Vieraan pelko

Nykyisessä ”maa­han­muut­to­kriit­ti­ses­sä” kes­kus­te­lus­sa pyritään irrot­tau­tu­maan rasismin käsit­tees­tä nos­ta­mal­la kes­kus­te­luun uskonto- ja kult­tuu­rie­ro­ja “rodun” sijaan. Poliittinen oikeisto on kehit­tä­nyt uus­ra­sis­ti­sen reto­rii­kan, jossa tur­va­pai­kan­ha­ki­jat ja maa­han­muut­ta­jat koetaan uhkaksi niin sanotulle kan­sal­li­sel­le yhte­näi­syy­del­le. Ilmiöstä voidaan käyttää nimitystä ‘kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­mi’, ja sen kes­kei­se­nä ele­ment­ti­nä näyt­täy­tyy kse­no­fo­bia eli vieraan pelko. 

Internetissä tapah­tu­van vies­tin­nän aika­kau­del­la erilaisia kaikkien saa­ta­vil­la olevia verk­ko­jul­kai­su­ja on syntynyt runsaasti. Niiden joukossa on myös niin sanottuja uus­po­pu­lis­ti­sia vas­ta­me­dioi­ta, joiden merkitys jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa on viime vuosina kasvanut. Nykyaikaisessa hybri­dis­sä media­ti­las­sa toimivat vaih­toeh­toi­set mediat kier­rät­tä­vät alus­toil­laan omia agen­do­jaan tukevia tarinoita.

Vastamediat pyrkivät kier­tä­mään val­ta­me­dian por­tin­var­ti­jat, jotka vastaavat siitä mitä val­ta­me­dias­sa kier­rä­te­tään. Portinvartijat nou­dat­ta­vat jour­na­lis­tis­ta etiikkaa ja huo­leh­ti­vat, että uuti­soin­ti pysyy totuu­den­mu­kai­se­na. Vaihtoehtoiset mediat, kuten tutkimani verk­ko­jul­kai­su, eivät sitoudu samoihin median peli­sään­töi­hin ja toimivat usein alustoina mis- ja disin­for­maa­tiol­le sekä valetuutisille. 

Vastamediat haluavat tuoda esille oman näke­myk­sen­sä yhteis­kun­nas­sa val­lit­se­vas­ta tilan­tees­ta, eli esittävät “vaih­toeh­toi­sia” (ja usein val­heel­li­sia) dis­kurs­se­ja ottaen näin osaa yhteis­kun­nas­sa käytävään ideo­lo­gi­seen kamp­pai­luun. Tutkin erästä tämän luon­neh­din­nan mukaista verk­ko­me­di­aa pro gradu ‑tut­kiel­mas­sa­ni. 

Tutkielmani sijoittuu poik­ki­tie­teel­li­sen media-ant­ro­po­lo­gian alalle. Tein siinä dis­kurs­sia­na­lyy­sia käyttäen aines­to­na­ni äärioi­keis­to­lai­ses­ta reto­rii­kas­taan tunnettua, vuonna 2014 perus­tet­tua verkkolehteä. 

Argumentoin tut­kiel­mas­sa­ni verk­ko­leh­den tuot­ta­jien ja luki­joi­den muo­dos­ta­van kuvi­tel­lun yhteisön ja raken­ta­van oman sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den, jossa heillä on selkeät vihol­li­sen­sa. Tunnistin kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­min ja eri­tyi­ses­ti vieraan pelolle raken­tu­van vas­tak­kai­na­set­te­lun kes­kei­sek­si aineis­tos­sa­ni hah­mot­tu­vak­si diskurssiksi.

fake news

Diskurssit rakentavat todellisuutta

Diskursseilla voidaan median tut­ki­muk­ses­sa viitata yleisesti kaikkeen kir­joi­tet­tuun ja puhuttuun vies­tin­tään. Diskurssit ovat tuot­ta­jien­sa näköinen tapa kuvata maailmaa ja rakentaa todel­li­suut­ta. Filosofi Michel Foucault on esittänyt, että jokai­ses­sa yhtei­sös­sä on meneil­lään jatkuva ideo­lo­gi­nen kamppailu monien eri dis­kurs­sien välillä, ja että dis­kurs­sit kuvas­ta­vat ihmisten välisiä sosi­aa­li­sia suhteita.

Kulttuurifundamentalismilla viitataan siir­ty­mään perin­tei­ses­tä “rotuun” perus­tu­vas­ta rasis­mis­ta kult­tuu­ri­sia piirteitä koros­ta­vaan syrjintään. 

