Poliittinen ja symbolinen susi

Keskustelu susista on Suomessa poik­keuk­sel­li­sen kiihkeää vaikka susi­kan­nan aiheut­ta­mat talou­del­li­set mene­tyk­set ovat vähäisiä. Taustalla vai­kut­ta­vat maa­ta­lou­den kriisi ja met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­sen mer­ki­tyk­sen murros. Suden ja ihmisen välisten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den yhteis­kun­nal­li­sia ulot­tu­vuuk­sia tar­kas­te­le­mal­la suden voi nähdä sym­bo­loi­van erilaisia, keskenään ris­ti­rii­tai­sia tapoja arvottaa luontoa.

Aina syksyisin met­säs­tys­kau­den alettua ja nuorten susien lähtiessä laumasta laa­jem­mal­le alueelle etsimään omaa reviiriä media täyttyy susiai­hei­sis­ta jutuista. Tämä on kiin­nos­ta­vaa, sillä mikään muu Suomen luon­non­va­rai­nen eläin ei saa osakseen yhtä paljon huomiota.


Teen väi­tös­kir­jaa susien suojelun yhteis­kun­nal­li­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta. Minua kiin­nos­taa eri­tyi­ses­ti miksi juuri susien suojelu on juuri Suomessa niin kiis­ta­na­lais­ta kuin se on — mistä voi­mak­kaan nega­tii­vi­set asenteet susia kohtaan kumpuavat? Tässä tekstissä pyrin ymmär­tä­mään susiin liittyviä kiistoja tar­kas­te­le­mal­la niitä osana laajempia yhteis­kun­nal­li­sia ja poliit­ti­sia muutoksia.


Keräsin tut­ki­mus­ma­te­ri­aa­li­ni talvella 2019 – 2020 Lieksassa, jossa tein laa­dul­li­sia, kes­ki­mää­rin puo­len­tois­ta tunnin mittaisia haas­tat­te­lui­ta yhteensä 83 eri-ikäisen ihmisen kanssa, ja osal­lis­tuin lukuisiin viral­li­siin ja epä­vi­ral­li­siin tapah­tu­miin, joissa käsi­tel­tiin susia ja suur­pe­to­ja. Haastateltaviin kuului mm. met­säs­tä­jiä, met­säs­tys­koi­ra­har­ras­ta­jia, luon­non­suo­je­li­joi­ta, eläin­ti­lal­li­sia, luon­to­mat­kai­lu­yrit­tä­jiä, pai­kal­li­sia päättäjiä ja taval­li­sia ihmisiä, jotka asuvat susi­re­vii­reil­lä.


Laadul­li­sis­sa mene­tel­mis­sä ei pyritä tilas­tol­li­seen kat­ta­vuu­teen, vaan yleis­tyk­siä tehdään loogisten pää­tel­mien kautta: jos paik­ka­kun­nal­la, jossa on ollut susia aina, ne aiheut­ta­vat edelleen tie­tyn­lai­sia konflik­te­ja, niin on toden­nä­köis­tä, että sama pätee myös sel­lai­siin paik­koi­hin, joissa sudet ovat uusi tekijä, jota ei vielä tunneta.

Uhanalainen petoeläin

Susi on luo­ki­tel­tu Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si, ja sitä suo­jel­laan EUn luon­to­di­rek­tii­vil­lä. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri suo­je­lu­di­rek­tii­vin liit­tee­seen kuin ete­läi­ses­sä Suomessa, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.


Kirjoi­tus­het­kel­lä mar­ras­kuus­sa 2021 Suomessa elää Luonnonvarakeskuksen maa­lis­kuun DNA-tut­ki­muk­sen, ja siihen pohjaavan popu­laa­tio­mal­lin­nuk­sen mukaan, 90 % toden­nä­köi­syy­del­lä noin 340 – 450 sutta.


Susi on koi­rae­läi­me­nä erittäin sopeu­tu­vai­nen. Vastoin yleisiä mie­li­ku­via se ei tarvitse syrjäistä, kos­ke­ma­ton­ta luontoa pär­jä­täk­seen, vaan muodostaa reviirin sinne mistä ravintoa löytyy. Tällä hetkellä etenkin Lounais-Suomen peu­rae­läin­ti­hen­ty­mien alueet ovat sudelle ihanteellisia.

Mistä susikiistassa on kyse?

Tänä syksynä kes­kus­te­lua on kirit­tä­nyt Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riön suun­ni­tel­ma käyn­nis­tää suden kan­nan­hoi­dol­li­nen metsästys vielä kuluvan talven aikana. Tällä hetkellä susia saa tappaa vain poik­keus­lu­vil­la, joita anotaan tilan­teis­sa, joissa susi tai sudet käyt­täy­ty­vät poik­kea­val­la tavalla aiheut­taen uhkaa ihmisille.


