan kir­joi­tuk­sis­sa abstrak­te­ja ja myön­tei­siä­kin mer­ki­tyk­siä, jolloin se esiintyi sel­lai­sis­sa ilmauk­sis­sa kuin ”tämän maailman sisu”, ”palava sisu” ja ”rakkauden sisu”. Uusia mer­ki­tyk­siä, kuten rohkeus ja itse­päi­syys, sisu sai eri­tyi­ses­ti 1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kol­la. Tuolloin mai­ni­tun­lai­sia omi­nai­suuk­sia alettiin yhdistää kol­lek­tii­vi­ses­sa mielessä suo­ma­lai­siin. Näin sisu alkoi käsit­teel­lis­tyä suo­ma­lai­suu­den kuvaa­jak­si, ja 1900-luvulla sisulla luon­neh­dit­tiin suo­ma­lai­sia yleisesti muun muassa itse­päi­sik­si ja rohkeiksi.

Sana sisu ei ollut kaiken alussa, vaikka se vanha onkin. Sitä ei löydy Linnan teoksen alusta, eikä lainkaan Runebergin runosta tai Jusleniuksen teks­teis­tä. Ei ole yhtä, aitoa ja alku­pe­räis­tä suo­ma­lai­suut­ta vaan pikem­min­kin suo­ma­lai­suuk­sia. Niitä sisu on kuitenkin ollut raken­ta­mas­sa eri­lai­sis­sa kuvauk­sis­sa, tul­kin­nois­sa ja kie­lel­li­sis­sä arti­ku­laa­tiois­sa. Sisu on ollut keskeinen “suo­ma­lai­suu­den” kult­tuu­ri­sen ker­to­muk­sen tuottaja ja muokkaaja.

Mainettaan monipuolisempi ja sukupuolittunut sisu

Naisurheilijoita Eläintarhan urheilukentällä, oikeanpuoleisen urheilijan paidassa tunnus "Sisu"

Monen urhei­luseu­ran nimessä on sana “sisu”. Kuva: Väinö Kannisto (CC BY 4.0)

Suomalaista sisua yksilön uni­ver­saa­li­na omi­nai­suu­te­na tar­kas­te­le­va Emilia Lahti tekee yksilön sisun tut­ki­mus­ta posi­tii­vi­sen psy­ko­lo­gian alalla. Helsingin yli­opis­ton psy­ko­lo­gian laitos ja VTT (Teknologian tut­ki­mus­kes­kus) ovat sel­vit­tä­neet kyse­lyil­lä ja muilla mene­tel­mil­lä, että sisu psy­ko­lo­gi­se­na omi­nai­suu­te­na voi olla yksilön hyvin­voin­nin ja terveyden kannalta hai­tal­lis­ta tai hyö­dyl­lis­tä, jolloin se tut­ki­joi­den mukaan on huonoa tai hyvää. Tutkimus ja siinä käytetty sisu­mää­rit­te­ly perus­tu­vat Lahden tut­ki­muk­seen kuuluvan kyselyn vas­tauk­siin, joissa vastaajat kertovat aja­tuk­si­aan ja hen­ki­lö­koh­tai­sia koke­muk­si­aan sisusta. Suomalaisessa sisussa on veto­voi­maa ja media­sek­sik­kyyt­tä, sillä tut­ki­mus­tu­los­ten uuti­soin­nis­sa koros­te­taan sisun ”suo­ma­lai­suut­ta”.

Suomalaisuutta kos­ke­vis­sa kir­joi­tuk­sis­sa, kuten kau­no­kir­jal­li­suu­den kan­san­ku­vauk­sis­sa ja urhei­lu­teks­teis­sä, sisu katsotaan usein suo­ma­lai­suu­den sym­bo­lik­si ja kan­san­luon­teen piir­teek­si. Suomalaisen sisun ilmen­ty­mi­nä pidetään sekä fik­tii­vi­siä hahmoja että his­to­rial­li­sia hen­ki­löi­tä Linnan Tuntemattoman sotilaan sota­mie­his­tä Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen kal­tai­siin urhei­li­joi­hin ja muihin mer­kit­tä­viin hen­ki­löi­hin. Suomen Kuvalehti listasi vuonna 2013 luki­joi­den ehdo­tuk­sia sisuk­kaik­si suo­ma­lai­sik­si. Sadan sisukkaan suo­ma­lai­sen joukkoon pääsivät esi­mer­kik­si pre­si­den­tit Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö samoin kuin alallaan menes­ty­neet, jul­ki­suu­des­ta tutut Veikka Gustafsson, Pentti Linkola ja Kirsti Paakkanen.