Antropologiassa kult­tuu­rin aja­tel­laan olevan yhteisten tapojen ja usko­mus­ten löyhä ja dynaa­mi­nen jär­jes­tel­mä, jonka ihmiset omaksuvat sosi­aa­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa iden­ti­fioi­tues­saan tiettyyn yhteisöön. 

Kulttuurifundamentalismissa “kulttuuri” puo­les­taan ymmär­re­tään ihmis­ryh­mien sisä­syn­tyi­se­nä ja luon­nol­li­se­na omi­nai­suu­te­na. Kun käytän sanaa kulttuuri lai­naus­merk­kien sisällä, viittaan silloin tähän jäl­kim­mäi­seen kult­tuu­rin määritelmään. 

Sana fun­da­men­ta­lis­mi yhdis­te­tään usein uskontoon, mutta asiaa tut­ki­nees­ta ant­ro­po­lo­gi Judith Nagatasta fun­da­men­ta­lis­min käsite on viime vuo­si­kym­me­ni­nä läpi­käy­nyt meta­fo­ri­sen laa­jen­tu­mi­sen. Termiä on voinut kuulla käy­tet­tä­vän puhut­taes­sa eri­lai­sis­ta ideo­lo­gi­sis­ta ääri­liik­keis­tä jo pitkään. 

Olennaiset yhtä­läi­syy­det eri fun­da­men­ta­lis­mien kesken vai­kut­tai­si­vat olevan tie­tyn­lai­nen iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­ka, vahvat vas­tak­kai­na­set­te­lut ja vihol­li­si­na nähtyjen ryhmien tai aatteiden jyrkkä vastustus. 

Kulttuurifundamentalismissa edellä mainitut seikat kes­kit­ty­vät ryh­mäi­den­ti­tee­tin raken­ta­mi­seen vas­tak­kai­na­set­te­lul­la oman, parempana nähdyn “kult­tuu­rin” ja toisten, huo­nom­mak­si leimatun “kult­tuu­rin” välillä. Esittelen seu­raa­vak­si tutkimani verk­ko­me­dian ja avaan aineis­tos­sa­ni ilmenevää sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta raken­ta­vaa kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­tis­ta diskurssia.

Tutkimuskohteena ‘Suomen Breitbart’

Tutkimani verk­ko­leh­den voi kuvailla olevan osittain uutisia imitoiva verk­ko­me­dia ja osittain sosi­aa­li­nen media. Sen ulkoasu muis­tut­taa uutisia, mutta kuka tahansa voi osal­lis­tua sen tuot­ta­mi­seen ja ottaa osaa kes­kus­te­luun artik­ke­lien kommenttikentissä. 

Lehden perus­ta­jas­ta oli hyvä, että on olemassa “edes yksi paikka”, jossa kuka tahansa pystyy purkamaan tuntojaan kovinkin sana­kään­tein. Verkkolehden alku oli tosin perus­ta­jan mukaan täysi vitsi, mutta se löysi silti luki­ja­kun­tan­sa. Lehden perus­ta­jas­ta vastuu on tällöin lukijalla eikä hänellä. Suurin osa lehteen kir­joit­ta­vis­ta hen­ki­löis­tä julkaisee juttuja nimi­mer­kil­lä, mutta joukossa on myös niitä, jotka jul­kai­se­vat koko nimellään. 

Verkkolehden suosio lähti nousuun “pako­lais­krii­sin” aikaan syksyllä 2015, jolloin lehti uutisoi näyt­tä­väs­ti pako­lai­siin liit­ty­neis­tä riko­se­päi­lyis­tä Tapanilan asemalla. Tapauksesta uuti­soi­tiin laajalti mediassa ja myös kyseisen vas­ta­me­dian julkaisu oli helposti löy­det­tä­vis­sä verkossa. Tämän uuti­soin­nin myötä verk­ko­leh­den kävi­jä­mää­rät räjäh­ti­vät ja julkaisu pro­fi­loi­tui uudelleen vahvasti “maa­han­muut­to­vas­tai­se­na”. 

