Luomakunnan vartijat -elokuva keskustelee ihmisyyttä ja ympäristöä koskettavista muutoksista itäisessä Afrikassa. Tutkijoiden ja ympäristönsuojelijoiden ollessa huolissaan suurten nisäkkäiden sukupuutosta ja fossiilien suojelemisesta, paikalliset daasanach-paimentolaiset huolehtivat toimeentulostaan, sosiaalisista suhteistaan sekä maasta ja vedestä. Kohtaamisissa erilaiset luontosuhteet ravistelevat käsityksiä luonnosta mutta luovat myös vuoropuhelun mahdollisuuksia.Iiris Härmän dokumenttielokuva Luomakunnan vartijat kuvaa Helsingin yliopiston etnobiologeja, jotka tutkivat Kenian ja Etiopian alueilla sijaitsevan Turkanajärven läheisyydessä asuvien daasanach-paimentolaisten luontosuhdetta. Turkanajärveä kuvataan ihmislajin syntysijana, ihmiskunnan kehtona, joka on merkittävä myös rikkaan fossiilistonsa vuoksi. Alueen suuret nisäkkäät ja petoeläimet ovat kuitenkin joko hävinneet tai vähentyneet.
Elokuvassa tutkijat, pelastaakseen uhanalaiset eläimet, haluavat koota daasanachien eläintarinoita kirjaksi ja näin osoittaa kunnioitusta ja arvostusta daasanachien luontosuhteelle ja kulttuurille.
Tämän fokuksen lisäksi elokuvassa on laajoja yhteen kietoutuneita ympäristöllisiä ja yhteiskunnallisia teemoja kuten ilmastonmuutos, elonkirjon köyhtyminen, sota, toimeentulo, koulutus, ryhmien väliset ja sisäiset konfliktit sekä marginaalisten ihmisten asema ja mahdollisuudet. Myös juhla, huumori, ilo ja rakkaus näkyvät elokuvassa. Jokaista näistä teemoista voisi syventää omaksi keskustelukseen.
Elokuvan etnobiologit keskittyvät ihmisten luontosuhteeseen. Elokuva kuvaa, kuinka etnobiologien ja daasanachien kohtaamisessa etnobiologit alkavat kyseenalaistaa omia romanttisiakin ennakkokäsityksiään harmonisesti luonnon kanssa elävistä paimentolaisista ja uhanalaisiin lajeihin keskittyvästä suojelusta. Kohtaamiset mahdollistavat myös orastavan vuoropuhelun.
Moninaiset muuttuvat luontosuhteet
Luonto yllättää. Luonto on tuntematon. Luonto herättää kysymyksiä, ihailua, suojelunhalua ja turvallisuutta. Luonto pystyy muovaamaan moninaisia elämänmuotoja. Luonto luo siis jotain sellaista, jota ihminen ei välttämättä pysty luomaan eikä hallitsemaan.
Elokuva alkaa kahden erilaisen luontosuhteen kuvauksella. Niistä ensimmäisessä Helsingin yliopiston tutkijat soittavat yöllä Sibiloin kansallispuistossa hyeenojen, leijonien ja saaliseläinten vuorovaikutusta nauhalta, sytyttävät valot ja laskevat äänen paikalle houkuttelemat hyeenat. He saavat harvinaisen juovahyeenan videolle. Tutkijat otsalamppuineen hymyilevät.
Toisessa kohtauksessa Laburo Lokomeri, daasanach-tarinankertoja, laulaa naisesta, jonka vanhemmat ovat naittaneet köyhälle vanhemmalle miehelle. Kun nainen synnyttää esikoisensa, hänen setänsä antaa hänelle vuohen. Yöllä nainen kuulee hyeenojen ulvontaa, ja aamulla hänen miehensä löytää vuohen luut. Hyeenat ovat syöneet vuohen.
