Mietin kerran, mitä tekisin, jos minulla olisi puoli vuotta elinaikaa. Päädyin siihen, että kirjoittaisin keskeneräiset tutkimusartikkelini valmiiksi. Kyseessä on siis jonkinlainen vinoutunut riippuvuus, tai kauniimmin sanottuna kutsumus. Olen onnekas, kun olen löytänyt jotain näin innostavaa ja mielekästä tekemistä. Silloin, kun minulla on myös materiaaliset mahdollisuudet tehdä sitä, tunnen olevani etuoikeutettu. Toimeentulon kannalta tutkijanura on kuitenkin epävarma: rahoituskaudet ovat lyhyitä ja työttömyysjaksot todennäköisiä.
Työn ja toimeentulon epävarmuus on hirvittävän stressaavaa. Tämä stressi ei ole ongelma ainoastaan minun tai muiden yksilöiden kannalta: inhimillisen kärsimyksen lisäksi rahoituksen hakemiseen ja hakemusten arviointiin kuluva aika on resurssien tuhlausta. Työn epävarmuus nakertaa myös tiedettä monin tavoin. Ahdistuneen tutkijan on vaikea keskittyä olennaiseen ja työn katkonaisuus hankaloittaa pitkäjänteistä yhteistyötä ja syvällistä paneutumista tutkittavaan aiheeseen.
Olen monella mittarilla hyvä työssäni, mutta siitä huolimatta työni jatkuvuudesta ei ole takeita, mikä tuntuu epäreilulta. Lisäksi tuntuu siltä, että keinoni vaikuttaa työni jatkuvuuteen ovat rajalliset: tutkijoita on monin verroin enemmän kuin rahoitusta ja yliopiston ja tutkimuksen asema yhteiskunnassa on häilyvä.
Koska kyseessä on minun kolumnini, kerron ensin, miksi minua harmittaa, ja pohdin sitten myös laajempaa kuviota.
Väittelin tohtoriksi Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineesta syksyllä 2011. Väitöskirjani arvosana oli eximia, eli toisiksi korkein, samoin kuin graduni. Olen tehokas, minulla on useita julkaisuja arvostetuissa kansainvälisissä lehdissä ja sain dosentuurin keväällä 2021. Väitöksen jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikea saada rahoitusta: olen saanut yhden vuoden apurahan ja kaksivuotisen post doc -paikan tutkimusprojektissa Tanskassa. Hakemuksia olen tehnyt kymmeniä, yksin ja muiden kanssa. Olen myös toiminut toisten tekstien vertaisarvioijana sekä arvioinut opinnäytetöitä ja rahoitushakemuksia.
Silloin kun minulla ei ole ollut rahoitusta kokoaikaiseen tutkimukseen, olen elättänyt itseni osa-aikaisena tuntiopettajana yliopistossa ja avoimessa yliopistossa sekä muilla akateemisilla silpputöillä. Samalla olen tehnyt tutkimusta siinä sivussa.
Pointtini on, että en ole tehnyt mitään väärää enkä ole surkea tutkija, joka ei siksi saa rahoitusta. Enkä minä ole ainoa. Monet tuntemani tutkijat ovat huolissaan, turhautuneita ja pohtivat muita uravaihtoehtoja.
Rahoituksen hakemisen raskas prosessi
Rahoituksen hakeminen on tolkuttoman raskasta siitä saataviin tuloksiin nähden. Ilmeisen hyvässä tarkoituksessa hakeminen on tehty hyvin monimutkaiseksi: hakemuksen eri osiot on eritelty tarkkaan ja hakemuksia myös uudistetaan aika ajoin. Oppaita ja ohjeita hakemiseen on paljon ja yliopistot palkkaavat hakemusasiantuntijoita neuvomaan tutkijoita – mikä taas itsessään voi olla este niille, joiden rahoitus on katkolla eikä heillä siten ole pääsyä yliopiston asiantuntijoiden pakeille. Hakemusten monimutkaistaminen ei kuitenkaan takaa sitä, että parhaat valitaan, vaan lisää työtä ja byrokratiaa.
