Suomenruotsalaisuutta etsimässä

Suomenruotsalainen iden­ti­teet­ti ja kulttuuri ovat vaikeasti mää­ri­tel­tä­vis­sä, mutta ne voivat luoda vankan perustan minuu­del­le ja ryhmään kuu­lu­mi­sel­le. Pelko tämän vähem­mis­tö­kie­len ja ‑iden­ti­tee­tin menet­tä­mi­ses­tä on elänyt jo 1800-luvulta lähtien. 

En juuri puhu ruotsia arkie­lä­mäs­sä­ni. Oikeastaan en kuule ruotsia juuri muualla kuin sat­tu­man­va­rai­ses­ti tele­vi­sios­sa, radiossa tai työ­pai­kal­la. Äitini puhuu minulle ruotsia, mutta minä vastaan hänelle enim­mäk­seen suomeksi, emmekä puhu kuin satun­nai­ses­ti. Ymmärrän ruotsia, jopa rii­kin­ruot­sia, lähes täy­del­li­ses­ti, mutta kirjoitan kieltä hitaasti. Sanamuotoja var­mis­te­len usein Googlesta. Kirjoja luen ruotsiksi melko vai­vat­to­mas­ti. Puhuessani unohtelen arkisia sanoja jat­ku­vas­ti, mikä tekee ruotsin puhu­mi­ses­ta vai­val­lois­ta. Tästä kaikesta huo­li­mat­ta olen aina mieltänyt itseni suo­men­ruot­sa­lai­sek­si.


Politiikan tut­ki­joi­den Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen mukaan ruot­sin­kie­li­set suo­ma­lai­set ovat arvoil­taan, asen­teil­taan ja iden­ti­tee­teil­tään hyvin saman­kal­tai­sia kuin suo­men­kie­li­set suo­ma­lai­set. Pitkäsen ja Westisen mukaan selvin ero ryhmien välillä on ruot­sin­kie­lis­ten vahva vähem­mis­töi­den­ti­teet­ti, kokemus vähem­mis­töön kuu­lu­mi­ses­ta. Muuten nämä ryhmät erottaa toi­sis­taan lähinnä puhuttu kieli.


Kolmasosa ruot­sin­kie­li­ses­tä vähem­mis­tös­tä on sitä mieltä, että oma kie­li­ryh­mä on heikossa asemassa, kun taas vain 3% suo­men­kie­li­sis­tä ajattelee, että suo­men­ruot­sa­lai­sil­la menee huonosti. Suomenruotsalaiset kokevat vähem­mis­tö­ase­man ja ‑iden­ti­tee­tin helposti uha­na­lai­se­na, mutta laajempi yhteis­kun­nal­li­nen kuva suo­men­ruot­sa­lais­ten hyvin­voin­nis­ta ja menes­tyk­ses­tä kiertää yhä val­ta­väes­tön parissa. Tuolla mie­li­ku­val­la on myös todel­li­suus­poh­jaa.


Pohdin tässä artik­ke­lis­sa suo­men­ruot­sa­lai­suut­ta tut­ki­muk­sen ja oman koke­mus­maa­il­ma­ni kautta. Identiteetin ja kielen yhteyttä on tutkittu paljon sekä ant­ro­po­lo­gias­sa että muilla tie­tee­na­loil­la. Kulttuurisen position raken­tu­mi­nen moni­kie­li­syy­den kautta ja kielen menet­tä­mi­sen myötä tapahtuva iden­ti­teet­tis­kaa­lan kape­ne­mi­nen on omalla koh­dal­la­ni läpi elämän jatkunut reflek­tion aihe.

Kielten taistelu

Suomenruotsalaisten iden­ti­tee­tin ja kult­tuu­rin mene­tyk­sen pelolla on pitkät juuret, jotka ulottuvat 1800-luvun kan­sal­li­si­den­ti­tee­tin herää­mi­seen ja suo­men­kie­lis­ten aseman vakiin­tu­mi­seen valtion ins­ti­tuu­tiois­sa. Suomenruotsalaisilla oli kuitenkin valtaa ja valuuttaa muodostaa vas­ta­rin­taa oman asemansa hei­ken­tyes­sä.