On muistettava, että käsitteenä luonto on eurooppalaisen kulttuuriperinteen tuottama. Latinan natura viittaa asioiden järjestykseen sekä universumin luonteeseen tai laatuun. Luonnon käsite nivoutuukin yhteen maailmankuvan kanssa, sen miten maailma ja elämä järjestyvät. Antropologi Philippe Descolan mukaan naturalistisessa luontosuhteessa keskeistä on ihmisen ja luonnon ero, joka perustuu pääasiassa käsitykselle ihmisen erilaisesta mielestä tai sielusta suhteessa eläimiin.
Tutkijoille Sibiloin kansallispuisto on maaginen ja koskettava paikka. Se sijaitsee Turkanajärven rannalla Pohjois-Keniassa. Maailman suurimmalla aavikkojärvellä elää virtahepoja, krokotiileja ja käärmeitä. Koobi Foran harjanne on tunnettu rikkaasta fossiilisesta ja paleontologisesti arvokkaasta maaperästään. Viime aikoina myös Itä-Afrikan järvialueiden tulvat ovat herättäneet tutkijoiden kiinnostusta. Yhtenä selityksenä tulville on pidetty maanalaista geologista liikehdintää, joka vapauttaa vettä maanpinnalle.
Kaikkialla ihmiset eivät välttämättä tee syvää erottelua ihmisen ja luonnon välille eikä kaikissa kielissä ole sanaa, joka tarkoittaa luontoa. Luontosuhteet eivät myöskään ole pysyviä vaan muuttuvat yhdessä ympäristöjen ja yhteiskuntien dynamiikkojen kanssa. Luontosuhteemme onkin yksi perustavanlaatuisista maailmojamme jäsentävistä suhteista, joka ilmentää kuinka elämme suhteessa toisiin elollisiin olioihin, kasveihin, eläimiin ja kiviin, ja kuinka sosiaalisuutemme ja yhteiskuntamme järjestyvät.
Kun tutkijat pyrkivät suojelemaan katoavia lajeja, daasanachit suojelevat kotieläimiä ja karjaa petoeläimiltä. Daasanachien eläimet ovat läsnä kaikilla elämän osa-alueilla. Ihmiset saavat vuohista maitoa, lihaa ja nahkoja. Eläimillä luodaan myös ihmisten välisiä suhteita, kun vuohia annetaan myötäjäislahjoiksi tai kulutetaan rituaaleissa. Eläimet herättävät ihailua ja pelkoa. Vaikka tänä päivänä daasanacheja ja karjaa on enemmän, on perhekohtainen eläinmäärä vähentynyt. Daasanachit kokevat köyhtyneensä.
Paimentolaisille maa-ala ja mahdollisuus liikkua eläintensä kanssa on elintärkeää. Sibiloin kansallispuisto rajoittaa daasanachien ja heidän eläintensä elintilaa. Kuivina aikoina juomavettä on pääasiassa kansallispuiston alueella.
Etnobiologi ja elokuvan keskeinen henkilö Álvaro tapaa lähetysasemalla isä Florianin, katolisen lähetystyöntekijän. Isä Florian kertoo, että koska puisto perustettiin suojelemaan isoja nisäkkäitä, daasanachit ovat päättäneet tappaa nämä eläimet. Näin he saavat itselleen tärkeät elinalueet takaisin.
Tässä on vaara, että daasanachit esitetään ihmisinä, jotka lähtevät ratkomaan ongelmia tappamalla ja sotimalla. On tärkeää avata yhteiskunnallista historiaa, jossa sota ja ryöstely ovat syntyneet ja jossa niitä ylläpidetään. Tulisi tuoda esille, millaisia käytäntöjä ja mahdollisuuksia ihmisillä on neuvotella asioista niin, ettei sotaan johtavaa konfliktia välttämättä synny. Tulisi myös kuvata, miten daasanachit ovat olleet mukana kansallispuiston perustamisessa.
Metsästävien ihmisten maailmankuvassa on usein käsitys saaliin ja saalistajan vastavuoroisesta suhteesta, jossa kumpi tahansa voi joutua saaliiksi. Jos ihmisillä on käytössä aseita, esimerkiksi kivääreitä, vastavuoroinen suhde muuttuu radikaalisti.
