Apartheidin päättymisen jälkeen vuonna 1994 Etelä-Afrikka on onnistunut muokkaamaan ulkoisen imagonsa niin, että kansan enemmistön karu todellisuus usein unohtuu. Taistelu sortoa vastaan on kuitenkin yhä kesken. Eteläafrikkalaisten kokemukset jakautuvat eri maailmoihin: he asuvat eri alueilla, käyvät eri kaupoissa ja liikkuvat eri kulkuneuvoilla. Kun ennen kansa oli jaettu “rodun” perusteella, nyt se jakautuu yhä enemmän myös yhteiskuntaluokan perusteella.
Etelä-Afrikka keikkuu toistuvasti maailman taloudellisesti eriarvoisimpien yhteiskuntien kärkisijoilla. Lain edessä kaikki eteläafrikkalaiset ovat nyt samanarvoisia, mutta keskimäärin mustat kansalaiset ovat silti edelleen huomattavasti valkoisia köyhempiä. Toisaalta epätasa-arvo kasvaa myös mustien keskuudessa, kun yhä suurempi osa siirtyy esimerkiksi koulutuksen avulla keskiluokkaan kaikkein huono-osaisimpien pysyessä yhä köyhinä.
Taloudellinen eriarvoisuus aiheuttaa konflikteja. Rikollisuus rehottaa ja tunteet käyvät kuumina. Vaikka ihonväri on edelleenkin taloudellisen eriarvoisuuden kannalta määrittelevä tekijä, voidaan sanoa, että maa on siirtynyt rotusorrosta luokkasotaan.
Tutkimukseni Rhodesin yliopistossa käsittelee Etelä-Afrikan naapurimaista saapuvien opiskelijoiden kokemuksia yhteiskuntaluokasta. Siinä missä eteläafrikkalaiset opiskelijat näkevät luokkasodan luonnollisena jatkumona apartheidin vastaisessa taistelussa, ulkomaalaiset opiskelijat tuntevat usein ulkopuolisuuden tunnetta. Heidän kokemuksensa paljastavatkin yllättäviä puolia yliopistojen luokkasodasta.
Varaa vain parhaaseen
Monessa eteläisen Afrikan maassa nuorten osuus väestöstä on suuri, eikä koulutustarjonta usein pysty vastaamaan kysyntään. Kotimaisen koulutuksen laatuun ei myöskään aina luoteta, ja moni nuori suuntaakin opiskelemaan maineikkaina pidettyihin yliopistoihin oman maansa rajojen ulkopuolelle, erityisesti Etelä-Afrikkaan.
Etelä-Afrikan vanhimpiin yliopistoihin kuuluva Rhodesin yliopisto pienessä Makhandan kaupungissa (entiseltä nimeltään Grahamstown) Itä-Kapmaassa perustettiin vuonna 1904 tarjoamaan korkeakoulutusta yksinomaan valkoiselle väestölle. Koska valkoisille suunnattuun opetukseen on historiallisesti satsattu eniten, entiset ”valkoiset” yliopistot nähdään edelleen takeena opetuksen ja tutkimuksen tasosta. Tämän maineen avulla Rhodes houkuttelee opiskelijoita erityisesti Etelä-Afrikan englanninkielisistä naapurimaista, joiden koulutusjärjestelmiä yhdistää britti-imperiumin perintö.
Rhodesissa tapaamani ulkomaalaiset opiskelijat olivat enimmäkseen keskiluokkaisia nuoria, joilla ei ollut varaa suunnata Eurooppaan tai Amerikkaan, mutta joiden perheet olivat valmiita tekemään uhrauksia saadakseen lapsilleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Tämä loi heille kovat paineet menestyä ja viedä perheensä kohti sosiaalista nousua. Etelä-Afrikkaan saapuessaan nämä opiskelijat kohtasivat menestymispaineiden lisäksi vielä vieraan kulttuurin ja joutuivat odottamatta keskelle luokkasotaa.
Rhodesin yliopisto. Kuva: Veera Tagliabue.
Kaadetaan kaikki
Luokkasota näkyy erityisen selvästi Etelä-Afrikan yliopistokampuksilla. Lupaukset paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta eivät ole täyttyneet, ja apartheidin jälkeen syntynyt niin kutsuttu “born free” eli vapaana syntynyt sukupolvi on raivoissaan.
