Tšernobyl-unelmia: atomimatkailijoiden tarinoita suojavyöhykkeeltä

Tšernobylin suo­ja­vyö­hy­ke muo­dos­tet­tiin tou­ko­kuus­sa 1986, ydin­voi­ma­lan nelos­reak­to­rin räjäh­dyk­sen jälkeen. Nyt se on hetkessä muuttunut kehit­ty­väs­tä turis­ti­koh­tees­ta tur­val­li­suusu­hak­si. Ydinvoiman uhat ja mah­dol­li­suu­det näyt­täy­ty­vät hyvin eri tavoin sodan kuin rauhan aikana. Kulttuuriperinnöllinen tutkimus suo­ja­vyö­hyk­kees­tä valottaa turismin mer­ki­tys­tä ydin­voi­man mie­li­ku­vien tuottajana. 

Tätä kir­joit­taes­sa­ni historian pyörä pyörii. Venäjän hyö­kä­tes­sä Ukrainaan ovat sekä ydin­jät­teen säi­ly­tys­pai­kat että Tšernobylin ja Zaporizzjan ydin­voi­ma­lat joutuneet sodan­käyn­nin välineiksi. 

Ukrainan tragedian myötä kan­sain­vä­li­nen yhteisö on joutunut koh­taa­maan ydinsodan uhan ensim­mäis­tä kertaa sitten Neuvostoliiton hajoa­mi­sen. 36 vuotta Tšernobylin onnet­to­muu­den jälkeen suo­ja­vyö­hyk­keen suosio mat­ka­koh­tee­na on kasvanut. 

Ydinvoiman kulttuuriperintö

Atomimatkailu ja ydin­tu­ris­mi ovat nimiä viime vuosina kehit­ty­neel­le mat­kai­lul­le koh­tei­siin, joissa voi tutustua atomiajan ilmiöihin. Atomiajalla viitataan karkeasti Kylmän sodan aika­kau­teen, joka alkoi ensim­mäi­sel­lä ydin­ko­keel­la 1945 Trinityssä, Yhdysvalloissa.

USA:ssa ato­mi­mat­kai­lun kohteita ovat esi­mer­kik­si Nevadan ja Trinityn ato­mi­pom­mien tes­taus­pai­kat, Japanissa taas Hiroshiman Genbaku-monu­ment­ti ja Marshall-saarilla Bikini-atollien laukaisupaikka. 

Euroopassa tunnetuin kohde on Tšernobylin suojavyöhyke. 

Genbaku-monu­ment­ti ja Bikini-atollien lau­kai­sua­lus­ta ovat Unescon maa­il­man­pe­rin­tö­koh­tei­ta. Tšernobylin suo­ja­vyö­hyk­keen turis­mi­toi­mi­jat toivovat saa­vut­ta­van­sa alueelle saman aseman. 

Ydinkulttuuriperinnön ympärille on kehit­ty­nyt myös moni­tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­ta, joka kar­toit­taa ydin­voi­man sosio­kult­tuu­ri­sia vaikutuksia.

Radioaktiivisuus ja katastrofin mielikuvitus

Länsimaisen popu­laa­ri­kult­tuu­rin kuvas­tos­sa radio­ak­tii­vi­suus on kiehtovaa ja mystistä. Sekä radio­ak­tii­vi­suus että ydin­voi­mat uhat esitetään apo­ka­lyp­ti­sis­sa, fik­tii­vi­sis­sä elo­ku­vis­sa usein kliseinä ja ste­reo­ty­pioi­na. Ne vah­vis­ta­vat jo olemassa olevia käsi­tyk­siä ja kate­go­rioi­ta vallasta, tiedosta, syyl­li­sis­tä ja vastuusta. 

Kulttuurikriitikko ja esseisti Susan Sontag puhuu kata­stro­fin mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta. Sontagin mukaan maa­il­man­lo­pus­ta kertovat elokuvat hei­jas­ta­vat fantasian tasolla tarinoita ja mie­li­ku­via suuresta san­ka­ruu­des­ta ja ihan­teis­ta. Elokuvien sanomista kuitenkin puuttuu moraa­li­nen ja poliit­ti­nen syvyys. 