Kyseinen verk­ko­leh­ti on saanut osakseen paljon nega­tii­vis­ta jul­ki­suut­ta käyt­tä­mis­tään meto­deis­ta, joihin on kuulunut muun muassa val­heel­li­sen infor­maa­tion levit­tä­mis­tä, teki­jä­noi­keus­louk­kauk­sia ja yksi­tyis­hen­ki­löi­hin koh­dis­tu­via hyök­käyk­siä. Lehti on joutunut vas­taa­maan teoistaan myös oikeu­des­sa, ja sitä vastaan on kam­pan­joi­tu. Julkaisun toi­mi­joi­ta on tuomittu kii­hot­ta­mi­ses­ta kan­san­ryh­mää vastaan, kun­nian­louk­kauk­sis­ta ja vainoamisesta. 

Eräs esimerkki lehden käyt­tä­mis­tä epäi­lyt­tä­vis­tä “jour­na­lis­ti­sis­ta” meto­deis­ta on sen jul­kai­se­ma har­haan­joh­ta­va valokuva väärässä asiayh­tey­des­sä. Kuvan maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sen henkilön vih­jat­tiin olleen osal­li­se­na sairaalan labo­ra­to­rios­sa tapah­tu­nees­sa neulojen sekaan­nuk­ses­sa, vaikka näin ei ollut. Käyttämällä kyseistä kuvaa tarinan yhtey­des­sä verk­ko­leh­des­sä yri­tet­tiin luoda tie­tyn­lais­ta mie­li­ku­vaa rasis­ti­sin motiivein. Kuvan henkilö oli lisäksi tun­nis­tet­ta­vis­sa kuvan yhtey­des­sä olleen linkin kautta. Kuvan todel­li­nen omistaja, HUS, ryhtyi kuitenkin oikeus­toi­miin pois­taak­seen kuvan jul­ki­ses­ta levityksestä. 

Kohujen myötä lehteä on kutsuttu Suomen Breitbartiksi. Breitbart on yhdys­val­ta­lai­nen vuonna 2005 perus­tet­tu äärioi­keis­to­lai­nen verk­ko­me­dia. Breitbart tunnetaan osana alt-right (alter­na­ti­ve right; vaih­toeh­toi­nen oikeisto) lii­keh­din­tää sekä uus­po­pu­lis­mia, ja sen aat­teel­li­nen pohja on valkoisen ylivallan ideo­lo­gias­sa

Alt-right viittaa yhdys­val­ta­lai­seen laajan aate­poh­jan omaavaan ja löyhästi kyt­kök­sis­sä olevaan äärioi­keis­toon, joka toimii suu­rim­mak­si osaksi verkossa. Donald Trumpin neu­vo­nan­ta­ja­na toiminut Steve Bannon luotsasi Breitbartia ennen virkaansa Trumpin valtakoneistossa.

Kuviteltu yhteisö

Verkkolehden dis­kurs­sien ja niiden luoman todel­li­suu­den kautta julkaisun kulut­ta­jis­ta ja tuot­ta­jis­ta muodostuu niin sanottu kuviteltu yhteisö. Politiikan tutkijan Benedict Andersonin sanoin yhteisön kuvittelu ei kui­ten­kaan tarkoita, että kyseinen yhteisö olisi jotenkin epätodellinen. 

Kuvitellun yhteisön jäsenet eivät vält­tä­mät­tä koskaan kohtaa kas­vok­kain, vaan yhtei­söl­li­syys perustuu median kautta luotuun yhte­näi­syy­den tun­tee­seen ja jaettuun identiteettiin. 

Median tutkija Johanna Sumiala on puhunut Andersonia ja filosofi Charles Tayloria mukaillen media­vä­lit­tei­sis­tä kuvi­tel­luis­ta yhtei­söis­tä, jotka toimivat median jul­ki­sis­sa tiloissa. Tällaiset yhteisöt ovat osa sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta, mutta median välit­tä­mi­nä. Ne muo­dos­tu­vat ja elävät ihmisten mie­li­ku­vis­sa sekä kol­lek­tii­vi­ses­ti kuvi­tel­lus­sa maailmassa. 

Lehden lukijat ja tuottajat jakavat verk­ko­jul­kai­sun kautta yhteisen toi­min­ta­ken­tän, aat­teel­li­sen pohjan ja kuvi­tel­lun sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den, joiden myötä heistä muodostuu yhdys­val­ta­lai­sen alt-rightin tapainen löyhästi kyt­kök­sis­sä oleva yhteisö. 

