Maaliskuun alkupuolella venäläiseen sosiaaliseen mediaan alkoi ilmestyä Ukrainassa taistelevia sotilaita tukevia videoita, joissa Venäjän venäläiset ja eri vähemmistöryhmät kannustavat jatkamaan taisteluita.
Aihetunnistetta Россия_мы (“Venäjä [olemme] me”) käyttävissä YouTube-videoissa perinteisen oloisiin vaatteisiin puetut kansantanssiryhmien jäsenet muodostavat joko ryhmänä tai sormillaan Z-tunnuksen, joka viittaa Venäjän “erityisoperaation” tukemiseen.
Performansseissa viralliset kulttuuripolitiikan prosessit yhdistyvät ristiriitaisella tavalla paikalliseen kulttuuri- ja harrastustoimintaan. Samalla ne käyttävät hyväkseen ylikansallisten internetalustojen tilaa sekä ilmaisuvoimaa, joka perustuu oletukselle esitysten omaehtoisuudesta ja perinteisyydestä. Imperiumin tasolla kyse on sotapropagandasta.
Paikallisuuden kuva
Tätä kirjoitettaessa huhtikuussa 2022 YouTubesta löytyy yllämainitulla aihetunnisteella merkittyjä videoita useita kymmeniä. Videoissa kansanpukuja muistuttaviin asuihin pukeutuneet ihmiset liikkuvat joko lavalla tai luonnonympäristössä tanssien tai hyppien.
Esityksiin kuuluu perinteisen oloisten vaatteiden lisäksi šamaanirumpuja ja muuta rekvisiittaa, joka viittaa paikallisiin perinteisiin. Vaatteet jäljittelevät kansanpukujen malleja ja tyyliä.
Lukuisissa venäläisissä kaupungeissa ja kylissä on vastaavia tanssi-, laulu- ja teatteriryhmiä. Niiden skaala ulottuu lasten harrasteryhmistä virallisiin ja ammattimaisiin kollektiiveihin. Ryhmillä on usein pitkät, neuvostoajoille ulottuvat perinteet: useimmat ryhmät on perustettu 1950- ja 60-lukujen aikana.
Ryhmiä yhdistää vakiintunut tapa esittää paikallisten vähemmistöjen tai etnisten ryhmien kulttuuria stereotyyppisten ja estradille tyyliteltyjen piirteiden avulla. Taustalla on ajatus siitä, että kullakin kulttuurilla on omanlaisensa laulu-, tanssi- ja muu performanssiperinne, joka heijastaa erityisellä tavalla kulttuurin jäsenten elinvoimaa ja olemisen tapaa.
Paikalliset tanssi- ja teatteriryhmät ovat olleet ja ovat edelleen merkittäviä viihteen tuottajia. Ne luovat paitsi taloudellista voittoa myös iloa ja mielihyvää. Erityisen tärkeitä ne ovat etnisten ryhmien näkyvyyden takaamisessa.
Ryhmien jäsenille toiminta voi olla merkityksellisyyttä tuottava harrastus, josta voi jopa saada lisätuloa. Niin sanottujen virallisten tanssi- ja teatteriryhmien toiminta on ammattimaista ja sidottu hallinnollisten alueiden budjetteihin.
Vaikka esiintyjien edellytetään esittävän paikallisten etnisten ryhmien kulttuuria ja perinteitä, heidän ei tarvitse edustaa näitä ryhmiä. Heidän oletetaan tietävän, miten kutakin paikallista etnistä ryhmää on tapana esittää, ja esittäjät voivat esimerkiksi maskeerata itsensä tai pukeutua tietyn vähemmistön edustajan näköiseksi.
Esitystapa on kuitenkin varsin standardisoitu ja stereotyyppinen. Nämä tavat ovat syntyneet neuvostoaikoina, eivätkä ne aina esitä totuudenmukaisesti erilaisia, vaihtelevia perinteitä. Esimerkiksi Pohjois-Venäjällä ja Länsi-Siperiassa eläviltä nenetseiltä ei ole dokumentoitu ennen Lokakuun vallankumousta varsinaista tanssiperinnettä lainkaan, mutta silti heidän parissaan toimii lukuisia nenetsitansseja esittäviä ryhmiä.