Lisäksi hakemusten arvioijat saattavat edustaa aivan eri tieteenalaa. Silloin ei riitä, että rahoitusta hakeva tutkija osaa oman alansa käytännöt, vaan tieto on osattava paketoida niin, että hyvinkin erilaista näkökulmaa edustava lukija ymmärtää sen. Arvioitsija valikoituu satunnaisesti ja on ylityöllistetty, eikä siksi ehdi paneutua hakemuksiin kovin syvällisesti. On mahdotonta tietää, mihin juuri hän on perehtynyt, mitä hän painottaa ja mitä hakijan pitäisi painottaa tiukkoihin merkkirajoihin sidotussa hakemuksessaan.
Laadullisen tutkimuksen arviointi ei koskaan ole täysin objektiivista, koska siihen vaikuttaa arvioitsijan oma näkökulma. Jos oletetaan, että hakemus on muodollisesti oikein ja järkevästi esitetty, on vielä arvioitava metodologiaa, aineiston käsittelyä ja sitä, mitä merkitystä tällaisella tutkimuksella on yhteiskunnallisesti. On tyypillistä, että jokseenkin sama hakemus saa yhdetä arvioitsijalta hyvät ja toiselta huonot pisteet. Yksi kehuu innovatiivista teoriaa ja jännittävää aihetta, toisen mielestä kyseessä on turhaa näpertelyä marginaalisen asian parissa.
Olen saanut hakemuksiini myös yksinkertaisesti outoja kommentteja. Kun kerroin, että aion tehdä itse stand-upia osana tutkimusmenetelmää, tuomittiin tämä arviossa epärealistiseksi ja hakemuksen heikoimmaksi kohdaksi. Tuosta hakemuksesta on nyt joitakin vuosia ja olen tehnyt yli 260 keikkaa – tutkimuksen kannalta vähempikin olisi riittänyt, mutta tämäkin laji vei mennessään.
Toisessa arviossa luki, että tutkimus, joka perustuu ideologialle, on selvästikin ongelmallista. Ihmettelin mistä on kyse, kunnes tajusin, että kyse oli hakemuksessa mainitusta – ja määritellystä – semioottisen ideologian käsitteestä. Tarkoitukseni oli siis tutkia kulttuurisia näkemyksiä ja ideologioita liittyen siihen, millainen ilmaisu sopii mihinkin, ei edistää tutkimuksen kautta mitään tiettyä ideologiaa.
Minun puolestani systeemi voisi aivan hyvin toimia jonkinlaisella arvontaperiaatteella. Vaikka niin, että olisi kategoriat tohtorikoulutettaville, väitelleille ja pidempään työtään tehneille sekä eri tieteenaloille. Sitten vain laitettaisiin nimet hattuun. Tämä säästäisi hakemuksen tekoon ja arviointiin kuluvaa työtä ja poistaisi häpeän tunteet – ja tuskin edes vaikuttaisi tehtävän tutkimuksen laatuun. Ihminen oppii sitä mitä tekee ja mittaaminen tuottaa sitä mitä mitataan – olisi parempi keskittyä tekemään tutkimusta ja arvioimaan sitä eikä hakemuksia.
Pitääkö tutkimuksen olla hyödyllistä?
Hakemuksissa ja julkisessa keskustelussa painotetaan usein tutkimuksen hyödyllisyyttä. Kysytään, miten tutkimus voi auttaa ratkaisemaan uhkaavia ongelmia ja torjumaan kriisejä. Joidenkin mielestä on epäeettistä tehdäkään muuta kuin höydyllistä tutkimusta.
