Sukupuolivähemmistöjen asema ja kokemukset
Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, joiden sukupuoli, siihen liittyvät ominaisuudet tai sukupuolen ilmaisu eroavat heille syntymän yhteydessä määritetystä juridisesta sukupuolesta. Transsukupuolisuus ja muunsukupuolisuus ovat valtaväestölle tuttuja käsitteitä. Sukupuolivähemmistöt ovat kuitenkin moninainen ryhmä erilaisia ihmisiä, joiden tavat kuvata identiteettejään vaihtelevat.
Sukupuolivähemmistöjen syrjintä on kielletty tasa-arvolaissa. Sukupuolivähemmistöt kohtaavat kuitenkin syrjintää kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, kuten tasa-arvovaltuutettukin on toistuvasti tuonut esille. Pro gradu -tutkielmani sukupuolivähemmistöjen terveydenhuoltokokemuksista vahvistaa tietoa siitä, että heidän syrjintänsä on hälyttävän yleistä myös terveydenhuollossa.
Tarkastelin tutkielmassani sekä yleistä terveydenhuoltoa että sukupuolen korjausprosessiin liittyvää terveydenhuollollista puolta. Olin jo vuosikausia nähnyt tarinoita sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten kokemuksista erityisesti sosiaalisessa mediassa, ja halusin perehtyä aiheeseen tarkemmin. Selvitin gradussani sukupuolivähemmistöjen omia kokemuksia terveydenhuollosta verkkokyselyn avulla. Levitin kyselyä järjestöjen ja sosiaalisen median avulla, ja vastaajia kertyi kuukauden aikana 97 kappaletta.
Häirintää ja muita asiattomuuksia yleisessä terveydenhuollossa
Sukupuolivähemmistöjen syrjintää on yleisessä terveydenhuollossa monenlaista. Erityisen yleistä on tahaton ja tahallinen häirintä asiattoman kyselyn ja kommenttien muodossa. Vastaajien mukaan myös sukupuolittain jaetut tilat ja tilanteet aiheuttavat vaikeuksia, kun potilas ei sovi muiden käsityksiin sukupuolesta tai kun omaa anatomiaa pitää selitellä tietämättömälle hoitohenkilöstölle.
Tiedonpuute sukupuolen moninaisuudesta on terveydenhuollossa yleistä ja voi vaikuttaa kohtaamisiin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien potilaiden kanssa. Tiedonpuute voi vaikuttaa myös itse terveysongelmien diagnosointiin. Mikäli sukupuolesta tehdään oletuksia, ihmisten fyysisiä piirteitä ei osata ottaa asianmukaisesti huomioon ja koko käyntikerta voi mennä turhiin kysymyksiin vastaamiseen. Tämä voi johtaa turhautumiseen ja pahimmillaan hoitovirheisiin. Hoitohenkilöstön yleinen tiedonpuute on raskas taakka sukupuolivähemmistöille, kuten seuraava 25-vuotias vastaaja kertoo:
”Olen monia kertoja tavannut eri lääkäreitä ja hoitajia mielenterveysongelmien takia terveydenhuollossa. Joudun usein kertomaan omasta taustasta, elämänkuormituksista ja muista ongelmista, ja usein transhoidot tulee keskusteluissa ilmi. Monesti saan kertoa yleisesti transhoidoista ja muista sen käytännöistä, koska perus terveydenhuollolla ei ole tarpeeksi tietoa ja kokemusta näistä asioista. Se on itselle hyvin turhauttavaa ja uuvuttavaa.”
Tiedon ja osaamisen puute ei yksin selitä kaikkia sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden kohtaamia ongelmia terveydenhuollossa. Valitettavan yleisiä ovat myös sellaiset tilanteet, joissa sukupuolivähemmistöön kuuluva kohtaa suoran epäkunnioittavaa ja vihamielistä käytöstä hoitohenkilöstöltä. Tämä voi olla asiatonta, tylyä tai tuomitsevaa kommentointia tai myös väärinsukupuolittamista. Väärinsukupuolittamisessa potilaan sukupuoli oletetaan väärin tai häntä kieltäydytään kohtelemasta hänen sukupuolensa edustajana. Kokemukset tällaisesta kohtelusta ovat erityisesti toistuessaan raskaita.
