Kansantanssiin sodan puolesta

Venäjän sosi­aa­li­ses­sa mediassa kiertää videoita, joissa Venäjän vähem­mis­tö­jen ja etnisten venä­läis­ten yhtei­sö­jen perin­net­tä esittävät tans­si­ryh­mät kan­nus­ta­vat Ukrainassa tais­te­le­via sotilaita. Performansseissa sota­pro­pa­gan­da yhdistyy kes­kus­joh­toi­seen mutta pai­kal­li­ses­ti toteu­tet­tuun kult­tuu­ri­tuo­tan­toon, jonka juuret ovat Neuvostoliitossa. 

Maaliskuun alku­puo­lel­la venä­läi­seen sosi­aa­li­seen mediaan alkoi ilmestyä Ukrainassa tais­te­le­via sotilaita tukevia videoita, joissa Venäjän venä­läi­set ja eri vähem­mis­tö­ryh­mät kan­nus­ta­vat jatkamaan taisteluita. 

Aihetunnistetta Россия_​мы (“Venäjä [olemme] me”) käyt­tä­vis­sä YouTube-videoissa perin­tei­sen oloisiin vaat­tei­siin puetut kan­san­tans­si­ryh­mien jäsenet muo­dos­ta­vat joko ryhmänä tai sor­mil­laan Z‑tunnuksen, joka viittaa Venäjän “eri­tyi­so­pe­raa­tion” tukemiseen. 

Performansseissa viral­li­set kult­tuu­ri­po­li­tii­kan prosessit yhdis­ty­vät ris­ti­rii­tai­sel­la tavalla pai­kal­li­seen kulttuuri- ja har­ras­tus­toi­min­taan. Samalla ne käyttävät hyväkseen yli­kan­sal­lis­ten inter­ne­ta­lus­to­jen tilaa sekä ilmai­su­voi­maa, joka perustuu ole­tuk­sel­le esitysten omaeh­toi­suu­des­ta ja perin­tei­syy­des­tä. Imperiumin tasolla kyse on sotapropagandasta.

Paikallisuuden kuva

Tätä kir­joi­tet­taes­sa huh­ti­kuus­sa 2022 YouTubesta löytyy yllä­mai­ni­tul­la aihe­tun­nis­teel­la mer­kit­ty­jä videoita useita kymmeniä. Videoissa kan­san­pu­ku­ja muis­tut­ta­viin asuihin pukeu­tu­neet ihmiset liikkuvat joko lavalla tai luon­no­nym­pä­ris­tös­sä tanssien tai hyppien. 

Esityksiin kuuluu perin­tei­sen oloisten vaat­tei­den lisäksi šamaa­ni­rum­pu­ja ja muuta rekvi­siit­taa, joka viittaa pai­kal­li­siin perin­tei­siin. Vaatteet jäl­jit­te­le­vät kan­san­pu­ku­jen malleja ja tyyliä.

Lukuisissa venä­läi­sis­sä kau­pun­geis­sa ja kylissä on vastaavia tanssi‑, laulu- ja teat­te­ri­ryh­miä. Niiden skaala ulottuu lasten har­ras­te­ryh­mis­tä viral­li­siin ja ammat­ti­mai­siin kol­lek­tii­vei­hin. Ryhmillä on usein pitkät, neu­vos­toa­joil­le ulottuvat perinteet: useimmat ryhmät on perus­tet­tu 1950- ja 60-lukujen aikana.

Ryhmiä yhdistää vakiin­tu­nut tapa esittää pai­kal­lis­ten vähem­mis­tö­jen tai etnisten ryhmien kult­tuu­ria ste­reo­tyyp­pis­ten ja estra­dil­le tyy­li­tel­ty­jen piir­tei­den avulla. Taustalla on ajatus siitä, että kullakin kult­tuu­ril­la on oman­lai­sen­sa laulu‑, tanssi- ja muu per­for­mans­si­pe­rin­ne, joka heijastaa eri­tyi­sel­lä tavalla kult­tuu­rin jäsenten elin­voi­maa ja olemisen tapaa. 

Paikalliset tanssi- ja teat­te­ri­ryh­mät ovat olleet ja ovat edelleen mer­kit­tä­viä viihteen tuottajia. Ne luovat paitsi talou­del­lis­ta voittoa myös iloa ja mie­li­hy­vää. Erityisen tärkeitä ne ovat etnisten ryhmien näky­vyy­den takaamisessa. 

