Kansantanssiin sodan puolesta

Venäjän sosi­aa­li­ses­sa mediassa kiertää videoita, joissa Venäjän vähem­mis­tö­jen ja etnisten venä­läis­ten yhtei­sö­jen perin­net­tä esittävät tans­si­ryh­mät kan­nus­ta­vat Ukrainassa tais­te­le­via sotilaita. Performansseissa sota­pro­pa­gan­da yhdistyy kes­kus­joh­toi­seen mutta pai­kal­li­ses­ti toteu­tet­tuun kult­tuu­ri­tuo­tan­toon, jonka juuret ovat Neuvostoliitossa. 

Maaliskuun alku­puo­lel­la venä­läi­seen sosi­aa­li­seen mediaan alkoi ilmestyä Ukrainassa tais­te­le­via sotilaita tukevia videoita, joissa Venäjän venä­läi­set ja eri vähem­mis­tö­ryh­mät kan­nus­ta­vat jatkamaan taisteluita. 

Aihetunnistetta Россия_​мы (“Venäjä [olemme] me”) käyt­tä­vis­sä YouTube-videoissa perin­tei­sen oloisiin vaat­tei­siin puetut kan­san­tans­si­ryh­mien jäsenet muo­dos­ta­vat joko ryhmänä tai sor­mil­laan Z‑tunnuksen, joka viittaa Venäjän “eri­tyi­so­pe­raa­tion” tukemiseen. 

Performansseissa viral­li­set kult­tuu­ri­po­li­tii­kan prosessit yhdis­ty­vät ris­ti­rii­tai­sel­la tavalla pai­kal­li­seen kulttuuri- ja har­ras­tus­toi­min­taan. Samalla ne käyttävät hyväkseen yli­kan­sal­lis­ten inter­ne­ta­lus­to­jen tilaa sekä ilmai­su­voi­maa, joka perustuu ole­tuk­sel­le esitysten omaeh­toi­suu­des­ta ja perin­tei­syy­des­tä. Imperiumin tasolla kyse on sotapropagandasta.

Paikallisuuden kuva

Tätä kir­joi­tet­taes­sa huh­ti­kuus­sa 2022 YouTubesta löytyy yllä­mai­ni­tul­la aihe­tun­nis­teel­la mer­kit­ty­jä videoita useita kymmeniä. Videoissa kan­san­pu­ku­ja muis­tut­ta­viin asuihin pukeu­tu­neet ihmiset liikkuvat joko lavalla tai luon­no­nym­pä­ris­tös­sä tanssien tai hyppien. 

Esityksiin kuuluu perin­tei­sen oloisten vaat­tei­den lisäksi šamaa­ni­rum­pu­ja ja muuta rekvi­siit­taa, joka viittaa pai­kal­li­siin perin­tei­siin. Vaatteet jäl­jit­te­le­vät kan­san­pu­ku­jen malleja ja tyyliä.

Lukuisissa venä­läi­sis­sä kau­pun­geis­sa ja kylissä on vastaavia tanssi‑, laulu- ja teat­te­ri­ryh­miä. Niiden skaala ulottuu lasten har­ras­te­ryh­mis­tä viral­li­siin ja ammat­ti­mai­siin kol­lek­tii­vei­hin. Ryhmillä on usein pitkät, neu­vos­toa­joil­le ulottuvat perinteet: useimmat ryhmät on perus­tet­tu 1950- ja 60-lukujen aikana.

Ryhmiä yhdistää vakiin­tu­nut tapa esittää pai­kal­lis­ten vähem­mis­tö­jen tai etnisten ryhmien kult­tuu­ria ste­reo­tyyp­pis­ten ja estra­dil­le tyy­li­tel­ty­jen piir­tei­den avulla. Taustalla on ajatus siitä, että kullakin kult­tuu­ril­la on oman­lai­sen­sa laulu‑, tanssi- ja muu per­for­mans­si­pe­rin­ne, joka heijastaa eri­tyi­sel­lä tavalla kult­tuu­rin jäsenten elin­voi­maa ja olemisen tapaa. 

Paikalliset tanssi- ja teat­te­ri­ryh­mät ovat olleet ja ovat edelleen mer­kit­tä­viä viihteen tuottajia. Ne luovat paitsi talou­del­lis­ta voittoa myös iloa ja mie­li­hy­vää. Erityisen tärkeitä ne ovat etnisten ryhmien näky­vyy­den takaamisessa. 

