Tutkija ja kutsumuksen kirous

Mietin kerran, mitä tekisin, jos minulla olisi puoli vuotta elinaikaa. Päädyin siihen, että kir­joit­tai­sin kes­ke­ne­räi­set tut­ki­musar­tik­ke­li­ni valmiiksi. Kyseessä on siis jon­kin­lai­nen vinou­tu­nut riip­pu­vuus, tai kau­niim­min sanottuna kutsumus. Olen onnekas, kun olen löytänyt jotain näin innos­ta­vaa ja mie­le­käs­tä tekemistä. Silloin, kun minulla on myös mate­ri­aa­li­set mah­dol­li­suu­det tehdä sitä, tunnen olevani etuoi­keu­tet­tu. Toimeentulon kannalta tut­ki­ja­nu­ra on kuitenkin epävarma: rahoi­tus­kau­det ovat lyhyitä ja työt­tö­myys­jak­sot todennäköisiä.

Työn ja toi­meen­tu­lon epä­var­muus on hir­vit­tä­vän stres­saa­vaa. Tämä stressi ei ole ongelma ainoas­taan minun tai muiden yksi­löi­den kannalta: inhi­mil­li­sen kär­si­myk­sen lisäksi rahoi­tuk­sen hake­mi­seen ja hake­mus­ten arvioin­tiin kuluva aika on resurs­sien tuhlausta. Työn epä­var­muus nakertaa myös tiedettä monin tavoin. Ahdistuneen tutkijan on vaikea keskittyä olen­nai­seen ja työn kat­ko­nai­suus han­ka­loit­taa pit­kä­jän­teis­tä yhteis­työ­tä ja syväl­lis­tä paneu­tu­mis­ta tut­kit­ta­vaan aiheeseen.

Olen monella mit­ta­ril­la hyvä työssäni, mutta siitä huo­li­mat­ta työni jat­ku­vuu­des­ta ei ole takeita, mikä tuntuu epä­rei­lul­ta. Lisäksi tuntuu siltä, että keinoni vaikuttaa työni jat­ku­vuu­teen ovat rajal­li­set: tut­ki­joi­ta on monin verroin enemmän kuin rahoi­tus­ta ja yli­opis­ton ja tut­ki­muk­sen asema yhteis­kun­nas­sa on häilyvä. 

Koska kyseessä on minun kolumnini, kerron ensin, miksi minua harmittaa, ja pohdin sitten myös laajempaa kuviota.

Väittelin toh­to­rik­si Helsingin yli­opis­ton sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian oppiai­nees­ta syksyllä 2011. Väitöskirjani arvosana oli eximia, eli toisiksi korkein, samoin kuin graduni. Olen tehokas, minulla on useita jul­kai­su­ja arvos­te­tuis­sa kan­sain­vä­li­sis­sä lehdissä ja sain dosen­tuu­rin keväällä 2021. Väitöksen jälkeen minun on kuitenkin ollut vaikea saada rahoi­tus­ta: olen saanut yhden vuoden apurahan ja kak­si­vuo­ti­sen post doc ‑paikan tut­ki­mus­pro­jek­tis­sa Tanskassa. Hakemuksia olen tehnyt kymmeniä, yksin ja muiden kanssa. Olen myös toiminut toisten tekstien ver­tai­sar­vioi­ja­na sekä arvioinut opin­näy­te­töi­tä ja rahoitushakemuksia.

Silloin kun minulla ei ole ollut rahoi­tus­ta kokoai­kai­seen tut­ki­muk­seen, olen elättänyt itseni osa-aikaisena tun­tio­pet­ta­ja­na yli­opis­tos­sa ja avoimessa yli­opis­tos­sa sekä muilla aka­tee­mi­sil­la silp­pu­töil­lä. Samalla olen tehnyt tut­ki­mus­ta siinä sivussa.

Pointtini on, että en ole tehnyt mitään väärää enkä ole surkea tutkija, joka ei siksi saa rahoi­tus­ta. Enkä minä ole ainoa. Monet tuntemani tutkijat ovat huo­lis­saan, tur­hau­tu­nei­ta ja pohtivat muita uravaihtoehtoja. 