Kannan­hoi­dol­li­nen metsästys, jota viimeksi kokeil­tiin 2015 – 2016 sillä seu­rauk­sel­la, että susikanta romahti, tar­koit­tai­si susien met­säs­tä­mis­tä vapaasti kiin­tiöi­den mukaan. Kannanhoidollisen met­säs­tyk­sen kes­tä­vyy­den sel­vi­tys­työ on Luonnonvarakeskuksessa vasta puolessa välissä, eikä pienimmän elin­voi­mai­sen kannan vii­tear­vo­ja ole vielä asetettu. Kiire käyn­nis­tää suden kan­nan­hoi­dol­li­nen metsästys sen reu­naeh­to­jen sel­vi­tys­työn kes­ke­ne­räi­syy­des­tä huo­li­mat­ta tekee poik­keuk­sel­li­sen näkyväksi sen, miten poli­ti­soi­tu­nut eläin susi on.


Suden käyt­täy­ty­mi­nen ja sen aiheut­ta­mat kon­kreet­ti­set vahingot ovat kiistojen kes­ki­pis­tees­sä, mutta kyse on moni­syi­sem­mis­tä asia­vyyh­deis­tä. Susivahingon kär­si­jäl­le tapahtuma on varmasti monin tavoin raskas, trau­maat­ti­nen­kin, mutta tilas­tol­li­ses­ti ja yhteis­kun­nal­li­ses­sa mer­kit­tä­vyy­des­sään suden aiheut­ta­mat vahingot kal­pe­ne­vat esi­mer­kik­si hir­vie­läin­ten aiheut­ta­mien talou­del­lis­ten ja ihmi­se­lä­mien mene­tys­ten rinnalla.


Luon­non­va­ra­kes­kuk­sen mukaan hir­vie­läin­ko­la­rien määrä nousi 2009 – 2019 välillä noin 4000 onnet­to­muu­des­ta noin 13 300 onnet­to­muu­teen. Ajanjakson aikana onnet­to­muuk­sis­sa louk­kaan­tui 1600 ja kuoli 24 henkilöä. Onnettomuuskustannukset vuonna 2019 olivat noin 101 miljoonaa euroa, ja vuosina 2013 – 2019 hir­vie­läin­ten aiheut­ta­mia met­sä­va­hin­ko­ja kor­vat­tiin vuo­sit­tain kes­ki­mää­rin n. 870 000 eurolla.

Nuori hirvi mutkittelevalla maantiellä.

Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riön 2010 – 2017 datan mukaan suden aiheut­ta­mat kotie­läin­va­hin­got poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la ovat pysy­tel­leet vuo­sit­tain alle 200 000 eurossa. Suden ihmisiin koh­dis­ta­mat hyök­käyk­set ovat maa­il­man­laa­jui­ses­ti­kin äärim­mäi­sen har­vi­nai­sia; Suomessa niin on viimeksi tapah­tu­nut noin 140 vuotta sitten, hyvin eri­lai­sis­sa yhteis­kun­nal­li­sis­sa olo­suh­teis­sa kuin missä elämme tänään.


Susien osakseen saama huomio ei siis ole joh­don­mu­kai­sis­sa mit­ta­suh­teis­sa sen ihmisille aiheut­ta­miin vahin­koi­hin nähden. Toisin sanoen, vaikka kes­kus­te­lus­sa pääpaino onkin monesti kon­kreet­ti­sis­sa haitoissa, eivät ne yksinään selitä asen­tei­den kiih­keyt­tä. Olennaisempaa on, miten vahin­koi­hin suh­tau­du­taan, ja nähdäänkö ne luon­nol­li­se­na, vaikkakin ehkä har­mil­li­se­na osana erilaisia ihmisen ja ei-ihmis-luonnon raja­pin­nois­sa tapah­tu­via toi­min­to­ja.


Ihminen on aina ollut osa luontoa ja riip­pu­vai­nen siitä. Siksi ihmi­nen/­luon­to-jaottelu on hai­tal­li­nen. Ihminen tulisi pyrkiä näkemään osana “luontoa” ja “luonto” osana ihmis­kult­tuu­ria. Tästä syystä puhun ei-ihmis-luonnosta (eng. nonhuman nature), kun puhun ihmisen suoran vai­ku­tus­val­lan ulko­puo­li­ses­ta luonnosta. Termillä “luonto” puo­les­taan viittaan kaikkeen luontoon, ihminen mukaan lukien.

Kuka osallistuu susikeskusteluun?

Susia koskevien kiistojen keskeiset osapuolet eivät ole sudet ja ihmiset. Jos sudet pys­tyi­si­vät osal­lis­tu­maan niitä koskevaan yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun, saattaisi niillä olla sanansa sanot­ta­va­na ihmisten tun­keu­tu­mi­ses­ta niiden revii­reil­le, tai met­säs­tyk­sen poik­keus­lu­pien kri­tee­reis­tä.