Tarinat ja mie­li­ku­vat suo­ja­vyö­hyk­kees­tä sisäl­tä­vät lukuisia sym­bo­li­sia viit­tauk­sia ja mer­ki­tyk­siä. Moniäänisyyttä tukevat niin viit­tauk­set Raamattuun kuin kir­jal­li­suusa­na­lo­giat Strugatskyn veljesten novelliin Roadside Picnic (1972) ja tästä seu­ran­nee­seen Andrei Tarkovskyn elo­ku­va­ver­sioon Stalker (1979). 

Ne ovat muo­van­neet Tšernobylin suo­ja­vyö­hy­ket­tä myto­lo­gi­sin ja koh­ta­lo­nus­koi­sin lisämerkityksin.

Ydinkulttuuriperinnön tutkimusta Tšernobylissä 

Väitöskirjassani tutkin Tšernobylin suo­ja­vyö­hy­ket­tä alueen vie­rai­li­joi­den näkökulmasta. 

Tutkimukseni keskiössä ovat valo­ku­vien lisäksi aistit ja keho saas­tu­nei­den maisemien kerronnan välineenä sekä turismin merkitys ydin­voi­man mie­li­ku­vien tuottajana. 

Aineistona on 40 laa­dul­lis­ta haas­tat­te­lua hen­ki­löil­tä, jotka vie­rai­li­vat alueella vuonna 2019 eri­lai­sil­la kier­tueil­la. Haastateltavia on 17 eri maasta. Haastatteluja täy­den­tä­vät tut­ki­mus­osal­lis­tu­jien valokuvat sekä oma etno­gra­fi­nen tut­ki­muk­se­ni Kiovassa ja Tšernobylin suojavyöhykkeellä. 

Pyrin keräämään tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti erilaisia tarinoita suo­ja­vyö­hyk­kees­tä. Millaisia erilaisia ker­to­muk­sia eri vie­rai­li­jat kertovat vierailuistaan? 

Dynaamisessa, asteit­tai­sen kau­pal­lis­tu­mi­sen kon­teks­tis­sa otin huomioon sekä viral­li­set turis­mi­mat­kat, ryhmä- ja yksi­tyis­kier­tu­eet että viime vuosina suo­sio­taan kas­vat­ta­neen epä­vi­ral­li­sen turismin ja näiden vie­rai­li­joi­den tari­nan­ker­ron­nan alueesta. 

Epävirallisen turismin voi ymmärtää suhteessa sosi­aa­li­sen median suosion kasvuun. Sen voi myös nähdä vas­tail­mauk­se­na suo­ja­vyö­hyk­keen kau­pal­lis­tu­mi­sel­le. Tästä ilmiöstä kertovat muun muassa doku­men­tit Stalking Chernobyl (2019) ja Ice of Chernobyl (2019)

Tarina mahtavasta luonnosta

Ensimmäinen vie­rai­li­ja­ryh­mä Tšernobylissä ovat yhden päivän ryh­mä­kier­tu­eel­la kävijät.

Tähän ryhmään kuuluvat henkilöt olivat tyy­ty­väi­siä ennalta mää­rät­tyyn reit­ti­suun­ni­tel­maan ja oppaan läs­nä­oloon. He arvioivat suo­ja­vyö­hyk­keen radio­ak­tii­vi­suu­teen liittyvät riskit todellisiksi. 

Haastateltavien koke­muk­sis­sa korostui riittävän etäi­syy­den pidon vält­tä­mät­tö­myys ja ris­kin­o­ton mini­moin­ti. Kolmekymppinen suo­ma­lai­nen nainen kertoi:

Muistan yhden hetken, kun maa alkoi haista todella hyvältä tuoreen maan tuoksulta. Ajattelin etten voi hengittää, koska en tiedä hen­gi­tän­kö radio­ak­tii­vi­sia hiukkasia. Mutta luulen, että pärjäät siinä maa­il­mas­sa jos noudatat sääntöjä”.

Ryhmäkiertue suun­tau­tuu pääosin suo­ja­vyö­hyk­keen ulkoa­lueil­le. Se alkaa Dytiatkin pää­tar­kas­tus­pis­teel­tä ja suun­tau­tuu autioihin kyliin Zalissiaan ja Kopachiin, joka tuhoutui vuoden 2020 metsäpaloissa. 

