Poliittinen ja symbolinen susi

Keskustelu susista on Suomessa poik­keuk­sel­li­sen kiihkeää vaikka susi­kan­nan aiheut­ta­mat talou­del­li­set mene­tyk­set ovat vähäisiä. Taustalla vai­kut­ta­vat maa­ta­lou­den kriisi ja met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­sen mer­ki­tyk­sen murros. Suden ja ihmisen välisten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den yhteis­kun­nal­li­sia ulot­tu­vuuk­sia tar­kas­te­le­mal­la suden voi nähdä sym­bo­loi­van erilaisia, keskenään ris­ti­rii­tai­sia tapoja arvottaa luontoa.

Aina syksyisin met­säs­tys­kau­den alettua ja nuorten susien lähtiessä laumasta laa­jem­mal­le alueelle etsimään omaa reviiriä media täyttyy susiai­hei­sis­ta jutuista. Tämä on kiin­nos­ta­vaa, sillä mikään muu Suomen luon­non­va­rai­nen eläin ei saa osakseen yhtä paljon huomiota.


Teen väi­tös­kir­jaa susien suojelun yhteis­kun­nal­li­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta. Minua kiin­nos­taa eri­tyi­ses­ti miksi juuri susien suojelu on juuri Suomessa niin kiis­ta­na­lais­ta kuin se on — mistä voi­mak­kaan nega­tii­vi­set asenteet susia kohtaan kumpuavat? Tässä tekstissä pyrin ymmär­tä­mään susiin liittyviä kiistoja tar­kas­te­le­mal­la niitä osana laajempia yhteis­kun­nal­li­sia ja poliit­ti­sia muutoksia.


Keräsin tut­ki­mus­ma­te­ri­aa­li­ni talvella 2019 – 2020 Lieksassa, jossa tein laa­dul­li­sia, kes­ki­mää­rin puo­len­tois­ta tunnin mittaisia haas­tat­te­lui­ta yhteensä 83 eri-ikäisen ihmisen kanssa, ja osal­lis­tuin lukuisiin viral­li­siin ja epä­vi­ral­li­siin tapah­tu­miin, joissa käsi­tel­tiin susia ja suur­pe­to­ja. Haastateltaviin kuului mm. met­säs­tä­jiä, met­säs­tys­koi­ra­har­ras­ta­jia, luon­non­suo­je­li­joi­ta, eläin­ti­lal­li­sia, luon­to­mat­kai­lu­yrit­tä­jiä, pai­kal­li­sia päättäjiä ja taval­li­sia ihmisiä, jotka asuvat susi­re­vii­reil­lä.


Laadul­li­sis­sa mene­tel­mis­sä ei pyritä tilas­tol­li­seen kat­ta­vuu­teen, vaan yleis­tyk­siä tehdään loogisten pää­tel­mien kautta: jos paik­ka­kun­nal­la, jossa on ollut susia aina, ne aiheut­ta­vat edelleen tie­tyn­lai­sia konflik­te­ja, niin on toden­nä­köis­tä, että sama pätee myös sel­lai­siin paik­koi­hin, joissa sudet ovat uusi tekijä, jota ei vielä tunneta.

Uhanalainen petoeläin

Susi on luo­ki­tel­tu Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si, ja sitä suo­jel­laan EUn luon­to­di­rek­tii­vil­lä. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri suo­je­lu­di­rek­tii­vin liit­tee­seen kuin ete­läi­ses­sä Suomessa, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.


Kirjoi­tus­het­kel­lä mar­ras­kuus­sa 2021 Suomessa elää Luonnonvarakeskuksen maa­lis­kuun DNA-tut­ki­muk­sen, ja siihen pohjaavan popu­laa­tio­mal­lin­nuk­sen mukaan, 90 % toden­nä­köi­syy­del­lä noin 340 – 450 sutta.


Susi on koi­rae­läi­me­nä erittäin sopeu­tu­vai­nen. Vastoin yleisiä mie­li­ku­via se ei tarvitse syrjäistä, kos­ke­ma­ton­ta luontoa pär­jä­täk­seen, vaan muodostaa reviirin sinne mistä ravintoa löytyy. Tällä hetkellä etenkin Lounais-Suomen peu­rae­läin­ti­hen­ty­mien alueet ovat sudelle ihanteellisia.

Mistä susikiistassa on kyse?

Tänä syksynä kes­kus­te­lua on kirit­tä­nyt Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riön suun­ni­tel­ma käyn­nis­tää suden kan­nan­hoi­dol­li­nen metsästys vielä kuluvan talven aikana. Tällä hetkellä susia saa tappaa vain poik­keus­lu­vil­la, joita anotaan tilan­teis­sa, joissa susi tai sudet käyt­täy­ty­vät poik­kea­val­la tavalla aiheut­taen uhkaa ihmisille.