Susia koskevien kiistojen osapuolet ovatkin siis keskenään eri mieltä olevat ihmiset. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä siitä, miten sudet tulisi kohdata, ei yhteis­kun­nal­li­sia kiistoja syntyisi. Kärjistetysti voidaan ajatella, että täl­lai­ses­sa hypo­teet­ti­ses­sa tilan­tees­sa jaetusta näkö­kan­nas­ta riippuen kaikki sudet voi­tai­siin joko tappaa tai niiden ole­mas­sao­lo vahin­koi­neen ja ris­kei­neen hyväk­syt­täi­siin yhtei­ses­ti. Toisin sanoen, koska kyseessä on yhteis­kun­nal­li­nen kiista, on susiin liit­ty­väs­sä kes­kus­te­lus­sa kyse kult­tuu­ri­sis­ta, his­to­rial­li­sis­ta ja yhteis­kun­nal­li­sis­ta raken­teis­ta, ja niiden sisäi­sis­tä ideo­lo­gi­sis­ta kamp­pai­luis­ta.


Stereo­tyyp­pi­sim­mil­lään susi­kiis­tois­sa kuvi­tel­laan vas­tak­kain maa­seu­dul­la asuva met­säs­tä­jä ja kau­pun­ki­lai­nen luon­non­suo­je­li­ja. Väitetään, että met­säs­tä­jä haluaa tappaa kaiken mikä liikkuu, ihan pelkästä tap­pa­mi­sen himosta. Toisaalta kehä­kol­mo­sen sisä­puo­lel­la yhdek­sän­nes­sä ker­rok­ses­sa asuva luon­non­suo­je­li­ja nähdään niin vie­raan­tu­nee­na suo­je­le­mas­taan luonnosta, että hänen uskotaan suden koh­da­tes­saan ajat­te­le­van voivansa silittää sitä kuin koiraa.


Todel­li­suu­des­sa näin mus­ta­val­koi­sia näkö­kan­to­ja on vaikea löytää. Luultavasti valtaosaa väestöstä kysymys susista ei kiinnosta juuri lainkaan. Niistä, joita asia koskettaa, vain pieni osa osal­lis­tuu julkiseen kes­kus­te­luun, mikä saattaa vääristää mie­li­ku­via vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta. Tekemieni haas­tat­te­lui­den perus­teel­la niin met­säs­tä­jien, eläin­ti­lal­lis­ten, kuin susi­re­vii­reil­lä asuvien pienten lasten van­hem­pien­kin joukosta löytyy äänek­kääs­ti susien suojelua kri­ti­soi­vien lisäksi paljon ihmisiä, jotka hyväk­sy­vät susien ole­mas­sao­lon mah­dol­li­sis­ta riskeistä huolimatta.

Metsästäjä pellolla oranssissa liivissä ase olallaan.

Ei siis ole olemassa koko Suomen maaseutua yhte­näi­ses­ti edustavaa kuvit­teel­lis­ta ”pai­kal­lis­ta”, joka voisi puhua kaikkien susien kanssa samoilla alueilla elävien puolesta. Ja sama pätee myös “kau­pun­ki­lais­ten” kohdalla. Mustavalkoinen vas­tak­kai­na­set­te­lu, jota nopea­tem­poi­nen huo­mio­ta­lous pönkittää, luo vaa­ral­li­sen yksin­ker­tai­sia nar­ra­tii­ve­ja. Ne tekevät raken­ta­vas­ta dia­lo­gis­ta susiin eri tavoin suh­tau­tu­vien tahojen välillä jat­ku­vas­ti haas­ta­vam­paa.


Susi­kes­kus­te­lun ris­ti­rii­to­ja ei voi typistää ste­reo­ty­pioi­hin esi­mer­kik­si maa­ta­lous­tuot­ta­jien, luon­non­suo­je­li­joi­den tai met­säs­tä­jien arvo­maa­il­mois­ta. Yleistysten sijaan olisi tärkeää ymmärtää erilaisia moni­syi­siä suden ole­mas­sao­loon kie­tou­tu­via yhteis­kun­nal­li­sia kysy­myk­siä. Susikeskustelun taustalla vai­kut­ta­vat vahvasti eri­tyi­ses­ti maa­seu­tuun liittyvät poliit­ti­set valinnat ja val­ta­suh­teet.


Tasaisin väliajoin yli­kuo­hah­te­le­vaa susi­kes­kus­te­lua on tar­kas­tel­ta­va sitä ympä­röi­vien yhteis­kun­nal­lis­ten teki­jöi­den ja eri­lais­ten elämisen tapojen vii­te­ke­hyk­ses­sä. On huo­mioi­ta­va reu­naeh­to­jen verkosto, joka ihmisten ja susien välisiä yhteyksiä ja vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta määrittää. Tässä tekstissä tar­kas­te­len niistä kahta: maa­ta­lou­den ja met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­sia ulottuvuuksia.