Dimi-rituaali: luontosuhteet törmäävät
Perinne tulee tutkijoiden iholle, kehoihin ja tunteisiin dimi-rituaalissa. Se järjestetään kuivalla kaudella, ja sen tarkoituksena on kunnioittaa miehen vanhinta tytärtä ja hänen hedelmällisyyttään. Kun mies on läpikäynyt dimin, hänestä tulee vanhempi eli kunnioitettu henkilö yhteisössään. Rituaali järjestetään joka toinen vuosi.
Tutkijoille rituaalissa silmiinpistävät leopardien nahat, joita he laskevat yhteensä 85 kappaletta. Leopardien nahat ilmentävät miesten rohkeutta ja kykyä metsästää. Etnobiologit ottavat nahat myöhemmin puheeksi yhteyshenkilönsä Job Nasakin kanssa ja ilmaisevat hänelle huolensa. Tänä päivänä jokainen nuori mies ei metsästä uutta omaa leopardin nahkaa rituaaliin, koska leopardien määrä on vähentynyt alueella. Nahkoja voidaan ostaa salametsästäjiltä. Jossain leopardeja siis metsästetään.
Rituaali on tutkijoille liikaa. Se ravistelee heitä: ”Tämä luontosuhde on menetetty. Elvytämme kulttuuria, jonka ainoa asia on vahingoittaa luontoa.” Tutkijoiden länsimainen suojelueetos törmää yhteen daasanachien luonnossa elämisen kanssa.
On kuitenkin muistettava, että ihmiset erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vahingoittavat luontoa ja elävät yli maapallon kantokyvyn rajan. Tästä huolimatta haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset kantavat suurimman osan ilmaston- ja ympäristönmuutoksen vahingollisista seurauksista. Heitä myös syyllistetään ja vastuutetaan “kestämättömistä” käytännöistä. Tutkijat painiskelevat myös oman ihmiskäsityksensä kanssa: eivätkö daasanachit eläkään harmoniassa luonnonympäristön kanssa?
Niin sanotussa jalo villi -ajattelussa “luonnontilassa” elävät ihmiset nähdään puhtaampina, viattomampina ja vapaampina kuin niin sanotuissa kehittyneissä yhteiskunnissa elävät ihmiset. Samaan aikaan kun puhumme luonnosta, luokittelemme siis toisia ihmisiä. Esimerkiksi siirtomaavaltaa perusteltiin sivilisoimismissiolla, jossa ihmisiä, jotka eivät siirtomaavallan näkökulmasta olleet yhtä kehittyneitä tai sivistyneitä, täytyi “kehittää”.
Kenen elämää vaalitaan?
Turkanajärven alueella on valtava määrä erilaisia kehitysjärjestöjä ja -projekteja. Alueen ihmiset ovat hyvin tietoisia siitä, millä tavoin kukin perhe tai kotitalous saa osuutensa näiden järjestöjen jakamista resursseista. Jos järjestöjen jakaman avun perusteena on aliravittu lapsi, jokaisessa perheessä on yksi aliravittu lapsi. Lokomeri Natodo, yhteisön vanhempi, kertoo kuvaajalle, että daasanachit ovat tappaneet villieläimiä, koska heillä on ollut nälkä eivätkä he ole halunneet tappaa omaa karjaansa. Metsästys on ollut myös ajanvietettä.
On tärkeää ymmärtää ihmisten elämää laajemmassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa. Kaikesta kehitysavusta huolimatta esimerkiksi Afrikassa pääomaa liikkuu enemmän pois kuin mantereelle jää. Ketkä lopulta tarvitsevat suojelua ja millaista? Kenen elämää vaalitaan? Millaisessa maailmassa tarvitsemme suojelua?