Kannan­hoi­dol­li­nen metsästys, jota viimeksi kokeil­tiin 2015 – 2016 sillä seu­rauk­sel­la, että susikanta romahti, tar­koit­tai­si susien met­säs­tä­mis­tä vapaasti kiin­tiöi­den mukaan. Kannanhoidollisen met­säs­tyk­sen kes­tä­vyy­den sel­vi­tys­työ on Luonnonvarakeskuksessa vasta puolessa välissä, eikä pienimmän elin­voi­mai­sen kannan vii­tear­vo­ja ole vielä asetettu. Kiire käyn­nis­tää suden kan­nan­hoi­dol­li­nen metsästys sen reu­naeh­to­jen sel­vi­tys­työn kes­ke­ne­räi­syy­des­tä huo­li­mat­ta tekee poik­keuk­sel­li­sen näkyväksi sen, miten poli­ti­soi­tu­nut eläin susi on.


Suden käyt­täy­ty­mi­nen ja sen aiheut­ta­mat kon­kreet­ti­set vahingot ovat kiistojen kes­ki­pis­tees­sä, mutta kyse on moni­syi­sem­mis­tä asia­vyyh­deis­tä. Susivahingon kär­si­jäl­le tapahtuma on varmasti monin tavoin raskas, trau­maat­ti­nen­kin, mutta tilas­tol­li­ses­ti ja yhteis­kun­nal­li­ses­sa mer­kit­tä­vyy­des­sään suden aiheut­ta­mat vahingot kal­pe­ne­vat esi­mer­kik­si hir­vie­läin­ten aiheut­ta­mien talou­del­lis­ten ja ihmi­se­lä­mien mene­tys­ten rinnalla.


Luon­non­va­ra­kes­kuk­sen mukaan hir­vie­läin­ko­la­rien määrä nousi 2009 – 2019 välillä noin 4000 onnet­to­muu­des­ta noin 13 300 onnet­to­muu­teen. Ajanjakson aikana onnet­to­muuk­sis­sa louk­kaan­tui 1600 ja kuoli 24 henkilöä. Onnettomuuskustannukset vuonna 2019 olivat noin 101 miljoonaa euroa, ja vuosina 2013 – 2019 hir­vie­läin­ten aiheut­ta­mia met­sä­va­hin­ko­ja kor­vat­tiin vuo­sit­tain kes­ki­mää­rin n. 870 000 eurolla.

Nuori hirvi mutkittelevalla maantiellä.

Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riön 2010 – 2017 datan mukaan suden aiheut­ta­mat kotie­läin­va­hin­got poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la ovat pysy­tel­leet vuo­sit­tain alle 200 000 eurossa. Suden ihmisiin koh­dis­ta­mat hyök­käyk­set ovat maa­il­man­laa­jui­ses­ti­kin äärim­mäi­sen har­vi­nai­sia; Suomessa niin on viimeksi tapah­tu­nut noin 140 vuotta sitten, hyvin eri­lai­sis­sa yhteis­kun­nal­li­sis­sa olo­suh­teis­sa kuin missä elämme tänään.


Susien osakseen saama huomio ei siis ole joh­don­mu­kai­sis­sa mit­ta­suh­teis­sa sen ihmisille aiheut­ta­miin vahin­koi­hin nähden. Toisin sanoen, vaikka kes­kus­te­lus­sa pääpaino onkin monesti kon­kreet­ti­sis­sa haitoissa, eivät ne yksinään selitä asen­tei­den kiih­keyt­tä. Olennaisempaa on, miten vahin­koi­hin suh­tau­du­taan, ja nähdäänkö ne luon­nol­li­se­na, vaikkakin ehkä har­mil­li­se­na osana erilaisia ihmisen ja ei-ihmis-luonnon raja­pin­nois­sa tapah­tu­via toi­min­to­ja.


Ihminen on aina ollut osa luontoa ja riip­pu­vai­nen siitä. Siksi ihmi­nen/­luon­to-jaottelu on hai­tal­li­nen. Ihminen tulisi pyrkiä näkemään osana “luontoa” ja “luonto” osana ihmis­kult­tuu­ria. Tästä syystä puhun ei-ihmis-luonnosta (eng. nonhuman nature), kun puhun ihmisen suoran vai­ku­tus­val­lan ulko­puo­li­ses­ta luonnosta. Termillä “luonto” puo­les­taan viittaan kaikkeen luontoon, ihminen mukaan lukien.

Kuka osallistuu susikeskusteluun?

Susia koskevien kiistojen keskeiset osapuolet eivät ole sudet ja ihmiset. Jos sudet pys­tyi­si­vät osal­lis­tu­maan niitä koskevaan yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun, saattaisi niillä olla sanansa sanot­ta­va­na ihmisten tun­keu­tu­mi­ses­ta niiden revii­reil­le, tai met­säs­tyk­sen poik­keus­lu­pien kri­tee­reis­tä.