Sudet ja maatalouden kriisi

Tutkimusten mukaan sudet vält­te­le­vät koh­taa­mi­sia ihmisten kanssa, mutta moder­nis­sa peltojen, kesä­mök­kien ja met­sä­au­to­tei­den pirs­to­mas­sa mai­se­mas­sa suden ja ihmisen ris­teä­mis­tä ja eli­na­luei­den pääl­lek­käi­syyt­tä ei voi estää. Ihmiset ovat levit­täy­ty­neet kaik­kial­le, joten susien suojelu tapahtuu pääl­lek­käin muiden paik­ka­si­don­nais­ten toi­min­to­jen, kuten esi­mer­kik­si maa­ta­lous­tuo­tan­non kanssa.


Valtio korvaa pedoista aiheu­tu­vat talou­del­li­set mene­tyk­set poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la täy­si­mää­räi­si­nä. Kun puhutaan petojen aiheut­ta­mis­ta tuo­tan­toe­läin­va­hin­gois­ta, ja niiden ennal­taeh­käi­se­mi­ses­tä, täytyy kuitenkin ymmärtää myös tuotannon muita talou­del­li­sia, inhi­mil­li­siä, ympä­ris­töl­li­siä ja eettisiä ongel­ma­koh­tia. Aiheeseen liittyy perus­ta­van­laa­tui­sia arvo­ky­sy­myk­siä esi­mer­kik­si tuo­tan­toe­läin­ten oikeuk­sis­ta, mutta myös yhteis­kun­nal­li­sia, poliit­tis­ten valin­to­jen seu­rauk­se­na syn­ty­nei­tä raken­tei­ta, kuten maa­ta­lous­tu­ki­jär­jes­tel­mä.


Maatalous Suomessa on kriisissä. Tuotantopanosten, kuten lan­noit­tei­den, rehun ja energian hinnat ovat nousseet vuo­si­kym­men­ten ajan, kun taas tuot­tei­den hintoja mää­rit­tä­vät laskevat maa­il­man­mark­ki­na­hin­nat sekä kauppojen kanssa tehdyt pitkät sopi­muk­set. Ne eivät ota huomioon esi­mer­kik­si jat­ku­vas­ti yleis­ty­vien äärim­mäis­ten sää­olo­suh­tei­den vai­ku­tuk­sia satoihin. Samanaikaisesti Suomessa on ajettu “tehok­kuu­teen” eli mah­dol­li­sim­man suuriin tila­ko­koi­hin kan­nus­ta­vaa maa­ta­lous­po­li­tiik­kaa. Tämä kehitys alkoi jo ennen Euroopan unioniin liit­ty­mis­tä, mutta se on kiihtynyt jäse­nyy­den aikana tuki­jär­jes­tel­mäs­tä johtuen.


Hanna Nikkasen vuonna 2018 Long Playlle tekemä juttu ”Hyvin huono vuosi” valottaa tämän jär­jes­tel­män ihmisille ja eläimille aiheut­ta­maa kär­si­mys­tä. Artikkeli osoittaa, että, inhi­mil­li­set työ­olo­suh­teet, tuotannon ympä­ris­töl­li­nen ja talou­del­li­nen kestävyys, sekä kes­kus­te­lu eläinten oikeuk­sis­ta ovat kaikki lii­tok­sis­sa toisiinsa.


Kun tuottajia kan­nus­te­taan ottamaan suuria talou­del­li­sia riskejä esi­mer­kik­si kalliiden lai­te­han­kin­to­jen muodossa, ajetaan heitä vel­ka­kier­tei­siin, työ­uu­pu­muk­seen ja äärim­mäi­seen stressiin. Tämä puo­les­taan voi johtaa eläinten hyvin­voin­nin lai­min­lyö­mi­seen. Velalla tehdyt sijoi­tuk­set vaikkapa lyp­sy­ko­neis­toi­hin saattavat myös tehdä tuot­ta­jil­le talou­del­li­ses­ti mah­dot­to­mak­si sopeutua nopeasti muut­tu­viin, kas­vi­pai­not­tei­suut­ta ja luon­non­mu­kai­suut­ta suosiviin kulut­ta­ja­tot­tu­muk­siin. Kun maa­ta­lous­tuo­tan­to on ajettu ahtaalle, mikä tahansa työn määrää lisäävä tekijä – kuten peto­va­hin­ko­jen ennal­taeh­käi­sy – muuttuu eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti suu­rem­mak­si rasitteeksi.

Lehmiä laiduntamassa sähköpaimenella aidatun alueen sisällä.