Helsingin yli­opis­ton suo­ma­lais­tues­sa perus­tet­tiin Åbo Akademi, ja samoihin aikoihin luotiin monta muuta suo­men­ruot­sa­lai­suu­den tuki­jal­kains­ti­tuu­tio­ta. Nämä ovat aktii­vi­ses­ti ja suurilla summilla yllä­pi­tä­neet ruotsin kieltä ja suo­men­ruot­sa­lais­ta kult­tuu­ria. On silti myös totta, että ruot­sin­kie­lis­ten osuus väestöstä on tippunut pro­sen­tu­aa­li­ses­ti sadan vuoden takai­ses­ta 14%:sta tämän päivän 5%:iin.


Saman­kal­tai­suu­tem­me huomioon ottaen ei ehkä yllätä, että ruot­sin­kie­li­set sulau­tu­vat val­ta­väes­töön ajan myötä. Jos ainoa meitä erottava tekijä on kieli, tapahtuu inte­graa­tio lähes vahin­gos­sa, kuten omalla koh­dal­la­ni on käymässä. Käytännössä saattaa riittää, että käy suo­men­kie­li­set koulut ja muodostaa sitä kautta suo­men­kie­li­set sosi­aa­li­set piirit jo nuorena. Toisen kielen jäädessä vain kotona tai suvun parissa puhutuksi kieleksi, siitä tulee helposti katoava resurssi.


Tämä kals­kah­taa varmasti tutulta minkä tahansa vähem­mis­tön tai pienemmän kie­li­ryh­män edus­ta­jal­le. Kuten sosiologi Kjell Herberts on aikoinaan sanonut Turun sanomien haas­tat­te­lus­sa: “suo­men­ruot­sa­lai­suut­ta koskee kuitenkin osin sama ongelma kuin kirkkoa ja uskon­non­har­joit­ta­mis­ta. Kieli yksi­tyis­tyy; monet ruot­sin­kie­li­set puhuvat kieltään vain kotona.” Tällöin myös ruotsin kieleen sitoutuva iden­ti­teet­ti jää taka-alalle ja sen käyttöala kapenee.

Suomenruotsalainen kosmopoliittisuus

Mitä siis suo­men­ruot­sa­lai­nen vähem­mis­töi­den­ti­teet­ti pitää sisällään? Mikä on suo­men­ruot­sa­lai­suu­den je ne sais quoi? Jos erot suo­men­kie­lis­ten ja ruot­sin­kie­lis­ten välillä liittyvät lähinnä puhuttuun kieleen, las­ten­lau­lui­hin, juhan­nus­sal­koon ja kräfts­ki­vaan, mistä suo­men­ruot­sa­lai­suus oikein koostuu? Mitä olen oikeas­taan menet­tä­mäs­sä suo­men­ruot­sa­lai­suu­den hii­pu­mi­sen myötä?


Iden­ti­tee­til­tä­ni olen aina tuntenut olevani jon­kin­lai­ses­sa limi­naa­li­ti­las­sa. Suomenkieliset tun­nis­ta­vat minussa jon­kin­lai­sen toiseuden suo­men­ruot­sa­lai­suu­te­ni kautta, mutta en kui­ten­kaan kuulu min­kään­lai­seen aktii­vi­seen suo­men­ruot­sa­lai­suu­teen muuten kuin perheeni ja äitini suvun kautta.


Suomen­ruot­sa­lai­suu­des­sa­ni on jon­kin­lais­ta per­for­ma­tii­vi­suut­ta; otan sen käyttöön tarpeen mukaan, usein joko koros­taak­se­ni eri­lai­suut­ta­ni johonkin ryhmään nähden tai sulau­tuak­se­ni osaksi ryhmää. Tämä pätee tietysti ihmisten persoonan osiin ja rooleihin laa­jem­min­kin. Sosiaaliantropologi Ulf Hannerzin mukaan roolit ovatkin “pää­mää­rä­ha­kui­sia tilan­teel­li­sia osal­lis­tu­mi­sia, jotka muo­dos­ta­vat yksilön elä­män­pii­rin.” Emme ole samoja hen­ki­löi­tä eri konteksteissa.

