Viesti Afrikan ekokylistä: Tiede on tyhjää ilman viisautta

Ekokylien visio elää vahvana ympäri Afrikkaa. Afrikkalainen ylpeys nousee tiedosta, että tar­vit­ta­va osaaminen on jo yhtei­sö­jen omissa käsissä. Ekokylät pyrkivät vas­taa­maan ilmas­to­krii­siin ja vii­toit­ta­maan tietä kohti sellaista kehitystä, joka ottaa ihmisen ja maapallon huomioon kokonaisuutena.

Se tapahtui tam­mi­kuus­sa 2021: kylä pol­tet­tiin maan tasalle. Missä ennen oli Bafutin ekokylän alku, ei pian ollut enää mitään. Yksikään rakennus ei säilynyt.

Tämä tapahtui Kamerunissa, Länsi-Afrikan valtiossa, jota sisäl­lis­so­ta on runnonut jo viisi vuotta. Sodan taustalla ovat Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan jälkeensä jättämät siirtomaa-aikaiset haavat, jotka ovat lei­man­neet maan poli­tiik­kaa maa­il­man­so­dis­ta lähtien.

Nyt ollaan kuitenkin Keniassa, Kiman kylässä, ja puhelun taustalta kuuluu lintujen laulua. Hyönteiset sirit­tä­vät, jossain lähellä ammuu lehmä.

”On ihanaa olla takaisin Afrikassa. Haluaisin nau­hoit­taa näitä ääniä ja soittaa kämp­pä­ka­ve­reil­le­ni Berliinissä”, sanoo puheluun vastannut Sonita Mbah.

Hän on yksi Bafutin ekokylän kehit­tä­jis­tä, syn­ty­pe­räi­nen kame­ru­ni­lai­nen, joka on joutunut pake­ne­maan sisäl­lis­so­taa Berliiniin.

Sodan raa­dol­li­suu­des­ta kertoo se, että kylän tuhosi maan oma armeija. Epäilyksenä oli, että kylässä pii­lo­tel­tiin sissejä. Bafut yritti vii­mei­seen asti pysytellä sodan neut­raa­li­na osa­puo­le­na, mutta lopulta siitä tuli iskujen kohde niin sisseille kuin armei­jal­le, Mbah kertoo.

”Menetimme vuosien edestä kovaa työtä ja kauneutta, iloa, jonka ihmiset olivat yhdessä luoneet. He alkoivat viimein kokea olevansa kotonaan – sitten kaikki katosi. Tämä on todella kivu­lias­ta, en pysty usein edes puhumaan tästä.”

Bafutia oli raken­net­tu vuodesta 2012. Ideana oli, että 53 yhteisöä muo­dos­tai­si ekokylän. Paljon oli jo tehty: yhteistyö pai­kal­li­sen hal­li­tuk­sen kanssa oli saatu toimimaan, ja maa­ta­lous­tuot­tei­ta myytiin sekä pai­kal­li­ses­ti että kan­sain­vä­li­sil­le mark­ki­noil­le. Yhteisöjen elä­män­laa­tu oli selvästi nousemassa.

Mbahin lisäksi pake­ne­maan joutui koko työryhmä. Nyt se on hajallaan, osa Euroopassa, osa Kamerunin vähemmän vaa­ral­li­sis­sa osissa tekemässä työtä maan­si­säis­ten pako­lais­ten kanssa. Ja työtä riittää: pako­lai­sia on jo yli puoli miljoonaa. Isoja osia Kamerunista on evakuoitu, ja maan talous on romahtanut.

”Osa pako­lai­sis­ta on metsissä levällään, osa asuu ahtaissa tiloissa, jopa kol­me­kym­men­tä ihmistä yhdessä huoneessa”, Mbah kuvailee tilannetta.