Rahoituksen hakemisen raskas prosessi

Rahoituksen hakeminen on tol­kut­to­man raskasta siitä saataviin tuloksiin nähden. Ilmeisen hyvässä tar­koi­tuk­ses­sa hakeminen on tehty hyvin moni­mut­kai­sek­si: hake­muk­sen eri osiot on eritelty tarkkaan ja hake­muk­sia myös uudis­te­taan aika ajoin. Oppaita ja ohjeita hake­mi­seen on paljon ja yli­opis­tot palk­kaa­vat hake­mus­asian­tun­ti­joi­ta neuvomaan tut­ki­joi­ta – mikä taas itsessään voi olla este niille, joiden rahoitus on katkolla eikä heillä siten ole pääsyä yli­opis­ton asian­tun­ti­joi­den pakeille. Hakemusten moni­mut­kais­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan takaa sitä, että parhaat valitaan, vaan lisää työtä ja byrokratiaa.

Lisäksi hake­mus­ten arvioijat saattavat edustaa aivan eri tie­tee­na­laa. Silloin ei riitä, että rahoi­tus­ta hakeva tutkija osaa oman alansa käytännöt, vaan tieto on osattava paketoida niin, että hyvinkin erilaista näkö­kul­maa edustava lukija ymmärtää sen. Arvioitsija vali­koi­tuu satun­nai­ses­ti ja on yli­työl­lis­tet­ty, eikä siksi ehdi paneutua hake­muk­siin kovin syväl­li­ses­ti. On mah­do­ton­ta tietää, mihin juuri hän on pereh­ty­nyt, mitä hän painottaa ja mitä hakijan pitäisi painottaa tiuk­koi­hin merk­ki­ra­joi­hin sidotussa hakemuksessaan.

Laadullisen tut­ki­muk­sen arviointi ei koskaan ole täysin objek­tii­vis­ta, koska siihen vaikuttaa arvioit­si­jan oma näkökulma. Jos oletetaan, että hakemus on muo­dol­li­ses­ti oikein ja jär­ke­väs­ti esitetty, on vielä arvioi­ta­va meto­do­lo­gi­aa, aineiston käsit­te­lyä ja sitä, mitä mer­ki­tys­tä täl­lai­sel­la tut­ki­muk­sel­la on yhteis­kun­nal­li­ses­ti. On tyy­pil­lis­tä, että jok­seen­kin sama hakemus saa yhdetä arvioit­si­jal­ta hyvät ja toiselta huonot pisteet. Yksi kehuu inno­va­tii­vis­ta teoriaa ja jän­nit­tä­vää aihetta, toisen mielestä kyseessä on turhaa näper­te­lyä mar­gi­naa­li­sen asian parissa.

Olen saanut hake­muk­sii­ni myös yksin­ker­tai­ses­ti outoja kom­ment­te­ja. Kun kerroin, että aion tehdä itse stand-upia osana tut­ki­mus­me­ne­tel­mää, tuo­mit­tiin tämä arviossa epä­rea­lis­ti­sek­si ja hake­muk­sen hei­koim­mak­si kohdaksi. Tuosta hake­muk­ses­ta on nyt joitakin vuosia ja olen tehnyt yli 260 keikkaa – tut­ki­muk­sen kannalta vähem­pi­kin olisi riittänyt, mutta tämäkin laji vei mennessään. 

Toisessa arviossa luki, että tutkimus, joka perustuu ideo­lo­gial­le, on sel­väs­ti­kin ongel­mal­lis­ta. Ihmettelin mistä on kyse, kunnes tajusin, että kyse oli hake­muk­ses­sa mai­ni­tus­ta – ja mää­ri­tel­lys­tä – semioot­ti­sen ideo­lo­gian käsit­tees­tä. Tarkoitukseni oli siis tutkia kult­tuu­ri­sia näke­myk­siä ja ideo­lo­gioi­ta liittyen siihen, millainen ilmaisu sopii mihinkin, ei edistää tut­ki­muk­sen kautta mitään tiettyä ideologiaa. 