Taloudellisen tasa-arvon lisäämiseksi maan poliittinen johto pitää tärkeänä nostaa aiemmin syrjityn kansanosan koulutustasoa ja yrittääkin tukea linjaustaan tarjoamalla huono-osaisimmille opiskelijoille valtion takaamia opintolainoja. Silti korkeat lukuvuosimaksut ovat monen ulottumattomissa, ja lainat ajavat nuoria velkakierteeseen. Kun säästöt menevät opiskelujen kustantamiseen, elämiseen ei jää riittävästi. Yliopistot joutuvat jakamaan opiskelijoille hammasharjoja ja terveyssiteitä.
Vuoden 2015 maaliskuussa Etelä-Afrikan vanhin korkeakoulu, Kapkaupungin yliopisto, joutui kakkaprotestin kohteeksi. Eräänä aamuna politiikan opiskelija Chumani Maxwele kiikutti kampukselle sangollisen ulostetta ja heitti sen sisällön Cecil John Rhodesin patsaan ylle. Tästä alkoi #RhodesMustFall-protestiliike, joka vaati Afrikan ”Kapista Kairoon” valtaamisesta haaveilleen imperialistin patsaan poistamista ja kolonialismin perinnön kitkemistä yliopistoissa.
Korkeakoulut koettiin edelleen valkoisen kulttuurin edustajiksi, eikä vanhan rasistin patsas keskellä kampusta varsinaisesti auttanut siirtymään ajassa eteenpäin. Uloste protestin välineenä muistutti keskiluokkaista yliopistolaitosta mustan enemmistön todellisuudesta. Etelä-Afrikassa moni opiskelija asuu slummissa, jossa ainoa käymälä on usein ämpäri.
Protesti ei suinkaan ollut maan ensimmäinen, vaan yliopistot olivat jo pitkään olleet apartheidin vastaisen taistelun keskipisteessä. Erityisen tärkeä rooli oli Soweton kansannousulla vuonna 1976, jolloin opiskelijat ja koululaiset nousivat vastustamaan lähinnä valkoisten eteläafrikkalaisten puhuman afrikaansin kielen nostamista mustien koulujen opetuskieleksi. Mahdollisesti jopa 600 mielenosoittajaa – mukana monia lapsia ja nuoria – kuoli poliisin luoteihin, eikä apartheid-hallinto enää saanut kansaa rauhoittumaan. Soweton mellakat nähdäänkin usein apartheidin lopun alkuna.
Vuonna 2015 käynnistynyt #RhodesMustFall-kampanja levisi kuin kulovalkea ja sai uusia muotoja, kun hallitus alkoi kaavailla lukuvuosimaksujen korottamista. Syntyi #FeesMustFall-liike, joka nimensä mukaisesti vaati edullisempaa tai jopa ilmaista yliopisto-opiskelua. Samaan aikaan Etelä-Afrikan presidenttinä toiminut Jacob Zuma joutui korruptiosyytteiden kohteeksi, mikä sai eteläafrikkalaiset tavoittelemaan vielä presidentinkin kaatumista #ZumaMustFall-liikkeen avulla.
Osa kampusprotesteista muuttui väkivaltaisiksi, minkä seurauksena opiskelijoita erotettiin yliopistoista ja jopa pidätettiin. Kaaoksen keskellä Rhodesin yliopisto perui luentoja, ja monen opiskelijan opinnot venyivät. Niinpä opiskelijoiden piti saada rahat riittämään vielä ylimääräisen opiskeluvuoden kustantamiseen. Valtio vastasi protesteihin jäädyttämällä lukuvuosimaksujen noston, mutta muuta kovin konkreettista ei saavutettu. Rhodesin yliopisto ei saanut edes vanhaan rasistiin viittaavaa nimeään vaihdettua.
Luokkasodan lieveilmiöitä, osa 1: Muukalaisviha
Eriarvoisuus lisää ihmisten kokemusta hylätyksi ja unohdetuksi tulemisesta, mikä usein nostaa pintaan vihan tunteita. Etelä-Afrikan köyhin väestönosa jakaa usein asuinalueensa muualta Afrikasta saapuneiden maahanmuuttajien kanssa. Apartheidin jälkeisissä korruptioskandaaleissa ryvettynyt hallinto on tietoisesti siirtänyt huomiota pois omista puutteistaan, kohti oletettua yhteistä vihollista – ulkomaalaisia.