Video: Jamalin Nenetsian nenetsien tanssiryhmä esittää kannustuksensa Ukrainassa taisteleville sotilaille
Imperialismin henki
Paikallisuuden korostamisen ja sen kokemisen lisäksi kansantanssi-, laulu- ja teatteriryhmät asettuvat myös ylipaikallisiin kehyksiin.
Neuvostoaikoina kulttuuripolitiikassa korostettiin yhtenäisen, silloin sosialistisen, sanoman pukemista paikallisesti tuttuun muottiin. Kansantaiteessa alettiin toteuttaa yhtenäistä politiikkaa, minkä myötä luodut esityskoreografiat viittasivat sekä klassiseen balettiin että paikallisiin perinteisiin.
Myöhäisneuvostoaikoina estradiesitykset laajenivat televisioon, jossa pyrittiin esittämään neuvostovaltio kansojen idealisoituna kokonaisuutena. Neuvostoliiton hajottua Venäjän monikansallisuutta esiin tuovat ohjelmat ovat jatkaneet suosiotaan.
Monikansallisuutta esitetään siis myös Venäjän federaation tasolla tanssien ja laulaen. Samalla imperialistinen kuva vähemmistöistä luonnollisena osana Venäjän federaatiota normalisoidaan.
Vuoden 2022 videoiden selkein yhdistävä piirre ylläkuvatun estetiikan ja paikallisuuden korostamisen lisäksi on monikansallisuuden retoriikka.
Presidentti Putinin Venäjän turvallisuusneuvostolle maaliskuussa 2022 pitämästä puheesta on upotettu videoihin hieman lyhennetty ja stilisoitu versio, jossa Putin sanoo: ”Olen lak, olen dagestanilainen, olen tšetšeeni, inguuši, venäläinen, tataari, juutalainen, mordvalainen, osseetti. Olen ylpeä siitä, että olen osa tätä maailmaa, osa Venäjän mahtavaa, vahvaa monikansallista kansakuntaa.”
Putin rinnastaa itsensä Dagestanista kotoisin olevaan lak-vähemmistöä edustavaan mieheen, joka oli menehtynyt Ukrainan taisteluissa, minkä jälkeen hän rinnastaa itsensä muihinkin Venäjän vähemmistöihin. Videoiden puheesta on poistettu joitain yksityiskohtia sekä loppukaneetti, jossa Putin toteaa pitävänsä kiinni vakaumuksestaan, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat yhtä kansaa.
Puhe sopii sosiaalisen median nuoriin perinteisiin paremmin kuin hyvin. Se viittaa ”Je suis Charlie” -iskulauseesta ammentaviin lukuisiin ”minä olen” -muotoisiin kannanottoihin ja synnyttää samankaltaisia tunnesiteitä. Niiden avulla rakennetaan minä-muodosta huolimatta ”meitä”, usein laajoja solidaarisuuteen ja yhteisiin päämääriin sitoutuneiden ihmisten joukkoja.
Putinin “minä olen” -puhe luo kuvan Venäjästä vähemmistöistä rakentuneena monikansallisena imperiumina. Videoissa imperiumin laajentumisen tarve on kuitenkin hiljennetty – Putinin viimeistä lausetta Ukrainasta ei ole niihin lisätty – mutta yhtä kaikki videoiden ”me” tukee ja luo oikeutusta Ukrainassa käytäville taisteluille.
Kulttuuriperintö hallinnon välineenä
Alkuperäiskansojen tai muiden vähemmistöjen osallistuminen kansallisesti merkittäviin tapahtumiin, esimerkiksi urheilukilpailujen avajaisiin, on tyypillistä kaikkialla maailmassa. Kansallisilla esiintymisareenoilla kulttuuri typistyy tutuille urille: esiinnytään kansallispuvuissa, lauletaan kansanlauluja ja tanssitaan kansantansseja.
Vähemmistön ja enemmistön suhde on esiintymisissä aina vähintäänkin jännitteistä. Yhtäältä vähemmistön esiintymisen mahdollistamista voidaan pitää äänen ja esiintymistilan antamisena. Toisaalta tilaisuudet usein vahvistavat vähemmistön ja enemmistön epätasa-arvoista asetelmaa ja tekevät sen näkyväksi. Samalla ne mahdollistavat vain esteettisesti miellyttävien ja viihdyttävien kuvausten esittämisen.