Hyviäkin kertomuksia joukkoon onneksi mahtuu. Useat vastaajat kertoivat tilanteista, joissa sukupuoleen ja sen ilmaisuun on suhtauduttu terveydenhuollossa neutraalisti ilman turhaa ihmettelyä. Osa kertoi kohtaamisista, joissa terveydenhuollon hoitohenkilö on jopa yllättänyt tietämyksellään. Hyvissä kokemuksissa korostuu henkilöstön kunnioittava suhtautuminen sukupuolen moninaisuuteen. Se on kulmakivi yhdenvertaiselle kohtelulle.
Epäasiallisen kohtelun yleisyys terveydenhuoltokokemuksissa kertoo kuitenkin paljon hoitohenkilöstön suhtautumisesta sukupuolivähemmistöihin. Huonot kokemukset terveydenhuollossa asioinnista saavat ihmiset usein pelkäämään tulevaa kohtelua ja jopa välttelemään terveydenhuollossa asiointia. Eräs 42-vuotias vastaaja kertoo näin:
”Vältän asiointia terveydenhuollossa. En halua tavata aina vaihtuvia lääkäreitä ja heidän reaktioitaan. Tunnen olevani hyvin suojaton kohtaamisissa.”
Tällaisissa tilanteissa elämänlaadun kannalta tärkeiden palvelujen saatavuus voi vaarantua. Myös kaikenlaiset terveysriskit voivat kasvaa, jos hoitoon ei hakeuduta ajoissa.
Kivinen tie kohti kehoa joka ei tuota tuskaa
Suurin osa sukupuolivähemmistöihin kuuluvista on transihmisiä, joiden sukupuoli on jotain muuta kuin mitä heille on syntymässä määritelty. Ristiriita oman sukupuolikokemuksen ja yhteiskunnan odotusten välillä aiheuttaa monille transihmisille jatkuvaa pahanolontunnetta, jota kutsutaan sukupuolidysforiaksi. Sukupuolidysforiaa on kehollista ja sosiaalista. Omaa kehoa koskevaa dysforiaa voidaan pyrkiä lievittämään terveydenhuollossa.
Kehodysforian lievitystä tehdään sukupuolta vahvistavilla hoidoilla, joihin voi kuulua hormonihoitoja ja leikkauksia toivotun ulkonäön ja kehollisten ominaisuuksien saavuttamiseksi. Nämä ovat yksilöllisiä toimia, joilla transhenkilö voi elää täyttä elämää ilman tukahduttavaa tunnetta oman kehon vääryydestä. Sukupuolta vahvistavia hoitoja saa Suomessa nykyisessä hoitojärjestelmässä hakeutumalla sukupuolen korjausprosessiin. Hoitoihin hakeutuvan täytyy saada lähete erityiselle poliklinikalle, joita kutsutaan yleisesti transpoleiksi.
Hoitoprosessi ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai ongelmaton kuin tästä kuvauksesta voisi ymmärtää. Prosessiin hakeutuvien transihmisten edessä on haasteinen ja pitkä matka kohti diagnoosia, joka avaa mahdollisuuden sukupuolta vahvistaviin hoitoihin ja sukupuolen juridiseen tunnustamiseen. Diagnosointiprosessiin liittyy paljon tapaamisia ja keskusteluja eri terveydenalan ammattihenkilöiden, kuten psykologien ja sosiaalityöntekijöiden, kanssa. Vasta kun he vakuuttuvat potilaan sukupuolikokemuksesta ja tarpeista, voi hoitoja saada. Tämä vakuuttelu voi olla monille stressaavaa ja pelkoja aiheuttavaa, koska diagnoosin ja hoitojen saamisesta ei ole varmuutta. Päätösvalta oman kehon suhteen ei siis ole itsellä. Eräs 21-vuotias vastaaja kuvaa kokemustaan seuraavasti:
”Transpoli itsessään prosessina on kyykyttävä, alentava ja ahdistava kokemus, jossa on pakko alistua jonkin ulkopuolisen käsitykseen omasta sukupuolestani. Sen sijaan, että minun kokemustani kunnioitettaisiin, minulle sanellaan, kuinka minun pitäisi tuntea ja mikä on normaalia.”