Ryhmien jäsenille toiminta voi olla mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä tuottava harrastus, josta voi jopa saada lisätuloa. Niin sanot­tu­jen viral­lis­ten tanssi- ja teat­te­ri­ryh­mien toiminta on ammat­ti­mais­ta ja sidottu hal­lin­nol­lis­ten alueiden budjetteihin.

Vaikka esiin­ty­jien edel­ly­te­tään esittävän pai­kal­lis­ten etnisten ryhmien kult­tuu­ria ja perin­tei­tä, heidän ei tarvitse edustaa näitä ryhmiä. Heidän oletetaan tietävän, miten kutakin pai­kal­lis­ta etnistä ryhmää on tapana esittää, ja esittäjät voivat esi­mer­kik­si mas­kee­ra­ta itsensä tai pukeutua tietyn vähem­mis­tön edustajan näköiseksi. 

Esitystapa on kuitenkin varsin stan­dar­di­soi­tu ja ste­reo­tyyp­pi­nen. Nämä tavat ovat syntyneet neu­vos­toai­koi­na, eivätkä ne aina esitä totuu­den­mu­kai­ses­ti erilaisia, vaih­te­le­via perin­tei­tä. Esimerkiksi Pohjois-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa eläviltä nenet­seil­tä ei ole doku­men­toi­tu ennen Lokakuun val­lan­ku­mous­ta var­si­nais­ta tans­si­pe­rin­net­tä lainkaan, mutta silti heidän parissaan toimii lukuisia nenet­si­tans­se­ja esittäviä ryhmiä. 

Video: Jamalin Nenetsian nenetsien tans­si­ryh­mä esittää kan­nus­tuk­sen­sa Ukrainassa tais­te­le­vil­le sotilaille

Imperialismin henki

Paikallisuuden koros­ta­mi­sen ja sen kokemisen lisäksi kansantanssi‑, laulu- ja teat­te­ri­ryh­mät asettuvat myös yli­pai­kal­li­siin kehyksiin. 

Neuvostoaikoina kult­tuu­ri­po­li­tii­kas­sa koros­tet­tiin yhte­näi­sen, silloin sosia­lis­ti­sen, sanoman pukemista pai­kal­li­ses­ti tuttuun muottiin. Kansantaiteessa alettiin toteuttaa yhte­näis­tä poli­tiik­kaa, minkä myötä luodut esi­tys­ko­reo­gra­fiat viit­ta­si­vat sekä klas­si­seen balettiin että pai­kal­li­siin perinteisiin. 

Myöhäisneuvostoaikoina estra­die­si­tyk­set laa­je­ni­vat tele­vi­sioon, jossa pyrittiin esit­tä­mään neu­vos­to­val­tio kansojen idea­li­soi­tu­na koko­nai­suu­te­na. Neuvostoliiton hajottua Venäjän moni­kan­sal­li­suut­ta esiin tuovat ohjelmat ovat jatkaneet suosiotaan. 

Monikansallisuutta esitetään siis myös Venäjän fede­raa­tion tasolla tanssien ja laulaen. Samalla impe­ria­lis­ti­nen kuva vähem­mis­töis­tä luon­nol­li­se­na osana Venäjän fede­raa­tio­ta normalisoidaan.

Vuoden 2022 videoiden selkein yhdistävä piirre yllä­ku­va­tun este­tii­kan ja pai­kal­li­suu­den koros­ta­mi­sen lisäksi on moni­kan­sal­li­suu­den retoriikka. 

Presidentti Putinin Venäjän tur­val­li­suus­neu­vos­tol­le maa­lis­kuus­sa 2022 pitämästä puheesta on upotettu videoihin hieman lyhen­net­ty ja sti­li­soi­tu versio, jossa Putin sanoo: ”Olen lak, olen dages­ta­ni­lai­nen, olen tšetšeeni, inguuši, venä­läi­nen, tataari, juu­ta­lai­nen, mord­va­lai­nen, osseetti. Olen ylpeä siitä, että olen osa tätä maailmaa, osa Venäjän mahtavaa, vahvaa moni­kan­sal­lis­ta kansakuntaa.” 

Putin rinnastaa itsensä Dagestanista kotoisin olevaan lak-vähem­mis­töä edus­ta­vaan mieheen, joka oli meneh­ty­nyt Ukrainan tais­te­luis­sa, minkä jälkeen hän rinnastaa itsensä muihinkin Venäjän vähem­mis­töi­hin. Videoiden puheesta on poistettu joitain yksi­tyis­koh­tia sekä lop­pu­ka­neet­ti, jossa Putin toteaa pitävänsä kiinni vakau­muk­ses­taan, että venä­läi­set ja ukrai­na­lai­set ovat yhtä kansaa.