Susia koskevien kiistojen osapuolet ovatkin siis keskenään eri mieltä olevat ihmiset. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä siitä, miten sudet tulisi kohdata, ei yhteis­kun­nal­li­sia kiistoja syntyisi. Kärjistetysti voidaan ajatella, että täl­lai­ses­sa hypo­teet­ti­ses­sa tilan­tees­sa jaetusta näkö­kan­nas­ta riippuen kaikki sudet voi­tai­siin joko tappaa tai niiden ole­mas­sao­lo vahin­koi­neen ja ris­kei­neen hyväk­syt­täi­siin yhtei­ses­ti. Toisin sanoen, koska kyseessä on yhteis­kun­nal­li­nen kiista, on susiin liit­ty­väs­sä kes­kus­te­lus­sa kyse kult­tuu­ri­sis­ta, his­to­rial­li­sis­ta ja yhteis­kun­nal­li­sis­ta raken­teis­ta, ja niiden sisäi­sis­tä ideo­lo­gi­sis­ta kamp­pai­luis­ta.


Stereo­tyyp­pi­sim­mil­lään susi­kiis­tois­sa kuvi­tel­laan vas­tak­kain maa­seu­dul­la asuva met­säs­tä­jä ja kau­pun­ki­lai­nen luon­non­suo­je­li­ja. Väitetään, että met­säs­tä­jä haluaa tappaa kaiken mikä liikkuu, ihan pelkästä tap­pa­mi­sen himosta. Toisaalta kehä­kol­mo­sen sisä­puo­lel­la yhdek­sän­nes­sä ker­rok­ses­sa asuva luon­non­suo­je­li­ja nähdään niin vie­raan­tu­nee­na suo­je­le­mas­taan luonnosta, että hänen uskotaan suden koh­da­tes­saan ajat­te­le­van voivansa silittää sitä kuin koiraa.


Todel­li­suu­des­sa näin mus­ta­val­koi­sia näkö­kan­to­ja on vaikea löytää. Luultavasti valtaosaa väestöstä kysymys susista ei kiinnosta juuri lainkaan. Niistä, joita asia koskettaa, vain pieni osa osal­lis­tuu julkiseen kes­kus­te­luun, mikä saattaa vääristää mie­li­ku­via vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta. Tekemieni haas­tat­te­lui­den perus­teel­la niin met­säs­tä­jien, eläin­ti­lal­lis­ten, kuin susi­re­vii­reil­lä asuvien pienten lasten van­hem­pien­kin joukosta löytyy äänek­kääs­ti susien suojelua kri­ti­soi­vien lisäksi paljon ihmisiä, jotka hyväk­sy­vät susien ole­mas­sao­lon mah­dol­li­sis­ta riskeistä huolimatta.

Metsästäjä pellolla oranssissa liivissä ase olallaan.

Ei siis ole olemassa koko Suomen maaseutua yhte­näi­ses­ti edustavaa kuvit­teel­lis­ta ”pai­kal­lis­ta”, joka voisi puhua kaikkien susien kanssa samoilla alueilla elävien puolesta. Ja sama pätee myös “kau­pun­ki­lais­ten” kohdalla. Mustavalkoinen vas­tak­kai­na­set­te­lu, jota nopea­tem­poi­nen huo­mio­ta­lous pönkittää, luo vaa­ral­li­sen yksin­ker­tai­sia nar­ra­tii­ve­ja. Ne tekevät raken­ta­vas­ta dia­lo­gis­ta susiin eri tavoin suh­tau­tu­vien tahojen välillä jat­ku­vas­ti haas­ta­vam­paa.


Susi­kes­kus­te­lun ris­ti­rii­to­ja ei voi typistää ste­reo­ty­pioi­hin esi­mer­kik­si maa­ta­lous­tuot­ta­jien, luon­non­suo­je­li­joi­den tai met­säs­tä­jien arvo­maa­il­mois­ta. Yleistysten sijaan olisi tärkeää ymmärtää erilaisia moni­syi­siä suden ole­mas­sao­loon kie­tou­tu­via yhteis­kun­nal­li­sia kysy­myk­siä. Susikeskustelun taustalla vai­kut­ta­vat vahvasti eri­tyi­ses­ti maa­seu­tuun liittyvät poliit­ti­set valinnat ja val­ta­suh­teet.


Tasaisin väliajoin yli­kuo­hah­te­le­vaa susi­kes­kus­te­lua on tar­kas­tel­ta­va sitä ympä­röi­vien yhteis­kun­nal­lis­ten teki­jöi­den ja eri­lais­ten elämisen tapojen vii­te­ke­hyk­ses­sä. On huo­mioi­ta­va reu­naeh­to­jen verkosto, joka ihmisten ja susien välisiä yhteyksiä ja vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta määrittää. Tässä tekstissä tar­kas­te­len niistä kahta: maa­ta­lou­den ja met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­sia ulottuvuuksia.