Kuten aiemmin mainitsin, petojen aiheut­ta­mat tuo­tan­toe­läin­va­hin­got eivät ole Suomessa mittavia. Tässä yhtenä vai­kut­ti­me­na on kuitenkin vahin­ko­jen ennal­taeh­käi­sy. Laiduntavia tuo­tan­toe­läi­miä suojataan Suomessa pedoilta lähinnä säh­kö­ai­to­jen avulla, joihin saa mate­ri­aa­lit veloi­tuk­set­ta Riistakeskukselta. Sähköaitojen pys­tyt­tä­mi­nen saattaa kuitenkin olla erittäin hankalaa, ellei mah­do­ton­ta, esi­mer­kik­si lai­du­na­luei­ta halkovien jokien tai ojien kohdalla. Toimiakseen kunnolla, aitoja pitää huoltaa jat­ku­vas­ti. Kasvillisuus ja lumi estävät säh­kö­vir­ran kulun, ja kasvavien tila­ko­ko­jen vuoksi lai­dun­maat saattavat olla hyvin laajoja.


Aitojen toiminnan yllä­pi­toon menevää aikaa ei korvata, sillä sen kus­tan­nuk­sia ei voi lisätä tuot­tei­den ennalta sovit­tui­hin hintoihin. Jo valmiiksi yli­kuor­mit­tu­nut tuo­tan­toe­läin­ti­lal­li­nen saattaa joutua pun­nit­se­maan esi­mer­kik­si eläinten hyvin­voin­tiin tähtäävän ulko­lai­dun­nuk­sen kus­tan­nuk­sia petojen aiheut­ta­maa riskiä vasten. Näin ollen susien tuo­tan­toe­läi­mil­le aiheut­ta­ma uhka kietoutuu vai­kei­siin maa­ta­lous­tuo­tan­non kysy­myk­siin, joita pitäisi lähestyä tilan­net­ta koko­nai­suu­te­na tar­kas­tel­len. Maatalouden tuki­ra­ken­teet voisivat ottaa huomioon vahin­ko­jen ennal­taeh­käi­se­mi­sen kulut petoa­lueil­la.


Tehokkuuden” koros­ta­mi­sen sijaan jär­jes­tel­mä voisi kannustaa kohti suljettua ravin­ne­kier­toa. Siinä pyritään kier­rät­tä­mään ravinteet hyö­dyn­tä­mäl­lä jätteitä kemial­lis­ten lan­noit­tei­den sijaan. Myös eet­ti­ses­ti, inhi­mil­li­ses­ti ja ympä­ris­töl­li­ses­ti kes­tä­väm­piä tila­ko­ko­ja ja kas­vi­pai­not­tei­sem­pia ruo­ka­jär­jes­tel­miä tulisi tukea. Näin tuki­jär­jes­tel­mä muiden hyötyjen lisäksi vähen­täi­si myös peto­ris­kien vai­ku­tus­ta tuotantoon.

Metsästyksen rooli nyky-Suomessa

Tuotantoeläinvahinkojen ohella toinen keskeinen susien aiheut­ta­ma uhka kohdistuu vapaana metsässä liik­ku­viin met­säs­tys­koi­riin. Metsästyksen tapah­tues­sa suden revii­ril­lä, on met­säs­tys­koi­ra aut­ta­mat­ta ala­kyn­teen jäävä tun­kei­li­ja. Siinä missä elannon tur­vaa­mi­sen oikeu­tuk­sel­le on lopulta helppo löytää perus­tei­ta, on metsästys nyky-Suomessa ani harvoin muuta kuin harrastus. Kuka siis on vastuussa met­säs­tys­koi­ras­ta? Mikä on met­säs­tyk­sen yhteis­kun­nal­li­nen arvo, esi­mer­kik­si eläin­kan­to­jen sää­te­lys­sä, vai onko se pelkkää vapaa-ajan viettoa?


Metsäs­tyk­sen mer­ki­tys­tä nyky-yhteis­kun­nas­sa on hankala määrittää. On helppo ajatella, että sudet ja muut pedot ovat parhaita saa­li­se­läin­kan­to­jen sää­te­li­jöi­tä, ja ilman ihmisen sekaan­tu­mis­ta luonto kyllä löytää tasa­pai­non. Toisaalta met­säs­tä­mi­sel­lä on monilla syr­jäi­sil­lä alueilla tärkeä rooli kyläyh­tei­sö­jen yllä­pi­dos­sa, eikä ihmistä voi irrottaa luonnosta. Ihminen on kautta aikojen muokannut ympä­ris­töään (ja ympäristö ihmistä), ja yhtälö on äärim­mäi­sen moni­säi­kei­nen.


Ihmisen ja ei-ihmis-luonnon jyrkkä rajaa­mi­nen toi­sis­taan irral­li­sik­si ei tunnista niiden his­to­rial­lis­ta yhteen­kie­tou­tu­nei­suut­ta, ja on sosi­aa­li­ses­ti epä­oi­keu­den­mu­kais­ta. Globaali trendi on, että luon­non­suo­je­lun nimissä ihmisen vai­ku­tuk­sis­ta vapaalle ”kos­ke­mat­to­mal­le luonnolle” rajataan sellaisia alueita, joilla asuvat kaikkein hei­koim­mas­sa asemassa olevat ihmisryhmät.

Metsästäjä metsästyskoiransa kanssa usvaisella hiekkatiellä.