Kriittisessä kulttuuriperinnöntutkimuksessa on jo pitkään haluttu kiinnittää huomiota niihin mahdollisiin ja jo toteutuneisiin ongelmiin, joita kulttuuriperinnön luomisen ja uusintamisen prosesseihin liittyy.
Niin sanottu auktorisoitu perintödiskurssi korostaa kulttuuriperinnön myönteisiä arvoja. Tällaista puhetapaa harjoittavat eri instituutiot ja hallitustenväliset järjestöt, kuten Unesco ja EU. Ne tuovat esiin kulttuuriperinnön yhteisöllisyyttä ja perinnettä säilyttäviä ja suojelevia puolia. Vilpittömistä hyvää tarkoittavista toimista huolimatta monet kulttuuriperintöprosessit muuttavat paikalliskulttuureja esimerkiksi keskitetyn hallinnoinnin kohteiksi.
Venäjän kansantanssiryhmät taas ovat luoneet vuosikymmenten kuluessa uusia kulttuurimuotoja, joihin ihmiset samastuvat ja jotka kantavat mukanaan omia historiallisia merkityksiään. Tanssiesitykset ovatkin eräänlainen neuvostoaikoina syntyneen identiteetin kuva, jolla on Venäjällä kulttuurista ja poliittista arvoa.
Esityksille ominaiset tyylittelyn piirteet, stereotypioiden toistaminen ja se, että esiintyjät voivat edustaa muuta kuin esittämäänsä etnisyyttä, herättävät kysymyksiä autenttisuudesta ja kulttuurisesta omimisesta. Meille tyypilliset kysymykset eivät ole herättäneet laajaa, julkista keskustelua Venäjällä.
Yksi kansantanssiesitysten merkityskentistä nivoutuu imperialismiin, joka tukee Venäjän federaation tämänhetkisiä sotilastoimia, minkä vuoksi videoita voidaan luonnehtia myös propagandistisiksi.
Sellaisenaan videoperformanssit muistuttavat siitä, että kulttuuriperintö voi toimia myös valtaapitävien keinona hyödyntää paikalliskulttuureja ja viittauksia perinteeseen omien väkivaltaisten päämääriensä edistämiseen. Putin ei ole ensimmäinen hallitsija, joka on toiminut näin.
Jos tietäisimme Venäjän median puhuvan sodasta ja kertovan sen syistä ja kulusta sen sijaan, että tiedotusvälineiden ja kansalaisten edellytetään käyttävän kiertoilmauksia, kuten erityisoperaatio, videoperformanssien ymmärtäminen olisi yksioikoisempaa – tai performansseja ei kenties olisi lainkaan.
Tällä hetkellä on vaikea arvioida performanssien tekijöiden lähtökohtia ja ennen kaikkia vastaanoton luonnetta. Melko ilmeistä on, että federaation hallinto käyttää kulttuuriperintöä imperialistisen laajentumistoimintansa välineenä. Ulkopuolelta katsovien on tärkeä muistaa, että niin videon esiintyjille kuin niiden venäläisille vastaanottajillekin kuva sodasta muodostuu Venäjän mediassa ja on siksi toinen kuin meille.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Bodkins18/Pixabay (CC BY 2.0)
Lukemista
- Enqvist, Johanna. 2018. Hetken kestää elo tää, sekin synkkää ja ikävää – traumaattisten perintöjen terminologiaa. – Suomen museo 125.
- Haapoja-Mäkelä, Heidi-Henriikka. 2020. Elävät perintömme: Kansallinen me aineettoman kulttuuriperinnön luetteloinnissa. Suomen Museo 127.
- Sille Kapper. 2016. Post-colonial folk dancing: reflections on the impact of stage folk dance style on traditional folk dance variation in Soviet and post-Soviet Estonia. – Journal of Baltic Studies 47(1): 93-111. DOI: 10.1080/01629778.2015.1103515
- King, Alexander D. 2009. Dancing in the house of Koryak culture. – Folklore 41.
- Simolin, Oona. 2018. Perinnettä ja perintöä halkomassa. – Päivystävä folkloristi