Kaikenlaisessa sisu­pu­hees­sa ja myös kir­jal­li­suu­des­sa sisu on hyvin miehinen omi­nai­suus. Suomalaisuuden varhainen kuvasto ja kan­sal­lis­kir­jal­li­suu­den kan­san­ku­vauk­set ovat suurelta osin miesten tuottamia, ja ne liittyvät monesti miehisinä nähtyihin asioihin, kuten fyy­si­ses­ti raskaan työn teke­mi­seen tai sotaan. 

Pelkästään miehinen sisu ei kui­ten­kaan ole. Esimerkiksi Minna Canthia pidetään suo­ma­lai­sen sisun ja kaikkien sitkeiden naisten esikuvana sekä tasa-arvon edel­lä­kä­vi­jä­nä. Hänen lisäkseen sisuk­kai­ta suo­ma­lai­sia kir­jal­li­suu­des­sa kuvaa muun muassa Hella Wuolijoki näy­tel­mä­sar­jas­saan Niskavuoren tarina. Urheilussa puo­les­taan Siiri ”Äitee” Rantanen hiihti Suomen ”sisulla voittoon”.

Sisun suku­puo­lit­tu­nei­suus ja merkitys Suomi-brändille näkyvät esi­mer­kik­si suo­ma­lai­ses­sa käsi­tyk­ses­sä tasa-arvosta, johon usein viitataan maa­il­mal­la puhut­taes­sa Suomesta. Pääministeri Sanna Marin valoi keväällä 2020 uskoa siihen, että suo­ma­lai­nen sisu kantaa koro­na­krii­sin yli. Alkuvuodesta 2021 maailman nuorimman nais­pää­mi­nis­te­rin joh­ta­juut­ta kii­tet­tiin näkyvästi Time-lehdessä, jossa hänet mainitaan kan­si­ku­van­sa yhtey­des­sä nousevana johtajana.

Suomen idea ‑nimisessä kirjassa sisun sanotaan olevan suo­ma­lais­ten myyttisin tunne ja Suomi-brändin ainut­laa­tui­sin elementti. Yksilön hyvin­voin­tiin liit­ty­väs­tä, yhtä aikaa uni­ver­saa­lik­si ja suo­ma­lai­sek­si kut­su­tus­ta sisusta on kir­joi­tet­tu kirjoja, joita on käännetty eri kielille. Sisua on nimenä hyö­dyn­net­ty lukui­sis­sa yri­tys­ni­mis­sä sekä kau­pal­li­sis­sa tuot­teis­sa, joista tun­ne­tuim­piin kuuluvat Sisu-pas­til­lien ohella Sisu-kuorma-autot. Sisu onkin paitsi koko­nai­sen kan­sa­kun­nak­si mielletyn yhteisön tun­nus­ku­va myös mark­ki­noin­ti- ja vientituote.

Toisaalta sisua pidetään esi­merk­ki­nä van­han­ai­kai­ses­ta ajat­te­lus­ta, josta pitäisi luopua. Muun muassa Oskari Onninen kirjoitti suo­ma­lais­ten sisusta ja sisut­to­muu­des­ta itse­näi­syy­den juh­la­vuon­na. Onnisen mielestä sisu on ”sodista sel­vin­neen kansan ajat­te­lu­mal­li ja puhetapa” ja myytti, josta olisi jo aika päästä eroon. Sisu-sanan yhteys äärioi­keis­to­lai­se­na pidettyyn, kan­sal­lis­mie­li­seen Suomen Sisu ‑jär­jes­töön saattaa sekin herättää monen­lai­sia ajatuksia puhut­taes­sa sisusta ja kan­sal­li­ses­ta ajattelusta.

On hienoa, että sisun kaltaista käsitettä ja ilmiötä tar­kas­tel­laan eri näkö­kul­mis­ta. Olen edellä tuonut esiin asioita ja tut­ki­muk­sia, jotka ovat esi­merk­ke­jä sisuun liit­ty­väs­tä ajat­te­lus­ta ja puhe­ta­vas­ta. Ne eivät kui­ten­kaan valaise kovin tarkasti sisun ja suo­ma­lai­suu­den yhteyttä tai tämän yhteyden syn­ty­mis­tä ja moni­nai­sia ilmen­ty­miä. Ne eivät siis auta ymmär­tä­mään, mitä sisun suo­ma­lai­suus tar­koit­taa ja mil­lai­sis­ta ainek­sis­ta se on muo­dos­tu­nut. Jostain syystä sisua ei ole aiemmin tutkittu syväl­li­ses­ti suo­ma­lai­suu­den kon­teks­tis­sa millään tutkimusalalla. 