Ryhmien jäsenille toiminta voi olla mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä tuottava harrastus, josta voi jopa saada lisätuloa. Niin sanot­tu­jen viral­lis­ten tanssi- ja teat­te­ri­ryh­mien toiminta on ammat­ti­mais­ta ja sidottu hal­lin­nol­lis­ten alueiden budjetteihin.

Vaikka esiin­ty­jien edel­ly­te­tään esittävän pai­kal­lis­ten etnisten ryhmien kult­tuu­ria ja perin­tei­tä, heidän ei tarvitse edustaa näitä ryhmiä. Heidän oletetaan tietävän, miten kutakin pai­kal­lis­ta etnistä ryhmää on tapana esittää, ja esittäjät voivat esi­mer­kik­si mas­kee­ra­ta itsensä tai pukeutua tietyn vähem­mis­tön edustajan näköiseksi. 

Esitystapa on kuitenkin varsin stan­dar­di­soi­tu ja ste­reo­tyyp­pi­nen. Nämä tavat ovat syntyneet neu­vos­toai­koi­na, eivätkä ne aina esitä totuu­den­mu­kai­ses­ti erilaisia, vaih­te­le­via perin­tei­tä. Esimerkiksi Pohjois-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa eläviltä nenet­seil­tä ei ole doku­men­toi­tu ennen Lokakuun val­lan­ku­mous­ta var­si­nais­ta tans­si­pe­rin­net­tä lainkaan, mutta silti heidän parissaan toimii lukuisia nenet­si­tans­se­ja esittäviä ryhmiä. 

Video: Jamalin Nenetsian nenetsien tans­si­ryh­mä esittää kan­nus­tuk­sen­sa Ukrainassa tais­te­le­vil­le sotilaille

Imperialismin henki

Paikallisuuden koros­ta­mi­sen ja sen kokemisen lisäksi kansantanssi‑, laulu- ja teat­te­ri­ryh­mät asettuvat myös yli­pai­kal­li­siin kehyksiin. 

Neuvostoaikoina kult­tuu­ri­po­li­tii­kas­sa koros­tet­tiin yhte­näi­sen, silloin sosia­lis­ti­sen, sanoman pukemista pai­kal­li­ses­ti tuttuun muottiin. Kansantaiteessa alettiin toteuttaa yhte­näis­tä poli­tiik­kaa, minkä myötä luodut esi­tys­ko­reo­gra­fiat viit­ta­si­vat sekä klas­si­seen balettiin että pai­kal­li­siin perinteisiin. 

Myöhäisneuvostoaikoina estra­die­si­tyk­set laa­je­ni­vat tele­vi­sioon, jossa pyrittiin esit­tä­mään neu­vos­to­val­tio kansojen idea­li­soi­tu­na koko­nai­suu­te­na. Neuvostoliiton hajottua Venäjän moni­kan­sal­li­suut­ta esiin tuovat ohjelmat ovat jatkaneet suosiotaan. 

Monikansallisuutta esitetään siis myös Venäjän fede­raa­tion tasolla tanssien ja laulaen. Samalla impe­ria­lis­ti­nen kuva vähem­mis­töis­tä luon­nol­li­se­na osana Venäjän fede­raa­tio­ta normalisoidaan.

Vuoden 2022 videoiden selkein yhdistävä piirre yllä­ku­va­tun este­tii­kan ja pai­kal­li­suu­den koros­ta­mi­sen lisäksi on moni­kan­sal­li­suu­den retoriikka. 

Presidentti Putinin Venäjän tur­val­li­suus­neu­vos­tol­le maa­lis­kuus­sa 2022 pitämästä puheesta on upotettu videoihin hieman lyhen­net­ty ja sti­li­soi­tu versio, jossa Putin sanoo: ”Olen lak, olen dages­ta­ni­lai­nen, olen tšetšeeni, inguuši, venä­läi­nen, tataari, juu­ta­lai­nen, mord­va­lai­nen, osseetti. Olen ylpeä siitä, että olen osa tätä maailmaa, osa Venäjän mahtavaa, vahvaa moni­kan­sal­lis­ta kansakuntaa.” 

Putin rinnastaa itsensä Dagestanista kotoisin olevaan lak-vähem­mis­töä edus­ta­vaan mieheen, joka oli meneh­ty­nyt Ukrainan tais­te­luis­sa, minkä jälkeen hän rinnastaa itsensä muihinkin Venäjän vähem­mis­töi­hin. Videoiden puheesta on poistettu joitain yksi­tyis­koh­tia sekä lop­pu­ka­neet­ti, jossa Putin toteaa pitävänsä kiinni vakau­muk­ses­taan, että venä­läi­set ja ukrai­na­lai­set ovat yhtä kansaa.