Lehden kautta luodun yhteisön jäsenet kokevat puo­lus­ta­van­sa suo­ma­lais­ta yhteis­kun­taa ulko­puo­li­sel­ta uhalta. He eivät koe käyt­tä­vän­sä viha­pu­het­ta oman ryh­mäi­den­ti­teet­tin­sä vah­vis­ta­mi­seen, vaan sanan­va­paut­taan tais­te­lus­sa asioiden, kuten isänmaan, puolesta. Näkemyksensä mukaan he edustavat Suomen kansan “todel­li­sia” mie­li­pi­tei­tä, jotka val­ta­me­dia ja poliit­ti­nen eliitti heidän näke­myk­sen­sä mukaan yrittää vaientaa. 

Lehden ”kansa”, jonka asioita he kokevat ajavansa, on kuitenkin vain fik­tii­vi­nen kuvitelma homo­gee­ni­ses­tä yhtei­sös­tä, jonka he ajat­te­le­vat jakavan tietyt poliit­ti­set näke­myk­set ja saman “kult­tuu­rin”. 

Verkkolehti kokee puo­lus­ta­van­sa myyttistä “perin­teis­tä suo­ma­lais­ta” elä­män­ta­paa. Lehdessä esiintyvä näkemys Suomen kansasta ja sen “kult­tuu­ris­ta” on hyvin ste­reo­tyyp­pi­nen, kon­ser­va­tii­vi­nen ja kan­sal­lis­ro­man­tii­kan kyl­läs­tä­mä. Suomalaisia kuvail­laan eräässä verk­ko­leh­den jul­kai­sus­sa esi­mer­kik­si poh­ja­lai­sik­si puuk­ko­junk­ka­reik­si ja met­sä­läi­sik­si, joille viina maistuu. Toisaalta saman­ai­kai­ses­ti suo­ma­lais­ten aja­tel­laan olevan osa “modernin Euroopan sivistyneistöä”.

Lehti on osaltaan mukana luomassa mie­li­ku­vaa yhtei­ses­tä kult­tuu­ri­ses­ta alueesta nimeltään Eurooppa. Tämän ajat­te­lu­ta­van mukaan Euroopan sisällä nähdään sen hete­ro­gee­ni­syy­des­tä huo­li­mat­ta val­lit­se­van tietyt “län­si­maa­lai­set arvot”, joita mus­li­mi­väes­tön ja “kult­tuu­ri­marxi­lais­ten” arvojen nähdään uhkaavan. 

Tässä suhteessa yksi lehden kes­kei­sis­tä kritiikin kohteista on Euroopan moni­kult­tuu­ri­suus­po­li­tiik­ka, jonka nähdään epä­on­nis­tu­neen. Siitä huo­li­mat­ta, että lehdessä Euroopan koetaan muo­dos­ta­van yhte­näi­sen kult­tuu­ris­ten arvojen alueen, on julkaisu siis vahvasti EU-vastainen.

Lehden kuvit­te­le­mas­sa Suomessa poliit­ti­sen puna­vih­reän katsotaan edustavan “kult­tuu­ri­marxis­mia” ja haluavan tuhota perin­tei­set kon­ser­va­tii­vi­set arvot, kuten ydin­per­heen, kan­sal­lis­val­tiot ja kirkon. Edellä mainitut ins­ti­tuu­tiot koetaan lehdessä osaksi perin­teis­tä suo­ma­lais­ta elä­män­ta­paa, jota he näkevät puo­lus­ta­van­sa iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kal­laan. Kulttuurimarxismin voidaan katsoa olevan yksi ääri-oikeiston kehit­tä­mis­tä salaliittoteorioista. 

Kuviteltu todellisuus

Verkkolehti voidaan nähdä uus­po­pu­lis­ti­se­na verk­ko­me­dia­na, joka ajaa niin kutsuttua valkoisen hete­ro­mie­hen iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­kaa, jossa kyseisen ihmis­ryh­män edus­ta­jien aja­tel­laan kokevan nyky­maa­il­mas­sa syrjintää ja menet­tä­vän mer­ki­tys­tään. Valkoisen iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kan uusi nousu on ollut näh­tä­vis­sä viime vuo­si­kym­men­ten aikana sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. 

Lehden yhteisön ajama iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­ka pohjaa kult­tuu­ri­ra­sis­miin ja natio­na­lis­miin, jossa vihol­li­sek­si luo­ki­tel­lut ihmis­ryh­mät rodul­lis­te­taan kult­tuu­ris­ten ja etnisten piir­tei­den perus­teel­la. Mediavälitteisenä yhteisönä lehti rakentaa omaa ryh­mäi­den­ti­teet­ti­ään ja todel­li­suut­taan jul­kai­sus­sa esiin­ty­vien dis­kurs­sien kautta. Näiden dis­kurs­sien voidaan usein katsoa edustavan rasis­tis­ta viha­pu­het­ta.

