Suomenruotsalainen identiteetti ja kulttuuri ovat vaikeasti määriteltävissä, mutta ne voivat luoda vankan perustan minuudelle ja ryhmään kuulumiselle. Pelko tämän vähemmistökielen ja -identiteetin menettämisestä on elänyt jo 1800-luvulta lähtien. En juuri puhu ruotsia arkielämässäni. Oikeastaan en kuule ruotsia juuri muualla kuin sattumanvaraisesti televisiossa, radiossa tai työpaikalla. Äitini puhuu minulle ruotsia, mutta minä vastaan hänelle enimmäkseen suomeksi, emmekä puhu kuin satunnaisesti. Ymmärrän ruotsia, jopa riikinruotsia, lähes täydellisesti, mutta kirjoitan kieltä hitaasti. Sanamuotoja varmistelen usein Googlesta. Kirjoja luen ruotsiksi melko vaivattomasti. Puhuessani unohtelen arkisia sanoja jatkuvasti, mikä tekee ruotsin puhumisesta vaivalloista. Tästä kaikesta huolimatta olen aina mieltänyt itseni suomenruotsalaiseksi.
Politiikan tutkijoiden Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen mukaan ruotsinkieliset suomalaiset ovat arvoiltaan, asenteiltaan ja identiteeteiltään hyvin samankaltaisia kuin suomenkieliset suomalaiset. Pitkäsen ja Westisen mukaan selvin ero ryhmien välillä on ruotsinkielisten vahva vähemmistöidentiteetti, kokemus vähemmistöön kuulumisesta. Muuten nämä ryhmät erottaa toisistaan lähinnä puhuttu kieli.
Kolmasosa ruotsinkielisestä vähemmistöstä on sitä mieltä, että oma kieliryhmä on heikossa asemassa, kun taas vain 3% suomenkielisistä ajattelee, että suomenruotsalaisilla menee huonosti. Suomenruotsalaiset kokevat vähemmistöaseman ja -identiteetin helposti uhanalaisena, mutta laajempi yhteiskunnallinen kuva suomenruotsalaisten hyvinvoinnista ja menestyksestä kiertää yhä valtaväestön parissa. Tuolla mielikuvalla on myös todellisuuspohjaa.
Pohdin tässä artikkelissa suomenruotsalaisuutta tutkimuksen ja oman kokemusmaailmani kautta. Identiteetin ja kielen yhteyttä on tutkittu paljon sekä antropologiassa että muilla tieteenaloilla. Kulttuurisen position rakentuminen monikielisyyden kautta ja kielen menettämisen myötä tapahtuva identiteettiskaalan kapeneminen on omalla kohdallani läpi elämän jatkunut reflektion aihe.
Kielten taistelu
Suomenruotsalaisten identiteetin ja kulttuurin menetyksen pelolla on pitkät juuret, jotka ulottuvat 1800-luvun kansallisidentiteetin heräämiseen ja suomenkielisten aseman vakiintumiseen valtion instituutioissa. Suomenruotsalaisilla oli kuitenkin valtaa ja valuuttaa muodostaa vastarintaa oman asemansa heikentyessä.
Helsingin yliopiston suomalaistuessa perustettiin Åbo Akademi, ja samoihin aikoihin luotiin monta muuta suomenruotsalaisuuden tukijalkainstituutiota. Nämä ovat aktiivisesti ja suurilla summilla ylläpitäneet ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista kulttuuria. On silti myös totta, että ruotsinkielisten osuus väestöstä on tippunut prosentuaalisesti sadan vuoden takaisesta 14%:sta tämän päivän 5%:iin.
Samankaltaisuutemme huomioon ottaen ei ehkä yllätä, että ruotsinkieliset sulautuvat valtaväestöön ajan myötä. Jos ainoa meitä erottava tekijä on kieli, tapahtuu integraatio lähes vahingossa, kuten omalla kohdallani on käymässä. Käytännössä saattaa riittää, että käy suomenkieliset koulut ja muodostaa sitä kautta suomenkieliset sosiaaliset piirit jo nuorena. Toisen kielen jäädessä vain kotona tai suvun parissa puhutuksi kieleksi, siitä tulee helposti katoava resurssi.
Tämä kalskahtaa varmasti tutulta minkä tahansa vähemmistön tai pienemmän kieliryhmän edustajalle. Kuten sosiologi Kjell Herberts on aikoinaan sanonut Turun sanomien haastattelussa: “suomenruotsalaisuutta koskee kuitenkin osin sama ongelma kuin kirkkoa ja uskonnonharjoittamista. Kieli yksityistyy; monet ruotsinkieliset puhuvat kieltään vain kotona.” Tällöin myös ruotsin kieleen sitoutuva identiteetti jää taka-alalle ja sen käyttöala kapenee.
