Suojelua ja paimentamista elämän kehdossa

Luomakunnan vartijat ‑elokuva kes­kus­te­lee ihmi­syyt­tä ja ympä­ris­töä kos­ket­ta­vis­ta muu­tok­sis­ta itäisessä Afrikassa. Tutkijoiden ja ympä­ris­tön­suo­je­li­joi­den ollessa huo­lis­saan suurten nisäk­käi­den suku­puu­tos­ta ja fos­sii­lien suo­je­le­mi­ses­ta, pai­kal­li­set daasanach-pai­men­to­lai­set huo­leh­ti­vat toi­meen­tu­los­taan, sosi­aa­li­sis­ta suh­teis­taan sekä maasta ja vedestä. Kohtaamisissa erilaiset luon­to­suh­teet ravis­te­le­vat käsi­tyk­siä luonnosta mutta luovat myös vuo­ro­pu­he­lun mahdollisuuksia.

Iiris Härmän doku­ment­tie­lo­ku­va Luomakunnan vartijat kuvaa Helsingin yli­opis­ton etno­bio­lo­ge­ja, jotka tutkivat Kenian ja Etiopian alueilla sijait­se­van Turkanajärven lähei­syy­des­sä asuvien daasanach-pai­men­to­lais­ten luon­to­suh­det­ta. Turkanajärveä kuvataan ihmis­la­jin syn­ty­si­ja­na, ihmis­kun­nan kehtona, joka on mer­kit­tä­vä myös rikkaan fos­sii­lis­ton­sa vuoksi. Alueen suuret nisäkkäät ja petoe­läi­met ovat kuitenkin joko hävinneet tai vähen­ty­neet.


Elokuvassa tutkijat, pelas­taak­seen uha­na­lai­set eläimet, haluavat koota daa­sa­nac­hien eläin­ta­ri­noi­ta kirjaksi ja näin osoittaa kun­nioi­tus­ta ja arvos­tus­ta daa­sa­nac­hien luon­to­suh­teel­le ja kult­tuu­ril­le.


Tämän fokuksen lisäksi elo­ku­vas­sa on laajoja yhteen kie­tou­tu­nei­ta ympä­ris­töl­li­siä ja yhteis­kun­nal­li­sia teemoja kuten ilmas­ton­muu­tos, elon­kir­jon köyh­ty­mi­nen, sota, toi­meen­tu­lo, koulutus, ryhmien väliset ja sisäiset konflik­tit sekä mar­gi­naa­lis­ten ihmisten asema ja mah­dol­li­suu­det. Myös juhla, huumori, ilo ja rakkaus näkyvät elo­ku­vas­sa. Jokaista näistä teemoista voisi syventää omaksi kes­kus­te­luk­seen.


Elokuvan etno­bio­lo­git kes­kit­ty­vät ihmisten luon­to­suh­tee­seen. Elokuva kuvaa, kuinka etno­bio­lo­gien ja daa­sa­nac­hien koh­taa­mi­ses­sa etno­bio­lo­git alkavat kysee­na­lais­taa omia romant­ti­sia­kin ennak­ko­kä­si­tyk­si­ään har­mo­ni­ses­ti luonnon kanssa elävistä pai­men­to­lai­sis­ta ja uha­na­lai­siin lajeihin kes­kit­ty­väs­tä suo­je­lus­ta. Kohtaamiset mah­dol­lis­ta­vat myös orastavan vuoropuhelun.

Moninaiset muuttuvat luontosuhteet

Luonto yllättää. Luonto on tun­te­ma­ton. Luonto herättää kysy­myk­siä, ihailua, suo­je­lun­ha­lua ja tur­val­li­suut­ta. Luonto pystyy muo­vaa­maan moni­nai­sia elä­män­muo­to­ja. Luonto luo siis jotain sellaista, jota ihminen ei vält­tä­mät­tä pysty luomaan eikä hal­lit­se­maan.


Elokuva alkaa kahden erilaisen luon­to­suh­teen kuvauk­sel­la. Niistä ensim­mäi­ses­sä Helsingin yli­opis­ton tutkijat soittavat yöllä Sibiloin kan­sal­lis­puis­tos­sa hyeenojen, leijonien ja saa­li­se­läin­ten vuo­ro­vai­ku­tus­ta nauhalta, sytyt­tä­vät valot ja laskevat äänen paikalle hou­kut­te­le­mat hyeenat. He saavat har­vi­nai­sen juo­va­hyee­nan videolle. Tutkijat otsa­lamp­pui­neen hymyi­le­vät.