Julkaisun ajamaan iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­kaan liittyy siis aimo annos “kult­tuu­ris­ta rasismia”, josta yksi variaatio on isla­mo­fo­bia. Vaikka islam on kult­tuu­rin sijaan uskonto, jota har­joi­te­taan eri puolilla maailmaa, se esitetään näissä dis­kurs­seis­sa sisäi­ses­ti yhte­näi­se­nä, väki­val­tai­se­na, naisia alis­ta­va­na ja pelot­ta­va­na “kult­tuu­ri­na”. 

Lehdessä ihan­noi­daan “län­si­mais­ta kult­tuu­ria” itse­var­muu­teen ja onnel­li­suu­teen kan­nus­ta­va­na. Islamilaista “kult­tuu­ria” puo­les­taan kuvail­laan nega­tii­vi­ses­ti: alem­piar­voi­se­na, aggres­sioon ja väki­val­taan kan­nus­ta­va­na. Niin kutsutun län­si­mai­sen “kult­tuu­rin” yhte­näi­syy­den ja avoi­muu­den katsotaan olevan tiukasti kiinni “län­si­mai­sis­sa arvoissa”, joita ovat muun muassa demo­kra­ti­aan kuuluvat arvot, kuten vapaus, tasa-arvo ja yksilöllisyys. 

Länsimaisen demo­kra­tian koetaan kuitenkin olevan suuressa vaarassa, huijaus tai jo tuhou­tu­neen. Näkemyksen mukaan kont­rol­loi­tu val­ta­vir­ta­me­dia vie demo­kra­tial­ta perus­tuk­set eikä poli­tii­kas­sa koeta olevan todel­li­sia vaihtoehtoja.

Tutkimani verk­ko­leh­ti on nähtävä osana Euroopan yli viime vuo­si­kym­me­ni­nä pyyh­käis­syt­tä popu­lis­min aaltoa. Populismin tutkijan Emilia Palosen mukaan vuoden 2015 “pako­lais­krii­si” oli niin sanotusti kuin lahja oikeis­to­po­pu­lis­teil­le, sillä se tarjosi heille uusia ammuksia. Monimuotoinen populismi kulkee usein radi­kaa­lim­paa tietä kuin muut poliit­ti­set suun­tauk­set ja sekoittuu natio­na­lis­ti­siin tai sepa­ris­ti­siin liik­kei­siin. Populistiset liikkeet ovat usein epä­de­mo­kraat­ti­sia, val­ta­vir­ta­po­li­tii­kan vastaisia ja kse­no­fo­bi­sia. 

Keski-Euroopan popu­lis­ti­set mies­joh­ta­jat ovat saaneet lehdessä pals­ta­ti­laa esi­mer­kik­si läpi­pus­ke­mien­sa demo­kra­ti­aa ja EU:ta uhkaavien laki­uu­dis­tus­ten myötä. Lehdessä on lisäksi nostettu esille, kuinka Unkarin pää­mi­nis­te­ri Viktor Orbán olisi jo pitkään varoit­ta­nut muslimien maa­han­muu­tos­ta, ja kuinka koko Euroopan tule­vai­suus riippuisi näistä Keski-Euroopan vii­mei­sis­tä rajavartijoista. 

Verkkolehdessä on tähän liittyen tuotu esille myös pelkoja niin kutsutun “Eurabian” toteu­tu­mi­ses­ta. Eurabia on yksi äärioi­keis­ton tuot­ta­mis­ta sala­liit­to­teo­riois­ta, jolla viitataan euroop­pa­lais­ten val­tioi­den kuvi­tel­tuun ja pelättyyn isla­mi­saa­tioon, eli niiden muut­tu­mi­seen isla­mi­lai­sik­si yhteiskunniksi.

politics-g638200b23_1920-e1636020173218

Julisteessa kuvattu Viktor Órban. Kuva: Tibor Janosi Mozes/​Pixabay

Rasismista kulttuurifundamentalismiin

Antropologi Anna Rastas on mää­ri­tel­lyt rasismin osuvasti valta- ja alis­tus­suh­tei­ta tuot­ta­vik­si ajattelu‑, puhe- ja toi­min­ta­ta­voik­si, joissa jonkun yksilön tai ryhmän (oletettu tai väitetty) omi­nai­suus esitetään ole­muk­sel­li­sek­si ja muuttumattomaksi. 