Minun puo­les­ta­ni systeemi voisi aivan hyvin toimia jon­kin­lai­sel­la arvon­ta­pe­ri­aat­teel­la. Vaikka niin, että olisi kate­go­riat toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­vil­le, väi­tel­leil­le ja pidempään työtään tehneille sekä eri tie­tee­na­loil­le. Sitten vain lai­tet­tai­siin nimet hattuun. Tämä säästäisi hake­muk­sen tekoon ja arvioin­tiin kuluvaa työtä ja poistaisi häpeän tunteet – ja tuskin edes vai­kut­tai­si tehtävän tut­ki­muk­sen laatuun. Ihminen oppii sitä mitä tekee ja mit­taa­mi­nen tuottaa sitä mitä mitataan – olisi parempi keskittyä tekemään tut­ki­mus­ta ja arvioi­maan sitä eikä hakemuksia.

Pitääkö tutkimuksen olla hyödyllistä?

Hakemuksissa ja jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa pai­no­te­taan usein tut­ki­muk­sen hyö­dyl­li­syyt­tä. Kysytään, miten tutkimus voi auttaa rat­kai­se­maan uhkaavia ongelmia ja torjumaan kriisejä. Joidenkin mielestä on epäeet­tis­tä tehdäkään muuta kuin höy­dyl­lis­tä tutkimusta. 

Minä tutkin mer­ki­tys­tä. Olen kes­kit­ty­nyt koomisen per­for­mans­sin semio­tiik­kaan. Se tar­koit­taa sitä, että olen miettinyt miten ja miksi ihmisiä eri kon­teks­teis­sa nau­ra­te­taan. Huumori kiin­nos­taa minua, koska se on moni­mut­kai­nen ja ris­ti­rii­tai­nen kohde, joka kertoo paljon kom­mu­ni­kaa­tios­ta, tul­kin­nas­ta ja maailman hah­mot­ta­mi­ses­ta. Mielestäni huumoria pitää myös tutkia niin, ettei sen ris­ti­rii­tai­suut­ta pyritä selit­tä­mään pois tai yksin­ker­tais­ta­maan liikaa. 

Tein väi­tös­kir­ja­ni ritu­aa­liklov­neis­ta ja totesin, että mek­si­ko­lai­sen alku­pe­räis­kan­san chapayeka-klov­neil­la on ainut­laa­tui­nen osa rituaalin ja kult­tuu­rin jat­ku­vuu­den takaajina siinä, kuinka ne tuovat mukaan koko ajan jotain uutta ja yllät­tä­vää. Väitöksen jälkeen aloin tutkia stand-up ‑komiikkaa ja pohtia sitä, kuinka yksi­lö­kes­kei­ses­sä kon­teks­tis­sa koomikko (ja hänen kauttaan yleisö) rakentaa sub­jek­ti­vi­teet­ti­aan ja tar­kas­te­lee moraalia ja mer­ki­tys­tä eri näkö­kul­mien kautta. Olen pohtinut myös esitysten tul­kin­nal­li­sia kehyksiä, komiikan poliit­tis­ta vai­ku­tus­ta ja sen suhdetta totuuteen.

Silloinkin kun kirjoitan pie­ru­huu­mo­ris­ta, aiheeni ovat enemmän ihmi­syy­den perim­mäis­tä olemusta kuin käytännön rat­kai­su­ja tavoit­te­le­via. Jossain määrin tällaisen tut­ki­muk­sen yllä­pi­tä­mi­nen on arvo­ky­sy­mys – onko tämä asia, jota haluamme sen itsensä takia, koska sillä on teo­reet­ti­ses­ti jotain annet­ta­vaa tut­ki­muk­sel­le tai koska se tuottaa iloa tai nautintoa? Minä arvostan näitä asioita, koska minä pidän niistä. Pidän myös taiteesta ja kauniiden asioiden kat­so­mi­ses­ta, riip­pu­mat­ta siitä, onko niistä var­si­nai­ses­ti mitään hyötyä. (Ihmisen toiminnan ymmär­tä­mi­ses­tä ja koetusta hyvin­voin­nis­ta on toki varmasti välil­lis­tä hyötyä, mutta ei mennä nyt siihen.)