Ongelmat eivät lopu transpolien hoitohenkilöstön auktoriteettiasemaan. Odotusaika transpolille on yleensä yli vuoden ennen ensimmäistä asiointia, jolloin koko prosessi venyy usein kohtuuttoman pitkäksi. Transpoleja on Suomessa vain kaksi kappaletta, eli myös matkat tapaamisiin voivat monille olla varsin pitkiä.
Lisäksi sukupuolen korjausprosessiin liittyvässä terveydenhuollossa toistuvat samat ongelmat kuin muussakin terveydenhuollossa: ymmärtämättömyys, oletukset, häirintä ja asiattomat kommentit. Nämä kaikki ovat tutkimukseni mukaan yleisiä transpoleilla, vaikka sen henkilöstö on koulutettu kohtaamaan sukupuolen moninaisuutta muita terveydenhuollon ammattihenkilöitä paremmin. Monet potilaat kokevat, että heiltä kysellään prosessissa turhaan intiimejä asioita, heidän tarpeitaan ei kuunnella ja että heidän kokemuksiaan vähätellään. Vaikka vastaajat raportoivat myös asiallisista ja mukavista tapaamisista, on hoitohenkilöstön ja potilaan välinen tukala valta-asetelma silti prosessissa aina läsnä.
Pitkällä ja vaikealla prosessilla on vaikutuksensa. Jotkut potilaat kokevat joutuvansa mukautumaan hoitohenkilöstön käsitykseen transihmisyydestä, jotta heidät otetaan vakavasti. Pahimmissa tapauksissa jotkut potilaat päättävät ohittaa järjestelmän kokonaan ja hankkia esimerkiksi hormonivalmisteita terveydenhuollon ulkopuolelta. Tämä voi olla vaarallista, kun valmisteiden käyttö ei tapahdu terveydenhuollon valvonnassa. Pitkittyneen epävarmuuden hinta voi myös kasvaa suureksi muina terveyskuluina tai henkisenä kärsimyksenä.
Kuva: Kyle / Unsplash (CC BY 2.0)
Oletukset, odotukset ja outouden taakka
Julkista terveydenhuoltoa koskeva resurssipula selittää osaltaan terveydenhuollon henkilöstön kouluttamattomuutta ja transpolien ruuhkautuneita jonoja. Se ei kuitenkaan selitä henkilöstön tungettelevaa, vähättelevää ja paikoittain jopa vihamielistä suhtautumista sukupuolivähemmistöihin kuuluviin potilaisiin. Tällaiseen suhtautumiseen täytyy hakea vastauksia ympäröivästä kulttuuristamme.
Länsimaissa sukupuoli on pitkään nähty kaksijakoisena ja selväpiirteisenä ominaisuutena, joka on synnynnäinen ja pysyvä. Pitkään on myös ajateltu, että sukupuolille kuuluu tiukat sosiaaliset roolit. Näitä ajatuksia on jo vuosikymmenten ajan käsitelty ja haastettu eri tutkimuskentillä. Yksi tunnetuimpia perinteisten sukupuolikäsitysten haastajia on filosofi Judith Butler. Hän väitti 1990-luvulla teoksessaan Hankala sukupuoli, että sukupuoli ei ole objektiivinen fakta, vaan pikemminkin sosiaalista performanssia. Tässä performanssissa luodaan vaikutelma sukupuolen luonnollisuudesta, mutta oikeasti sukupuoli on kulttuurisesti neuvoteltu rakennelma.