Toisessa koh­tauk­ses­sa Laburo Lokomeri, daasanach-tari­nan­ker­to­ja, laulaa naisesta, jonka vanhemmat ovat nait­ta­neet köyhälle van­hem­mal­le miehelle. Kun nainen synnyttää esi­koi­sen­sa, hänen setänsä antaa hänelle vuohen. Yöllä nainen kuulee hyeenojen ulvontaa, ja aamulla hänen miehensä löytää vuohen luut. Hyeenat ovat syöneet vuohen.


On muis­tet­ta­va, että käsit­tee­nä luonto on euroop­pa­lai­sen kult­tuu­ri­pe­rin­teen tuottama. Latinan natura viittaa asioiden jär­jes­tyk­seen sekä uni­ver­su­min luon­tee­seen tai laatuun. Luonnon käsite nivou­tuu­kin yhteen maa­il­man­ku­van kanssa, sen miten maailma ja elämä jär­jes­ty­vät. Antropologi Philippe Descolan mukaan natu­ra­lis­ti­ses­sa luon­to­suh­tees­sa keskeistä on ihmisen ja luonnon ero, joka perustuu pää­asias­sa käsi­tyk­sel­le ihmisen eri­lai­ses­ta mielestä tai sielusta suhteessa eläimiin.


Tutki­joil­le Sibiloin kan­sal­lis­puis­to on maaginen ja kos­ket­ta­va paikka. Se sijaitsee Turkanajärven rannalla Pohjois-Keniassa. Maailman suu­rim­mal­la aavik­ko­jär­vel­lä elää vir­ta­he­po­ja, kro­ko­tii­le­ja ja käärmeitä. Koobi Foran harjanne on tunnettu rikkaasta fos­sii­li­ses­ta ja paleon­to­lo­gi­ses­ti arvok­kaas­ta maa­pe­räs­tään. Viime aikoina myös Itä-Afrikan jär­via­luei­den tulvat ovat herät­tä­neet tut­ki­joi­den kiin­nos­tus­ta. Yhtenä seli­tyk­se­nä tulville on pidetty maa­na­lais­ta geo­lo­gis­ta lii­keh­din­tää, joka vapauttaa vettä maanpinnalle.

Tutkijat keskustelevat daasanach-paimentolaisten kanssa.

Kaikkialla ihmiset eivät vält­tä­mät­tä tee syvää erottelua ihmisen ja luonnon välille eikä kaikissa kielissä ole sanaa, joka tar­koit­taa luontoa. Luontosuhteet eivät myöskään ole pysyviä vaan muuttuvat yhdessä ympä­ris­tö­jen ja yhteis­kun­tien dyna­miik­ko­jen kanssa. Luontosuhteemme onkin yksi perus­ta­van­laa­tui­sis­ta maa­il­mo­jam­me jäsen­tä­vis­tä suhteista, joka ilmentää kuinka elämme suhteessa toisiin elol­li­siin olioihin, kasveihin, eläimiin ja kiviin, ja kuinka sosi­aa­li­suu­tem­me ja yhteis­kun­tam­me jär­jes­ty­vät.


Kun tutkijat pyrkivät suo­je­le­maan katoavia lajeja, daa­sa­nac­hit suo­je­le­vat kotie­läi­miä ja karjaa petoe­läi­mil­tä. Daasanachien eläimet ovat läsnä kaikilla elämän osa-alueilla. Ihmiset saavat vuohista maitoa, lihaa ja nahkoja. Eläimillä luodaan myös ihmisten välisiä suhteita, kun vuohia annetaan myö­tä­jäis­lah­joik­si tai kulu­te­taan ritu­aa­leis­sa. Eläimet herät­tä­vät ihailua ja pelkoa. Vaikka tänä päivänä daa­sa­nac­he­ja ja karjaa on enemmän, on per­he­koh­tai­nen eläin­mää­rä vähen­ty­nyt. Daasanachit kokevat köyh­ty­neen­sä.


Paimen­to­lai­sil­le maa-ala ja mah­dol­li­suus liikkua eläin­ten­sä kanssa on elin­tär­ke­ää. Sibiloin kan­sal­lis­puis­to rajoittaa daa­sa­nac­hien ja heidän eläin­ten­sä elintilaa. Kuivina aikoina juo­ma­vet­tä on pää­asias­sa kan­sal­lis­puis­ton alueella.