Silti Bafutin visio elää yhä. Jälleenrakennus on jo alkanut, niin hidasta ja haastavaa kuin se onkin. Jatkossa kylä aikoo keskittyä rau­han­työ­hön. Siitä tulee keskus, jossa pako­lai­set voivat löytää elä­mäl­leen uuden suunnan. Kuten ennenkin, toiminnan keskiössä ovat nuoret ja naiset. Nyt he ovat kuitenkin sisäl­lis­so­dan trau­ma­ti­soi­mia, ja se tuo omat haasteensa.

”On tärkeää, että pako­lai­set voivat olla mukana jäl­leen­ra­ken­nuk­ses­sa. Siten he voivat löytää taas itsensä ja yhtei­sön­sä”, Mbah sanoo.

Kuva: Anne Awino Okello

Perinteiset yhteisöt matkalla ekokyliksi

Bafut oli valtava takaisku, mutta edis­tys­tä­kin tapahtuu, kaik­kial­la Afrikassa. Mbah työs­ken­te­lee afrik­ka­lais­ten ekokylien verkoston, GEN African, pää­sih­tee­ri­nä. Verkosto on lan­see­ran­nut ekokylien kehit­tä­mis­oh­jel­man seitsemän maan hal­li­tuk­sen kanssa. Sillä on jäseniä yli 23 maassa, ja se tekee yhteis­työ­tä päälle kahden sadan yhteisön kanssa.

Euroopassa ekokylä tar­koit­taa yleensä utopian luomista: raken­ne­taan yhteisö jonnekin, missä sitä ei ole aiemmin ollut. Afrikassa tilanne on toinen. Ekokylä syntyy, kun perin­tei­nen kyläyh­tei­sö astuu muutoksen polulle.

”Näissä yhtei­söis­sä on jo monia toimivia asioita, kuten pää­tök­sen­teon tapoja ja luon­non­suo­je­lua. Useissa on herätty siihen, että naisille ja nuorille täytyy antaa enemmän valtaa”, Mbah sanoo.

Ekokylien verkoston tuella yhtei­sö­jen on mah­dol­lis­ta tunnistaa omat heik­kou­ten­sa ja vah­vuu­ten­sa. Mbahin koke­muk­sen mukaan yhteisö alkaa nähdä selviä tuloksia jo muu­ta­mas­sa vuodessa.

Paljon osaamista löytyy siis jo omasta takaa, Mbah muis­tut­taa. Se, mitä nyt tarvitaan, on tietoinen suunnittelu.

”Afrikassa ihmiset oppivat perin­tei­ses­ti tekemällä, mutta he eivät opi syitä sille, miksi jotain tehdään. Heille on ollut helppo sanoa, että perin­tei­set sie­men­la­jit täytyy vaihtaa gee­ni­ma­ni­pu­loi­tui­hin. Kun ihmisillä on tietoa, miksi perin­tei­nen vil­je­ly­ta­pa on parempi, he osaavat tehdä tietoisia päätöksiä”, Mbah arvioi.

Permakulttuurissa maata vil­jel­lään eko­lo­gi­ses­ti kes­tä­väl­lä tavalla, pai­kal­li­set eko­sys­tee­mit huo­mioi­den. Pyrkimyksenä on ruo­an­tuo­tan­non oma­va­rai­suus. Kuten Euroopassa, myös Afrikassa per­ma­kult­tuu­ri on olen­nai­nen osa ekokylien toimintaa. Mbahin on tuonut Keniaan juuri per­ma­kult­tuu­ri­kurs­si, jolla hän opettaa.

Ero Eurooppaan on siinä, että kylä­läi­set ovat jo valmiiksi per­ma­kult­tuu­rin asian­tun­ti­joi­ta. Afrikkalaiset yhteisöt ovat har­joit­ta­neet näitä mene­tel­miä suku­pol­ves­ta toiseen. Nyt täytyy vain kuroa teorian ja käytännön välinen kuilu umpeen”, Mbah sanoo.