Tämä ei tarkoita, etteikö met­säs­tä­mi­sen roolia nyky-Suomessa voisi ja kan­nat­tai­si tar­kas­tel­la kriit­ti­ses­ti. Metsästäjien etu­jär­jes­töil­lä on perin­tei­ses­ti ollut paljon valtaa suhteessa suo­ma­lai­seen eläin­la­jis­toon. Suomessa myös uha­na­lai­sia lajeja mää­ri­tel­lään edelleen riistalajeiksi, ja nyky­muo­toi­nen itse­näi­nen, riis­tan­hoi­toa jul­ki­soi­keu­del­li­ses­ti hal­lin­noi­va Riistakeskus perus­tet­tiin vasta 10 vuotta sitten. Tätä ennen riistan eli luon­non­va­rais­ten eläinten hoitoa sääteli Metsästäjäin kes­kus­jär­jes­tö eli met­säs­tä­jät.


Tämä historia mää­rit­te­lee myös met­säs­tyk­sen suhdetta susiin. Susi on met­säs­tä­jäl­le kil­pai­li­ja, ja läpi luonnon sys­te­maat­ti­seen hal­lin­taan pyrkineen modernin historian aina 1970-luvulle asti se mää­ri­tel­tiin viral­li­ses­ti ”hait­tae­läi­mek­si”. Nykyään suden eko­lo­gi­nen rooli esi­mer­kik­si hir­vie­läin­kan­to­jen puh­dis­ta­ja­na vanhoista ja sairaista yksi­löis­tä tun­nis­te­taan. Tästä huo­li­mat­ta osa haas­tat­te­le­mis­ta­ni met­säs­tä­jis­tä koki edelleen, että sudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.


Metsäs­tä­jil­lä on siis ollut pitkään huo­mat­ta­va vai­ku­tus­val­ta suo­ma­lais­ten luon­non­va­rais­ten lajien hal­lin­nas­sa. Nykyään kuitenkin lajien hallintaa mää­rit­tä­vät ene­ne­vis­sä määrin met­säs­tyk­sen ulko­puo­lel­ta tulevat säädökset kuten luon­non­suo­je­lun EU-direk­tii­vit. Nämä perus­tu­vat täysin eri­lai­sil­le prio­ri­tee­teil­le kuin aiemmat lajien hallinnan tavat, mikä voi met­säs­tä­jis­tä ja met­säs­tyk­sen kan­nat­ta­jis­ta tuntua epä­rei­lul­ta ja tur­haut­ta­val­ta.


Tässä yhtälössä elin­voi­mai­sen susi­po­pu­laa­tion paluu Suomeen näyt­täy­tyy monille susiin nega­tii­vi­sem­min suh­tau­tu­vil­le kaukana pai­kal­lis­ta­sos­ta tapah­tu­van pää­tök­sen­teon lop­pu­tu­lok­se­na, joka koetaan joskus mie­li­val­tai­se­na. Tästä näkö­kul­mas­ta kasvavaa susi­kan­taa ei koeta “luon­nol­li­se­na” osana suo­ma­lais­ta eläin­la­jis­toa. Näin ollen sen aiheut­ta­maa uhkaa met­säs­tys­koi­ril­le voi olla erityisen vaikea hyväksyä, vaikka met­säs­tyk­seen liittyvät muut riskit hyväk­syt­täi­siin­kin toiminnan luon­tai­se­na osana.

Susi ympäristöpolitiikan symbolina

Nykyiset luon­non­suo­je­lun tavat toimivat monesti rajat­tu­jen pro­jek­tien raja­tuis­sa kon­teks­teis­sa, mutta ne ovat pitkälti epä­on­nis­tu­neet hil­lit­se­mään glo­baa­le­ja ympä­ris­tö­krii­se­jä. Ajattelutapa ja poli­tiik­ka, joka tekee rajauksia ihmisten ja “luonnon” välille ei ole kestävä, sillä mate­ri­aa­li­ses­ti olemme riip­pu­vai­sem­pia ympä­ris­tös­täm­me laajemmin kuin koskaan.


Näin ollen ympä­ris­tö­po­li­tiik­ka, luon­non­suo­je­lu ja eri eläin­la­jien tarpeet tulisi ottaa huomioon ylei­sem­män tason yhteis­kun­nal­li­ses­sa pää­tök­sen­teos­sa. Samanaikaisesti yhteis­kun­nal­li­set rakenteet ja sosi­aa­li­nen oikeu­den­mu­kai­suus tulisi nähdä kiinteänä osana luon­non­suo­je­lun poli­tiik­kaa.


Ei‑ihmis-luontoa on niin Suomessa kuin glo­baa­lis­ti­kin hyvin pitkään hal­lin­noi­tu ja ymmär­ret­ty ensi­si­jai­ses­ti ihmisen int­res­sien kautta. Suhteemme ja tapamme olla ympä­ris­tös­säm­me ja sen lajiston kanssa määrittyy edelleen valtaosin lyhyt­nä­köi­sen hyö­ty­ajat­te­lun kautta. Tämä näkyy erityisen selkeästi, kun mistä tahansa eläin­la­jeis­ta puhutaan ensi­si­jai­ses­ti niiden talou­del­li­sen arvon kautta.


