Etelä-Afrikkaa mark­ki­noi­daan län­si­mai­sil­le turis­teil­le luon­non­puis­to­jen, viinin ja ikonisen Pöytävuoren maana. Apartheidin ajan rotusorto ja mellakat sen sijaan näyt­täi­si­vät kuuluvan jo his­to­ri­aan. Todellisuudessa maassa vallitsee nyt luok­ka­so­ta, jonka tais­te­lu­tan­te­ree­na toimivat yliopistokampukset.

Apartheidin päät­ty­mi­sen jälkeen vuonna 1994 Etelä-Afrikka on onnis­tu­nut muok­kaa­maan ulkoisen imagonsa niin, että kansan enem­mis­tön karu todel­li­suus usein unohtuu. Taistelu sortoa vastaan on kuitenkin yhä kesken. Eteläafrikkalaisten koke­muk­set jakau­tu­vat eri maa­il­moi­hin: he asuvat eri alueilla, käyvät eri kaupoissa ja liikkuvat eri kul­ku­neu­voil­la. Kun ennen kansa oli jaettu “rodun” perus­teel­la, nyt se jakautuu yhä enemmän myös yhteis­kun­ta­luo­kan perusteella.

Etelä-Afrikka keikkuu tois­tu­vas­ti maailman talou­del­li­ses­ti eriar­voi­sim­pien yhteis­kun­tien kär­ki­si­joil­la. Lain edessä kaikki ete­lä­afrik­ka­lai­set ovat nyt sama­nar­voi­sia, mutta kes­ki­mää­rin mustat kan­sa­lai­set ovat silti edelleen huo­mat­ta­vas­ti valkoisia köyhempiä. Toisaalta epätasa-arvo kasvaa myös mustien kes­kuu­des­sa, kun yhä suurempi osa siirtyy esi­mer­kik­si kou­lu­tuk­sen avulla kes­ki­luok­kaan kaikkein huono-osai­sim­pien pysyessä yhä köyhinä.

Taloudellinen eriar­voi­suus aiheuttaa konflik­te­ja. Rikollisuus rehottaa ja tunteet käyvät kuumina. Vaikka ihonväri on edel­leen­kin talou­del­li­sen eriar­voi­suu­den kannalta mää­rit­te­le­vä tekijä, voidaan sanoa, että maa on siirtynyt rotusor­ros­ta luokkasotaan.

Tutkimukseni Rhodesin yli­opis­tos­sa käsit­te­lee Etelä-Afrikan naa­pu­ri­mais­ta saapuvien opis­ke­li­joi­den koke­muk­sia yhteis­kun­ta­luo­kas­ta. Siinä missä ete­lä­afrik­ka­lai­set opis­ke­li­jat näkevät luok­ka­so­dan luon­nol­li­se­na jatkumona apart­hei­din vas­tai­ses­sa tais­te­lus­sa, ulko­maa­lai­set opis­ke­li­jat tuntevat usein ulko­puo­li­suu­den tunnetta. Heidän koke­muk­sen­sa pal­jas­ta­vat­kin yllät­tä­viä puolia yli­opis­to­jen luokkasodasta.

Monessa eteläisen Afrikan maassa nuorten osuus väestöstä on suuri, eikä kou­lu­tus­tar­jon­ta usein pysty vas­taa­maan kysyntään. Kotimaisen kou­lu­tuk­sen laatuun ei myöskään aina luoteta, ja moni nuori suun­taa­kin opis­ke­le­maan mai­neik­kai­na pidet­tyi­hin yli­opis­toi­hin oman maansa rajojen ulko­puo­lel­le, eri­tyi­ses­ti Etelä-Afrikkaan.

Etelä-Afrikan van­him­piin yli­opis­toi­hin kuuluva Rhodesin yliopisto pienessä Makhandan kau­pun­gis­sa (entiseltä nimeltään Grahamstown) Itä-Kapmaassa perus­tet­tiin vuonna 1904 tar­joa­maan kor­kea­kou­lu­tus­ta yksi­no­maan val­koi­sel­le väestölle. Koska val­koi­sil­le suun­nat­tuun ope­tuk­seen on his­to­rial­li­ses­ti satsattu eniten, entiset ”valkoiset” yli­opis­tot nähdään edelleen takeena opetuksen ja tut­ki­muk­sen tasosta. Tämän maineen avulla Rhodes hou­kut­te­lee opis­ke­li­joi­ta eri­tyi­ses­ti Etelä-Afrikan englan­nin­kie­li­sis­tä naa­pu­ri­mais­ta, joiden kou­lu­tus­jär­jes­tel­miä yhdistää britti-impe­riu­min perintö.

