Tätä kirjoittaessani historian pyörä pyörii. Venäjän hyökätessä Ukrainaan ovat sekä ydinjätteen säilytyspaikat että Tšernobylin ja Zaporizzjan ydinvoimalat joutuneet sodankäynnin välineiksi.
Ukrainan tragedian myötä kansainvälinen yhteisö on joutunut kohtaamaan ydinsodan uhan ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton hajoamisen. 36 vuotta Tšernobylin onnettomuuden jälkeen suojavyöhykkeen suosio matkakohteena on kasvanut.
Ydinvoiman kulttuuriperintö
Atomimatkailu ja ydinturismi ovat nimiä viime vuosina kehittyneelle matkailulle kohteisiin, joissa voi tutustua atomiajan ilmiöihin. Atomiajalla viitataan karkeasti Kylmän sodan aikakauteen, joka alkoi ensimmäisellä ydinkokeella 1945 Trinityssä, Yhdysvalloissa.
USA:ssa atomimatkailun kohteita ovat esimerkiksi Nevadan ja Trinityn atomipommien testauspaikat, Japanissa taas Hiroshiman Genbaku-monumentti ja Marshall-saarilla Bikini-atollien laukaisupaikka.
Euroopassa tunnetuin kohde on Tšernobylin suojavyöhyke.
Genbaku-monumentti ja Bikini-atollien laukaisualusta ovat Unescon maailmanperintökohteita. Tšernobylin suojavyöhykkeen turismitoimijat toivovat saavuttavansa alueelle saman aseman.
Ydinkulttuuriperinnön ympärille on kehittynyt myös monitieteellistä tutkimusta, joka kartoittaa ydinvoiman sosiokulttuurisia vaikutuksia.
Radioaktiivisuus ja katastrofin mielikuvitus
Länsimaisen populaarikulttuurin kuvastossa radioaktiivisuus on kiehtovaa ja mystistä. Sekä radioaktiivisuus että ydinvoimat uhat esitetään apokalyptisissa, fiktiivisissä elokuvissa usein kliseinä ja stereotypioina. Ne vahvistavat jo olemassa olevia käsityksiä ja kategorioita vallasta, tiedosta, syyllisistä ja vastuusta.
Kulttuurikriitikko ja esseisti Susan Sontag puhuu katastrofin mielikuvituksesta. Sontagin mukaan maailmanlopusta kertovat elokuvat heijastavat fantasian tasolla tarinoita ja mielikuvia suuresta sankaruudesta ja ihanteista. Elokuvien sanomista kuitenkin puuttuu moraalinen ja poliittinen syvyys.
Tarinat ja mielikuvat suojavyöhykkeestä sisältävät lukuisia symbolisia viittauksia ja merkityksiä. Moniäänisyyttä tukevat niin viittaukset Raamattuun kuin kirjallisuusanalogiat Strugatskyn veljesten novelliin Roadside Picnic (1972) ja tästä seuranneeseen Andrei Tarkovskyn elokuvaversioon Stalker (1979).
Ne ovat muovanneet Tšernobylin suojavyöhykettä mytologisin ja kohtalonuskoisin lisämerkityksin.
Ydinkulttuuriperinnön tutkimusta Tšernobylissä
Väitöskirjassani tutkin Tšernobylin suojavyöhykettä alueen vierailijoiden näkökulmasta.
Tutkimukseni keskiössä ovat valokuvien lisäksi aistit ja keho saastuneiden maisemien kerronnan välineenä sekä turismin merkitys ydinvoiman mielikuvien tuottajana.
Aineistona on 40 laadullista haastattelua henkilöiltä, jotka vierailivat alueella vuonna 2019 erilaisilla kiertueilla. Haastateltavia on 17 eri maasta. Haastatteluja täydentävät tutkimusosallistujien valokuvat sekä oma etnografinen tutkimukseni Kiovassa ja Tšernobylin suojavyöhykkeellä.
Pyrin keräämään tarkoituksellisesti erilaisia tarinoita suojavyöhykkeestä. Millaisia erilaisia kertomuksia eri vierailijat kertovat vierailuistaan?
Dynaamisessa, asteittaisen kaupallistumisen kontekstissa otin huomioon sekä viralliset turismimatkat, ryhmä- ja yksityiskiertueet että viime vuosina suosiotaan kasvattaneen epävirallisen turismin ja näiden vierailijoiden tarinankerronnan alueesta.
Epävirallisen turismin voi ymmärtää suhteessa sosiaalisen median suosion kasvuun. Sen voi myös nähdä vastailmauksena suojavyöhykkeen kaupallistumiselle. Tästä ilmiöstä kertovat muun muassa dokumentit Stalking Chernobyl (2019) ja Ice of Chernobyl (2019)
Tarina mahtavasta luonnosta
Ensimmäinen vierailijaryhmä Tšernobylissä ovat yhden päivän ryhmäkiertueella kävijät.