Ymmärrys eko­lo­gias­ta ja luonnon itsei­sar­von koros­ta­mi­nen ovat uudempia näkö­kul­mia val­ta­vir­ta­kes­kus­te­lus­sa, vaikka toki ihmisillä on aina ollut erilaisia tapoja arvostaa ja arvottaa ympä­ris­töään. Itseisarvolla tarkoitan, ettei luonnon arvoa tarvitse perus­tel­la mitenkään, ei hyödyn tai haitan eikä myöskään esi­mer­kik­si esteet­ti­sen tai eko­lo­gi­sen mer­ki­tyk­sen perus­teel­la.


Lopulta valinnat siitä, min­kä­lai­set toiminnat ja olemisen tavat suhteessa luontoon ovat yhteis­kun­nal­li­ses­ti prio­ri­soi­tu­ja, ovat aina poliit­ti­sia. On poliit­ti­nen valinta asettaa jonkin eläimen oikeus olla olemassa jonkin toisen eläimen oikeuden edelle. Suden ja sille saaliiksi kel­paa­vien eläinten välillä ole­mas­sao­lon oikeutta voi ajatella nol­la­pe­li­nä, koska susi syö muita eläimiä. Jos pidämme yhtei­ses­ti tärkeänä, että susia on Suomessa, tämä täytyy hyväksyä — olivat suden saaliiksi joutuneet eläimet sitten ihmisten “omai­suut­ta” tai eivät.

Varuillaan oleva susi piiloutuneena metsässä kaatuneen puunrungon taakse.

Käsityksemme ja kielemme perus­tu­vat pitkälti kah­tia­jaol­le luonnon ja kult­tuu­rin välillä. Jos ihminen kuitenkin nähdään osana luontoa, silloin myös ihmisen “omaisuus” (kuten lemmikit ja lai­du­ne­läi­met) ovat osa luontoa, ja ne voivat joutua osaksi luonnon kier­to­kul­kua esi­mer­kik­si tulemalla syödyksi.


Tämä on olen­nai­nen näkökulma yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun susista, jota ei usein sanota ääneen. On myös selvää, että tällainen valinta aiheuttaa vas­tus­tus­ta – vaikka sen voi perus­tel­la suden tärkeällä eko­lo­gi­sel­la roolilla, ja sen vai­ku­tuk­sia kom­pen­soi­daan rahal­li­si­na kor­vauk­si­na.


Ihmisten asenteet ja mie­li­pi­teet eivät muutu auto­maat­ti­ses­ti poliit­tis­ten ja yhteis­kun­nal­lis­ten muutosten mukana, vaan murrokset tuovat mukanaan ris­ti­rii­to­ja. Tästä myös kiis­tois­sa susien suo­je­lus­ta on kyse: eri­lais­ten luonnon arvot­ta­mi­sen tapojen ris­ti­rii­dois­ta.


Tämä sama ris­ti­rii­ta näkyy glo­baa­lis­ti poliit­ti­sen toiminnan puut­tees­sa ilmas­to­krii­sin ja lajien kuudennen mas­sa­su­ku­puu­ton keskellä: päättäjät eivät osaa prio­ri­soi­da eko­lo­gi­sia pitkän aikavälin rea­li­teet­te­ja lyhyen tähtäimen talou­del­lis­ten hyötyjen edelle. Tätä taustaa vasten susi näyt­täy­tyy symbolina eri­lais­ten luonnon (niin ei-ihmis-luonnon kuin luonnon, johon sisältyy myös ihminen) arvot­ta­mi­sen ristiriidoista.

  1. S. Heikkinen, M. Valtonen, A. Härkälä ja I. Helle 2021: Susikanta Suomessa maa­lis­kuus­sa 2021
  2. I. Kojola, V. Hallikainen, K. Mikkola, E. Gurarie, S. Heikkinen, S. Kaartinen, A. Nikula ja V. Nivala 2016: Wolf Visitations Close to Human Residences in Finland: The Role of Age, Residence Density, and Time of Day. Biological Conservation
  3. Luonnonvarakeskus. (2021). Kysymyksiä ja vas­tauk­sia susi­kan­nan suotuisan suo­je­lu­ta­son vii­tear­vois­ta (käyty 15.11.2021)
  4. Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riö 2019: Suomen susi­kan­nan hoi­to­suun­ni­tel­ma
  5. H. Nikkanen 2018: Long Play 68: Hyvin huono vuosi
  6. J. Hiedanpää ja O. Ratamäki 2015: Suden kanssa. LUP.
  7. M. Laaksonen 2013: Susi. Maahenki.
  8. Matala, J., Nikula, A., Pellikka, J., Aikio, S., Forsman, J., Henttonen, H., Holmala, K., Huitu, O., Jauni, M., Kojola, I., & Melin, M. (2021). Hirvieläinten vai­ku­tuk­sia yhteis­kun­taan, elin­kei­noi­hin ja eko­sys­tee­miin (Luonnonvara- ja bio­ta­lou­den tutkimus). Luonnonvarakeskus.
  9. Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riö: Suurpetojen aiheut­ta­mat kotieläin‑, maatalous- ja poro­va­hin­got 2010-luvulla (käyty 15.11.2021)