Minä tutkin merkitystä. Olen keskittynyt koomisen performanssin semiotiikkaan. Se tarkoittaa sitä, että olen miettinyt miten ja miksi ihmisiä eri konteksteissa nauratetaan. Huumori kiinnostaa minua, koska se on monimutkainen ja ristiriitainen kohde, joka kertoo paljon kommunikaatiosta, tulkinnasta ja maailman hahmottamisesta. Mielestäni huumoria pitää myös tutkia niin, ettei sen ristiriitaisuutta pyritä selittämään pois tai yksinkertaistamaan liikaa. Tein väitöskirjani rituaaliklovneista ja totesin, että meksikolaisen alkuperäiskansan chapayeka-klovneilla on ainutlaatuinen osa rituaalin ja kulttuurin jatkuvuuden takaajina siinä, kuinka ne tuovat mukaan koko ajan jotain uutta ja yllättävää. Väitöksen jälkeen aloin tutkia stand-up -komiikkaa ja pohtia sitä, kuinka yksilökeskeisessä kontekstissa koomikko (ja hänen kauttaan yleisö) rakentaa subjektiviteettiaan ja tarkastelee moraalia ja merkitystä eri näkökulmien kautta. Olen pohtinut myös esitysten tulkinnallisia kehyksiä, komiikan poliittista vaikutusta ja sen suhdetta totuuteen.
Silloinkin kun kirjoitan pieruhuumorista, aiheeni ovat enemmän ihmisyyden perimmäistä olemusta kuin käytännön ratkaisuja tavoittelevia. Jossain määrin tällaisen tutkimuksen ylläpitäminen on arvokysymys – onko tämä asia, jota haluamme sen itsensä takia, koska sillä on teoreettisesti jotain annettavaa tutkimukselle tai koska se tuottaa iloa tai nautintoa? Minä arvostan näitä asioita, koska minä pidän niistä. Pidän myös taiteesta ja kauniiden asioiden katsomisesta, riippumatta siitä, onko niistä varsinaisesti mitään hyötyä. (Ihmisen toiminnan ymmärtämisestä ja koetusta hyvinvoinnista on toki varmasti välillistä hyötyä, mutta ei mennä nyt siihen.)Toisekseen hyödyn vaatiminen tutkimukselta on suppea ja lyhytnäköinen strategia. En mitenkään vastusta sitä, että tutkimuksen avulla pyritään ratkomaan ongelmia. Samalla on kuitenkin lyhytnäköistä olettaa, että kapea keskittyminen tämän hetken kriiseihin on toimivin ratkaisu. Maailma yllättää, se on tullut selväksi parin viime vuoden aikana. Uuden kriisin koittaessa saatetaan tarvita jotain muuta, ja tällaista joustavuutta saadaan ainoastaan siten, että perustutkimus on riittävän laajaa. Lisäksi – ainakin antropologian kaltaisella alalla – tärkeät asiat löytyvät usein vasta tutkimuksen myötä, niitä ei voi kuvitella etukäteen. Kenttätyön pitäisi olla uusi orientaatio maailmaan, ei mekaanista aineistonkeruuta, joka kuvastaa ennalta luotuja oletuksia.
Monimutkaisia kokonaisuuksia on lähestyttävä avoimin mielin ja varsinainen edistys vaatii sitä, että löydämme kysymyksiä, joita kukaan ei ole tajunnut vielä kysyä.
Vaikka hakemusten tekeminen onkin eri asia kuin tutkimus, rahoittajien vaatimuksiin vastaaminen muokkaa sitä, millaista tutkimusta tehdään ja mitä arvostetaan. Hyödyn ja innovatiivisuuden vaatimukset rahoituksessa ja irrallisiin ongelmiin tarttuva tutkimus saattaa osaltaan vauhdittaa tieteenalan pirstaloitumista. Toki tutkimuksen määrän kasvaessa syntyy alalajeja, mutta ilman siteitä aiempaan tutkimukseen nämä näivettyvät.