Etno­bio­lo­gi ja elokuvan keskeinen henkilö Álvaro tapaa lähe­tys­a­se­mal­la isä Florianin, katolisen lähe­tys­työn­te­ki­jän. Isä Florian kertoo, että koska puisto perus­tet­tiin suo­je­le­maan isoja nisäk­käi­tä, daa­sa­nac­hit ovat päät­tä­neet tappaa nämä eläimet. Näin he saavat itselleen tärkeät eli­na­lu­eet takaisin.


Tässä on vaara, että daa­sa­nac­hit esitetään ihmisinä, jotka lähtevät ratkomaan ongelmia tap­pa­mal­la ja sotimalla. On tärkeää avata yhteis­kun­nal­lis­ta historiaa, jossa sota ja ryöstely ovat syntyneet ja jossa niitä yllä­pi­de­tään. Tulisi tuoda esille, millaisia käy­tän­tö­jä ja mah­dol­li­suuk­sia ihmisillä on neu­vo­tel­la asioista niin, ettei sotaan johtavaa konflik­tia vält­tä­mät­tä synny. Tulisi myös kuvata, miten daa­sa­nac­hit ovat olleet mukana kan­sal­lis­puis­ton perus­ta­mi­ses­sa.


Metsäs­tä­vien ihmisten maa­il­man­ku­vas­sa on usein käsitys saaliin ja saa­lis­ta­jan vas­ta­vuo­roi­ses­ta suhteesta, jossa kumpi tahansa voi joutua saaliiksi. Jos ihmisillä on käytössä aseita, esi­mer­kik­si kivää­rei­tä, vas­ta­vuo­roi­nen suhde muuttuu radikaalisti.

Dimi-rituaali: luontosuhteet törmäävät

Perinne tulee tut­ki­joi­den iholle, kehoihin ja tun­tei­siin dimi-ritu­aa­lis­sa. Se jär­jes­te­tään kuivalla kaudella, ja sen tar­koi­tuk­se­na on kun­nioit­taa miehen vanhinta tytärtä ja hänen hedel­mäl­li­syyt­tään. Kun mies on läpi­käy­nyt dimin, hänestä tulee vanhempi eli kun­nioi­tet­tu henkilö yhtei­sös­sään. Rituaali jär­jes­te­tään joka toinen vuosi.


Tutki­joil­le ritu­aa­lis­sa sil­miin­pis­tä­vät leo­par­dien nahat, joita he laskevat yhteensä 85 kap­pa­let­ta. Leopardien nahat ilmen­tä­vät miesten rohkeutta ja kykyä metsästää. Etnobiologit ottavat nahat myöhemmin puheeksi yhteys­hen­ki­lön­sä Job Nasakin kanssa ja ilmai­se­vat hänelle huolensa. Tänä päivänä jokainen nuori mies ei metsästä uutta omaa leopardin nahkaa ritu­aa­liin, koska leo­par­dien määrä on vähen­ty­nyt alueella. Nahkoja voidaan ostaa sala­met­säs­tä­jil­tä. Jossain leo­par­de­ja siis metsästetään.

Daasanach-kansan miehiä ottamassa osaa dimi-rituaaliin.

Rituaali on tut­ki­joil­le liikaa. Se ravis­te­lee heitä: ”Tämä luon­to­suh­de on menetetty. Elvytämme kult­tuu­ria, jonka ainoa asia on vahin­goit­taa luontoa.” Tutkijoiden län­si­mai­nen suo­je­lu­ee­tos törmää yhteen daa­sa­nac­hien luonnossa elämisen kanssa.


On kuitenkin muis­tet­ta­va, että ihmiset eri­tyi­ses­ti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vahin­goit­ta­vat luontoa ja elävät yli maapallon kan­to­ky­vyn rajan. Tästä huo­li­mat­ta haa­voit­tu­vas­sa asemassa olevat ihmiset kantavat suurimman osan ilmaston- ja ympä­ris­tön­muu­tok­sen vahin­gol­li­sis­ta seu­rauk­sis­ta. Heitä myös syyl­lis­te­tään ja vas­tuu­te­taan “kes­tä­mät­tö­mis­tä” käy­tän­nöis­tä. Tutkijat pai­nis­ke­le­vat myös oman ihmis­kä­si­tyk­sen­sä kanssa: eivätkö daa­sa­nac­hit eläkään har­mo­nias­sa luon­no­nym­pä­ris­tön kanssa?