Sonita Mbah (Kuva: Anne Awino Okello)

Teknologia ja ylisukupolvinen viisaus rinnakkain

Materiaalinen ihminen mate­ri­aa­li­ses­sa maa­il­mas­sa – siinä val­lit­se­van kehi­ty­sus­kon joh­toa­ja­tus. Mbahin mielestä se välittää varsin onttoa ihmis- ja maailmankuvaa.

Ekoyhteisöjen idea taas on nime­no­maan koko­nais­val­tai­suu­des­sa: sosi­aa­li­nen, talou­del­li­nen ja kult­tuu­ri­nen ulot­tu­vuus ovat kaikki läsnä, samoin henkinen. Henkisyys on se, joka lopulta kan­nat­te­lee elämää, Mbah sanoo.

”Ihmiselämässä ei ole kyse vain talou­des­ta ja toi­meen­tu­los­ta. Ihmiselämä on paljon rik­kaam­paa. Terve henkisyys on sitä, että pystyy yhdis­tä­mään elin­kei­non­sa ja rak­kau­ten­sa maapalloa kohtaan.”

Toki myös tiedettä ja tek­no­lo­gi­aa tarvitaan. Toimiva resepti syntyy Mbahin mukaan silloin, kun alku­pe­räis­kan­so­jen tie­to­tai­to yhdis­te­tään moderniin teknologiaan.

”Tiede on tyhjää ilman viisautta. Kehityksen ei pitäisi sulkea pois yhtei­sö­jen yli­su­ku­pol­vis­ta tie­to­jär­jes­tel­mää. Muuten elä­män­lan­ka katkeaa, ihmisen elämästä katoaa syvempi merkitys.”

Yhteisöt ottavat uudet tek­no­lo­giat haltuun nopeasti, kun ne tuntuvat omilta, Mbah sanoo. Samalla hän uskoo, että yhtei­söil­lä on paljon annet­ta­vaa myös muulle maa­il­mal­le, etenkin mitä ilmas­ton­muu­tok­seen tulee.

”Afrikkalaiset kylät ovat ilmas­ton­muu­tok­sen etu­lin­jas­sa. Niiden asukkaat kärsivät sen seu­rauk­sis­ta jo nyt, vaikka eivät ole vastuussa kas­vi­huo­ne­pääs­töis­tä. Heillä ei ole kauppoja, joista ostaa ruokaa, vaan heidän on pakko saada ravin­ton­sa maasta. Jos jossain syntyy rat­kai­su­ja, se on täällä.”

Kun tek­no­lo­gia ja yhtei­sö­jen perin­tei­nen tie­to­tai­to yhdis­te­tään, voi syntyä jotain aidosti uutta, Mbah sanoo.

”Haluamme rakentaa kolo­nia­lis­min jälkeistä maailmaa. Se onnistuu vain, jos meitäkin kuunnellaan.”

Vuosittain jär­jes­tet­tä­väl­lä ekokylien kon­fe­rens­sil­la on keskeinen rooli. Siellä ekokylien jäsenet jakavat oppi­maan­sa, ja paikalla on myös eri maiden hal­li­tus­ten jäseniä.

”Ekokylillä on val­ta­vas­ti tar­jot­ta­vaa, oli kyse sitten ilmas­to­vii­sais­ta vil­je­ly­me­ne­tel­mis­tä tai kier­to­ta­lou­des­ta. Tämän viestin pitäisi kantautua kan­sain­vä­li­siin ilmas­to­neu­vot­te­lui­hin saakka.”

Sonita Mbah (Kuva: Anne Awino Okello)

Afrikkalaiset ovat oman muutoksensa tekijöitä

Se, mitä afrik­ka­lai­set nyt tar­vit­se­vat, on oman ylpey­ten­sä palaut­ta­mi­nen, Mbah uskoo. Juuri tässä hän näkee ekokylien rikkauden: ne ovat teke­mi­sis­sä yhtei­sö­jen todel­lis­ten tarpeiden kanssa.