Usein tuntuu, että uudemmat tutkimukset irrottautuvat vanhasta joko faktisesti tai väittäen tekevänsä jotain uutta silloinkin, kun tämä ei pidä paikkaansa. Osittain kyseessä on myös halu irrottautua vanhentuneeksi koetuista näkökulmista. Samalla kuitenkin menetetään jatkuvuuden vahvuus ja uudet suuntaukset liukuvat kauemmas myös toisistaan. Eikä vanhan tunteminen tarkoita sitä, etteikö voisi myös uusiutua, päinvastoin. Antropologi Peter Metcalfin purevaa kommenttia mukaillen, ei kannata keksiä pyörää uudelleen ja vielä vähemmän puhjennutta rengasta. Luovuutta, muutosta ja jatkuvuutta tutkiessani olen oppinut, että innovaatiota ei tuoteta niin, että päätetään tehdä jotain “aivan uutta”, pikemminkin päinvastoin.
Uusliberaalit unelmat
On aivan tavallista kuulla, kuinka kollegat harkitsevat muita töitä. Minäkin olen tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen lisäksi tehnyt paljon muuta. Olen ollut projektitutkijana museolla, pitänyt kirjoitustyöpajaa, litteroinut ja oikolukenut englanninkielisiä tutkimustekstejä. Nuorempana olen tehnyt myös tallitöitä, mutta näin keski-ikäisenä ajatuskin kahdenkymmenen karsinan siivoamisesta ja kottikärryjen työntämisestä lautaa pitkin jäiselle lantakasalle kolottaa polvissa. Olen miettinyt myös uudelleenkouluttautumista. Silti kaikessa epävarmuudessaan ja koronan osoittamassa haavoittuvuudessaankin tutkimuksen kautta aloitettu stand-up näyttäytyy tässä kuviossa hyvinkin varteenotettavana vaihtoehtona.
Epävarmuuden aiheuttama stressi ja tunne siitä, että olen yhteiskunnan näkökulmasta väärässä tilassa ovat omasta näkökulmastani pahempia kuin rahan vähäisyys. Olisin mieluummin pienen perustulon varassa oleva tutkija kuin erilaisten työllistämistoimenpiteiden kiusaama työtön.
Kävin juuri katsomassa Kansallisteatterissa erinomaisen Dosentit-näytelmän. Se vastasi omia kokemuksiani Helsingin yliopistossa ja käsitteli monia samoja teemoja kuin minäkin tässä, painottaen tosin tutkijoiden ja tutkimuksen autonomian kaventumista liiketalouden ehdoilla johdetussa yliopistossa. Tästä näkökulmasta tutkijoiden oikeus määritellä tutkimuksen kohteet ja tuoda esiin epäimartelevatkin tulokset uhkaavat yliopiston brändiä, eivätkä tutkijat ja yliopiston johto jaa yhteistä näkemystä yliopiston perimmäisestä tehtävästä.
Laajemmalle järjestelmälle onkin vaikeampaa keksiä realistisia vaihtoehtoja, kun ongelmien taustalla on länsimainen negatiivinen ihmiskuva ja koko kapitalistinen systeemi. Dosentit oli itselleni lohdullinen ja riemastuttava kokemus, mutta samalla se muistutti siitä, että ongelma ei ole siinä, etteikö tutkimuksen tekemistä hankaloittavista asioista puhuttaisi – niitä tutkitaan, niistä kirjoitetaan, ne on nostettu lavalle maamme kansallisteatterissa. Asioiden parantaminen vaatisi kuitenkin kokonaisvaltaista muutosta, kasvun ja tehokkuuden arvojen korvaamisesta jollain muulla. Juuri nyt en osaa kuvitella sellaista utopiaa.
Yksi parannus voisi olla anonyymi rahoitushaku, etenkin säätiöihin päin. Nyt esimerkiksi hakijan ikä vaikuttaa valtavasti. Tokihan näin pienessä maassa hakijan voisi arvata, mutta pakottaisi se ainakin lukemaan hakemuksen pelkkää otsikkoa ja hakijan nimeä ja sotua pidemmälle.