Kiertue pysähtyy voi­ma­lai­tok­sel­la, ja sen määränpää on Pripjatin aavekaupunki. 

Pripjat on jo vai­kut­ta­va kokemus jo mit­ta­kaa­van­sa puolesta. Kaupungissa asui ennen vuoden 1986 eva­kuoin­tia 50 000 ihmistä. Nyt se simuloi vaih­toeh­tois­ta kokemusta moder­nis­ta kaupungista. 

Autioitunut kaupunki tarjoaa kont­ras­tin jär­jes­täy­ty­neel­le elämälle nyky­päi­vän yhteis­kun­nis­sa. Se haastaa kont­rol­loi­dun, lavas­te­tun ja sään­nel­lyn kau­pun­ki­ti­lan, joka yleensä tukee kokemusta kaiken line­aa­ri­suu­des­ta ja sään­nön­mu­kai­suu­des­ta toi­mi­vis­sa kaupungeissa. 

Kiertueella avautuvat suo­ja­vyö­hyk­keen suuruus, tuhon mit­ta­kaa­va ja alueen monet his­to­rial­li­set yksityiskohdat. 

Vierailu antaa mah­dol­li­suu­den eri­koi­sil­le ais­ti­ko­ke­muk­sil­le: miltä näyttää ja tuntuu hitaasti kas­vil­li­suu­den alle häviävän kes­ki­ko­koi­sen kaupungin infrastruktuuri? 

Näin koke­mus­taan kuvasi kol­me­kymp­pi­nen bel­gia­lai­nen mies:

”Pripjatin kaupunki oli sanoin­ku­vaa­ma­ton. On vai­kut­ta­vaa nähdä niin nuori kaupunki hylättynä. Kaupunki perus­tet­tiin 1970, joten se oli vain 16-vuotias ennen onnet­to­muut­ta. Oli todella vai­kut­ta­vaa nähdä niin suuri kaupunki täysin hylättynä ja nähdä, miten elämä jatkuu niin kauhean kata­stro­fin jälkeenkin.”

Luonnon ehtymätön toi­pu­mis­ky­ky oli haas­ta­tel­ta­vil­le väylä käsitellä koke­muk­si­aan kier­tu­ees­ta. Jopa tuhoi­sim­man ydin­voi­ma­laon­net­to­muu­den jälkeen elämä luonnossa jatkuu.

Tarina maailmanlopusta

Yksityiskiertueen valinneet vie­rai­li­jat kertoivat toi­sen­lais­ta tarinaa suojavyöhykkeestä.

Kolmekymppinen sak­sa­lai­nen mies kertoo syystä valita yksityiskiertue: 

”Tämä on rehel­li­nen ja hen­ki­lö­koh­tai­nen tilaisuus nähdä asioita, jotka eivät ole vain turis­teil­le. En tiennyt tar­kal­leen min­kä­lai­nen kiertue olisi, vain että se ei olisi niin ohjattu ja ei-turis­ti­nen. Sitä odotin, ja sellainen se oli.”

Haastateltavilla oli odo­tuk­se­na intii­mim­pi ja vähemmän rajoi­tet­tu kokemus suo­ja­vyö­hyk­keel­tä kuin minkä ryh­mä­kier­tue mahdollistaisi. 

Yksityiskiertueilla autioiden talojen sisä­ti­lo­jen havain­noin­ti onnistuu paremmin. 

Pienemmällä osal­lis­tu­ja­mää­räl­lä voidaan neu­vo­tel­la vapauksia alueen tur­val­li­suus­mää­räyk­sis­tä, joiden mukaan taloihin sisälle astuminen on ollut kiel­let­tyä vuodesta 2011. 

Havainnot talojen sisä­puo­lil­ta ovat erikoinen ais­tiyh­dis­tel­mä. Tuulenvire tyhjissä käy­tä­vis­sä yhdis­tet­ty­nä elämän puut­tu­mi­seen ja äänien puut­tu­mi­seen sekä tuttuuden tun­nis­ta­mi­nen tun­te­mat­to­mas­sa kosketti haastateltavia. 