Rhodesissa tapaamani ulko­maa­lai­set opis­ke­li­jat olivat enim­mäk­seen kes­ki­luok­kai­sia nuoria, joilla ei ollut varaa suunnata Eurooppaan tai Amerikkaan, mutta joiden perheet olivat valmiita tekemään uhrauksia saa­dak­seen lap­sil­leen parhaan mah­dol­li­sen kou­lu­tuk­sen. Tämä loi heille kovat paineet menestyä ja viedä perheensä kohti sosi­aa­lis­ta nousua. Etelä-Afrikkaan saa­pues­saan nämä opis­ke­li­jat koh­ta­si­vat menes­ty­mis­pai­nei­den lisäksi vielä vieraan kult­tuu­rin ja joutuivat odot­ta­mat­ta keskelle luokkasotaa.

Rhodesin yliopisto. Kuva: Veera Tagliabue.

Luokkasota näkyy erityisen selvästi Etelä-Afrikan yli­opis­to­kam­puk­sil­la. Lupaukset parem­mas­ta elämästä ja sosi­aa­li­ses­ta noususta eivät ole täyt­ty­neet, ja apart­hei­din jälkeen syntynyt niin kutsuttu “born free” eli vapaana syntynyt sukupolvi on raivoissaan. 

Taloudellisen tasa-arvon lisää­mi­sek­si maan poliit­ti­nen johto pitää tärkeänä nostaa aiemmin syrjityn kan­san­osan kou­lu­tus­ta­soa ja yrit­tää­kin tukea lin­jaus­taan tar­joa­mal­la huono-osai­sim­mil­le opis­ke­li­joil­le valtion takaamia opin­to­lai­no­ja. Silti korkeat luku­vuo­si­mak­sut ovat monen ulot­tu­mat­to­mis­sa, ja lainat ajavat nuoria vel­ka­kier­tee­seen. Kun säästöt menevät opis­ke­lu­jen kus­tan­ta­mi­seen, elämiseen ei jää riit­tä­väs­ti. Yliopistot joutuvat jakamaan opis­ke­li­joil­le ham­mas­har­jo­ja ja terveyssiteitä.

Vuoden 2015 maa­lis­kuus­sa Etelä-Afrikan vanhin kor­kea­kou­lu, Kapkaupungin yliopisto, joutui kak­ka­pro­tes­tin kohteeksi. Eräänä aamuna poli­tii­kan opis­ke­li­ja Chumani Maxwele kiikutti kam­puk­sel­le san­gol­li­sen ulostetta ja heitti sen sisällön Cecil John Rhodesin patsaan ylle. Tästä alkoi #RhodesMustFall-pro­tes­ti­lii­ke, joka vaati Afrikan ”Kapista Kairoon” val­taa­mi­ses­ta haa­veil­leen impe­ria­lis­tin patsaan pois­ta­mis­ta ja kolo­nia­lis­min perinnön kit­ke­mis­tä yliopistoissa. 

Korkeakoulut koettiin edelleen valkoisen kult­tuu­rin edus­ta­jik­si, eikä vanhan rasistin patsas keskellä kampusta var­si­nai­ses­ti auttanut siir­ty­mään ajassa eteenpäin. Uloste protestin välineenä muistutti kes­ki­luok­kais­ta yli­opis­to­lai­tos­ta mustan enem­mis­tön todel­li­suu­des­ta. Etelä-Afrikassa moni opis­ke­li­ja asuu slummissa, jossa ainoa käymälä on usein ämpäri.

Protesti ei suinkaan ollut maan ensim­mäi­nen, vaan yli­opis­tot olivat jo pitkään olleet apart­hei­din vastaisen taistelun kes­ki­pis­tees­sä. Erityisen tärkeä rooli oli Soweton kan­san­nousul­la vuonna 1976, jolloin opis­ke­li­jat ja kou­lu­lai­set nousivat vas­tus­ta­maan lähinnä val­kois­ten ete­lä­afrik­ka­lais­ten puhuman afri­kaan­sin kielen nos­ta­mis­ta mustien koulujen ope­tus­kie­lek­si. Mahdollisesti jopa 600 mie­le­no­soit­ta­jaa – mukana monia lapsia ja nuoria – kuoli poliisin luoteihin, eikä apartheid-hallinto enää saanut kansaa rau­hoit­tu­maan. Soweton mellakat näh­dään­kin usein apart­hei­din lopun alkuna.