Tähän ryhmään kuuluvat henkilöt olivat tyytyväisiä ennalta määrättyyn reittisuunnitelmaan ja oppaan läsnäoloon. He arvioivat suojavyöhykkeen radioaktiivisuuteen liittyvät riskit todellisiksi.
Haastateltavien kokemuksissa korostui riittävän etäisyyden pidon välttämättömyys ja riskinoton minimointi. Kolmekymppinen suomalainen nainen kertoi:
”Muistan yhden hetken, kun maa alkoi haista todella hyvältä tuoreen maan tuoksulta. Ajattelin etten voi hengittää, koska en tiedä hengitänkö radioaktiivisia hiukkasia. Mutta luulen, että pärjäät siinä maailmassa jos noudatat sääntöjä”.
Ryhmäkiertue suuntautuu pääosin suojavyöhykkeen ulkoalueille. Se alkaa Dytiatkin päätarkastuspisteeltä ja suuntautuu autioihin kyliin Zalissiaan ja Kopachiin, joka tuhoutui vuoden 2020 metsäpaloissa.
Kiertue pysähtyy voimalaitoksella, ja sen määränpää on Pripjatin aavekaupunki.
Pripjat on jo vaikuttava kokemus jo mittakaavansa puolesta. Kaupungissa asui ennen vuoden 1986 evakuointia 50 000 ihmistä. Nyt se simuloi vaihtoehtoista kokemusta modernista kaupungista.
Autioitunut kaupunki tarjoaa kontrastin järjestäytyneelle elämälle nykypäivän yhteiskunnissa. Se haastaa kontrolloidun, lavastetun ja säännellyn kaupunkitilan, joka yleensä tukee kokemusta kaiken lineaarisuudesta ja säännönmukaisuudesta toimivissa kaupungeissa.
Kiertueella avautuvat suojavyöhykkeen suuruus, tuhon mittakaava ja alueen monet historialliset yksityiskohdat.
Vierailu antaa mahdollisuuden erikoisille aistikokemuksille: miltä näyttää ja tuntuu hitaasti kasvillisuuden alle häviävän keskikokoisen kaupungin infrastruktuuri?
Näin kokemustaan kuvasi kolmekymppinen belgialainen mies:
”Pripjatin kaupunki oli sanoinkuvaamaton. On vaikuttavaa nähdä niin nuori kaupunki hylättynä. Kaupunki perustettiin 1970, joten se oli vain 16-vuotias ennen onnettomuutta. Oli todella vaikuttavaa nähdä niin suuri kaupunki täysin hylättynä ja nähdä, miten elämä jatkuu niin kauhean katastrofin jälkeenkin.”
Luonnon ehtymätön toipumiskyky oli haastateltaville väylä käsitellä kokemuksiaan kiertueesta. Jopa tuhoisimman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen elämä luonnossa jatkuu.
Tarina maailmanlopusta
Yksityiskiertueen valinneet vierailijat kertoivat toisenlaista tarinaa suojavyöhykkeestä.
Kolmekymppinen saksalainen mies kertoo syystä valita yksityiskiertue:
”Tämä on rehellinen ja henkilökohtainen tilaisuus nähdä asioita, jotka eivät ole vain turisteille. En tiennyt tarkalleen minkälainen kiertue olisi, vain että se ei olisi niin ohjattu ja ei-turistinen. Sitä odotin, ja sellainen se oli.”
Haastateltavilla oli odotuksena intiimimpi ja vähemmän rajoitettu kokemus suojavyöhykkeeltä kuin minkä ryhmäkiertue mahdollistaisi.
Yksityiskiertueilla autioiden talojen sisätilojen havainnointi onnistuu paremmin.
Pienemmällä osallistujamäärällä voidaan neuvotella vapauksia alueen turvallisuusmääräyksistä, joiden mukaan taloihin sisälle astuminen on ollut kiellettyä vuodesta 2011.
Havainnot talojen sisäpuolilta ovat erikoinen aistiyhdistelmä. Tuulenvire tyhjissä käytävissä yhdistettynä elämän puuttumiseen ja äänien puuttumiseen sekä tuttuuden tunnistaminen tuntemattomassa kosketti haastateltavia.
Kolmekymppinen mies Englannista kertoi:
”Isolla porukalla siellä ei tavoita paikan sielua eikä koe rakennusten sisällä olemista, koska iso turistiryhmä ei voi mennä sisälle. Istut vain siellä ja kuuntelet ikkunapuitteen narskuntaa. Tätä ei voi kokea suuressa, meluisassa, kovaäänisessä ryhmässä.”
Entisten asukkaiden esineitä, infrastruktuurin rapautumista ja halkeilemista, äänimaisemia sekä näistä syntyviä aistikokemuksia käytettiin suojavyöhykkeen tulkintaan ja sen tarinan rakentamiseen.