Puhe sopii sosi­aa­li­sen median nuoriin perin­tei­siin paremmin kuin hyvin. Se viittaa ”Je suis Charlie” ‑isku­lausees­ta ammen­ta­viin lukuisiin ”minä olen” ‑muo­toi­siin kan­nan­ot­toi­hin ja synnyttää saman­kal­tai­sia tun­ne­si­tei­tä. Niiden avulla raken­ne­taan minä-muodosta huo­li­mat­ta ”meitä”, usein laajoja soli­daa­ri­suu­teen ja yhteisiin pää­mää­riin sitou­tu­nei­den ihmisten joukkoja. 

Putinin “minä olen” ‑puhe luo kuvan Venäjästä vähem­mis­töis­tä raken­tu­nee­na moni­kan­sal­li­se­na impe­riu­mi­na. Videoissa impe­riu­min laa­jen­tu­mi­sen tarve on kuitenkin hil­jen­net­ty – Putinin viimeistä lausetta Ukrainasta ei ole niihin lisätty – mutta yhtä kaikki videoiden ”me” tukee ja luo oikeu­tus­ta Ukrainassa käy­tä­vil­le taisteluille.

Kulttuuriperintö hallinnon välineenä

Alkuperäiskansojen tai muiden vähem­mis­tö­jen osal­lis­tu­mi­nen kan­sal­li­ses­ti mer­kit­tä­viin tapah­tu­miin, esi­mer­kik­si urhei­lu­kil­pai­lu­jen ava­jai­siin, on tyy­pil­lis­tä kaik­kial­la maa­il­mas­sa. Kansallisilla esiin­ty­mi­sa­ree­noil­la kulttuuri typistyy tutuille urille: esiin­ny­tään kan­sal­lis­pu­vuis­sa, lauletaan kan­san­lau­lu­ja ja tans­si­taan kansantansseja. 

Vähemmistön ja enem­mis­tön suhde on esiin­ty­mi­sis­sä aina vähin­tään­kin jän­nit­teis­tä. Yhtäältä vähem­mis­tön esiin­ty­mi­sen mah­dol­lis­ta­mis­ta voidaan pitää äänen ja esiin­ty­mis­ti­lan anta­mi­se­na. Toisaalta tilai­suu­det usein vah­vis­ta­vat vähem­mis­tön ja enem­mis­tön epätasa-arvoista asetelmaa ja tekevät sen näkyväksi. Samalla ne mah­dol­lis­ta­vat vain esteet­ti­ses­ti miel­lyt­tä­vien ja viih­dyt­tä­vien kuvausten esittämisen.

Kriittisessä kult­tuu­ri­pe­rin­nön­tut­ki­muk­ses­sa on jo pitkään haluttu kiin­nit­tää huomiota niihin mah­dol­li­siin ja jo toteu­tu­nei­siin ongelmiin, joita kult­tuu­ri­pe­rin­nön luomisen ja uusin­ta­mi­sen pro­ses­sei­hin liittyy. 

Niin sanottu auk­to­ri­soi­tu perin­tö­dis­kurs­si korostaa kult­tuu­ri­pe­rin­nön myön­tei­siä arvoja. Tällaista puhetapaa har­joit­ta­vat eri ins­ti­tuu­tiot ja hal­li­tus­ten­vä­li­set järjestöt, kuten Unesco ja EU. Ne tuovat esiin kult­tuu­ri­pe­rin­nön yhtei­söl­li­syyt­tä ja perin­net­tä säi­lyt­tä­viä ja suo­je­le­via puolia. Vilpittömistä hyvää tar­koit­ta­vis­ta toimista huo­li­mat­ta monet kult­tuu­ri­pe­rin­tö­pro­ses­sit muuttavat pai­kal­lis­kult­tuu­re­ja esi­mer­kik­si kes­ki­te­tyn hal­lin­noin­nin kohteiksi. 

Venäjän kan­san­tans­si­ryh­mät taas ovat luoneet vuo­si­kym­men­ten kuluessa uusia kult­tuu­ri­muo­to­ja, joihin ihmiset samas­tu­vat ja jotka kantavat mukanaan omia his­to­rial­li­sia mer­ki­tyk­si­ään. Tanssiesitykset ovatkin erään­lai­nen neu­vos­toai­koi­na syntyneen iden­ti­tee­tin kuva, jolla on Venäjällä kult­tuu­ris­ta ja poliit­tis­ta arvoa. 