Vuonna 2015 käyn­nis­ty­nyt #RhodesMustFall-kampanja levisi kuin kulo­val­kea ja sai uusia muotoja, kun hallitus alkoi kaavailla luku­vuo­si­mak­su­jen korot­ta­mis­ta. Syntyi #FeesMustFall-liike, joka nimensä mukai­ses­ti vaati edul­li­sem­paa tai jopa ilmaista yliopisto-opiskelua. Samaan aikaan Etelä-Afrikan pre­si­dent­ti­nä toiminut Jacob Zuma joutui kor­rup­tio­syyt­tei­den kohteeksi, mikä sai ete­lä­afrik­ka­lai­set tavoit­te­le­maan vielä pre­si­den­tin­kin kaa­tu­mis­ta #ZumaMustFall-liikkeen avulla.

Osa kam­pus­pro­tes­teis­ta muuttui väki­val­tai­sik­si, minkä seu­rauk­se­na opis­ke­li­joi­ta ero­tet­tiin yli­opis­tois­ta ja jopa pidä­tet­tiin. Kaaoksen keskellä Rhodesin yliopisto perui luentoja, ja monen opis­ke­li­jan opinnot venyivät. Niinpä opis­ke­li­joi­den piti saada rahat riit­tä­mään vielä yli­mää­räi­sen opis­ke­lu­vuo­den kus­tan­ta­mi­seen. Valtio vastasi pro­tes­tei­hin jää­dyt­tä­mäl­lä luku­vuo­si­mak­su­jen noston, mutta muuta kovin kon­kreet­tis­ta ei saa­vu­tet­tu. Rhodesin yliopisto ei saanut edes vanhaan rasistiin viit­taa­vaa nimeään vaihdettua.

Eriarvoisuus lisää ihmisten kokemusta hylätyksi ja unoh­de­tuk­si tule­mi­ses­ta, mikä usein nostaa pintaan vihan tunteita. Etelä-Afrikan köyhin väes­tön­osa jakaa usein asui­na­lu­een­sa muualta Afrikasta saa­pu­nei­den maa­han­muut­ta­jien kanssa. Apartheidin jäl­kei­sis­sä kor­rup­tios­kan­daa­leis­sa ryvet­ty­nyt hallinto on tie­toi­ses­ti siirtänyt huomiota pois omista puut­teis­taan, kohti oletettua yhteistä vihol­lis­ta – ulkomaalaisia.

Maahanmuuttajista onkin tullut kse­no­fo­bian eli muu­ka­lais­vi­han kohde, jota on helppo syyttää työ­paik­ko­jen ja muiden mah­dol­li­suuk­sien vie­mi­ses­tä ete­lä­afrik­ka­lai­sil­ta. Muukalaisviha on yleensä kes­kit­ty­nyt köy­him­mil­le slum­mia­lueil­le, mikä kielii asen­tei­den kär­jis­ty­mi­ses­tä nime­no­maan tässä huono-osai­sim­mas­sa yhteis­kun­ta­luo­kas­sa. Kun yli­opis­to­pro­tes­tien aikaan polii­si­voi­mat olivat kes­kit­ty­neet Rhodesin yli­opis­ton kam­puk­sel­le, Makhandan slum­meis­sa tuli tilaisuus ryöstää ulko­maa­lais­ten omistamia kauppoja ja väki­val­tai­suu­det lisääntyivät. 

#RhodesMustFall- ja #FeesMustFall-liikkeet Etelä-Afrikan yli­opis­to­kam­puk­sil­la kes­kit­tyi­vät etenkin huono-osai­sim­pien opis­ke­li­joi­den aseman paran­ta­mi­seen. Erityisen tärkeäksi nousi köyhien mustien opis­ke­li­joi­den oma­koh­tai­nen kokemus, jossa yhdistyi sekä rotu- että luok­ka­syr­jin­tä. Tämä niin kutsuttu inter­sek­tio­naa­li­nen ajattelu auttoi opis­ke­li­joi­ta käsit­te­le­mään koke­muk­si­aan ja käyt­tä­mään niitä poliit­ti­sen moti­vaa­tion lähteenä.

