Ärtymystä, riitaa ja vastakkainasettelua 1800-luvun lopun mielipidekirjoituksissa

1800-luvun lopun suo­ma­lais­leh­dis­tön kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri oli tun­ne­pi­toi­nen ja riitaisa. Mielipahan ja vihan kaltaiset tunteet räis­kyi­vät ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa, joita kynäi­li­vät enim­mäk­seen kes­ki­luok­kai­set miehet. Usein ärty­myk­sen motiivina oli hen­ki­lö­koh­tai­sen tai kol­lek­tii­vi­sen kunnian loukkaus. 

Mutta onhan se vanha tosi asia, että jos jotain paran­nus­ta jollakin elämän alalla tahdotaan, niin aina löytyy vas­tus­ta­jia, toisin ajat­te­le­via.” Yleisöltä, Päivälehti 23.3.1895.


Semmoinenhan se on mailman meno: toisten mie­li­pi­teet tahdotaan maalata ala-arvoi­sik­si, omat menet­te­lyt tosi hyötyä tar­koit­ta­vik­si.” Lähetettyjä kir­joi­tuk­sia, Uusi Suometar 29.12.1895.


Viimeisten 10 – 15 vuoden aikana on puhuttu paljon viha­pu­hees­ta ja vihai­ses­ta kes­kus­te­lu­kult­tuu­ris­ta, joita eri­tyi­ses­ti sosi­aa­li­nen media ruokkii. Yhteiskunnalliset asiat ovat jakaneet ihmisiä ”meihin” ja ”heihin” ja nos­tat­ta­neet tunteita ja some­rai­voa.


Vihan ja pelon kaltaiset vahvat kol­lek­tii­vi­set tunteet ovat omiaan muut­ta­maan maailmaa. Tunnepitoinen ja riitaisa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri ei ole mikään uusi ilmiö. Vastaavanlaista on koettu ennenkin aikoina, jolloin on ollut käynnissä suuria yhteis­kun­nal­li­sia uudis­tuk­sia ja mul­lis­tuk­sia.


Tutkin kult­tuu­ri­his­to­rian alalle sijoit­tu­vas­sa väi­tös­kir­jas­sa­ni 1890-luvun Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nan riitaisaa ja ärtynyttä kes­kus­te­lu- ja tun­ne­kult­tuu­ria, jossa julkiset kiistelyt käytiin somen sijasta sano­ma­leh­dis­sä.


Tutkimalla vihan kal­tais­ten tunteiden historiaa voidaan saada parempi ymmärrys men­nei­syy­den ihmisistä ja yhteis­kun­nis­ta. Lisäksi voidaan saada pers­pek­tii­viä oman aikamme ilmiöihin: niiden ainut­laa­tui­suu­teen, syntyyn ja toi­min­ta­me­ka­nis­mei­hin sekä ongelmien rat­kai­su­mal­lei­hin.


Käytän tut­ki­muk­ses­sa­ni aineis­to­na 1890-luvun suomen- ja ruot­sin­kie­li­siä ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sia sekä muita aika­kaut­ta ja sen tun­ne­kult­tuu­ria valot­ta­via sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja.

Modernit yleisönosastot vakiintuivat lehtiin 1890-luvulla

Jos vasta satutte kyhäämään kirjeitä jul­ki­suu­teen luet­ta­vak­si, niin näyttäkää ne ensin mam­mal­len­ne, ehkäpä hän niitä vähä karsii ennen lähet­tä­mis­tä.” Yleisöltä, Keski-Suomi 5.9.1895.


Olisi ollut syytä ottaa ensin selko asiasta, ennenkuin menee vai­vaa­maan toi­mi­tus­ta ja yleisöä tur­han­päi­väi­sil­lä sepus­tuk­sil­lan­sa.” Yleisöltä, Karjalatar 14.5.1895.