Tutkijamaailmassa ajatus sukupuolen luonteesta moninaisena ja monimutkaisena ilmiönä on löytänyt jalansijaa ja aiheesta kirjoitetaan paljon. Esimerkiksi antropologi Margaret Mead kiinnitti huomioita maskuliinisiksi ja feminiinisiksi miellettyjen piirteiden kulttuuriseen vaihteluun eri yhteisöissä jo vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Sex and Temperament in Three Primitive Societies. Kuitenkin akateemisen maailman ja aktivistipiirien ulkopuolella tiukat sukupuolikäsitykset pitävät usein yhä sitkeästi pintansa. Ihmiset, jotka eivät sovi perinteisiin käsityksiin sukupuolensa, seksuaalisuutensa, tai näihin liittyvien ominaisuuksiensa tai elämänvalintojensa vuoksi, suljetaan usein edelleen yleisen ymmärryksen ja hyväksynnän ulkopuolelle. Yhteiskuntaa ei ole tehty sukupuolivähemmistöjä ajatellen, vaan he ovat poikkeuksia, joita harva taho ottaa huomioon.
Sukupuolivähemmistöjen terveydenhuollossa kohtaamat asenteet ja rakenteelliset ongelmat kumpuavat tästä asetelmasta. Kun henkilötietolomakkeessa on vaihtoehtoina vain nainen tai mies, tai kun gynekologin vastaanotto on vuorattu kuvilla naisista tai kun lääkäri alkaa utelemaan hormonihoidoista tai anatomiasta, on viesti varsin selvä. Näillä tavoilla osoitetaan sukupuolivähemmistöihin kuuluville henkilöille, että heitä ei nähdä eikä ymmärretä.
Kaiken takana on… valta
Entä sitten transpolit, joissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvia henkilöitä kohtaavat tehtävään koulutetut ammattihenkilöt? Asia muuttuu heidän kohdallaan hieman monimutkaisemmaksi, mutta selityksiä myös heidän epäasialliselle käytökselleen ja tukalaksi koetulle järjestelmälle on löydettävissä.
Koska transpoleilla työskentelee sukupuolivähemmistöjen hoitoon perehtyneitä ammattilaisia, voivat he ajatella tietävänsä potilaita paremmin heidän tarpeistaan. Hoitohenkilöstön tieto ja ymmärrys voi kuitenkin olla vanhentunutta ja rajallista. Ihmisten kokemukset ja tavat kuvata niitä ovat yksilöllisiä, ja hoitohenkilöstö voi helposti sivuuttaa ne, jotka eivät vastaa heidän käsityksiään transihmisyydestä. Lääketieteen ja sen ammattilaisten auktoriteettiasema on vahva, ja se antaa hoitohenkilöstölle valtaa päättää hoidoista, jotka ovat monille elintärkeitä.
Butler on kuvannut diagnosointiprosessia hallintokoneistona, jonka armolle transihmisten tulee asettaa itsensä hoitoja saadakseen. Monet tutkimukseni osallistujat kuvaavatkin diagnosointia tukalana prosessina, jossa omia elämänvalintoja ja ominaisuuksia syynätään loputtomiin. Harva on kuitenkaan valmis jonottamaan transpolille ja asettumaan haavoittuvaiseen asemaan vain mielijohteesta tai ilman vahvaa tarvetta hoidolle. Voidaankin kysyä: onko nykyisenlainen pitkä ja raskas prosessi todella tarpeen? Eikö vähempikin riittäisi?
Sukupuolta vahvistavien hoitojen tarjonnassa ja suhtautumisessa niihin on kansainvälisesti havaittu muutosta kohti potilaan suurempaa valtaa vaikuttaa itse hoitoonsa. Ei täyttä valtaa, mutta enemmän. Hoitosuosituksissa myös entistä useammin korostetaan potilaan tarpeiden kuuntelua ja kokemusten kunnioittamista. Suomessa tällaisia muutoksia ei kuitenkaan ole vielä nähty.
Valoa tunnelin päässä?