03.12.2021:

Alkuperäinen muotoilu: “Susi on luo­ki­tel­tu ete­läi­ses­sä Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si EU-direk­tii­vin nojalla, ja suojelu ulottuu alu­eel­li­ses­ti kaik­kial­le poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri uha­na­lai­suus­luo­ki­tuk­seen, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

Korjattu muotoon: “Susi on luo­ki­tel­tu Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si, ja sitä suo­jel­laan EUn luon­to­di­rek­tii­vil­lä. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri suo­je­lu­di­rek­tii­vin liit­tee­seen kuin ete­läi­ses­sä Suomessa, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

Kirjoittaja

Sanna Komi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii susien suojelua ja siihen liittyviä konflikteja yhteiselon ja poliittisen ekologian – poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia näkökulmia ja valtarakenteita tarkastelevan ympäristötutkimuksen – lähtökohdista. Toiselta ammatiltaan hän on muusikko, ja myös KO:MI nimellä julkaisemassaan musiikissa hän tarkastelee ihmisen ja luonnon välisiä rajapintoja. (Kuva: Hetta Inari Komi)

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Vilma 2.12.2021 klo 13:47

    Mielenkiintoista, että artik­ke­lis­ta on koros­tet­tu talou­del­li­sia näkö­kul­mia: “Keskustelu susista on Suomessa poik­keuk­sel­li­sen kiihkeää vaikka susi­kan­nan aiheut­ta­mat talou­del­li­set mene­tyk­set ovat vähäisiä”, aivan kuin ne olisivat pääosassa susi­kes­kus­te­lua. Taloudellisella mit­ta­ril­la ei voida mitata ihmisten tur­val­li­suu­den tunnetta tai lemmikin tai tuo­tan­toe­läin­ten menet­tä­mi­ses­tä aiheu­tu­vaa surua ja huolta omis­ta­jil­le. Nämä teemat vai­kut­ta­vat kes­kus­te­luun kenties enemmän kuin talou­del­li­det näkökulmat.

    Vastaa
  • Veli Paasio 2.12.2021 klo 15:46

    Susi on luo­ki­tel­tu ete­läi­ses­sä Suomessa erittäin uha­na­lai­sek­si EU-direk­tii­vin nojalla, ja suojelu ulottuu alu­eel­li­ses­ti kaik­kial­le poron­hoi­toa­lu­een ulko­puo­lel­la. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri uha­na­lai­suus­luo­ki­tuk­seen, joten käsit­te­len tässä jutussa vain sen ulko­puo­lel­le jäävää aluetta.”

    Tämä kohta on väärin. Luontodirektiivillä suo­jel­laan lajeja ja niiden eli­nym­pä­ris­tö­jä. Direktiivillä ei luo­ki­tel­la uha­na­lai­suut­ta. Susi on poron­hoi­toa­lu­eel­la eri direk­tii­vin liit­tees­sä kuin ete­läi­ses­sä Suomessa. Siitä huo­li­mat­ta erittäin uha­na­lai­nen koko maassa. Uhanalaisuuden luo­kit­te­luun voi tutustua linkin takaa https://​helda​.helsinki​.fi/​h​a​n​d​l​e​/​1​0​1​3​8​/​2​9​9​501

    Vastaa
    • Saara Toukolehto 3.12.2021 klo 11:49

      Hei Veli,

      kiitos tarkka sil­mäi­syy­des­tä. Kohta on korjattu tekstiin. :)
      Mukavaa viikonloppua!

      Vastaa
  • Ronja 10.12.2021 klo 11:55

    Tärkeä aihe ja hyvä kirjoitus — sudella on oma mer­kit­tä­vä asemansa ja eko­lo­gi­nen lokeronsa luonnon moni­muo­toi­suu­den yllä­pi­tä­mi­ses­sä — toi­vot­ta­vas­ti menee tästä hyviä terveisiä päät­tä­jien suuntaan! Tsemppiä väi­tös­kir­jan tekoon ja hyvää joulun odotusta!

    Vastaa

Lue myös nämä:

Miten puut kietoutuvat osaksi arkeamme tänä päivänä? Antropologi Kaisa Vainio kertoo ihmisten ja yksittäisen puiden välisiin suhteisiin kohdistuvasta tutkimuksestaan ja Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Tuomas Juva valottaa suomalaisten monipuolista metsähistoriaa.