Puhe sopii sosi­aa­li­sen median nuoriin perin­tei­siin paremmin kuin hyvin. Se viittaa ”Je suis Charlie” ‑isku­lausees­ta ammen­ta­viin lukuisiin ”minä olen” ‑muo­toi­siin kan­nan­ot­toi­hin ja synnyttää saman­kal­tai­sia tun­ne­si­tei­tä. Niiden avulla raken­ne­taan minä-muodosta huo­li­mat­ta ”meitä”, usein laajoja soli­daa­ri­suu­teen ja yhteisiin pää­mää­riin sitou­tu­nei­den ihmisten joukkoja. 

Putinin “minä olen” ‑puhe luo kuvan Venäjästä vähem­mis­töis­tä raken­tu­nee­na moni­kan­sal­li­se­na impe­riu­mi­na. Videoissa impe­riu­min laa­jen­tu­mi­sen tarve on kuitenkin hil­jen­net­ty – Putinin viimeistä lausetta Ukrainasta ei ole niihin lisätty – mutta yhtä kaikki videoiden ”me” tukee ja luo oikeu­tus­ta Ukrainassa käy­tä­vil­le taisteluille.

Kulttuuriperintö hallinnon välineenä

Alkuperäiskansojen tai muiden vähem­mis­tö­jen osal­lis­tu­mi­nen kan­sal­li­ses­ti mer­kit­tä­viin tapah­tu­miin, esi­mer­kik­si urhei­lu­kil­pai­lu­jen ava­jai­siin, on tyy­pil­lis­tä kaik­kial­la maa­il­mas­sa. Kansallisilla esiin­ty­mi­sa­ree­noil­la kulttuuri typistyy tutuille urille: esiin­ny­tään kan­sal­lis­pu­vuis­sa, lauletaan kan­san­lau­lu­ja ja tans­si­taan kansantansseja. 

Vähemmistön ja enem­mis­tön suhde on esiin­ty­mi­sis­sä aina vähin­tään­kin jän­nit­teis­tä. Yhtäältä vähem­mis­tön esiin­ty­mi­sen mah­dol­lis­ta­mis­ta voidaan pitää äänen ja esiin­ty­mis­ti­lan anta­mi­se­na. Toisaalta tilai­suu­det usein vah­vis­ta­vat vähem­mis­tön ja enem­mis­tön epätasa-arvoista asetelmaa ja tekevät sen näkyväksi. Samalla ne mah­dol­lis­ta­vat vain esteet­ti­ses­ti miel­lyt­tä­vien ja viih­dyt­tä­vien kuvausten esittämisen.

Kriittisessä kult­tuu­ri­pe­rin­nön­tut­ki­muk­ses­sa on jo pitkään haluttu kiin­nit­tää huomiota niihin mah­dol­li­siin ja jo toteu­tu­nei­siin ongelmiin, joita kult­tuu­ri­pe­rin­nön luomisen ja uusin­ta­mi­sen pro­ses­sei­hin liittyy. 

Niin sanottu auk­to­ri­soi­tu perin­tö­dis­kurs­si korostaa kult­tuu­ri­pe­rin­nön myön­tei­siä arvoja. Tällaista puhetapaa har­joit­ta­vat eri ins­ti­tuu­tiot ja hal­li­tus­ten­vä­li­set järjestöt, kuten Unesco ja EU. Ne tuovat esiin kult­tuu­ri­pe­rin­nön yhtei­söl­li­syyt­tä ja perin­net­tä säi­lyt­tä­viä ja suo­je­le­via puolia. Vilpittömistä hyvää tar­koit­ta­vis­ta toimista huo­li­mat­ta monet kult­tuu­ri­pe­rin­tö­pro­ses­sit muuttavat pai­kal­lis­kult­tuu­re­ja esi­mer­kik­si kes­ki­te­tyn hal­lin­noin­nin kohteiksi. 