Suomenruotsalainen kosmopoliittisuus
Mitä siis suomenruotsalainen vähemmistöidentiteetti pitää sisällään? Mikä on suomenruotsalaisuuden je ne sais quoi? Jos erot suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä liittyvät lähinnä puhuttuun kieleen, lastenlauluihin, juhannussalkoon ja kräftskivaan, mistä suomenruotsalaisuus oikein koostuu? Mitä olen oikeastaan menettämässä suomenruotsalaisuuden hiipumisen myötä?
Identiteetiltäni olen aina tuntenut olevani jonkinlaisessa liminaalitilassa. Suomenkieliset tunnistavat minussa jonkinlaisen toiseuden suomenruotsalaisuuteni kautta, mutta en kuitenkaan kuulu minkäänlaiseen aktiiviseen suomenruotsalaisuuteen muuten kuin perheeni ja äitini suvun kautta.
Suomenruotsalaisuudessani on jonkinlaista performatiivisuutta; otan sen käyttöön tarpeen mukaan, usein joko korostaakseni erilaisuuttani johonkin ryhmään nähden tai sulautuakseni osaksi ryhmää. Tämä pätee tietysti ihmisten persoonan osiin ja rooleihin laajemminkin. Sosiaaliantropologi Ulf Hannerzin mukaan roolit ovatkin “päämäärähakuisia tilanteellisia osallistumisia, jotka muodostavat yksilön elämänpiirin.” Emme ole samoja henkilöitä eri konteksteissa.Vaikka arvot, asenteet ja identiteetti ovatkin hyvin samoilla urilla sekä suomen että ruotsin puhujilla, on kieliryhmien välillä mystisiä, tutkijoita askarruttaneita tilastollisia eroja. Suomenruotsalaisten työllisyysaste on ollut historiallisesti korkeampi, miehet elävät keskimäärin pidempään, lapset menestyvät ja viihtyvät keskimääräistä paremmin koulussa. Väestötieteen emeritusprofessori Fjalar Finnäsin 1980-luvulla tekemän tutkimuksen mukaan jopa suomenruotsalaisten avioliitot hajoavat harvemmin kuin suomenkielisten suomalaisten liitot.
Mitään näistä on kuitenkin vaikea mieltää osaksi kulttuuriamme, omintakeisia tapojamme tai identiteettiämme. Ne voisivat olla seurausta sellaisista, mutta nuo mystiset suomenruotsalaisuuden elämäntavat, nuo taatun menestyksen avaimet ovat yhä pysyneet tutkijoilta hämärän peitossa. Tilastolliset faktat ovat tietysti myös vain sitä. Joukkoon mahtuu ihmisiä menestyksen spektrin kaikilta osin.
Voiko sitten suomenruotsalaiseksi tulla? Eräällä ystävälläni on venäläiset vanhemmat, hän on asunut Suomessa koko elämänsä, mutta käynyt ruotsinkieliset koulut ja luonut itselleen osittain ruotsinkielisen ystäväpiirin. Hän on siis kolmikielinen, mutta onko hän suomenruotsalainen?
Suomea puhuvan sukuhaarani serkku taas ryhtyi puhumaan ruotsia lapsilleen ja laittoi heidät ruotsinkieliseen kouluun. Heidän koko perheensä tuntuu nykyään asettuvan stereotypiaan suomenruotsalaisuudesta paremmin kuin minä koskaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Koska kyse ei ole millään lailla ulospäin näkyvästä etnisyydestä, eikä identiteetti näissä tapauksissa ole paikkasidonnaistakaan, esittäytyy suomenruotsalaisuus siis huomattavan häilyvänä ja muokkautuvana.
Päästäkseen osalliseksi ruotsinkielisten säätiöiden valtavaa rahallista pottia ei myöskään tarvitse todistettavasti olla suomenruotsalainen. Suomenruotsalaisuutta ei siis ole tarvinnut määritellä historiallisesti kovin tarkkaan samalla tavalla kuin monia muita vähemmistöidentiteettejä, joiden määritelmät ovat tietysti tulleet usein ulkopuolisilta. Puhumalla ruotsia on kuitenkin päässyt helpommin osalliseksi sosiaalista, symbolista ja taloudellista pääomaa.
Oma suomenruotsalaisuuteni on hyvin paikkasidonnaista. Se kuuluu sinne, mistä sukuni osittain on, missä kesämme on vietetty, ja missä ruotsia on enimmäkseen puhuttu. Se kuuluu Turun saaristoon. Tämän lisäksi suomenruotsalaisuus ilmenee omalla kohdallani erottavana tekijänä valtaväestöstä, eräänlaisena joukkoon kuulumattomuuden tunteena. Tätä tunnetta osaltaan voimistaa se, että en miellä kuuluvani täysin suomenruotsalaistenkaan joukkoon.Tuo valtaväestöstä erottava tekijä on ehkä se syy, joka saa suomenruotsalaiset mieltämään itsensä pikemminkin pohjoismaalaisiksi tai eurooppalaisiksi kuin suppeasti suomalaisiksi tai suomenruotsalaisiksi. Tämä laajemmin mielletty maailmankansalaisuus on käynyt ilmi kyselytutkimuksissa.