Syrjintä voidaan nähdä ylä­ka­te­go­ria­na, jonka alle rasismi sijoittuu. Rasismia ilmenee yksi­lö­ta­sol­la ja yhteis­kun­nal­li­sis­sa raken­teis­sa. Sitä on monen­lais­ta ja se myös muuttaa muotoaan. 

Esimerkiksi tiettyjen “rotujen” esit­tä­mi­nen älyk­kyys­osa­mää­räl­tään alhai­sem­pi­na on tyy­pil­li­nen argu­ment­ti rotujen eriar­voi­suu­teen poh­jau­tu­vas­sa rasis­ti­ses­sa perin­tees­sä, joka on toisinaan vilah­ta­nut myös kyseisen verk­ko­leh­den dis­kurs­seis­sa. Traditionaalinen rotuun perustuva rasismi usein ratio­na­li­soi eri luokkien val­ta­oi­keu­det luon­nol­lis­ta­mal­la tietyn ryhmän sosio­eko­no­mi­sen alempiarvoisuuden. 

Todellisuudessa “rotu” on keksitty kategoria, sosi­aa­li­nen raken­nel­ma, joka on mah­dol­lis­ta­nut ihmisten loke­roi­mi­sen kolo­nia­lis­min aika­kau­del­la, eikä sillä ole luon­non­tie­teel­lis­tä pohjaa.

Kulttuurifundamentalismin erottaa tra­di­tio­naa­li­ses­ta rasis­mis­ta se, millä tavoin yhteisön ulko­puo­li­set — eli useim­mi­ten maa­han­muut­ta­jat — siinä havain­nol­lis­te­taan. Toisin sanoen ero on siinä kat­so­taan­ko muiden ihmis­ryh­mien olevan luon­nos­taan alem­piar­voi­sia vai muu­ka­lai­sia ja vieraita, joiden pois­sul­ke­mi­nen legi­ti­moi­daan kulttuurifundamentalismilla.

Maahanmuuttajia kohtaan osoitetun viha­mie­li­syy­den luonteen muutoksen huomasi ensim­mäis­ten joukossa filosofi Etienne Balibar 1980 ja ‑90-luvuilla. Hän kiinnitti Ranskassa huomiota siihen, kuinka rotua­jat­te­luun perus­tu­van rasismin menet­täes­sä suo­sio­taan rans­ka­lai­nen äärioi­keis­to oli ottanut käyt­töön­sä kult­tuu­ri­ra­sis­ti­sen reto­rii­kan. Muutos reto­rii­kas­sa on ollut havait­ta­vis­sa Euroopassa jo 1970-luvulta lähtien.

Kulttuurirasismin voidaan nyky­päi­vä­nä katsoa olevan jo niin yleistä, että se on val­ta­vir­taa. Suomessa termin maa­han­muut­to­kriit­ti­nen esiin­mars­si 2000-luvulla on myö­tä­vai­kut­ta­nut siihen, että tiettyjen verk­ko­si­vus­to­jen ja kes­kus­te­lu­pals­to­jen avoin rasismi on siirtynyt “hieman siis­tiy­ty­neem­mäs­sä” muodossa osaksi julkista kes­kus­te­lua. Tutkimaani verk­ko­leh­teä edelsivät muut saman­hen­ki­set julkaisut kuten Verkkomedia sekä esi­mer­kik­si nykyisin perus­suo­ma­lai­sis­sa vai­kut­ta­van Jussi Halla-ahon Scripta, tarinoita uppoa­vas­ta lännestä- blogi. 

Siitä huo­li­mat­ta, että kse­no­fo­bia, eli muu­ka­lais­pel­ko, ei perustu rotu­luo­kit­te­luun kir­jai­mel­li­ses­ti, vaatii se maa­han­muut­ta­jien sul­ke­mis­ta niin kutsutun kan­ta­väes­tön ulko­puo­lel­le. Ero on siinä, että ulos­sul­ke­mis­ta perus­tel­laan kult­tuu­ri­sel­la eri­lai­suu­del­la, jonka aja­tel­laan olevan osa ihmis­luon­toa. Näin ollen kse­no­fo­bia voidaan nähdä pseu­do­bio­lo­gi­se­na rasis­ti­se­na teoriana, ja vaikka kysei­ses­sä teoriassa ei käy­te­tä­kään sanaa “rotu”, on se silti rasismia.

