Nenäpäivän varainhankinta perustuu yksinkertaistettuun ihmisyyteen

Eilen vie­tet­tiin taas vuo­sit­tais­ta gaalaa, jossa suo­ma­lai­set pääsevät koti­soh­vil­laan tekemään hyvää. Ylen Nenäpäivän tarkoitus on kerätä lah­joi­tus­va­ro­ja maailman hei­koim­mas­sa asemassa olevien lasten hyväksi pitäen samalla tunnelman kepeänä ja hauskana.

Nenäpäivää on kri­ti­soi­tu jonkin verran Suomessa, ja sen kan­sain­vä­lis­tä konseptia sitäkin rajummin englan­nin­kie­li­ses­sä maa­il­mas­sa. Kritiikin kohteena on usein asetelma, jossa län­si­maa­lai­nen julkkis lähe­te­tään glo­baa­liin etelään todis­ta­maan kurjuutta. Tänä vuonna Nenäpäivä ilmoit­ti­kin jät­tä­vän­sä väliin suo­ma­lais­julk­kis­ten lähet­tä­mi­sen avus­tus­koh­tei­siin — joskin lupaus ei täysin toteutunutkaan.

Suomalaisten lähet­tä­mi­nen Afrikan köy­him­piin kyliin ei kui­ten­kaan ole konseptin ainoa ongelma. Säihkyvä ja kepeä gaala luo tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta kont­ras­tia perus­ta­van­laa­tuis­ten ongelmien kanssa kamp­pai­le­vaan lapseen.

Tämä kontrasti noudattaa kuvi­tel­tua, jopa kari­ka­tyy­rin­omais­ta jakoa ‘meidän ja heidän’ välillä: suo­ma­lai­suus rinnastuu juhlavaan huo­let­to­muu­teen, kun taas globaalin etelän tila typis­te­tään irral­li­siin ker­to­muk­siin köyhistä lapsista. Kuitenkin molem­mis­sa yhteis­kun­nal­li­sen todel­li­suu­den skaa­lois­sa nämä ovat äärim­mil­leen vietyjä esi­merk­ke­jä hyvä­osai­suu­des­ta ja köyhyydestä.

Antropologi Liisa Malkin mukaan huma­ni­tää­ri­sen avus­tus­työn kohteet ovatkin usein ensi­si­jai­ses­ti hyvän­te­ki­jöi­den mie­li­ku­vi­tuk­sen tuotetta. Niin jär­jes­tö­jen vies­tin­näs­sä kuin lah­joit­ta­jan mielessä avun­saa­ja­na on kaukainen ja viaton lapsi, jonka elämä on aitoa ja alkeel­lis­ta. Lahjoittaja pystyy näen­näi­sen yksi­suun­tai­ses­ti tyy­dyt­tä­mään tämän tarpeet. 

Malkin mukaan myös lah­joit­ta­jal­la on tarve kokea yhte­näi­syyt­tä tätä kuvi­tel­tua puhdasta ihmi­syyt­tä kohtaan. Hyväntekijä luo mie­li­ku­vaa omasta, kenties tur­ha­mai­siin tar­pei­siin nojaa­vas­ta elä­mäs­tään suhteessa kärsivään sivul­li­seen, jonka ihmisyys on yksin­ker­tai­sel­la tasolla. Osallistumalla hyvän­te­ke­väi­syy­teen lah­joit­ta­ja tyydyttää tarpeensa päästä tun­ne­ta­sol­la kos­ke­tuk­siin aidon ihmi­syy­den kanssa.

Sen lisäksi, että varain­han­kin­ta­ku­vas­tos­sa luodaan mie­li­ku­via äärim­mil­leen kah­tia­ja­kau­tu­nees­ta maa­il­mas­ta, tarjotaan niissä myös yksin­ker­tai­sia rat­kai­su­ja maailman ongelmiin. Kehitystutkija Kalpana Wilsonin mukaan esi­mer­kik­si naisten talou­del­li­nen voi­maan­tu­mi­nen yrit­tä­jyy­den kautta nostetaan usein kysee­na­lais­ta­mat­ta erin­omai­sek­si kehi­tyk­sen indi­kaat­to­rik­si. Tällöin globaalin talous­jär­jes­tel­män kytkökset eriar­voi­suu­teen jätetään huomiotta, samalla kun uus­li­be­raa­li talous­a­jat­te­lu esitetään näen­näi­ses­ti ideo­lo­giois­ta vapaana teknisenä rat­kai­su­na siihen. Tässäkin ker­to­muk­ses­sa lopul­li­nen toimijuus on usein voi­maan­tu­mi­sen mah­dol­lis­ta­jal­la, eli lahjoittajalla.