Sudet ja maatalouden kriisi

Tutkimusten mukaan sudet vält­te­le­vät koh­taa­mi­sia ihmisten kanssa, mutta moder­nis­sa peltojen, kesä­mök­kien ja met­sä­au­to­tei­den pirs­to­mas­sa mai­se­mas­sa suden ja ihmisen ris­teä­mis­tä ja eli­na­luei­den pääl­lek­käi­syyt­tä ei voi estää. Ihmiset ovat levit­täy­ty­neet kaik­kial­le, joten susien suojelu tapahtuu pääl­lek­käin muiden paik­ka­si­don­nais­ten toi­min­to­jen, kuten esi­mer­kik­si maa­ta­lous­tuo­tan­non kanssa.


Valtio korvaa pedoista aiheu­tu­vat talou­del­li­set mene­tyk­set poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la täy­si­mää­räi­si­nä. Kun puhutaan petojen aiheut­ta­mis­ta tuo­tan­toe­läin­va­hin­gois­ta, ja niiden ennal­taeh­käi­se­mi­ses­tä, täytyy kuitenkin ymmärtää myös tuotannon muita talou­del­li­sia, inhi­mil­li­siä, ympä­ris­töl­li­siä ja eettisiä ongel­ma­koh­tia. Aiheeseen liittyy perus­ta­van­laa­tui­sia arvo­ky­sy­myk­siä esi­mer­kik­si tuo­tan­toe­läin­ten oikeuk­sis­ta, mutta myös yhteis­kun­nal­li­sia, poliit­tis­ten valin­to­jen seu­rauk­se­na syn­ty­nei­tä raken­tei­ta, kuten maa­ta­lous­tu­ki­jär­jes­tel­mä.


Maatalous Suomessa on kriisissä. Tuotantopanosten, kuten lan­noit­tei­den, rehun ja energian hinnat ovat nousseet vuo­si­kym­men­ten ajan, kun taas tuot­tei­den hintoja mää­rit­tä­vät laskevat maa­il­man­mark­ki­na­hin­nat sekä kauppojen kanssa tehdyt pitkät sopi­muk­set. Ne eivät ota huomioon esi­mer­kik­si jat­ku­vas­ti yleis­ty­vien äärim­mäis­ten sää­olo­suh­tei­den vai­ku­tuk­sia satoihin. Samanaikaisesti Suomessa on ajettu “tehok­kuu­teen” eli mah­dol­li­sim­man suuriin tila­ko­koi­hin kan­nus­ta­vaa maa­ta­lous­po­li­tiik­kaa. Tämä kehitys alkoi jo ennen Euroopan unioniin liit­ty­mis­tä, mutta se on kiihtynyt jäse­nyy­den aikana tuki­jär­jes­tel­mäs­tä johtuen.


Hanna Nikkasen vuonna 2018 Long Playlle tekemä juttu ”Hyvin huono vuosi” valottaa tämän jär­jes­tel­män ihmisille ja eläimille aiheut­ta­maa kär­si­mys­tä. Artikkeli osoittaa, että, inhi­mil­li­set työ­olo­suh­teet, tuotannon ympä­ris­töl­li­nen ja talou­del­li­nen kestävyys, sekä kes­kus­te­lu eläinten oikeuk­sis­ta ovat kaikki lii­tok­sis­sa toisiinsa.


Kun tuottajia kan­nus­te­taan ottamaan suuria talou­del­li­sia riskejä esi­mer­kik­si kalliiden lai­te­han­kin­to­jen muodossa, ajetaan heitä vel­ka­kier­tei­siin, työ­uu­pu­muk­seen ja äärim­mäi­seen stressiin. Tämä puo­les­taan voi johtaa eläinten hyvin­voin­nin lai­min­lyö­mi­seen. Velalla tehdyt sijoi­tuk­set vaikkapa lyp­sy­ko­neis­toi­hin saattavat myös tehdä tuot­ta­jil­le talou­del­li­ses­ti mah­dot­to­mak­si sopeutua nopeasti muut­tu­viin, kas­vi­pai­not­tei­suut­ta ja luon­non­mu­kai­suut­ta suosiviin kulut­ta­ja­tot­tu­muk­siin. Kun maa­ta­lous­tuo­tan­to on ajettu ahtaalle, mikä tahansa työn määrää lisäävä tekijä – kuten peto­va­hin­ko­jen ennal­taeh­käi­sy – muuttuu eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti suu­rem­mak­si rasitteeksi.

Lehmiä laiduntamassa sähköpaimenella aidatun alueen sisällä.