Maahanmuuttajista onkin tullut ksenofobian eli muukalaisvihan kohde, jota on helppo syyttää työpaikkojen ja muiden mahdollisuuksien viemisestä eteläafrikkalaisilta. Muukalaisviha on yleensä keskittynyt köyhimmille slummialueille, mikä kielii asenteiden kärjistymisestä nimenomaan tässä huono-osaisimmassa yhteiskuntaluokassa. Kun yliopistoprotestien aikaan poliisivoimat olivat keskittyneet Rhodesin yliopiston kampukselle, Makhandan slummeissa tuli tilaisuus ryöstää ulkomaalaisten omistamia kauppoja ja väkivaltaisuudet lisääntyivät.
Luokkasodan lieveilmiöitä, osa 2: Identiteettipolitiikka
#RhodesMustFall- ja #FeesMustFall-liikkeet Etelä-Afrikan yliopistokampuksilla keskittyivät etenkin huono-osaisimpien opiskelijoiden aseman parantamiseen. Erityisen tärkeäksi nousi köyhien mustien opiskelijoiden omakohtainen kokemus, jossa yhdistyi sekä rotu- että luokkasyrjintä. Tämä niin kutsuttu intersektionaalinen ajattelu auttoi opiskelijoita käsittelemään kokemuksiaan ja käyttämään niitä poliittisen motivaation lähteenä.
Opiskelijat protestiliikkeiden riveissä kuitenkin tulivat erilaisista taustoista eikä yhteinen identiteetti ollut itsestäänselvyys. Liikkeet alkoivat rakoilla, ja syntyi tarve vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Niinpä mielenosoittajat kohdistivat energiansa kaikkia etuoikeuksia vastaan.
Tässä tilanteessa keskiluokkaiset opiskelijat nähtiin joskus pettureina, joita kiinnosti vain oma luokkaetu. Sen sijaan, että jokaisen halukkaan apu olisi otettu vastaan, tämä identiteetin korostaminen johti siihen, että mielenosoittajat sulkivat ulkopuolelle ne, joiden olettivat ajattelevan protestiliikkeen vastaisesti.
Opiskelijoita Rhodesin yliopistolla. Kuva: Veera Tagliabue
Mekö muka liian rikkaita?
Monelle ulkomaalaiselle opiskelijalle mielenosoitukset olivat järkytys. Niihin liittyi joko pahoja muistoja levottomuuksista kotimaassa – erityisesti zimbabwelaiset kokivat näin – tai sitten väkivaltainen mielenilmaus oli heille täysin uusi asia. He välttelivät protesteja myös siksi, että pelkäsivät saavansa rikosrekisterimerkinnän ja sen myötä menettävänsä opiskeluoikeutensa Etelä-Afrikassa.
Mielenosoittajat eivät kuitenkaan ymmärtäneet ulkomaalaisten opiskelijoiden erityisiä vaikeuksia, vaan olettivat, että nämä olivat yksinkertaisesti liian rikkaita ja liian etuoikeutettuja kiinnostuakseen köyhien opiskelijoiden ongelmista. Tämä suututti ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka korostivat tulevansa aivan tavallisista, vaatimattomista perheistä.
He eivät myöskään ymmärtäneet eteläafrikkalaisten mielenosoittajien avointa vihaisuutta tai jakolinjoja “rotujen” ja yhteiskuntaluokkien välillä. Monelle konservatiivisissa piireissä kasvaneelle ei olisi tullut mieleenkään esimerkiksi huutaa yliopiston rehtorille.
Ulkomaalaiset opiskelijat eivät siis voineet kunnioittaa mielenosoittajien taktiikkaa vaan vetäytyivät, eikä heidän kokemuksensa väärinymmärretyksi tulemisesta päässyt päivänvaloon. Vaikka he eivät yleensä juurikaan kohdanneet suoraa muukalaisvastaisuutta kampuksella, heidän ulkopuolisuuden kokemuksensa oli merkittävä. Yliopiston suojissa keskiluokkaisuus auttoi pärjäämään opinnoissa, mutta luentosalin ulkopuolella se nähtiinkin yhtäkkiä negatiivisesti. Luokkasodassa kukaan ei ollut neutraali.
Avaa suusi niin paljastut
Tehdessäni kenttätyötä Rhodesin yliopistossa kysyin opiskelijoilta, miten he tunnistavat toistensa luokkataustan. Ymmärrettävästi ulkoiset asiat, kuten puhelimen malli ja lenkkarimerkki, kielivät nuorten aikuisten keskuudessa varallisuustasosta. Yllättävää oli kuitenkin kuulla, että opiskelijat arvioivat toistensa luokkataustaa erityisesti myös kielen perusteella.