Kuva: Jon Tyson /​Unsplash

Kulttuuriset ja etniset piirteet rodullistettuina

Kulttuurirasismissa eri sosi­aa­lis­ten ryhmien erot oletetaan siis pysyviksi ja luon­nol­li­sik­si. Näin rodun mer­ki­tyk­set tuotetaan uudestaan perin­tei­ses­tä kate­go­ri­soin­nis­ta poik­kea­vin puhe­ta­voin, mutta ne syn­nyt­tä­vät yhtä lailla pinnan alle kätketyn rasis­ti­sen ker­to­muk­sen. Kyseisessä pro­ses­sis­sa sosi­aa­li­set ryhmät esitetään luon­nol­li­si­na ole­tet­tu­jen rodul­lis­ten tai kult­tuu­ris­ten kri­tee­rien perusteella.

Verkkolehdessä kult­tuu­ri­set eri­tyis­piir­teet katsotaan etnisten ryhmien eri­tyis­piir­teik­si, näin koros­te­taan oman etnisen ryhmänsä eri­lai­suut­ta. Etnisiä piirteitä käytetään ihmisten luo­kit­te­luun samaan tapaan kuin ihonväriä, eli ihmis­ryh­miä rodul­lis­taen. Maahanmuuttajaryhmien kult­tuu­ri­siin ja etnisiin piir­tei­siin katsotaan verk­ko­leh­des­sä kuuluvan myös “län­si­maa­lai­sil­le” käsit­tä­mät­tö­miä kon­ven­tioi­ta sekä huonoja tapoja, kuten rikollisuutta. 

Rodullistetuille maa­han­muut­ta­jil­le on keksitty jul­kai­sus­sa hal­ven­ta­via nimi­tyk­siä, kuten “par­ta­lap­si”, jolla vii­tat­tiin Suomeen 2015 tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­na saa­pu­nei­siin nuoriin miehiin. Nimitys viittaa tiettyyn ulko­näöl­li­seen piir­tee­seen, joka on Lähi-idän alueella miehillä yleinen. Kyseessä on kult­tuu­ris-vakau­muk­sel­li­sen piirteen nos­ta­mi­ses­ta esille, sillä parran on tarkoitus osoittaa uskon­nol­lis­ta vakau­mus­ta isla­mi­nus­kos­sa. Halventavia uudis­sa­no­ja, kuten “suvakki”, eli “suvait­se­vais­toon kuuluva”, käytetään puo­les­taan niin kutsutun moni­kult­tuu­ri­suus­po­li­tii­kan puo­les­ta­pu­hu­jis­ta. Nimitykset hei­jas­ta­vat vieraan, eli ulko­puo­li­sen, pelkoa verk­ko­leh­den kes­kei­se­nä maailmankuvana.

Taustalla vieraan pelko

Verkkolehdessä liet­so­taan muu­ka­lais­pel­koa ja vas­ten­mie­li­syyt­tä “heitä” ja heidän “kult­tuu­ri­aan” kohtaan. Tätä kutsutaan kse­no­fo­biak­si. Ksenofobia tuli ihmisten tie­toi­suu­teen 1980- luvulla, kun sitä alettiin käyttää rasismin yhtey­des­sä kuvaamaan pelkoa ja viha­mie­li­syyt­tä maa­han­muut­ta­jia kohtaan. 

Ksenofobia toimii kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­min ideo­lo­gi­se­na pohjana, ja sen aja­tel­laan tutkimani verk­ko­leh­den kon­teks­tis­sa olevan ihmisillä sisä­syn­tyis­tä. Ihmisillä siis oletetaan olevan taipumus suosia omaa “kult­tuu­ri­aan” siinä määrin, että muut “kult­tuu­rit” suljetaan ulkopuolelle. 

Kulttuurifundamentalismi pohjautuu kahteen toisiinsa yhdis­tet­tyyn ole­tuk­seen, eli eri kult­tuu­rien yhteen­so­vit­ta­mat­to­muu­teen ja ihmis­luon­non sisä­syn­tyi­seen etno­sent­ris­miin. Etnosentrismillä tar­koi­te­taan muiden kult­tuu­ris­ten yhtei­sö­jen arvioi­mis­ta ainoas­taan omasta näkö­kul­mas­ta, ja niiden kuvaa­mis­ta vain tar­kas­te­li­jan omilla käsit­teil­lä. Etnosentristisessä ajat­te­lus­sa muut kult­tuu­rit vai­kut­ta­vat väis­tä­mät­tä alem­piar­voi­sil­ta, kun omat kult­tuu­ri­set arvot ja oma yhteisö laitetaan keskiöön.