Nelikymppinen ranskalainen mieshaastateltava kiteytti:
”Alueella on historia ja sen voi tuntea esineistä, jotka osoittavat että siellä on joskus ollut ihmisiä”.
Suojavyöhykkeen tarinaa jäsennettiin kuoriutuvan seinäpaperin, maatuvien huonekalujen, asukkaiden esineistön sekä lattiasta kasvavan sammaleen viestittämänä.
Ne muistuttavat jokapäiväisen elämän katkeamisesta: täällä oli joskus ihmisiä mutta kaikki muuttui yhtäkkiä, arkipäivä katkesi. 
Tarina mystisestä suojavyöhykkeestä
Kolmas tapa päästä vuorovaikutukseen suojavyöhykkeen kanssa ovat niin kutsutut epäviralliset Tšernobyl Stalker- ja Urbex-kiertueet.
Tällöin suojavyöhykkeelle mennään luvatta epävirallisen oppaan kanssa.
Noin 60 kilometrin matka suojavyöhykkeen laidalta Pripjatiin ja takaisin vaelletaan jalkaisin, yöpyen autioituneissa kylissä ja Pripjatin kaupungissa.
Näiden kiertueiden valitsijat kertovat motivaatiokseen halun saada itsenäinen, fyysinen ymmärrys ja tulkinta suojavyöhykkeestä ja sen tapahtumista.
Kolmekymppinen ukrainalainen nainen kertoi:
”Kun teet epävirallisen matkan, tavallaan pakotat suojavyöhykkeen itsesi läpi. Siitä tulee osa sinua. Sinun oma tietoisuutesi, ei muilta tullut. Teet sen itse.”
Haastateltava kuvasi intensiivistä matkaa suojavyöhykkeen laidalta Pripjatiin. Matka on sekä fyysisesti että henkisesti vaativa, sillä epävirallisten toimijoiden on pysyteltävä huomaamattomina.
Jos laittomasta alueelle menosta jää kiinni, luvassa on sakot ja poistaminen alueelta. Ei-ukrainalainen joutuu lisäksi poistumaan maasta.
Yöaika, fyysinen rasitus ja jännitys tuovat oman lisäkerroksensa autioituneiden maisemien tutkintaan ja tulkintaan. Kolmekymppinen belgialainen mies kuvasi:
“Siellä ollessa on tunne kuin Pandoran lipas olisi jossain siellä. Kaikki on autiota ja tyhjää, ja tuntuu, että se voi olla jossain siellä. Tiedät että se ei ole siellä, mutta mielikuvitus alkaa toimimaan.”
Vaikka tarina Stalkerista ei ollut kaikille haastateltaville tuttu, heidän kertomuksensa alleviivaavat tätä itä-eurooppalaisille tuttua kulttuurista viitettä Tarkovskin elokuvasta. Se maalaa tunnelmaa lähestyvästä tuhosta ja mystisistä toiveista paremmasta elämästä.
Epävirallisen turismin tarinankerronta rakentaa suojavyöhykkeen heijastavana, häiritsevänä ja samaan aikaan omituisesti lohtua tarjoavana, intensiivisenä kehollisena kokemuksena.
Tshernobylin suojavyöhyke on monikerroksinen paikka. Siihen liittyvistä tarinoista ja mielikuvista syntyy tämän hetken ydinvoiman kulttuuriperintöä niiden tarinoiden kautta, joita alueen vierailijat kertovat.
Mitä on suomalainen ydinkulttuuriperintö?
Suomessa luottamus teknologiaan ja päätöksentekoon, myös ydinvoiman suhteen, on perinteisesti korkealla.
Järkyttävät, vaikutuksiltaan ylisukupolviset ydinonnettomuudet ovat tapahtuneet muualla.
Suomessa käynnistettiin uusi ydinreaktori ensimmäisenä Euroopassa 15 vuoteen. Toisaalta on uutisoitu ratkaisun löytymisestä ydinjätteen loppusijoituksen ongelmaan.
Olkiluodon kallioperän ja sinne laskettavien kuparikapselien säilytettävksi tulee säteilevää materiaalia seuraavaksi 100 000 vuodeksi.
Meidän voi olla vaikea hahmottaa, millainen tulevaisuus on 100 vuoden kuluttua.
Mitä tarinoita meistä ja antroposeenin aikakaudesta silloin kerrotaan ja kenelle?
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Kuvitus: Veera Ojala
Lukemista
- Susan Sontag (1966). The Imagination of Disaster.
- Arkady & Boris Strugatsky (1977). Roadside Picnic
- Andrei Tarkvovsky (1979). Stalker -film
- Iara Lee (2019). Stalking Chernobyl: Exploration after Apocalypse -film
- Maryna Dymshyts (2019). Ice of Chernobyl -film