Suomenruotsalaisuus näkyy tavoissa. Kaksi vaaleaa, pitkähiuksista lasta katsoo koristeltua juhannussalkoa.

Vaikka arvot, asenteet ja iden­ti­teet­ti ovatkin hyvin samoilla urilla sekä suomen että ruotsin puhujilla, on kie­li­ryh­mien välillä mystisiä, tut­ki­joi­ta askar­rut­ta­nei­ta tilas­tol­li­sia eroja. Suomenruotsalaisten työl­li­syy­sas­te on ollut his­to­rial­li­ses­ti korkeampi, miehet elävät kes­ki­mää­rin pidempään, lapset menes­ty­vät ja viihtyvät kes­ki­mää­räis­tä paremmin koulussa. Väestötieteen eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Fjalar Finnäsin 1980-luvulla tekemän tut­ki­muk­sen mukaan jopa suo­men­ruot­sa­lais­ten avio­lii­tot hajoavat harvemmin kuin suo­men­kie­lis­ten suo­ma­lais­ten liitot.


Mitään näistä on kuitenkin vaikea mieltää osaksi kult­tuu­riam­me, omin­ta­kei­sia tapojamme tai iden­ti­teet­tiäm­me. Ne voisivat olla seurausta sel­lai­sis­ta, mutta nuo mystiset suo­men­ruot­sa­lai­suu­den elä­män­ta­vat, nuo taatun menes­tyk­sen avaimet ovat yhä pysyneet tut­ki­joil­ta hämärän peitossa. Tilastolliset faktat ovat tietysti myös vain sitä. Joukkoon mahtuu ihmisiä menes­tyk­sen spektrin kaikilta osin.


Voiko sitten suo­men­ruot­sa­lai­sek­si tulla? Eräällä ystä­väl­lä­ni on venä­läi­set vanhemmat, hän on asunut Suomessa koko elämänsä, mutta käynyt ruot­sin­kie­li­set koulut ja luonut itselleen osittain ruot­sin­kie­li­sen ystä­vä­pii­rin. Hän on siis kol­mi­kie­li­nen, mutta onko hän suomenruotsalainen?


Suomea puhuvan suku­haa­ra­ni serkku taas ryhtyi puhumaan ruotsia lap­sil­leen ja laittoi heidät ruot­sin­kie­li­seen kouluun. Heidän koko perheensä tuntuu nykyään asettuvan ste­reo­ty­pi­aan suo­men­ruot­sa­lai­suu­des­ta paremmin kuin minä koskaan, mitä ikinä se sitten tar­koit­taa­kaan. Koska kyse ei ole millään lailla ulospäin näkyvästä etni­syy­des­tä, eikä iden­ti­teet­ti näissä tapauk­sis­sa ole paik­ka­si­don­nais­ta­kaan, esit­täy­tyy suo­men­ruot­sa­lai­suus siis huo­mat­ta­van häilyvänä ja muok­kau­tu­va­na.


Pääs­täk­seen osal­li­sek­si ruot­sin­kie­lis­ten sää­tiöi­den valtavaa rahal­lis­ta pottia ei myöskään tarvitse todis­tet­ta­vas­ti olla suo­men­ruot­sa­lai­nen. Suomenruotsalaisuutta ei siis ole tarvinnut mää­ri­tel­lä his­to­rial­li­ses­ti kovin tarkkaan samalla tavalla kuin monia muita vähem­mis­töi­den­ti­teet­te­jä, joiden mää­ri­tel­mät ovat tietysti tulleet usein ulko­puo­li­sil­ta. Puhumalla ruotsia on kuitenkin päässyt helpommin osal­li­sek­si sosi­aa­lis­ta, sym­bo­lis­ta ja talou­del­lis­ta pääomaa.