Venäjän kan­san­tans­si­ryh­mät taas ovat luoneet vuo­si­kym­men­ten kuluessa uusia kult­tuu­ri­muo­to­ja, joihin ihmiset samas­tu­vat ja jotka kantavat mukanaan omia his­to­rial­li­sia mer­ki­tyk­si­ään. Tanssiesitykset ovatkin erään­lai­nen neu­vos­toai­koi­na syntyneen iden­ti­tee­tin kuva, jolla on Venäjällä kult­tuu­ris­ta ja poliit­tis­ta arvoa. 

Esityksille ominaiset tyy­lit­te­lyn piirteet, ste­reo­ty­pioi­den tois­ta­mi­nen ja se, että esiin­ty­jät voivat edustaa muuta kuin esit­tä­mään­sä etni­syyt­tä, herät­tä­vät kysy­myk­siä autent­ti­suu­des­ta ja kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta. Meille tyy­pil­li­set kysy­myk­set eivät ole herät­tä­neet laajaa, julkista kes­kus­te­lua Venäjällä.

Yksi kan­san­tans­sie­si­tys­ten mer­ki­tys­ken­tis­tä nivoutuu impe­ria­lis­miin, joka tukee Venäjän fede­raa­tion tämän­het­ki­siä soti­las­toi­mia, minkä vuoksi videoita voidaan luon­neh­tia myös propagandistisiksi. 

Sellaisenaan video­per­for­mans­sit muis­tut­ta­vat siitä, että kult­tuu­ri­pe­rin­tö voi toimia myös val­taa­pi­tä­vien keinona hyödyntää pai­kal­lis­kult­tuu­re­ja ja viit­tauk­sia perin­tee­seen omien väki­val­tais­ten pää­mää­rien­sä edis­tä­mi­seen. Putin ei ole ensim­mäi­nen hal­lit­si­ja, joka on toiminut näin.

Jos tie­täi­sim­me Venäjän median puhuvan sodasta ja kertovan sen syistä ja kulusta sen sijaan, että tie­do­tus­vä­li­nei­den ja kan­sa­lais­ten edel­ly­te­tään käyttävän kier­toil­mauk­sia, kuten eri­tyi­so­pe­raa­tio, video­per­for­mans­sien ymmär­tä­mi­nen olisi yksioi­koi­sem­paa – tai per­for­mans­se­ja ei kenties olisi lainkaan. 

Tällä hetkellä on vaikea arvioida per­for­mans­sien teki­jöi­den läh­tö­koh­tia ja ennen kaikkia vas­taan­o­ton luonnetta. Melko ilmeistä on, että fede­raa­tion hallinto käyttää kult­tuu­ri­pe­rin­töä impe­ria­lis­ti­sen laa­jen­tu­mis­toi­min­tan­sa välineenä. Ulkopuolelta katsovien on tärkeä muistaa, että niin videon esiin­ty­jil­le kuin niiden venä­läi­sil­le vas­taa­not­ta­jil­le­kin kuva sodasta muodostuu Venäjän mediassa ja on siksi toinen kuin meille.

  1. Enqvist, Johanna. 2018. Hetken kestää elo tää, sekin synkkää ja ikävää – trau­maat­tis­ten perin­tö­jen ter­mi­no­lo­gi­aa. — Suomen museo 125. 
  2. Haapoja-Mäkelä, Heidi-Henriikka. 2020. Elävät perin­töm­me: Kansallinen me aineet­to­man kult­tuu­ri­pe­rin­nön luet­te­loin­nis­sa. Suomen Museo 127. 
  3. Sille Kapper. 2016. Post-colonial folk dancing: reflec­tions on the impact of stage folk dance style on tra­di­tio­nal folk dance variation in Soviet and post-Soviet Estonia. — Journal of Baltic Studies 47(1): 93 – 111. DOI: 10.1080/01629778.2015.1103515
  4. King, Alexander D. 2009. Dancing in the house of Koryak culture. — Folklore 41.
  5. Simolin, Oona. 2018. Perinnettä ja perintöä hal­ko­mas­sa. — Päivystävä folklo­ris­ti

Kirjoittaja

Karina Lukin on folkloristi, joka on tutkinut Pohjois-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa elävien nenetsien suullista ja kirjallista ilmaisua, menneen ja tulevan sekä nenetsiyden esittämisen tapoja. Hän toimii tällä hetkellä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Mitä merkitystä hauskanpidolla, aistillisuudella ja nautinnolla on etnografisessa kenttätyössä? Antropologi Siru Auran esikoisromaani Myötäjäiset haastaa kaikkivoipaisen sankaritutkijan myyttiä ja ohjaa lukijaa näkemään nautinnon poliittisuuden.