Niin sanotussa jalo villi ‑ajat­te­lus­sa “luon­non­ti­las­sa” elävät ihmiset nähdään puh­taam­pi­na, viat­to­mam­pi­na ja vapaam­pi­na kuin niin sano­tuis­sa kehit­ty­neis­sä yhteis­kun­nis­sa elävät ihmiset. Samaan aikaan kun puhumme luonnosta, luo­kit­te­lem­me siis toisia ihmisiä. Esimerkiksi siir­to­maa­val­taa perus­tel­tiin sivi­li­soi­mis­mis­siol­la, jossa ihmisiä, jotka eivät siir­to­maa­val­lan näkö­kul­mas­ta olleet yhtä kehit­ty­nei­tä tai sivis­ty­nei­tä, täytyi “kehittää”.

Kenen elämää vaalitaan?

Turkanajärven alueella on valtava määrä erilaisia kehi­tys­jär­jes­tö­jä ja ‑pro­jek­te­ja. Alueen ihmiset ovat hyvin tietoisia siitä, millä tavoin kukin perhe tai koti­ta­lous saa osuutensa näiden jär­jes­tö­jen jakamista resurs­seis­ta. Jos jär­jes­tö­jen jakaman avun perus­tee­na on ali­ra­vit­tu lapsi, jokai­ses­sa perheessä on yksi ali­ra­vit­tu lapsi. Lokomeri Natodo, yhteisön vanhempi, kertoo kuvaa­jal­le, että daa­sa­nac­hit ovat tappaneet vil­lie­läi­miä, koska heillä on ollut nälkä eivätkä he ole halunneet tappaa omaa karjaansa. Metsästys on ollut myös ajan­vie­tet­tä.


On tärkeää ymmärtää ihmisten elämää laa­jem­mas­sa poliit­ti­ses­sa ja talou­del­li­ses­sa tilan­tees­sa. Kaikesta kehi­ty­sa­vus­ta huo­li­mat­ta esi­mer­kik­si Afrikassa pääomaa liikkuu enemmän pois kuin man­te­reel­le jää. Ketkä lopulta tar­vit­se­vat suojelua ja millaista? Kenen elämää vaalitaan? Millaisessa maa­il­mas­sa tar­vit­sem­me suojelua?

Kansallispuiston aseistettu vartija seisoo maastopuvussa jeepin päällä tähystämässä ympärilleen.

Isä Florianin ratkaisu on työ. Hän haastaa pai­kal­li­sia hal­li­tuk­sia ja kehi­ty­syh­teis­työ­jär­jes­tö­jä: ”On jär­jes­tö­jen ja val­tioi­den lais­kuut­ta, etteivät ne luo työtä ihmisille. On helpompaa jakaa rahaa ja avustuksia.”


Toimeen­tu­lon muotojen luominen ei ole myöskään ongel­ma­ton­ta. Esimerkiksi Madagaskarilla yksi ratkaisu on ollut eko­tu­ris­mi, joka toki tuo tuloja pai­kal­li­sil­le ihmisille, eri­tyi­ses­ti nuorille. Samalla turismi tuo näkyville maailman sosi­aa­li­sen ja talou­del­li­sen epätasa-arvon, kun pai­kal­lis­ten näkö­kul­mas­ta vauraat turistit lentävät eko­tu­ris­mi­mat­kal­leen. Myös kan­sal­lis­puis­to on raken­net­ta­va niin, että se tuottaa odotetun luon­to­ko­ke­muk­sen, josta turistit ovat valmiita maksamaan.


Isä Florianin mukaan ihmisellä on vel­vol­li­suus ja valta hallita jumalan luo­mis­työ­tä, kuitenkin jumalan silmien alla. Sibiloin kan­sal­lis­puis­toa var­tioi­vat aseis­te­tut vartijat, jotka käskevät daa­sa­nac­he­ja eläi­mi­neen pois­tu­maan kan­sal­lis­puis­ton alueelta, jonne he ovat siir­ty­neet juo­ma­ve­den vuoksi. Daasanachien mukaan gabrat, heidän lähiym­pä­ris­tös­sään elävät ihmiset, ovat rikkoneet daa­sa­nac­hien kaivon.

Daasa­nac­hien ja gabrojen välisessä kiistassa on kyse elämän perus­ta­van­laa­tui­sis­ta asioista kuten vedestä ja maasta. Konfliktissa molemmat osapuolet menet­tä­vät ystäviään, ikä­to­ve­rei­taan tai per­heen­jä­se­ni­ään. Etnobiologit alkavat pohtia, onko lopulta kyse kuitenkin ihmisten välisistä asioista.