Kuten aiemmin mainitsin, petojen aiheut­ta­mat tuo­tan­toe­läin­va­hin­got eivät ole Suomessa mittavia. Tässä yhtenä vai­kut­ti­me­na on kuitenkin vahin­ko­jen ennal­taeh­käi­sy. Laiduntavia tuo­tan­toe­läi­miä suojataan Suomessa pedoilta lähinnä säh­kö­ai­to­jen avulla, joihin saa mate­ri­aa­lit veloi­tuk­set­ta Riistakeskukselta. Sähköaitojen pys­tyt­tä­mi­nen saattaa kuitenkin olla erittäin hankalaa, ellei mah­do­ton­ta, esi­mer­kik­si lai­du­na­luei­ta halkovien jokien tai ojien kohdalla. Toimiakseen kunnolla, aitoja pitää huoltaa jat­ku­vas­ti. Kasvillisuus ja lumi estävät säh­kö­vir­ran kulun, ja kasvavien tila­ko­ko­jen vuoksi lai­dun­maat saattavat olla hyvin laajoja.


Aitojen toiminnan yllä­pi­toon menevää aikaa ei korvata, sillä sen kus­tan­nuk­sia ei voi lisätä tuot­tei­den ennalta sovit­tui­hin hintoihin. Jo valmiiksi yli­kuor­mit­tu­nut tuo­tan­toe­läin­ti­lal­li­nen saattaa joutua pun­nit­se­maan esi­mer­kik­si eläinten hyvin­voin­tiin tähtäävän ulko­lai­dun­nuk­sen kus­tan­nuk­sia petojen aiheut­ta­maa riskiä vasten. Näin ollen susien tuo­tan­toe­läi­mil­le aiheut­ta­ma uhka kietoutuu vai­kei­siin maa­ta­lous­tuo­tan­non kysy­myk­siin, joita pitäisi lähestyä tilan­net­ta koko­nai­suu­te­na tar­kas­tel­len. Maatalouden tuki­ra­ken­teet voisivat ottaa huomioon vahin­ko­jen ennal­taeh­käi­se­mi­sen kulut petoa­lueil­la.


Tehokkuuden” koros­ta­mi­sen sijaan jär­jes­tel­mä voisi kannustaa kohti suljettua ravin­ne­kier­toa. Siinä pyritään kier­rät­tä­mään ravinteet hyö­dyn­tä­mäl­lä jätteitä kemial­lis­ten lan­noit­tei­den sijaan. Myös eet­ti­ses­ti, inhi­mil­li­ses­ti ja ympä­ris­töl­li­ses­ti kes­tä­väm­piä tila­ko­ko­ja ja kas­vi­pai­not­tei­sem­pia ruo­ka­jär­jes­tel­miä tulisi tukea. Näin tuki­jär­jes­tel­mä muiden hyötyjen lisäksi vähen­täi­si myös peto­ris­kien vai­ku­tus­ta tuotantoon.

Metsästyksen rooli nyky-Suomessa

Tuotantoeläinvahinkojen ohella toinen keskeinen susien aiheut­ta­ma uhka kohdistuu vapaana metsässä liik­ku­viin met­säs­tys­koi­riin. Metsästyksen tapah­tues­sa suden revii­ril­lä, on met­säs­tys­koi­ra aut­ta­mat­ta ala­kyn­teen jäävä tun­kei­li­ja. Siinä missä elannon tur­vaa­mi­sen oikeu­tuk­sel­le on lopulta helppo löytää perus­tei­ta, on metsästys nyky-Suomessa ani harvoin muuta kuin harrastus. Kuka siis on vastuussa met­säs­tys­koi­ras­ta? Mikä on met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­nen arvo, esi­mer­kik­si eläin­kan­to­jen sää­te­lys­sä, vai onko se pelkkää vapaa-ajan viettoa?


Metsäs­tyk­sen mer­ki­tys­tä nyky-yhteis­kun­nas­sa on hankala määrittää. On helppo ajatella, että sudet ja muut pedot ovat parhaita saa­li­se­läin­kan­to­jen sää­te­li­jöi­tä, ja ilman ihmisen sekaan­tu­mis­ta luonto kyllä löytää tasa­pai­non. Toisaalta met­säs­tä­mi­sel­lä on monilla syr­jäi­sil­lä alueilla tärkeä rooli kyläyh­tei­sö­jen yllä­pi­dos­sa, eikä ihmistä voi irrottaa luonnosta. Ihminen on kautta aikojen muokannut ympä­ris­töään (ja ympäristö ihmistä), ja yhtälö on äärim­mäi­sen moni­säi­kei­nen.


Ihmisen ja ei-ihmis-luonnon jyrkkä rajaa­mi­nen toi­sis­taan irral­li­sik­si ei tunnista niiden his­to­rial­lis­ta yhteen­kie­tou­tu­nei­suut­ta, ja on sosi­aa­li­ses­ti epä­oi­keu­den­mu­kais­ta. Globaali trendi on, että luon­non­suo­je­lun nimissä ihmisen vai­ku­tuk­sis­ta vapaalle ”kos­ke­mat­to­mal­le luonnolle” rajataan sellaisia alueita, joilla asuvat kaikkein hei­koim­mas­sa asemassa olevat ihmisryhmät.

Metsästäjä metsästyskoiransa kanssa usvaisella hiekkatiellä.