Toisekseen hyödyn vaa­ti­mi­nen tut­ki­muk­sel­ta on suppea ja lyhyt­nä­köi­nen strategia. En mitenkään vastusta sitä, että tut­ki­muk­sen avulla pyritään ratkomaan ongelmia. Samalla on kuitenkin lyhyt­nä­köis­tä olettaa, että kapea kes­kit­ty­mi­nen tämän hetken krii­sei­hin on toimivin ratkaisu. Maailma yllättää, se on tullut selväksi parin viime vuoden aikana. Uuden kriisin koit­taes­sa saatetaan tarvita jotain muuta, ja tällaista jous­ta­vuut­ta saadaan ainoas­taan siten, että perus­tut­ki­mus on riittävän laajaa. Lisäksi – ainakin ant­ro­po­lo­gian kal­tai­sel­la alalla – tärkeät asiat löytyvät usein vasta tut­ki­muk­sen myötä, niitä ei voi kuvitella etukäteen. Kenttätyön pitäisi olla uusi orien­taa­tio maailmaan, ei mekaa­nis­ta aineis­ton­ke­ruu­ta, joka kuvastaa ennalta luotuja oletuksia. 

Monimutkaisia koko­nai­suuk­sia on lähes­tyt­tä­vä avoimin mielin ja var­si­nai­nen edistys vaatii sitä, että löydämme kysy­myk­siä, joita kukaan ei ole tajunnut vielä kysyä. 

Vaikka hake­mus­ten tekeminen onkin eri asia kuin tutkimus, rahoit­ta­jien vaa­ti­muk­siin vas­taa­mi­nen muokkaa sitä, millaista tut­ki­mus­ta tehdään ja mitä arvos­te­taan. Hyödyn ja inno­va­tii­vi­suu­den vaa­ti­muk­set rahoi­tuk­ses­sa ja irral­li­siin ongelmiin tarttuva tutkimus saattaa osaltaan vauh­dit­taa tie­tee­na­lan pirs­ta­loi­tu­mis­ta. Toki tut­ki­muk­sen määrän kasvaessa syntyy alalajeja, mutta ilman siteitä aiempaan tut­ki­muk­seen nämä näivettyvät.

Usein tuntuu, että uudemmat tut­ki­muk­set irrot­tau­tu­vat vanhasta joko fak­ti­ses­ti tai väittäen tekevänsä jotain uutta sil­loin­kin, kun tämä ei pidä paik­kaan­sa. Osittain kyseessä on myös halu irrot­tau­tua van­hen­tu­neek­si koetuista näkö­kul­mis­ta. Samalla kuitenkin mene­te­tään jat­ku­vuu­den vahvuus ja uudet suun­tauk­set liukuvat kauemmas myös toi­sis­taan. Eikä vanhan tun­te­mi­nen tarkoita sitä, etteikö voisi myös uusiutua, päin­vas­toin. Antropologi Peter Metcalfin purevaa kom­ment­tia mukaillen, ei kannata keksiä pyörää uudelleen ja vielä vähemmän puh­jen­nut­ta rengasta. Luovuutta, muutosta ja jat­ku­vuut­ta tut­kies­sa­ni olen oppinut, että inno­vaa­tio­ta ei tuoteta niin, että päätetään tehdä jotain “aivan uutta”, pikem­min­kin päinvastoin.

Uusliberaalit unelmat

On aivan taval­lis­ta kuulla, kuinka kollegat har­kit­se­vat muita töitä. Minäkin olen tut­ki­muk­sen ja yliopisto-opetuksen lisäksi tehnyt paljon muuta. Olen ollut pro­jek­ti­tut­ki­ja­na museolla, pitänyt kir­joi­tus­työ­pa­jaa, lit­te­roi­nut ja oiko­lu­ke­nut englan­nin­kie­li­siä tut­ki­mus­teks­te­jä. Nuorempana olen tehnyt myös tal­li­töi­tä, mutta näin keski-ikäisenä ajatuskin kah­den­kym­me­nen karsinan sii­voa­mi­ses­ta ja kot­ti­kär­ry­jen työn­tä­mi­ses­tä lautaa pitkin jäiselle lan­ta­ka­sal­le kolottaa polvissa. Olen miettinyt myös uudel­leen­kou­lut­tau­tu­mis­ta. Silti kaikessa epä­var­muu­des­saan ja koronan osoit­ta­mas­sa haa­voit­tu­vuu­des­saan­kin tut­ki­muk­sen kautta aloitettu stand-up näyt­täy­tyy tässä kuviossa hyvinkin var­tee­no­tet­ta­va­na vaihtoehtona.