Tutkimukseni luoma kokonaiskuva sukupuolivähemmistöjen terveydenhuollosta on synkkä. Sekä sukupuolen korjausprosessissa että muissa terveyspalveluissa sukupuolivähemmistöt kohtaavat hälyttävän usein syrjintää, kokemustensa vähättelyä ja torjuntaa sekä käytännön esteitä asioinnilleen.
Historiallisesti ajatellen sukupuolivähemmistöjen oikeuksien turvaamisessa on tultu länsimaissa jo pitkälle. Myös tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta on kasvussa, kun erilaisten vähemmistöryhmien huomioiminen lainsäädännössä ja yhteiskunnassa on yleistynyt vahvan aktivismin myötä.
Myös Suomessa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutumisessa eletään muutosten aikaa. Sanna Marinin hallitus aikoo uudistaa vanhentuneen translain. Muutos voi tarkoittaa sukupuolen juridisen vahvistamisen helpottumista niin, että sen voisi tehdä ilman diagnoosia transpolilta. Näin juridinen vahvistaminen ei olisi kiinni pitkästä ja epävarmasta diagnosointiprosessista.
Lakimuutoksia odottaessa huomio voi kiinnittyä pelkästään translakiin. Sukupuolta vahvistavia hoitoja säätelevä asetus, hoitosuositukset ja diagnoosikriteerit ovat kuitenkin monimutkainen vyyhti, eikä kyseinen lakimuutos toteutuessaan tule korjaamaan hoitojärjestelmän ongelmia. Niiden ratkaisemisessa korostuvat paitsi viranomaisten säädökset myös hoitohenkilöstön tietotaso sukupuolen moninaisuuden kohtaamisesta. Koulutusta sukupuolen moninaisuudesta tarvitaan lisää niin yleiseen terveydenhuoltoon kuin myös transpoleille, jotta sukupuolivähemmistöt voivat asioida terveydenhuollossa turvallisesti.
Kyse on oikeudesta terveydenhuoltoon ilman pelkoa. Ja oikeudesta sellaiseen hoitoon, joka auttaa jokaista voimaan hyvin omassa kehossaan, omana itsenään.
Näihin asioihin jokaisella tulee olla mahdollisuus.
Trans-lippu Pride-kulkueessa Genevessä. Kuva: Delia Giandeini / Unsplash
Toimitus
Lukemista
- Butler, Judith (2004): Undoing gender. London: Routledge.
- Butler, Judith (2006): Hankala sukupuoli: feminismi ja identiteetin kumous. (käänt. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi). Helsinki: Gaudeamus. Alkuperäisjulkaisu 1990.
- Järvenpää, Veera (2016): Kolmen vuoden limbo transpolilla. Voima.
- Järviö, Nina (2020): Translaki ja transpolitiikan nousu. Teoksessa Kantola, Johanna; Koskinen Sandberg, Paula & Ylöstalo, Hanna (toim.), Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia. Talouskriisistä tasa-arvon kriiseihin, 101–117. Helsinki: Gaudeamus.
- Kärnä, Teemu; Uusi-Mäkelä, Nina & Mattila, Aino (2018): Sukupuolen moninaisuus. Lähestymistapa sukupuoleen muuttumassa? Suomen Lääkärilehti 73:45, 2631–2635
- Mead, Margaret (1935): Sex and Temperament in Three Primitive Societies. New York: William Morrow & Co.
- Peltonen, Julia (2021): ”Kuvaile minulle miten masturboit?” Transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä. Kehrääjä.
- Tainio, Luca (2013): Dikotomisesta transsukupuolisuudesta queeriin trangenderiin? Paradigmamuutoksen mahdollisuus lääketieteen tavassa käsitteellistää trans*kokemusta. SQS: Suomen queer-tutkimuksen seuran lehti 7:1–2, 18–29.
- Tanhua, Inkeri; Mustakallio, Sinikka; Karvinen, Marita; Huuska, Maarit & Aaltonen, Milla (2015): Tietopaketti sukupuolen moninaisuuden huomioimisesta oppilaitoksille, työpaikoille ja viranomaisille. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2015:22.