Siirtomaa-ajoista lähtien afrik­ka­lai­sil­le on sanottu, että he ovat alem­piar­voi­sia. On tärkeää näyttää heille, etteivät he tee mitään väärin. Kaikki lähtee siitä, että kun­nioi­te­taan ihmisiä sel­lai­si­na kuin he ovat.”

Afrikkalaiset ovat oman muu­tok­sen­sa tekijöitä, Mbah uskoo. Kaikki tar­vit­ta­va kapa­si­teet­ti on jo olemassa.

Nyt he tar­vit­se­vat vain tukea, jotta voivat ottaa elämän takaisin omiin käsiinsä.”

Kun haas­tat­te­lu on ohi, Mbah laittaa vielä hetkeksi puhe­li­men­sa video­ku­van päälle. Avautuu maisema: vesi­tank­ki, savi­sei­näi­siä raken­nuk­sia, puita ja viljelmiä. Lehmät liikkuvat piha­maal­la vapaasti.

Tällainen Bafutin ekokylä olisi voinut olla. Mbah uskoo, että sellainen siitä vielä joskus tulee.

Ennen puhelun lopet­ta­mis­ta Mbahilla on viimeinen toive: hän toivoo, ettei kuvia otettaisi Berliinissä, jonne hän palaa takaisin vielä samalla viikolla. Hän toivoo, että kuvat otet­tai­siin täällä, Afrikan man­te­reel­la, siellä missä ovat juuret, koti ja tulevaisuus.

Kuva: Anne Awino Okello


Artikkeli on osa Kansainvälisen soli­daa­ri­suus­työn “Yhteisiin käsiin — mitä voimme oppia soli­daa­ri­suus­ta­louk­sil­ta?” ‑hank­kees­sa toteu­tet­tua artik­ke­li­sar­jaa, joka jul­kais­taan AntroBlogissa aika­vä­lil­lä syyskuu 2021 — tammikuu 2022.

  • Teksti: Heidi Nummi (VTM, maa­il­man­po­li­tii­kan tutkimus)
  • Kuvat: Anne Awino Okello
  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki

Kirjoittaja

Kansainvälisen solidaarisuustyön "Yhteisiin käsiin - mitä voimme oppia solidaarisuustalouksilta?" -hanke tarkastelee taloutta globaalin etelän näkökulmasta. Hankkeessa tehdään yhteistyötä paikallisten solidaarisuustalouden asiantuntijoiden kanssa. Tavoitteena on kyseenalaistaa talouskeskustelua hallitsevia narratiiveja ja monipuolistaa kuvaa talouden mahdollisuuksista. Yhteistyötaho AntroBlogi julkaisee hankkeessa toteutetun neliosaisen artikkelisarjan syys-joulukuussa 2021.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Luomakunnan vartijat ‑elokuva keskustelee ihmisyyttä ja ympäristöä koskettavista muutoksista itäisessä Afrikassa. Tutkijoiden ja ympäristönsuojelijoiden ollessa huolissaan suurten nisäkkäiden sukupuutosta ja fossiilien suojelemisesta, paikalliset daasanach-paimentolaiset huolehtivat toimeentulostaan, sosiaalisista suhteistaan sekä maasta ja vedestä. Kohtaamisissa erilaiset luontosuhteet ravistelevat käsityksiä luonnosta mutta luovat myös vuoropuhelun mahdollisuuksia.

Tšernobylin suojavyöhyke muodostettiin toukokuussa 1986, ydinvoimalan nelosreaktorin räjähdyksen jälkeen. Nyt se on hetkessä muuttunut kehittyvästä turistikohteesta turvallisuusuhaksi. Ydinvoiman uhat ja mahdollisuudet näyttäytyvät hyvin eri tavoin sodan kuin rauhan aikana. Kulttuuriperinnöllinen tutkimus suojavyöhykkeestä valottaa turismin merkitystä ydinvoiman mielikuvien tuottajana.