Epävarmuuden aiheut­ta­ma stressi ja tunne siitä, että olen yhteis­kun­nan näkö­kul­mas­ta väärässä tilassa ovat omasta näkö­kul­mas­ta­ni pahempia kuin rahan vähäisyys. Olisin mie­luum­min pienen perus­tu­lon varassa oleva tutkija kuin eri­lais­ten työl­lis­tä­mis­toi­men­pi­tei­den kiusaama työtön. 

Kävin juuri kat­so­mas­sa Kansallisteatterissa erin­omai­sen Dosentit-näytelmän. Se vastasi omia koke­muk­sia­ni Helsingin yli­opis­tos­sa ja käsitteli monia samoja teemoja kuin minäkin tässä, pai­not­taen tosin tut­ki­joi­den ja tut­ki­muk­sen auto­no­mian kaven­tu­mis­ta lii­ke­ta­lou­den ehdoilla joh­de­tus­sa yli­opis­tos­sa. Tästä näkö­kul­mas­ta tut­ki­joi­den oikeus mää­ri­tel­lä tut­ki­muk­sen kohteet ja tuoda esiin epäi­mar­te­le­vat­kin tulokset uhkaavat yli­opis­ton brändiä, eivätkä tutkijat ja yli­opis­ton johto jaa yhteistä näkemystä yli­opis­ton perim­mäi­ses­tä tehtävästä.

Laajemmalle jär­jes­tel­mäl­le onkin vai­keam­paa keksiä rea­lis­ti­sia vaih­toeh­to­ja, kun ongelmien taustalla on län­si­mai­nen nega­tii­vi­nen ihmiskuva ja koko kapi­ta­lis­ti­nen systeemi. Dosentit oli itselleni loh­dul­li­nen ja rie­mas­tut­ta­va kokemus, mutta samalla se muistutti siitä, että ongelma ei ole siinä, etteikö tut­ki­muk­sen tekemistä han­ka­loit­ta­vis­ta asioista puhut­tai­si – niitä tutkitaan, niistä kir­joi­te­taan, ne on nostettu lavalle maamme kan­sal­lis­teat­te­ris­sa. Asioiden paran­ta­mi­nen vaatisi kuitenkin koko­nais­val­tais­ta muutosta, kasvun ja tehok­kuu­den arvojen kor­vaa­mi­ses­ta jollain muulla. Juuri nyt en osaa kuvitella sellaista utopiaa.

  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Niina Paasovaara
  • Kuvitus: Unsplash (CC BY 2.0)
  • Artikkelikuva: Satu Haavisto

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja semioottiseen antropologiaan ja sitä myötä ajautunut itse stand-up -koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina ja apurahatutkijana Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa, Aarhusin yliopistossa post doc -tutkijana ja projektitutkijana Keravan museopalveluissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Eija 7.4.2022 klo 11:58

    Yksi parannus voisi olla anonyymi rahoi­tus­ha­ku, etenkin sää­tiöi­hin päin. Nyt esi­mer­kik­si hakijan ikä vaikuttaa val­ta­vas­ti. Tokihan näin pienessä maassa hakijan voisi arvata, mutta pakot­tai­si se ainakin lukemaan hake­muk­sen pelkkää otsikkoa ja hakijan nimeä ja sotua pidemmälle.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Viime marraskuussa AAA julkaisi Amerikan alkuperäiskansoille suunnatun anteeksipyynnön. Siinä antropologian ja Amerikan alkuperäisväestöjen suhdetta kuvataan hyväksikäyttösuhteena, ja pyydetään anteeksi antropologisen tutkimuksen perinnön traumaattista ja edelleen jatkuvaa negatiivista vaikutusta näihin yhteisöihin.