Kolmekymppinen mies Englannista kertoi: 

”Isolla porukalla siellä ei tavoita paikan sielua eikä koe raken­nus­ten sisällä olemista, koska iso turis­ti­ryh­mä ei voi mennä sisälle. Istut vain siellä ja kuuntelet ikku­na­puit­teen nars­kun­taa. Tätä ei voi kokea suuressa, melui­sas­sa, kova­ää­ni­ses­sä ryhmässä.”

Entisten asuk­kai­den esineitä, infra­struk­tuu­rin rapau­tu­mis­ta ja hal­kei­le­mis­ta, ääni­mai­se­mia sekä näistä syntyviä ais­ti­ko­ke­muk­sia käy­tet­tiin suo­ja­vyö­hyk­keen tul­kin­taan ja sen tarinan rakentamiseen. 

Nelikymppinen rans­ka­lai­nen mies­haas­ta­tel­ta­va kiteytti:

”Alueella on historia ja sen voi tuntea esineistä, jotka osoit­ta­vat että siellä on joskus ollut ihmisiä”.

Suojavyöhykkeen tarinaa jäsen­net­tiin kuo­riu­tu­van sei­nä­pa­pe­rin, maatuvien huo­ne­ka­lu­jen, asuk­kai­den esi­neis­tön sekä lattiasta kasvavan sammaleen viestittämänä. 

Ne muis­tut­ta­vat joka­päi­väi­sen elämän kat­kea­mi­ses­ta: täällä oli joskus ihmisiä mutta kaikki muuttui yhtäkkiä, arkipäivä katkesi. 

Tarina mystisestä suojavyöhykkeestä

Kolmas tapa päästä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen suo­ja­vyö­hyk­keen kanssa ovat niin kutsutut epä­vi­ral­li­set Tšernobyl Stalker- ja Urbex-kiertueet. 

Tällöin suo­ja­vyö­hyk­keel­le mennään luvatta epä­vi­ral­li­sen oppaan kanssa. 

Noin 60 kilo­met­rin matka suo­ja­vyö­hyk­keen laidalta Pripjatiin ja takaisin vael­le­taan jalkaisin, yöpyen autioi­tu­neis­sa kylissä ja Pripjatin kaupungissa. 

Näiden kier­tuei­den valit­si­jat kertovat moti­vaa­tiok­seen halun saada itse­näi­nen, fyysinen ymmärrys ja tulkinta suo­ja­vyö­hyk­kees­tä ja sen tapahtumista. 

Kolmekymppinen ukrai­na­lai­nen nainen kertoi:

”Kun teet epä­vi­ral­li­sen matkan, tavallaan pakotat suo­ja­vyö­hyk­keen itsesi läpi. Siitä tulee osa sinua. Sinun oma tie­toi­suu­te­si, ei muilta tullut. Teet sen itse.”

Haastateltava kuvasi inten­sii­vis­tä matkaa suo­ja­vyö­hyk­keen laidalta Pripjatiin. Matka on sekä fyy­si­ses­ti että hen­ki­ses­ti vaativa, sillä epä­vi­ral­lis­ten toi­mi­joi­den on pysy­tel­tä­vä huomaamattomina.

Jos lait­to­mas­ta alueelle menosta jää kiinni, luvassa on sakot ja pois­ta­mi­nen alueelta. Ei-ukrai­na­lai­nen joutuu lisäksi pois­tu­maan maasta. 

Yöaika, fyysinen rasitus ja jännitys tuovat oman lisä­ker­rok­sen­sa autioi­tu­nei­den maisemien tut­kin­taan ja tul­kin­taan. Kolmekymppinen bel­gia­lai­nen mies kuvasi:

Siellä ollessa on tunne kuin Pandoran lipas olisi jossain siellä. Kaikki on autiota ja tyhjää, ja tuntuu, että se voi olla jossain siellä. Tiedät että se ei ole siellä, mutta mie­li­ku­vi­tus alkaa toimimaan.”