Esimerkiksi Turun saariston suomenruotsalaiset eivät kovin aktiivisesti miellä itseään suomenruotsalaisiksi, kuten sosiologi Riie Heikkilä huomauttaa väitöskirjassaan. Heille ruotsi on elettyä arkea ympäristössä, joka on enimmäkseen ruotsinkielinen. Identiteettiä ei siis tarvitse käsittää kielen kautta, koska se on niin itsestäänselvyys. Suomea puhuva Suomi on etäinen ja siihen peilaaminen suomenruotsalaisen identiteetin kautta useimmiten tarpeetonta.
Kieli ja identiteetti
Kielitieteellinen antropologia on jo pitkään hahmottanut kielen ja identiteetin yhteyden. Ihmisillä on mahdollista olla monia kielellisiä identiteettejä, samoin kuin muutenkin sosiaalisesta ja kulttuurisesta kontekstista riippuvia identiteettejä. Se, kuka olen puhuessani ruotsia ei tunnu aivan samalta kuin se, kuka olen puhuessani suomea. Puhuttu kieli mahdollistaa yhteenkuuluvuuden tunteen yhden ryhmän kanssa luoden samalla etäisyyttä toiseen ryhmään. Vaihdellen kieltä vaihtelen identiteettiäni ja kulttuurista positiotani. Kaksikielisyys mahdollistaa molemmista konteksteista ammentamisen tilanteen ja tarpeen mukaan.
Tällainen hyppely subjektiivisuuksien välillä lienee yksi syy siihen, että kaksikielisyys herättää ihmisissä myös vastustusta. Yhteisöissä elää vahva tarve lokeroimiseen ja identiteettien selkeyteen. Ihmiset haluavat olla varmoja siitä, kuka olet ja miten nähdä sinut. Itselleni tuo identiteettinen epävarmuus ja vaiheisuus on aina tuntunut vapauttavalta. Saan olla muutakin kuin pelkkä suomea puhuva suomalainen.
Suomenruotsalaisuus ei ole aina ollut helppo identiteetti suomenkielisten seurassa, varsinkaan nuorena, mutta ruotsin kielen ja -kielisten status on silti aina ollut etuoikeutettu verrattuna moneen muuhun vähemmistökieleen Suomessa. Mitä siis olen menettämässä ruotsin kielen mukana? Palasen itsestäni, kokonaisen kielellisen identiteetin ja sen mukanaan tuoman mahdollisuuden nähdä itseni osana laajempia kokonaisuuksia kuin Suomen suomalaisena.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash (CC0)
- Artikkelikuva: Letizia Bordoni/Unsplash (CC0)
nu Bruno lyckades du överraska din mor ! onnistuit yllättämään äitisi. Että olet aina mieltänyt identiteettisi suomenruotsalaiseksi – en ole sitä tiennyt enkä ymmärtänyt etkä koskaan minulle sitä kertonut (en ainakaan muista) Päinvastoin, kuvittelin ”menettäneeni” sinut enemmistön puolelle samana päivänä kun sinut siirrettiin suomenkieliseen kouluun missä lähes kaikki sun kaverit olivat. Muistan ennen sitä kysyneeni sinulta miellätkö itsesi suomalaiseksi vai suomenruotsalaiseksi…. Vastasit vähän tokaisten (olit 7 v.) että mitäs luulet, suomalainen tietysti ! Ja jatkoit: ruotsalaisuus on vain sitä että sinä istut taskussani kurkkimassa! (aika luovaa setsemänvuotiaalta)…… Silloin luovutin, ja laitoin sinut suomalaiseen kouluun.
Totta on, että me – ainakin me syntyneet ns kulttuuriperheeseen – olemme aina mieltäneet itsemme kosmopoliiteiksi, minä myös. Koska suomenruotsalaisena kaupunkilaisena ei tunne itseään suomalaiseksi, muttei myöskään ruotsalaiseksi, vaan joksikin vähän kodittomaksi hybridiksi, eli lähinnä skandinaaviksi. minun kohdallani ainakin on näin aina ollut. Ja näin on edelleen, vaikka asuinkin ja työskentelin 18 v Ruotsissa. Ei minusta ruotsalaista tullut…..olin siellä aina hyvin ”suomalainen”. Mutta juuri tuon takia suomenruotsalainen sosiaalinen ja kulttuurinen yhteenkuuluvuus ”ryhmänä” on myös ollu tärkeää. Samoin sukujuuret.
Totta myös että elämme pidempään, sekä naiset että miehet, ja olemme tyytyväsempiä elämäämme. Tavallaan mysteeri, koska ainoana kieliryhmiä erottavana tekijänä tutkijat löysivät tämän: sosiaalinen verkosto on meillä tiiviimpi, yksinäisyys vähempi koko elämän ajan. Ja hauskanpito ilman viinaa yleisempi.