Tämä ei tarkoita, etteikö met­säs­tä­mi­sen roolia nyky-Suomessa voisi ja kan­nat­tai­si tar­kas­tel­la kriit­ti­ses­ti. Metsästäjien etu­jär­jes­töil­lä on perin­tei­ses­ti ollut paljon valtaa suhteessa suo­ma­lai­seen eläin­la­jis­toon. Suomessa myös uha­na­lai­sia lajeja mää­ri­tel­lään edelleen riistalajeiksi, ja nyky­muo­toi­nen itse­näi­nen, riis­tan­hoi­toa jul­ki­soi­keu­del­li­ses­ti hal­lin­noi­va Riistakeskus perus­tet­tiin vasta 10 vuotta sitten. Tätä ennen riistan eli luon­non­va­rais­ten eläinten hoitoa sääteli Metsästäjäin kes­kus­jär­jes­tö eli met­säs­tä­jät.


Tämä historia mää­rit­te­lee myös met­säs­tyk­sen suhdetta susiin. Susi on met­säs­tä­jäl­le kil­pai­li­ja, ja läpi luonnon sys­te­maat­ti­seen hal­lin­taan pyrkineen modernin historian aina 1970-luvulle asti se mää­ri­tel­tiin viral­li­ses­ti ”hait­tae­läi­mek­si”. Nykyään suden eko­lo­gi­nen rooli esi­mer­kik­si hir­vie­läin­kan­to­jen puh­dis­ta­ja­na vanhoista ja sairaista yksi­löis­tä tun­nis­te­taan. Tästä huo­li­mat­ta osa haas­tat­te­le­mis­ta­ni met­säs­tä­jis­tä koki edelleen, että sudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.


Metsäs­tä­jil­lä on siis ollut pitkään huo­mat­ta­va vai­ku­tus­val­ta suo­ma­lais­ten luon­non­va­rais­ten lajien hal­lin­nas­sa. Nykyään kuitenkin lajien hallintaa mää­rit­tä­vät ene­ne­vis­sä määrin met­säs­tyk­sen ulko­puo­lel­ta tulevat säädökset kuten luon­non­suo­je­lun EU-direk­tii­vit. Nämä perus­tu­vat täysin eri­lai­sil­le prio­ri­tee­teil­le kuin aiemmat lajien hallinnan tavat, mikä voi met­säs­tä­jis­tä ja met­säs­tyk­sen kan­nat­ta­jis­ta tuntua epä­rei­lul­ta ja tur­haut­ta­val­ta.


Tässä yhtälössä elin­voi­mai­sen susi­po­pu­laa­tion paluu Suomeen näyt­täy­tyy monille susiin nega­tii­vi­sem­min suh­tau­tu­vil­le kaukana pai­kal­lis­ta­sos­ta tapah­tu­van pää­tök­sen­teon lop­pu­tu­lok­se­na, joka koetaan joskus mie­li­val­tai­se­na. Tästä näkö­kul­mas­ta kasvavaa susi­kan­taa ei koeta “luon­nol­li­se­na” osana suo­ma­lais­ta eläin­la­jis­toa. Näin ollen sen aiheut­ta­maa uhkaa met­säs­tys­koi­ril­le voi olla erityisen vaikea hyväksyä, vaikka met­säs­tyk­seen liittyvät muut riskit hyväk­syt­täi­siin­kin toiminnan luon­tai­se­na osana.

Susi ympäristöpolitiikan symbolina

Nykyiset luon­non­suo­je­lun tavat toimivat monesti rajat­tu­jen pro­jek­tien raja­tuis­sa kon­teks­teis­sa, mutta ne ovat pitkälti epä­on­nis­tu­neet hil­lit­se­mään glo­baa­le­ja ympä­ris­tö­krii­se­jä. Ajattelutapa ja poli­tiik­ka, joka tekee rajauksia ihmisten ja “luonnon” välille ei ole kestävä, sillä mate­ri­aa­li­ses­ti olemme riip­pu­vai­sem­pia ympä­ris­tös­täm­me laajemmin kuin koskaan.


Näin ollen ympä­ris­tö­po­li­tiik­ka, luon­non­suo­je­lu ja eri eläin­la­jien tarpeet tulisi ottaa huomioon ylei­sem­män tason yhteis­kun­nal­li­ses­sa pää­tök­sen­teos­sa. Samanaikaisesti yhteis­kun­nal­li­set rakenteet ja sosi­aa­li­nen oikeu­den­mu­kai­suus tulisi nähdä kiinteänä osana luon­non­suo­je­lun poli­tiik­kaa.