Kirjallisuudentutkimus on joskus myös kult­tuu­rin­tut­ki­mus­ta. Silloin se on tut­ki­mus­ta, jossa tar­kas­tel­laan vaikkapa kir­jal­li­suu­den hen­ki­lö­hah­mo­ja tai jotain kir­jal­li­suu­den kuvaamaa ilmiötä kult­tuu­rin, iden­ti­tee­tin tai yhteis­kun­nan näkö­kul­mas­ta. Oma työni on juuri tällaista. Haluan saada selville, mitä sisun moni­nai­nen rooli suo­ma­lai­sen kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin raken­ta­ja­na sisältää. Siten hahmottuu tarkemmin sekin, mistä kaikesta oikeas­taan puhutaan, kun puhutaan sisusta ja siihen liit­ty­vis­tä tul­kin­nois­ta. Sisun ja suo­ma­lai­suu­den kytkösten jäl­jit­tä­mi­nen, ajoit­ta­mi­nen ja pur­ka­mi­nen lisää ymmär­rys­tä suo­ma­lai­ses­ta kult­tuu­ris­ta ja yhteis­kun­nas­ta. Tähän kuitenkin tarvitaan pitkiä askelia men­nee­seen ja lisäksi vilkuilua sivuille ja palaa­mis­ta lähemmäs nykyhetkeä.

Sisu-pastillien mainoksessa perinneasuun pukeutunut mies hyökkää tummanpuhuvaa yskä-hahmon kimppuun iso pastillirasia aseenaan.

Sisu-pas­til­lien mainos vuodelta 1938. Kuva: Turun museo­kes­kus (CC BY-ND 4.0)

Miksi uskomuksia pitää tutkia?

Mitä enemmän tutkin sisun yhteyttä suo­ma­lai­suu­teen, sitä enemmän törmään usko­muk­siin, luuloihin ja mie­li­pi­tei­siin perus­tu­viin näke­myk­siin sekä vir­heel­li­siin käsi­tyk­siin sisusta. Tähänastisen tut­ki­muk­se­ni perus­teel­la useat itses­tään­sel­vyyk­si­nä esitetyt usko­muk­set ja käsi­tyk­set sisusta eivät pidä paik­kaan­sa. Edellä olen esittänyt, että sana sisu on merkinnyt abstrak­te­ja ja myön­tei­siä asioita ja viitannut kol­lek­tii­viin­kin luultua aiemmin. 

Toisaalta sisu ei ole käsit­tee­nä useita satoja vuosia vanha, saati ikivanha, vaikka niinkin on esitetty. On väitetty, että sisusta olisi tullut myön­tei­nen omi­nai­suus vasta 1900-luvun alku­puo­lis­kol­la, kun koti­mai­sis­sa ja ulko­mai­sis­sa lehdissä kir­joi­tet­tiin suo­ma­lai­sis­ta urhei­li­jois­ta ja itse­näi­syy­den puolesta tais­te­le­vis­ta soti­lais­ta. Sisu kuitenkin tar­koit­taa muun muassa rohkeutta jo 1800-luvun teks­teis­sä, jopa sanakirjoissa. 

Esimerkiksi leh­ti­kir­joi­tuk­ses­sa vuodelta 1864 kerrotaan naa­pu­rin­sa kanssa rii­taan­tu­nees­ta isännästä ja hänen nuoresta tyt­tä­res­tään. Tytär kuvataan kova­luon­toi­sek­si, mutta hän on myös rohkea, sillä hänellä oli isäänsä puo­lus­taes­saan ”poh­ja­lai­sen sisu, joka rohkeni mennä seipäällä miehen sel­kä­nah­kaa wah­vem­mak­si tekemään”. Tässä rohkeutta ei esitetä miehisenä vaan nuorelle naiselle kuuluvana ominaisuutena.