Etelä-Afrikan yhdestätoista virallisesta kielestä xhosa on Makhandan alueen valtakieli, mutta yliopisto-opetusta xhosaksi on tarjolla vain hyvin rajatusti. Entiset siirtomaan kasvatit joutuvatkin Rhodesissa opiskelemaan pääosin englanniksi, jonka osaaminen taas paljastaa puhujastaan valtavasti. Koska ensimmäisen ja toisen asteen koulut Etelä-Afrikassa ovat sosiaaliluokan mukaisesti eriytyneitä, ihmisen koulutausta kuuluu hänen englannin kielen sanavarastossaan ja aksentissaan.
Yksityiskoulujen kasvatit ovat omaksuneet tietyn keskiluokkaisen puhetavan, josta on yliopistomaailmassa tullut vallitseva normi. Sen sijaan valtion kouluissa opiskelleet nuoret puhuvat usein vahvemmin kotikielensä aksentilla, mikä nähdään yliopistossa alempiarvoisena. Rhodesissa opiskelijat ystävystyvät helpommin samasta luokkataustasta tulevien kanssa, jolloin heidän ei tarvitse hävetä omaa aksenttiaan tai miettiä, tulevatko ymmärretyiksi. Kun opiskelijat pysyttelevät ”omiensa” parissa, luokkaerot yliopistossa eivät tasoitu vaan pikemminkin korostuvat.
Huomatuksi tulemisen tarve
Ulkomaalaisten opiskelijoiden kokemus protesteista osoittaa, miten Etelä-Afrikan yliopistokampusten luokkasota perustuu paljolti oletuksille muiden identiteetistä – oletko puolesta vai vastaan? Tämä tilanne on tuttu poliittisesti kärjistyneistä keskusteluista ympäri maailman, joissa tavoitteena ei aina tunnu olevan toisen osapuolen ymmärtäminen. Ajatellaan vaikka ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa tai rokotekeskustelua.
Yliopistomielenosoittajat, muukalaisvastaiset slummien asukkaat ja ulkomaalaiset opiskelijat Etelä-Afrikassa ovat kuitenkin oikeastaan kaikki samalla asialla: he haluavat tulla huomioiduiksi ja saada ongelmansa tunnustetuiksi. He vaativat tahollaan vanhojen vääryyksien korjaamista Etelä-Afrikassa. Yhteiskunnallisten muutosten tärkeys jättää ymmärrettävästi varjoon ulkomaalaisten opiskelijoiden huolet ulkopuolisuudesta ja väärinymmärretyksi tulemisesta. Luokkasota Rhodesin yliopiston käytävillä jatkuu.
Protestit johtivat lopulta Rhodesin patsaan poistamiseen Kapkaupungin yliopistolla. Kuva: Desmond Bowles/Flickr (CC BY-SA 2.0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Sara Kettunen
- Artikkelikuva: Diverse Stock Photos/Flickr (CC BY-NC 2.0)
Lukemista
- Francis B. Nyamnjoh: #RhodesMustFall. Nibbling at resilient colonialism in South Africa. 2016.
- Susan Booysen (toim.): Fees Must Fall. Student revolt, decolonisation and governance in South Africa. 2016.
- Pedro Tabensky ja Sally Matthews (toim.): Being at Home. Race, institutional culture and transformation at South African higher education institutions. 2015.
- Veera Tagliabue: Too rich to care? Southern African (SADC) International Students Navigating Transnationalism and Class at South African Universities. 2022.
Hei Veera,
kiitos kiinnostavasta artikkelista! Luokkasota on tärkeä tekijä, mutta maan menneisyys rotusorron ja rodullistavan ajattelun pesäkkeenä on myös syynä ongelmiin. Se, että väkivalta on ulkomaalaisiin mustiin kohdistuvaa peittää usein sen, että maassa vallitsee yhä erityisen kategorisoiva ajattelutapa, joka juontaa juurensa edelleen vallitsevaan rotuajatteluun.
Onnea hyvään tutkimukseesi!