Äärimmäinen kontrasti kuvi­tel­tu­jen autet­ta­vien ja auttajien välillä on toimiva varain­han­kin­nal­li­nen konsepti. Hyväntekeväisyysspektaakkelin ensi­si­jai­nen vaikutus on saada lah­joit­ta­ja tuntemaan olonsa tar­peel­li­sek­si perus­ta­van­laa­tui­sel­la ihmi­syy­den tasolla – haas­ta­mat­ta glo­baa­le­ja valta-asetelmia ja uus­li­be­raa­lia käsitystä kehityksestä.

On kuitenkin muis­tet­ta­va, että niin varoja keräävien jär­jes­tö­jen kuin näky­vyyt­tä tuovan Ylen lopul­li­sen tavoit­teen tulisi raha­vir­ran mak­si­moi­mi­sen sijaan olla globaalin tasa-arvotyön edis­tä­mi­nen. Tätä työtä tuskin edis­te­tään ker­to­mal­la yksin­ker­tais­ta­vaa tarinaa köyhistä afrik­ka­lai­sis­ta lapsista odot­ta­mas­sa suo­ma­lai­sen pelas­ta­jan apua vuo­sit­tai­sen has­sut­te­lun tunnelmissa.

  1. Malkki, Liisa H. (2015). The Need to Help: The Domestic Arts of International Humanitarianism. Duke University Press
  2. Wilson, Kalpana (2011). ‘Race’, Gender and Neoliberalism: changing visual repre­sen­ta­tions in deve­lop­ment. Third World Quarterly, 32:2, 315 – 331, DOI: 10.1080/01436597.2011.560471
  3. Dogra, Nandita (2012). Representations of global poverty: aid, deve­lop­ment and inter­na­tio­nal NGOs. London: I.B. Tauris
  4. Johansson, Frank (2017). Hyvän tekemisen markkinat. Gaudeamus, Helsinki

Kirjoittaja

Martta Kaskinen on valtiotieteiden maisteri, ja perehtynyt pro gradussaan kehitysyhteistyön varainhankintaviestinnän sukupuolittuneihin narratiiveihin. Parhaillaan hän työstää väitöskirjaansa Helsingin Yliopistolla feministisen aktivismin muodoista Keniassa. Häntä kiinnostavat mm. humanitarismin valta-asetelmat ja post-kolonialistinen feminismi.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa henkilökuvan suomalaisnaisesta, joka päätti 19-vuotiaana perustaa lastenkodin Kenian maaseudulle. Pian Yle teki samasta naisesta ihannoivan jutun, ja lukuisat muut lehdet seurasivat perässä. Kriittistä näkökulmaa omatoimisesta hyväntekemisestä ei tuotu esiin, vaikka tutkimukset osoittavat kritiikin tarpeen.

Viime aikoina kehitysyhteistyökampanjat ovat saaneet paljon arvostelua siitä, miten sekä avun saajia että avun antajia esitetään mediassa. Esimerkiksi vaatesuunnittelija Paola Suhosen yhteistyö Planin kanssa vuonna 2017 herätti keskustelua valkoisesta pelastajuudesta. Liina Mustonen kirjoitti aiheesta Planin kampanjaa käsittelevässä AntroBlogin uutiskommentissa.

Kansanvälinen kummilapsitoiminta on poikkeuksellisen henkilökohtainen kehitysyhteistyön muoto, ja suomalaisille tuttua pitkältä ajalta. Juuri oman kummilapsen mahdollistama henkilökohtainen yhteys on todennäköisesti se tekijä, jonka ansiosta tämä nimenomainen lahjoitusmuoto on saavuttanut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toiminnassa piilevän eettisen ristiriidan.

Kouluruokalan jäteastian vieressä roikkuu juliste, joka kehottaa oppilaita olemaan heittämättä ruokaa roskiin. Plan Internationalin taannoiset mainokset bussipysäkillä herättelivät ohikulkijaa teiniraskauden vaaroihin. Yhteistä näillä valistuskampanjoilla on se, että niiden objektiksi on valittu ruskea tyttö. Ruskea tyttö ei kerro tarinaa itse: häntä käytetään esineenä kerrottaessa ruoan epätasa-arvoisesta jakelusta tai teiniraskauden vaaroista. Sillä, joka kertoo tarinan ruskean tytön puolesta, on valtaa.