Ilmaus ”suo­ma­lai­nen sisu” ei sekään ole peräisin vasta 1900-luvulta. Se näet esiintyy käsit­teen­omai­se­na sana­pa­ri­na vii­meis­tään vuonna 1897 Uusi Savo ‑lehdessä ilmes­ty­nees­sä jutussa. Tukholman maa­il­man­näyt­te­lys­sä esillä ollut, pet­ty­myk­sen aiheut­ta­nut suo­ma­lai­nen sauna sai nimi­mer­kil­lä kir­joit­ta­van suo­ma­lais­mat­kai­li­jan tove­rei­neen purkamaan ”rehel­lis­tä suo­ma­lais­ta sisuamme”. 

Kun kult­tuu­ri­seen käsit­tee­seen liittyviä usko­muk­sia ja esi­mer­kik­si sen käsit­teel­lis­ty­mi­sen ajoit­tu­mis­ta koskevia vir­heel­li­siä käsi­tyk­siä tois­te­taan totuutena tai tietona, voidaan tie­dos­ta­mat­ta vahvistaa esi­mer­kik­si sen suku­puo­lit­tu­nei­suut­ta. Sisututkimus, jota tehdään suo­ma­lai­suu­den kon­teks­tis­sa, menee myytiltä näyttävän käsitteen ja ilmiön taakse ja sisään ja purkaa sitä, jotta siitä saadaan selkeämpi käsitys. Samalla ymmär­re­tään paremmin myös suo­ma­lai­suu­den suku­puol­ta ja sisun ilme­ne­mis­tä suku­puo­lit­tu­nee­na käsit­tee­nä. Näin tarkentuu ja moni­puo­lis­tuu koko kuva sel­lai­ses­ta kult­tuu­ri­ses­ta mer­ki­tyk­sen­an­nos­ta, jossa sisulla ja sisu­pu­heel­la on keskeinen rooli.

Sanna Marin puhumassa tiedotustilaisuudessa.

Pääministeri Sanna Marin kannusti suo­ma­lai­sia sisuk­kuu­teen koro­na­pan­de­mian aikana. Kuva: Laura Kotila, val­tio­neu­vos­ton kanslia (CC BY 2.0)

  1. Helminen, Tanja 2019: Suomalaisen sisun jäljillä. Kielikello 1/​2019. Kotimaisten kielten keskus.
  2. Helminen, Tanja 2020: Sanan sisu mer­ki­tyk­sen muut­tu­mi­nen vanhan kir­ja­suo­men ajan kir­jal­li­suu­des­sa ja varhaisen natio­na­lis­min valossa. Avain – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti 17(2).
  3. Juslenius, Daniel 1929/​1700: Vanha ja uusi Turku. Porvoo, WSOY.
  4. Juslenius, Daniel 1994/​1703: Suomalaisten puolustus. Helsinki, SKS.
  5. Linna, Väinö 2012/​1959 – 1962: Täällä Pohjantähden alla. Helsinki, WSOY.
  6. Runeberg, Johan Ludvig 1902/​1830: Idyllejä ja epi­gram­me­ja. Teoksessa Johan Ludvig Runebergin teokset (osa I). Porvoo, WSOY.
  7. Sanomia Turusta 1864: Kotomaalta. Sanomia Turusta 5.8.1864.
  8. Suomen sanojen alkuperä – ety­mo­lo­gi­nen sanakirja 2012. Helsinki, Kotimaisten kielten tut­ki­mus­kes­kus ja SKS.
  9. Uusi Savo 1897: ”Suomalainen sauna” Tukholman näyt­te­lys­sä. Uusi Savo 24.7.1897.

Kirjoittaja

Tanja Helminen on filosofian maisteri, sisututkija ja suomen kielen palveluja tarjoava yrittäjä. Tanja tekee Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjatutkimusta sisusta suomalaisessa kirjallisuudessa ja sisupuheesta osana suomalaisuuskeskustelua.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Laadukasta terveydenhuoltoa pidetään usein suomalaisen hyvinvointivaltion peruskivenä, johon kaikilla kansalaisilla on oikeus. Mutta minkälaista on asioida terveydenhuollossa, kun kuuluu vähemmistöön, johon suhtautuminen vaihtelee suuresti?

Yksikielisyys ja kielten erottelu toisistaan ovat kouluissa vaikuttavan kielipolitiikan lähtökohtia. Kasvatustieteiden tohtori Tuuli From tutki etnografisessa väitöskirjassaan kysymyksiä kielipolitiikasta, tilasta ja vallasta kaksikielisissä kouluympäristöissä Suomessa ja Ruotsissa. Fromia kiinnostivat erityisesti koulujen toimintaa ohjaavan virallisen kielipolitiikan päämäärät ja miten ne heijastuvat koulujen arkisiin tiloihin.