Isä Florianin ratkaisu on työ. Hän haastaa paikallisia hallituksia ja kehitysyhteistyöjärjestöjä: ”On järjestöjen ja valtioiden laiskuutta, etteivät ne luo työtä ihmisille. On helpompaa jakaa rahaa ja avustuksia.”
Toimeentulon muotojen luominen ei ole myöskään ongelmatonta. Esimerkiksi Madagaskarilla yksi ratkaisu on ollut ekoturismi, joka toki tuo tuloja paikallisille ihmisille, erityisesti nuorille. Samalla turismi tuo näkyville maailman sosiaalisen ja taloudellisen epätasa-arvon, kun paikallisten näkökulmasta vauraat turistit lentävät ekoturismimatkalleen. Myös kansallispuisto on rakennettava niin, että se tuottaa odotetun luontokokemuksen, josta turistit ovat valmiita maksamaan.
Isä Florianin mukaan ihmisellä on velvollisuus ja valta hallita jumalan luomistyötä, kuitenkin jumalan silmien alla. Sibiloin kansallispuistoa vartioivat aseistetut vartijat, jotka käskevät daasanacheja eläimineen poistumaan kansallispuiston alueelta, jonne he ovat siirtyneet juomaveden vuoksi. Daasanachien mukaan gabrat, heidän lähiympäristössään elävät ihmiset, ovat rikkoneet daasanachien kaivon.Daasanachien ja gabrojen välisessä kiistassa on kyse elämän perustavanlaatuisista asioista kuten vedestä ja maasta. Konfliktissa molemmat osapuolet menettävät ystäviään, ikätovereitaan tai perheenjäseniään. Etnobiologit alkavat pohtia, onko lopulta kyse kuitenkin ihmisten välisistä asioista.
Vuoropuhelun ja yhteistyön mahdollisuudet
Elokuvan lopussa tutkijat palaavat juhlistamaan daasanachien tarinoista koottua kirjaa. Suunnitteluvaiheessa tutkijat visioivat: ”Kun tuomme kirjan, tilaisuuden on oltava taianomainen. On oltava musiikkia, tanssia… Haluamme paikalle kaikki tarinankertojat ja kääntäjät. Heidän täytyy tuntea, että heitä arvostetaan. Tämä on heidän kirjansa, heidän juhlansa.”
Kirjajuhlan alku on kuvaava. Tapahtuman tuolit pysyvät tyhjinä. Job Nasak selittää: ”Ihmiset tulevat, kun heillä ei ole muuta tekemistä.” Antropologi Marshall Sahlins onkin kuvannut, kuinka ihmiset tapaavat suhtautua uusiin projekteihin tai ideoihin omien käytäntöjensä ja arvojensa mukaan. Yhteistyö vaatii aikaa ja luottamusta.
Lopulta ihmiset saapuvat. Job Nasak pohtii paikalla oleville ihmisille, olisiko aika muuttaa rituaalia: ”Se köyhdyttää meitä. Ennen saimme kunniaa eläinten tappamisessa. Meidän pitäisi alkaa puhua dimin ongelmista.” Yleisöstä kuuluu kysymys: ”Haluatko kieltää meiltä juhlan?”
Vaikka kysymys jää elokuvassa ilmaan, on arvokasta, että tutkijat kertovat perustellusti ja ymmärrettävästi omasta näkökulmastaan ja toisaalta daasanachit omastaan. Näissä vuoropuheluissa ja kohtaamisissa osa ihmisistä selkeästi kurottaa toisiaan kohden. Laburo Lokomeri toteaakin Álvarolle: “Olet tehnyt paljon töitä. Kirja on pysyvä muisto sinun ja meidän välillä.”
Kaiken kaikkiaan elokuva herättää kysymään, kenellä on valtaa ja mahdollisuuksia luoda erilaisten elämien uudelleentuottavia suhteita ja rakenteita. Toiset meistä ovat vahvempia maailman poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa ja päätöksenteossa. Olisiko heillä myös hieman enemmän vastuuta?
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Guerilla Films
- Artikkelikuva: Guerilla Films