Esityksille ominaiset tyy­lit­te­lyn piirteet, ste­reo­ty­pioi­den tois­ta­mi­nen ja se, että esiin­ty­jät voivat edustaa muuta kuin esit­tä­mään­sä etni­syyt­tä, herät­tä­vät kysy­myk­siä autent­ti­suu­des­ta ja kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta. Meille tyy­pil­li­set kysy­myk­set eivät ole herät­tä­neet laajaa, julkista kes­kus­te­lua Venäjällä.

Yksi kan­san­tans­sie­si­tys­ten mer­ki­tys­ken­tis­tä nivoutuu impe­ria­lis­miin, joka tukee Venäjän fede­raa­tion tämän­het­ki­siä soti­las­toi­mia, minkä vuoksi videoita voidaan luon­neh­tia myös propagandistisiksi. 

Sellaisenaan video­per­for­mans­sit muis­tut­ta­vat siitä, että kult­tuu­ri­pe­rin­tö voi toimia myös val­taa­pi­tä­vien keinona hyödyntää pai­kal­lis­kult­tuu­re­ja ja viit­tauk­sia perin­tee­seen omien väki­val­tais­ten pää­mää­rien­sä edis­tä­mi­seen. Putin ei ole ensim­mäi­nen hal­lit­si­ja, joka on toiminut näin.

Jos tie­täi­sim­me Venäjän median puhuvan sodasta ja kertovan sen syistä ja kulusta sen sijaan, että tie­do­tus­vä­li­nei­den ja kan­sa­lais­ten edel­ly­te­tään käyttävän kier­toil­mauk­sia, kuten eri­tyi­so­pe­raa­tio, video­per­for­mans­sien ymmär­tä­mi­nen olisi yksioi­koi­sem­paa – tai per­for­mans­se­ja ei kenties olisi lainkaan. 

Tällä hetkellä on vaikea arvioida per­for­mans­sien teki­jöi­den läh­tö­koh­tia ja ennen kaikkia vas­taan­o­ton luonnetta. Melko ilmeistä on, että fede­raa­tion hallinto käyttää kult­tuu­ri­pe­rin­töä impe­ria­lis­ti­sen laa­jen­tu­mis­toi­min­tan­sa välineenä. Ulkopuolelta katsovien on tärkeä muistaa, että niin videon esiin­ty­jil­le kuin niiden venä­läi­sil­le vas­taa­not­ta­jil­le­kin kuva sodasta muodostuu Venäjän mediassa ja on siksi toinen kuin meille.

  1. Enqvist, Johanna. 2018. Hetken kestää elo tää, sekin synkkää ja ikävää – trau­maat­tis­ten perin­tö­jen ter­mi­no­lo­gi­aa. — Suomen museo 125. 
  2. Haapoja-Mäkelä, Heidi-Henriikka. 2020. Elävät perin­töm­me: Kansallinen me aineet­to­man kult­tuu­ri­pe­rin­nön luet­te­loin­nis­sa. Suomen Museo 127. 
  3. Sille Kapper. 2016. Post-colonial folk dancing: reflec­tions on the impact of stage folk dance style on tra­di­tio­nal folk dance variation in Soviet and post-Soviet Estonia. — Journal of Baltic Studies 47(1): 93 – 111. DOI: 10.1080/01629778.2015.1103515
  4. King, Alexander D. 2009. Dancing in the house of Koryak culture. — Folklore 41.
  5. Simolin, Oona. 2018. Perinnettä ja perintöä hal­ko­mas­sa. — Päivystävä folklo­ris­ti

Kirjoittaja

Karina Lukin on folkloristi, joka on tutkinut Pohjois-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa elävien nenetsien suullista ja kirjallista ilmaisua, menneen ja tulevan sekä nenetsiyden esittämisen tapoja. Hän toimii tällä hetkellä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Osa vapaaehtoisesti lapsettomista henkilöistä haluaisi hakeutua pysyvän ehkäisykeinon tarjoavaan sterilisaatiotoimenpiteeseen. Suomen steriloimislaissa määriteltyjen kriteerien vuoksi he joutuvat kuitenkin yleensä odottamaan kolmenkymmenen vuoden ikärajan täyttymistä saadakseen lähetteen toimenpiteeseen. Toimenpiteen tiukka sääntely viestii siitä, että kulttuurissamme elää yhä vahvoja lisääntymiseen liittyviä normeja.

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.