Kiitos paljon kommentistasi Annika! Vuosisatoja jatkunut rodullistaminen on todellakin jättänyt syvät jäljet eteläafrikkalaisiin. Sisäistetty rasismi ilmenee esimerkiksi niin, että ksenofobian kohteeksi saattaa joutua jopa Etelä-Afrikan oma kansalainen, jos hänen ihonvärinsä on hyvin tumma. Tämä ihmisten kategorisoimisen perintö näkyy varmasti myös siinä ajattelussa, miten Rhodesin yliopisto-opiskelijat helposti leimaavat toisensa tiettyyn muottiin – vain muotit ovat osin uusia.
Hei Veera,
Vielä tästä: sinua ehkä kiinnostaa tsekata Stellenboschin yliopiston asuntolan Huis Maraisin ympärillä aivan viime viikon aikana vellonut kohu. Siinä valkoinen opiskelija virtsasi mustan opiskelijan tavaroille, todeten hänelle vain, että ”näin me valkoiset pojat teemme”. Asiasta nousi valtava kohu, joten materiaalia on esim. Youtubessa. Tuo asuntolakulttuuri on aivan omanlaistaan, ja se voi olla erittäin rasistista (ja monia muita ikäviä juttuja). Näitä muitakin rasistisia tapauksia on ollut vanhoissa buuriyliopistoissa paljon vuosien mittaan.
Hei Annika,
Kiitos viestistä! Sattumalta juuri eilen törmäsin tähän uutiseen, järkyttävä tapaus. Mielenkiintoista miten Rhodesin yliopisto on arvoiltaan jotenkin ylikorostuneen liberaali, englantilainen ja poliittisesti korrekti – moni opiskelija sanoi ettei voisi koskaan tuoda julki tiettyjä mielipiteitään (esim. homoseksuaalisuuteen liittyen). Ja sitten on näitä yliopistoja, joissa vanhat arvot ovat vielä joidenkin mielestä ihan ok näyttää julkisesti. Kertoo varmasti jotain siitä, kuinka ahdingossa afrikaaneri-identiteetti tällä hetkellä on!
Mielenkiintoinen podcast. Tuli mieleen, että ottamalla mukaan myös muita kuin perinteisesti valkoisten yliopistoja (UCT, Rhodes), voisi luokkadynamiikassa nähdä vielä enemmän nyansseja, sillä etenkin UCT (“University on the Hill”) on edelleen ylemmän keskiluokan ja yläluokan yliopisto, vaikkakin nykyään “rodullisesti” monimuotoinen. Yliopistossa (edelleen nimeltään) Rhodes enemmän stipendiaatteja (sattumalta tunnen aika hyvin nykyisen Makhandan ja se yliopiston dynamiikkaa). Esimerkiksi UWC (University of Western Cape), jossa itse työskentelin 2018-2019, on yhteiskuntaluokkien suhteen huomattavasti monimuotoisempi ja siellä on myös paljon afrikkalaisopiskelijoita, siis maan ulkopuolelta. Mutta ehkä tämä näkökulma ei vaan mahtunut juttuun.
Hei Janne ja kiitos kommentistasi! Erityisen kiva kuulla, että tunnet UCKAR:n ja Makhandan – yleensä tässä vaiheessa kaivetaan kartta esiin… Yliopistot Etelä-Afrikassa ovat tosiaan valtavan eriytyneitä. Rhodes on vähän väliinputoaja siinä mielessä, ettei sillä ole ihan samaa ‘imua’ kuin UCT:lla ja Witsilla, mikä tekee siitä mielenkiintoisen miljöön Afrikan keskiluokkien tutkimiselle. Mutta kuten sanot, on tärkeä muistaa, että ulkomaalaisia opiskelijoita on paljon myös entisissä ei-valkoisissa instituutioissa. Fort Hare (entinen mustien yliopisto, jossa opiskeli aikoinaan suuri joukko eteläisen Afrikan vapaustaistelun johtajia) kuten myös mainitsemasi UWC (entinen ‘värillisten’ yliopisto) ovat erityisen mielenkiintoisia. Onko niin, että näissä yliopistoissa jaettu kokemus historiallisista vääryyksistä tukee inklusiivista yhteisöllisyyttä? Tosin ainakin yksi tutkimus (Odette Murara: On being a ‘foreigner’, 2011) väittää muukalaisvihan olevan rakenteellinen osa UWC:a ja kuvailee syrjintää esimerkiksi luennoitsijoiden toimesta. Ulkomaalaiset opiskelijat Etelä-Afrikassa ovat toistaiseksi harvinainen tutkimusaihe ja nämäkin yliopistot todella ansaitsisivat enemmän huomiota!