Oma suo­men­ruot­sa­lai­suu­te­ni on hyvin paik­ka­si­don­nais­ta. Se kuuluu sinne, mistä sukuni osittain on, missä kesämme on vietetty, ja missä ruotsia on enim­mäk­seen puhuttu. Se kuuluu Turun saa­ris­toon. Tämän lisäksi suo­men­ruot­sa­lai­suus ilmenee omalla koh­dal­la­ni erot­ta­va­na tekijänä val­ta­väes­tös­tä, erään­lai­se­na joukkoon kuu­lu­mat­to­muu­den tunteena. Tätä tunnetta osaltaan voimistaa se, että en miellä kuuluvani täysin suo­men­ruot­sa­lais­ten­kaan joukkoon.

Purjevene saaristossa, taustalla näkyy majakka.

Tuo val­ta­väes­tös­tä erottava tekijä on ehkä se syy, joka saa suo­men­ruot­sa­lai­set miel­tä­mään itsensä pikem­min­kin poh­jois­maa­lai­sik­si tai euroop­pa­lai­sik­si kuin suppeasti suo­ma­lai­sik­si tai suo­men­ruot­sa­lai­sik­si. Tämä laajemmin mielletty maa­il­man­kan­sa­lai­suus on käynyt ilmi kyse­ly­tut­ki­muk­sis­sa.


Esimer­kik­si Turun saariston suo­men­ruot­sa­lai­set eivät kovin aktii­vi­ses­ti miellä itseään suo­men­ruot­sa­lai­sik­si, kuten sosiologi Riie Heikkilä huo­maut­taa väi­tös­kir­jas­saan. Heille ruotsi on elettyä arkea ympä­ris­tös­sä, joka on enim­mäk­seen ruot­sin­kie­li­nen. Identiteettiä ei siis tarvitse käsittää kielen kautta, koska se on niin itses­tään­sel­vyys. Suomea puhuva Suomi on etäinen ja siihen pei­laa­mi­nen suo­men­ruot­sa­lai­sen iden­ti­tee­tin kautta useim­mi­ten tarpeetonta.

Kieli ja identiteetti

Kielitieteellinen ant­ro­po­lo­gia on jo pitkään hah­mot­ta­nut kielen ja iden­ti­tee­tin yhteyden. Ihmisillä on mah­dol­lis­ta olla monia kie­lel­li­siä iden­ti­teet­te­jä, samoin kuin muutenkin sosi­aa­li­ses­ta ja kult­tuu­ri­ses­ta kon­teks­tis­ta riippuvia iden­ti­teet­te­jä. Se, kuka olen puhues­sa­ni ruotsia ei tunnu aivan samalta kuin se, kuka olen puhues­sa­ni suomea. Puhuttu kieli mah­dol­lis­taa yhteen­kuu­lu­vuu­den tunteen yhden ryhmän kanssa luoden samalla etäi­syyt­tä toiseen ryhmään. Vaihdellen kieltä vaihtelen iden­ti­teet­tiä­ni ja kult­tuu­ris­ta posi­tio­ta­ni. Kaksikielisyys mah­dol­lis­taa molem­mis­ta kon­teks­teis­ta ammen­ta­mi­sen tilanteen ja tarpeen mukaan.


Tällainen hyppely sub­jek­tii­vi­suuk­sien välillä lienee yksi syy siihen, että kak­si­kie­li­syys herättää ihmisissä myös vas­tus­tus­ta. Yhteisöissä elää vahva tarve loke­roi­mi­seen ja iden­ti­teet­tien sel­key­teen. Ihmiset haluavat olla varmoja siitä, kuka olet ja miten nähdä sinut. Itselleni tuo iden­ti­teet­ti­nen epä­var­muus ja vai­hei­suus on aina tuntunut vapaut­ta­val­ta. Saan olla muutakin kuin pelkkä suomea puhuva suo­ma­lai­nen.


Suomen­ruot­sa­lai­suus ei ole aina ollut helppo iden­ti­teet­ti suo­men­kie­lis­ten seurassa, var­sin­kaan nuorena, mutta ruotsin kielen ja ‑kielisten status on silti aina ollut etuoi­keu­tet­tu ver­rat­tu­na moneen muuhun vähem­mis­tö­kie­leen Suomessa. Mitä siis olen menet­tä­mäs­sä ruotsin kielen mukana? Palasen itsestäni, koko­nai­sen kie­lel­li­sen iden­ti­tee­tin ja sen mukanaan tuoman mah­dol­li­suu­den nähdä itseni osana laajempia koko­nai­suuk­sia kuin Suomen suomalaisena.