Tutkimani verk­ko­leh­den artik­ke­leis­sa muslimit nähdään usein län­si­maa­lai­sen “kult­tuu­rin” tuhoa janoavina vas­tus­ta­ji­na. Lisäksi vihol­li­sik­si nostetaan libe­raa­lin demo­kra­tian ja moni­kult­tuu­ri­sen maailman puolesta puhuva poliit­ti­nen eliitti. Lehden itselleen mää­rit­te­le­mät vihol­li­set, ja sen tapa tuoda ne esiin, tuovat näin mieleen sala­liit­to­teo­riat, vaikka niistä ei aina var­si­nai­ses­ti olisikaan kyse. 

Antropologi Verena Stolcken mukaan kse­no­fo­bia on kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­mil­le sama kuin “rotu” rasis­mil­le. Tällä hän tar­koit­taa sitä, että kyseessä on oletettu luon­nol­li­nen vakio, joka tarjoaa totuusar­von ja legitimoi kul­loi­sen­kin ideo­lo­gian. Rasismin ja kult­tuu­ri­fun­da­men­ta­lis­min voi siis ajatella olevan vain vaih­toeh­toi­sia pois­sul­ke­mi­sen oppeja, joiden yhteis­kun­nal­li­set seu­rauk­set ja vai­ku­tuk­set kohteena oleviin ihmisiin ovat keskenään hyvin samankaltaiset. 

  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
  • Artikkelikuva: © Ina Rantanen

Lukemista ja lähteitä:

  1. Anderson, Benedict 1983: Imagined Communities. Reflectiond on the Origin and Spread of Nationalism. Verso, London. 
  2. Balibar, Etienne & Wallerstein, Immanuel 1991: Race, Nation, Class Ambiguous Identities. Verso. London. 
  3. Foucault, Michelle 1972: The Archaeology of Knowledge. London: Tavistock Publications. 
  4. Nagata, Judith, 2001: Beyond Theology Toward and Anthropology of Fundamentalism. American Anthropologist.Vol. 103, No. 2 (06÷2001), pp. 481 – 498 (18 pages).Wiley.
  5. Palonen, Emilia: Nyt kan­sa­lai­set luottavat joh­ta­jiin­sa, mutta pian populismi nousee kaik­kial­la. HS. 12/​04/​2020.
  6. Rastas, Anna. 2009: Rasismin kiis­tä­mi­nen suo­ma­lai­ses­sa maa­han­muut­to­kes­kus­te­lus­sa. Teoksessa En ole rasisti, mutta… ‑maa­han­muu­tos­ta, moni­kult­tuu­ri­suu­des­ta ja kri­tii­kis­tä. Toim. Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori. Vastapaino: Tampere. 
  7. Stolcke, Verena 1995: ”Europe: New Boundaries, New Rhetorics of Exclusion.” Current Anthropology 36(1). 
  8. Sumiala, Johanna 2010: Median rituaalit. Johdatus media-ant­ro­po­lo­gi­aan. Osuuskunta vas­ta­pai­no. Tampere.
  9. Taylor, Charles 2003: Modern Social Imaginaries. Duke University Press. Durham, United States.
  10. Kopyciok, Svenja & Silver, Hilary 2021: Left-Wing Xenophobia in Europe. Frontiers in Sociology 10/​06/​2021. 
  11. Kende, Anna & Kreko, Péter 2020: Xenophobia, prejudice, and right-wing populism in East-Central Europe. Current Opinion in Behavioral Sciences. Vol. 34. 08/​2020, 29 – 33.
  12. Vuorelma, Johanna & Tilli, Jouni: ELINTASOSURFFARIT, ”OIKEILLA NIMILLÄPUHUMINEN JA RASISMI. Politiikasta 1/​9/​2021. 
  13. Pyrhönen, Niko: RADIKAALIOIKEISTO KÄYTTÄÄ HYVÄKSEEN HYBRIDIÄ MEDIATILAA SALALIITTOTEOREETTISEN AJATTELUN LEVITTÄMISESSÄ. Politiikasta lehti 12/​8/​2020. 

Kirjoittaja

Henna Helminen on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineesta. Hänen antropologisia kiinnostuksen kohteitaan ovat sosiaalisen maailman kompleksisuuden, kulttuurin, median ja rasismin eri muodot sekä sosiaaliset prosessit. Nykysenä palvelumuotoilun MBA-opiskelijana Hennaa kiinnostaa myös antropologian soveltaminen esimerkiksi asiakastutkimuksessa, markkinoinnissa ja designissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.