Vaikka tarina Stalkerista ei ollut kaikille haas­ta­tel­ta­vil­le tuttu, heidän ker­to­muk­sen­sa alle­vii­vaa­vat tätä itä-euroop­pa­lai­sil­le tuttua kult­tuu­ris­ta viitettä Tarkovskin elo­ku­vas­ta. Se maalaa tunnelmaa lähes­ty­väs­tä tuhosta ja mys­ti­sis­tä toiveista parem­mas­ta elämästä. 

Epävirallisen turismin tari­nan­ker­ron­ta rakentaa suo­ja­vyö­hyk­keen hei­jas­ta­va­na, häi­rit­se­vä­nä ja samaan aikaan omi­tui­ses­ti lohtua tar­joa­va­na, inten­sii­vi­se­nä kehol­li­se­na kokemuksena. 

Tshernobylin suo­ja­vyö­hy­ke on moni­ker­rok­si­nen paikka. Siihen liit­ty­vis­tä tari­nois­ta ja mie­li­ku­vis­ta syntyy tämän hetken ydin­voi­man kult­tuu­ri­pe­rin­töä niiden tari­noi­den kautta, joita alueen vie­rai­li­jat kertovat.

Mitä on suomalainen ydinkulttuuriperintö? 

Suomessa luottamus tek­no­lo­gi­aan ja pää­tök­sen­te­koon, myös ydin­voi­man suhteen, on perin­tei­ses­ti korkealla. 

Järkyttävät, vai­ku­tuk­sil­taan yli­su­ku­pol­vi­set ydin­on­net­to­muu­det ovat tapah­tu­neet muualla. 

Suomessa käyn­nis­tet­tiin uusi ydin­reak­to­ri ensim­mäi­se­nä Euroopassa 15 vuoteen. Toisaalta on uutisoitu ratkaisun löy­ty­mi­ses­tä ydin­jät­teen lop­pusi­joi­tuk­sen ongelmaan. 

Olkiluodon kal­lio­pe­rän ja sinne las­ket­ta­vien kupa­ri­kap­se­lien säi­ly­tet­tävk­si tulee sätei­le­vää mate­ri­aa­lia seu­raa­vak­si 100 000 vuodeksi.

Meidän voi olla vaikea hahmottaa, millainen tule­vai­suus on 100 vuoden kuluttua. 

Entä 100 000 vuoden? 

Mitä tarinoita meistä ja ant­ro­po­see­nin aika­kau­des­ta silloin kerrotaan ja kenelle?

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Kuvitus: Veera Ojala
  1. Susan Sontag (1966). The Imagination of Disaster. 
  2. Arkady & Boris Strugatsky (1977). Roadside Picnic
  1. Andrei Tarkvovsky (1979). Stalker -film
  2. Iara Lee (2019). Stalking Chernobyl: Exploration after Apocalypse -film
  3. Maryna Dymshyts (2019). Ice of Chernobyl -film

Kirjoittaja

Veera Ojala, YTM, tekee väitöskirjaa Turun yliopiston kulttuuriperinnön oppiaineeseen Tšernobylin suojavyöhykkeestä alueen vierailijoiden näkökulmasta. Tutkimuksen keskiössä ovat valokuvien lisäksi aistit ja keho saastuneiden maisemien tulkinnassa sekä turismin merkitys ydinvoiman mielikuvien tuottajana.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Miten puut kietoutuvat osaksi arkeamme tänä päivänä? Antropologi Kaisa Vainio kertoo ihmisten ja yksittäisen puiden välisiin suhteisiin kohdistuvasta tutkimuksestaan ja Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Tuomas Juva valottaa suomalaisten monipuolista metsähistoriaa.

Luomakunnan vartijat ‑elokuva keskustelee ihmisyyttä ja ympäristöä koskettavista muutoksista itäisessä Afrikassa. Tutkijoiden ja ympäristönsuojelijoiden ollessa huolissaan suurten nisäkkäiden sukupuutosta ja fossiilien suojelemisesta, paikalliset daasanach-paimentolaiset huolehtivat toimeentulostaan, sosiaalisista suhteistaan sekä maasta ja vedestä. Kohtaamisissa erilaiset luontosuhteet ravistelevat käsityksiä luonnosta mutta luovat myös vuoropuhelun mahdollisuuksia.