Ei‑ihmis-luontoa on niin Suomessa kuin glo­baa­lis­ti­kin hyvin pitkään hal­lin­noi­tu ja ymmär­ret­ty ensi­si­jai­ses­ti ihmisen int­res­sien kautta. Suhteemme ja tapamme olla ympä­ris­tös­säm­me ja sen lajiston kanssa määrittyy edelleen valtaosin lyhyt­nä­köi­sen hyö­ty­ajat­te­lun kautta. Tämä näkyy erityisen selkeästi, kun mistä tahansa eläin­la­jeis­ta puhutaan ensi­si­jai­ses­ti niiden talou­del­li­sen arvon kautta.


Ymmärrys eko­lo­gias­ta ja luonnon itsei­sar­von koros­ta­mi­nen ovat uudempia näkö­kul­mia val­ta­vir­ta­kes­kus­te­lus­sa, vaikka toki ihmisillä on aina ollut erilaisia tapoja arvostaa ja arvottaa ympä­ris­töään. Itseisarvolla tarkoitan, ettei luonnon arvoa tarvitse perus­tel­la mitenkään, ei hyödyn tai haitan eikä myöskään esi­mer­kik­si esteet­ti­sen tai eko­lo­gi­sen mer­ki­tyk­sen perus­teel­la.


Lopulta valinnat siitä, min­kä­lai­set toiminnat ja olemisen tavat suhteessa luontoon ovat yhteis­kun­nal­li­ses­ti prio­ri­soi­tu­ja, ovat aina poliit­ti­sia. On poliit­ti­nen valinta asettaa jonkin eläimen oikeus olla olemassa jonkin toisen eläimen oikeuden edelle. Suden ja sille saaliiksi kel­paa­vien eläinten välillä ole­mas­sao­lon oikeutta voi ajatella nol­la­pe­li­nä, koska susi syö muita eläimiä. Jos pidämme yhtei­ses­ti tärkeänä, että susia on Suomessa, tämä täytyy hyväksyä — olivat suden saaliiksi joutuneet eläimet sitten ihmisten “omai­suut­ta” tai eivät.

Varuillaan oleva susi piiloutuneena metsässä kaatuneen puunrungon taakse.

Käsityksemme ja kielemme perus­tu­vat pitkälti kah­tia­jaol­le luonnon ja kult­tuu­rin välillä. Jos ihminen kuitenkin nähdään osana luontoa, silloin myös ihmisen “omaisuus” (kuten lemmikit ja lai­du­ne­läi­met) ovat osa luontoa, ja ne voivat joutua osaksi luonnon kier­to­kul­kua esi­mer­kik­si tulemalla syödyksi.


Tämä on olen­nai­nen näkökulma yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun susista, jota ei usein sanota ääneen. On myös selvää, että tällainen valinta aiheuttaa vas­tus­tus­ta – vaikka sen voi perus­tel­la suden tärkeällä eko­lo­gi­sel­la roolilla, ja sen vai­ku­tuk­sia kom­pen­soi­daan rahal­li­si­na kor­vauk­si­na.


Ihmisten asenteet ja mie­li­pi­teet eivät muutu auto­maat­ti­ses­ti poliit­tis­ten ja yhteis­kun­nal­lis­ten muutosten mukana, vaan murrokset tuovat mukanaan ris­ti­rii­to­ja. Tästä myös kiis­tois­sa susien suo­je­lus­ta on kyse: eri­lais­ten luonnon arvot­ta­mi­sen tapojen ris­ti­rii­dois­ta.


Tämä sama ris­ti­rii­ta näkyy glo­baa­lis­ti poliit­ti­sen toiminnan puut­tees­sa ilmas­to­krii­sin ja lajien kuudennen mas­sa­su­ku­puu­ton keskellä: päättäjät eivät osaa prio­ri­soi­da eko­lo­gi­sia pitkän aikavälin rea­li­teet­te­ja lyhyen tähtäimen talou­del­lis­ten hyötyjen edelle. Tätä taustaa vasten susi näyt­täy­tyy symbolina eri­lais­ten luonnon (niin ei-ihmis-luonnon kuin luonnon, johon sisältyy myös ihminen) arvot­ta­mi­sen ristiriidoista.

  1. S. Heikkinen, M. Valtonen, A. Härkälä ja I. Helle 2021: Susikanta Suomessa maa­lis­kuus­sa 2021
  2. I. Kojola, V. Hallikainen, K. Mikkola, E. Gurarie, S. Heikkinen, S. Kaartinen, A. Nikula ja V. Nivala 2016: Wolf Visitations Close to Human Residences in Finland: The Role of Age, Residence Density, and Time of Day. Biological Conservation
  3. Luonnonvarakeskus. (2021). Kysymyksiä ja vas­tauk­sia susi­kan­nan suotuisan suo­je­lu­ta­son vii­tear­vois­ta (käyty 15.11.2021)
  4. Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riö 2019: Suomen susi­kan­nan hoi­to­suun­ni­tel­ma
  5. H. Nikkanen 2018: Long Play 68: Hyvin huono vuosi
  6. J. Hiedanpää ja O. Ratamäki 2015: Suden kanssa. LUP.
  7. M. Laaksonen 2013: Susi. Maahenki.
  8. Matala, J., Nikula, A., Pellikka, J., Aikio, S., Forsman, J., Henttonen, H., Holmala, K., Huitu, O., Jauni, M., Kojola, I., & Melin, M. (2021). Hirvieläinten vai­ku­tuk­sia yhteis­kun­taan, elin­kei­noi­hin ja eko­sys­tee­miin (Luonnonvara- ja bio­ta­lou­den tutkimus). Luonnonvarakeskus.
  9. Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riö: Suurpetojen aiheut­ta­mat kotieläin‑, maatalous- ja poro­va­hin­got 2010-luvulla (käyty 15.11.2021)