Kirjoittaja

Bruno Gronow, VTK, on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Brunon erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuuriperintöämme vaalivien instituutioiden tarkasteleminen antropologin silmin. Hänellä on työn alla Suomen erikoismuseoita käsittelevä tietokirja sekä etnografinen analyysi pro gradu -tutkielman muodossa samasta aiheesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Kerstin Smeds 3.11.2021 klo 15:41

    nu Bruno lyckades du överraska din mor ! onnistuit yllät­tä­mään äitisi. Että olet aina mieltänyt iden­ti­teet­ti­si suo­men­ruot­sa­lai­sek­si — en ole sitä tiennyt enkä ymmär­tä­nyt etkä koskaan minulle sitä kertonut (en ainakaan muista) Päinvastoin, kuvit­te­lin “menet­tä­nee­ni” sinut enem­mis­tön puolelle samana päivänä kun sinut siir­ret­tiin suo­men­kie­li­seen kouluun missä lähes kaikki sun kaverit olivat. Muistan ennen sitä kysyneeni sinulta miellätkö itsesi suo­ma­lai­sek­si vai suo­men­ruot­sa­lai­sek­si.… Vastasit vähän tokaisten (olit 7 v.) että mitäs luulet, suo­ma­lai­nen tietysti ! Ja jatkoit: ruot­sa­lai­suus on vain sitä että sinä istut tas­kus­sa­ni kurk­ki­mas­sa! (aika luovaa set­se­män­vuo­ti­aal­ta).….. Silloin luovutin, ja laitoin sinut suo­ma­lai­seen kouluun.
    Totta on, että me — ainakin me syntyneet ns kult­tuu­ri­per­hee­seen — olemme aina miel­tä­neet itsemme kos­mo­po­lii­teik­si, minä myös. Koska suo­men­ruot­sa­lai­se­na kau­pun­ki­lai­se­na ei tunne itseään suo­ma­lai­sek­si, muttei myöskään ruot­sa­lai­sek­si, vaan joksikin vähän kodit­to­mak­si hybri­dik­si, eli lähinnä skan­di­naa­vik­si. minun koh­dal­la­ni ainakin on näin aina ollut. Ja näin on edelleen, vaikka asuinkin ja työs­ken­te­lin 18 v Ruotsissa. Ei minusta ruot­sa­lais­ta tullut.….olin siellä aina hyvin “suo­ma­lai­nen”. Mutta juuri tuon takia suo­men­ruot­sa­lai­nen sosi­aa­li­nen ja kult­tuu­ri­nen yhteen­kuu­lu­vuus “ryhmänä” on myös ollu tärkeää. Samoin sukujuuret.
    Totta myös että elämme pidempään, sekä naiset että miehet, ja olemme tyy­ty­vä­sem­piä elämäämme. Tavallaan mysteeri, koska ainoana kie­li­ryh­miä erot­ta­va­na tekijänä tutkijat löysivät tämän: sosi­aa­li­nen verkosto on meillä tiiviimpi, yksi­näi­syys vähempi koko elämän ajan. Ja haus­kan­pi­to ilman viinaa yleisempi.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Yksikielisyys ja kielten erottelu toisistaan ovat kouluissa vaikuttavan kielipolitiikan lähtökohtia. Kasvatustieteiden tohtori Tuuli From tutki etnografisessa väitöskirjassaan kysymyksiä kielipolitiikasta, tilasta ja vallasta kaksikielisissä kouluympäristöissä Suomessa ja Ruotsissa. Fromia kiinnostivat erityisesti koulujen toimintaa ohjaavan virallisen kielipolitiikan päämäärät ja miten ne heijastuvat koulujen arkisiin tiloihin.

Suurin osa maailman väestöstä on kaksi- tai monikielisiä. Miten hyvin kieliä pitää osata, jotta voi sanoa olevansa kaksikielinen? Miten kahden kielen puhuminen pienestä pitäen voi olla identiteetin kannalta niin merkittävää?