Lukijakirjeiden jul­kai­sul­la sano­ma­leh­dis­sä on pitkä perinne niin Suomessa kuin kan­sain­vä­li­ses­ti­kin. Varhaiset sano­ma­leh­det olivat sisäl­tön­sä puolesta vakiin­tu­mat­to­mia, ja luki­joi­den lähet­tä­miä tekstejä, kuten runoja, uutisia ja mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia, saa­tet­tiin julkaista missä ja milloin sattuu ja milloin minkäkin otsikon alla.


Modernit ylei­sön­osas­tot vakiin­tui­vat suo­ma­lais­leh­dis­töön 1890-luvulle mennessä. Vuosikymmenen puo­li­vä­lis­sä suu­rim­mas­sa osassa lehtiä oli ylei­sön­osas­to, jolla oli oma otsik­kon­sa ja vaki­tui­nen paikkansa sivuilla ja jossa jul­kais­tiin sään­nöl­li­ses­ti luki­joi­den mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia.


Palstojen nimet eri lehdissä olivat hyvin yhden­mu­kai­sia: ne olivat joko ”Yleisöltä” tai ”Från Allmänheten”. Aikalaiset eivät tosin vielä puhuneet ylei­sön­osas­tois­ta, vaan termi vakiintui kieleen vasta 1900-luvun puolella.

Yleisönosasto Wiipuri-lehdessä 1895.
Wiipuri-lehti 13.4.1895. Kuva: Kansalliskirjasto

1890-luvun puo­li­vä­lis­sä Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nas­sa ilmestyi 65 sano­ma­leh­teä, joista 25 oli ruotsin- ja 40 suo­men­kie­li­siä. Sanomalehtien määrä oli hurjassa kasvussa, kuten myös suo­ma­lais­ten luku- ja kir­joi­tus­tai­to.


On arveltu, että vuo­si­sa­dan vaih­tees­sa noin 40 % suo­ma­lai­sis­ta oli kir­joi­tus­tai­toi­sia, kun vuo­si­kym­men aiemmin vain joka viides oli ”kynään kykenevä”. Sanomalehtien tilaa­mi­nen ja lukeminen yleis­tyi­vät samassa tahdissa.

Ketkä kirjoittivat ja mistä aiheista?

Naamarin peitossa on tur­val­li­sin parjata.” Yleisöltä, Päivälehti 19.3.1895.


Suurin osa 1890-luvun ylei­sön­osas­to­kir­joit­ta­jis­ta ei ilmaissut nimeään tai sosi­aa­lis­ta taus­taan­sa. Perustuen aiempaan tut­ki­muk­seen ja niihin hen­ki­löi­hin, jotka antoivat enemmän tietoja itsestään, voidaan päätellä, että äänessä olivat enim­mäk­seen kes­ki­luok­kai­set miehet.


Varmuu­del­la naiseksi tul­kit­ta­via hen­ki­löi­tä oli kir­joit­ta­jis­sa huo­mat­ta­van vähän, vain muutama prosentti, vaikka kes­ki­luo­kas­sa ei ollut suuria suku­puo­lie­ro­ja kir­joi­tus­tai­tois­ten joukossa.


On kuitenkin toden­nä­köis­tä, että nais­kir­joit­ta­jia oli enemmän, koska sivis­ty­neis­tön naiset alkoivat akti­voi­tua yhteis­kun­nal­li­ses­ti jo 1800-luvun puo­li­vä­lis­tä lähtien.


Lisäksi aiemmissa tut­ki­muk­sis­sa on osoitettu, että naiset saat­toi­vat esiintyä ano­nyy­mei­nä tai käyttää mieheen viit­taa­vaa nimi­merk­kiä.


Vaikka pat­riar­kaa­li­set käsi­tyk­set olivat 1800-luvun lopussa jo vähi­tel­len muut­tu­mas­sa, moni ajatteli edelleen, ettei naisten tullut osal­lis­tua julkiseen kes­kus­te­luun.