03.12.2021:

Alkuperäinen muotoilu: “Susi on luo­ki­tel­tu ete­läi­ses­sä Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si EU-direk­tii­vin nojalla, ja suojelu ulottuu alu­eel­li­ses­ti kaik­kial­le poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri uha­na­lai­suus­luo­ki­tuk­seen, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

Korjattu muotoon: “Susi on luo­ki­tel­tu Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si, ja sitä suo­jel­laan EUn luon­to­di­rek­tii­vil­lä. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri suo­je­lu­di­rek­tii­vin liit­tee­seen kuin ete­läi­ses­sä Suomessa, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

Kirjoittaja

Sanna Komi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii susien suojelua ja siihen liittyviä konflikteja yhteiselon ja poliittisen ekologian – poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ja valtarakenteita tarkastelevan ympäristötutkimuksen – lähtökohdista. Toiselta ammatiltaan hän on muusikko, ja myös KO:MI nimellä julkaisemassaan musiikissa hän tarkastelee ihmisen ja luonnon välisiä rajapintoja. (Kuva: Hetta Inari Komi)

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Vilma 2.12.2021 klo 13:47

    Mielenkiintoista, että artik­ke­lis­ta on koros­tet­tu talou­del­li­sia näkö­kul­mia: “Keskustelu susista on Suomessa poik­keuk­sel­li­sen kiihkeää vaikka susi­kan­nan aiheut­ta­mat talou­del­li­set mene­tyk­set ovat vähäisiä”, aivan kuin ne olisivat pääosassa susi­kes­kus­te­lua. Taloudellisella mit­ta­ril­la ei voida mitata ihmisten tur­val­li­suu­den tunnetta tai lemmikin tai tuo­tan­toe­läin­ten menet­tä­mi­ses­tä aiheu­tu­vaa surua ja huolta omis­ta­jil­le. Nämä teemat vai­kut­ta­vat kes­kus­te­luun kenties enemmän kuin talou­del­li­det näkökulmat.

    Vastaa
  • Veli Paasio 2.12.2021 klo 15:46

    Susi on luo­ki­tel­tu ete­läi­ses­sä Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si EU-direk­tii­vin nojalla, ja suojelu ulottuu alu­eel­li­ses­ti kaik­kial­le poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri uha­na­lai­suus­luo­ki­tuk­seen, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

    Tämä kohta on väärin. Luontodirektiivillä suo­jel­laan lajeja ja niiden eli­nym­pä­ris­tö­jä. Direktiivillä ei luo­ki­tel­la uha­na­lai­suut­ta. Susi on poron­hoi­toa­lu­eel­la eri direk­tii­vin liit­tees­sä kuin ete­läi­ses­sä Suomessa. Siitä huo­li­mat­ta erittäin uha­na­lai­nen koko maassa. Uhanalaisuuden luo­kit­te­luun voi tutustua linkin takaa https://​helda​.helsinki​.fi/​h​a​n​d​l​e​/​1​0​1​3​8​/​2​9​9​501

    Vastaa
    • Saara Toukolehto 3.12.2021 klo 11:49

      Hei Veli,

      kiitos tarkka sil­mäi­syy­des­tä. Kohta on korjattu tekstiin. :)
      Mukavaa viikonloppua!

      Vastaa
  • Ronja 10.12.2021 klo 11:55

    Tärkeä aihe ja hyvä kirjoitus — sudella on oma mer­kit­tä­vä asemansa ja eko­lo­gi­nen lokeronsa luonnon moni­muo­toi­suu­den yllä­pi­tä­mi­ses­sä — toi­vot­ta­vas­ti menee tästä hyviä terveisiä päät­tä­jien suuntaan! Tsemppiä väi­tös­kir­jan tekoon ja hyvää joulun odotusta!

    Vastaa

Lue myös nämä:

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.

Huudot kaikuvat Berliinin keskustan läpi kulkevalla Unter den Lindenillä. Venäjän suurlähetystön kohdalla mielenosoitus hidastaa vauhtia, keskisormet nousevat ilmaan buuauksen säestämänä. Lauantaina 16.4.2022 Berliinissä järjestetty mielenilmaus on yksi esimerkki tavoista, joilla aktivistit ja kansalaisjärjestöt ovat yhdistäneet voimiaan.