Vuoropuhelun ja yhteistyön mahdollisuudet

Elokuvan lopussa tutkijat palaavat juh­lis­ta­maan daa­sa­nac­hien tari­nois­ta koottua kirjaa. Suunnitteluvaiheessa tutkijat visioivat: ”Kun tuomme kirjan, tilai­suu­den on oltava tai­an­omai­nen. On oltava musiikkia, tanssia… Haluamme paikalle kaikki tari­nan­ker­to­jat ja kääntäjät. Heidän täytyy tuntea, että heitä arvos­te­taan. Tämä on heidän kirjansa, heidän juhlansa.”


Kirja­juh­lan alku on kuvaava. Tapahtuman tuolit pysyvät tyhjinä. Job Nasak selittää: ”Ihmiset tulevat, kun heillä ei ole muuta tekemistä.” Antropologi Marshall Sahlins onkin kuvannut, kuinka ihmiset tapaavat suhtautua uusiin pro­jek­tei­hin tai ideoihin omien käy­tän­tö­jen­sä ja arvojensa mukaan. Yhteistyö vaatii aikaa ja luot­ta­mus­ta.


Lopulta ihmiset saapuvat. Job Nasak pohtii paikalla oleville ihmisille, olisiko aika muuttaa rituaalia: ”Se köyh­dyt­tää meitä. Ennen saimme kunniaa eläinten tap­pa­mi­ses­sa. Meidän pitäisi alkaa puhua dimin ongel­mis­ta.” Yleisöstä kuuluu kysymys: ”Haluatko kieltää meiltä juhlan?”

Tutkija ja daasanach-paimentolainen pitävät toisiaan kädestä tutustumiseen tarkoitetun piirileikin keskellä.

Vaikka kysymys jää elo­ku­vas­sa ilmaan, on arvokasta, että tutkijat kertovat perus­tel­lus­ti ja ymmär­ret­tä­väs­ti omasta näkö­kul­mas­taan ja toisaalta daa­sa­nac­hit omastaan. Näissä vuo­ro­pu­he­luis­sa ja koh­taa­mi­sis­sa osa ihmisistä selkeästi kurottaa toisiaan kohden. Laburo Lokomeri toteaakin Álvarolle: “Olet tehnyt paljon töitä. Kirja on pysyvä muisto sinun ja meidän välillä.”


Kaiken kaikkiaan elokuva herättää kysymään, kenellä on valtaa ja mah­dol­li­suuk­sia luoda eri­lais­ten elämien uudel­leen­tuot­ta­via suhteita ja raken­tei­ta. Toiset meistä ovat vahvempia maailman poliit­ti­sis­sa ja talou­del­li­sis­sa raken­teis­sa ja pää­tök­sen­teos­sa. Olisiko heillä myös hieman enemmän vastuuta?


Luomakunnan vartijat ‑elokuva esitetään Turussa museoiden yön tapah­tu­mas­sa 21.5.2022 sekä Helsingissä ja verkossa Maailma kylässä ‑fes­ti­vaa­lil­la 23. – 29.5.2022.

Kirjoittaja

Jenni Mölkänen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka on tutkimuksessaan keskittynyt laajamittaisiin ihmisiä, luontoa ja luonnonvaroja organisoiviin ympäristönsuojeluprojekteihin Koillis-Madagaskarilla. Parhaillaan hän työskentelee Koneen säätiön rahoittamassa Ilmastokriisi ja uskonnollinen muutos Saharan etelänpuolisessa Afrikassa -projektissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Miten puut kietoutuvat osaksi arkeamme tänä päivänä? Antropologi Kaisa Vainio kertoo ihmisten ja yksittäisen puiden välisiin suhteisiin kohdistuvasta tutkimuksestaan ja Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Tuomas Juva valottaa suomalaisten monipuolista metsähistoriaa.

Viime marraskuussa AAA julkaisi Amerikan alkuperäiskansoille suunnatun anteeksipyynnön. Siinä antropologian ja Amerikan alkuperäisväestöjen suhdetta kuvataan hyväksikäyttösuhteena, ja pyydetään anteeksi antropologisen tutkimuksen perinnön traumaattista ja edelleen jatkuvaa negatiivista vaikutusta näihin yhteisöihin.