Opiskelijat pro­tes­ti­liik­kei­den riveissä kuitenkin tulivat eri­lai­sis­ta taus­tois­ta eikä yhteinen iden­ti­teet­ti ollut itses­tään­sel­vyys. Liikkeet alkoivat rakoilla, ja syntyi tarve vahvistaa yhteen­kuu­lu­vuut­ta. Niinpä mie­le­no­soit­ta­jat koh­dis­ti­vat ener­gian­sa kaikkia etuoi­keuk­sia vastaan.

Tässä tilan­tees­sa kes­ki­luok­kai­set opis­ke­li­jat nähtiin joskus pet­tu­rei­na, joita kiinnosti vain oma luokkaetu. Sen sijaan, että jokaisen halukkaan apu olisi otettu vastaan, tämä iden­ti­tee­tin koros­ta­mi­nen johti siihen, että mie­le­no­soit­ta­jat sulkivat ulko­puo­lel­le ne, joiden olettivat ajat­te­le­van pro­tes­ti­liik­keen vastaisesti.

Opiskelijoita Rhodesin yli­opis­tol­la. Kuva: Veera Tagliabue

Monelle ulko­maa­lai­sel­le opis­ke­li­jal­le mie­le­no­soi­tuk­set olivat järkytys. Niihin liittyi joko pahoja muistoja levot­to­muuk­sis­ta koti­maas­sa – eri­tyi­ses­ti zim­babwe­lai­set kokivat näin – tai sitten väki­val­tai­nen mie­le­nil­maus oli heille täysin uusi asia. He vält­te­li­vät pro­tes­te­ja myös siksi, että pel­kä­si­vät saavansa rikos­re­kis­te­ri­mer­kin­nän ja sen myötä menet­tä­vän­sä opis­ke­luoi­keu­ten­sa Etelä-Afrikassa.

Mielenosoittajat eivät kui­ten­kaan ymmär­tä­neet ulko­maa­lais­ten opis­ke­li­joi­den erityisiä vai­keuk­sia, vaan olettivat, että nämä olivat yksin­ker­tai­ses­ti liian rikkaita ja liian etuoi­keu­tet­tu­ja kiin­nos­tuak­seen köyhien opis­ke­li­joi­den ongel­mis­ta. Tämä suututti ulko­maa­lai­sia opis­ke­li­joi­ta, jotka koros­ti­vat tulevansa aivan taval­li­sis­ta, vaa­ti­mat­to­mis­ta perheistä. 

He eivät myöskään ymmär­tä­neet ete­lä­afrik­ka­lais­ten mie­le­no­soit­ta­jien avointa vihai­suut­ta tai jako­lin­jo­ja “rotujen” ja yhteis­kun­ta­luok­kien välillä. Monelle kon­ser­va­tii­vi­sis­sa piireissä kas­va­neel­le ei olisi tullut mie­leen­kään esi­mer­kik­si huutaa yli­opis­ton rehtorille.

Ulkomaalaiset opis­ke­li­jat eivät siis voineet kun­nioit­taa mie­le­no­soit­ta­jien tak­tiik­kaa vaan vetäy­tyi­vät, eikä heidän koke­muk­sen­sa vää­ri­nym­mär­re­tyk­si tule­mi­ses­ta päässyt päi­vän­va­loon. Vaikka he eivät yleensä juurikaan koh­dan­neet suoraa muu­ka­lais­vas­tai­suut­ta kam­puk­sel­la, heidän ulko­puo­li­suu­den koke­muk­sen­sa oli mer­kit­tä­vä. Yliopiston suojissa kes­ki­luok­kai­suus auttoi pär­jää­mään opin­nois­sa, mutta luen­to­sa­lin ulko­puo­lel­la se näh­tiin­kin yhtäkkiä nega­tii­vi­ses­ti. Luokkasodassa kukaan ei ollut neutraali.

Protestit johtivat lopulta Rhodesin patsaan pois­ta­mi­seen Kapkaupungin yli­opis­tol­la. Kuva: Desmond Bowles/​Flickr (CC BY-SA 2.0)