Myös säätyihin kuu­lu­mat­to­mat, maaseudun rahvas sekä kau­pun­kien työväestö näkyivät jonkin verran 1890-luvun puo­li­vä­lin ylei­sön­osas­toil­la, jolloin työ­väen­leh­tiä ei ollut vielä olemassa kan­nois­saan mal­til­lis­ta Työmiestä lukuun ottamatta.


Lukijat toivat kir­joi­tuk­sis­saan esille eri­tyi­ses­ti maaseudun epäkohtia ja pai­kal­li­sia sosi­aa­li­sia jän­nit­tei­tä. Lukijakirjeet toi­mi­vat­kin kir­joit­ta­van rahvaan työkaluna ja aseena pai­kal­lis­ta eliittiä kohtaan.

Työmies lukee sanomalehteä heinäseipääseen nojaten Lauttasaaren kartanon tiluksilla vuonna 1898.
Työmies lukee sano­ma­leh­teä hei­nä­sei­pää­seen nojaten Lauttasaaren kartanon tiluk­sil­la vuonna 1898. Kuva: Museovirasto.

Päätin lyhyesti vastata, vaikka en ole mikään järki viisas enkä oikeen tunne näitä asioita.” Yleisöltä, Keski-Suomi 28.2.1895.


Små tjuvar hängas, de stora gå fria!” Från all­män­he­ten, Svenska Österbotten 8.11.1895.


Ylei­sön­osas­toil­le kir­joi­tet­tiin kai­ken­lai­sis­ta asioista: aiheiden kirjo oli todella laaja. Kirjoitukset saat­toi­vat koskea mitä tahansa postin kulun hitau­des­ta kiis­te­lyyn sopivista pyö­räi­ly­pai­kois­ta.


Monet käsit­te­li­vät kuitenkin tavalla tai toisella ajan­koh­tai­sia yhteis­kun­nal­li­sia asioita.


Herä­tys­liik­keet kiis­te­li­vät sisäi­ses­ti, keskenään sekä val­tion­kir­kon kanssa. Liikenneinfrastuktuuri puhututti: kiis­tel­tiin rajusti siitä, missä uuden rau­ta­tie­lin­jan tulisi kulkea, ja vali­tet­tiin lai­va­lii­ken­teen epä­var­muut­ta. Suomen kielen asemaa ajavat fen­no­maa­nit jakaan­tui­vat kahtia ja kiis­te­li­vät keskenään sekä ruot­sin­mie­lis­ten kanssa.


Ulkomaan asioita ylei­sön­osas­toil­la ei käsitelty lainkaan, toden­nä­köi­ses­ti emämaa-Venäjän viran­omais­ten har­joit­ta­mas­ta tiukasta sen­suu­ris­ta johtuen.


Myöskään 1800-luvun lopun ajan­koh­tai­nen nais­asia­lii­ke ei näkynyt tut­ki­mie­ni sano­ma­leh­tien ylei­sön­osas­toil­la. Tämä johtui mah­dol­li­ses­ti siitä, etteivät naiset ilmei­ses­ti juurikaan kir­joit­ta­neet näiden lehtien ylei­sön­osas­toil­le.


Syy saattoi olla myös siinä, että nais­asias­ta kir­joi­tet­tiin naisten aika­kaus­leh­dis­sä, joita ilmestyi vuo­si­sa­dan lopussa muutama.

Ärtymyksen kaltaiset tunteet yleisönosastokirjoituksissa ja niiden sukupuolittuneisuus

Viskataan lokaa silmille silmille sel­lai­sel­ta, jonka omat sil­mät­kään ei ole puhtaat, koska päästää näin törkeän valheen jul­ki­suu­teen. […] En voi muuta ajatella kuin että alku­pe­räi­sen kirjeen kyhääjä on vihasta tai kateu­des­ta alkanut purkaa sappeaan.” Yleisöltä, Wiipuri 11.10.1895.


Keskityn tut­ki­muk­ses­sa­ni sel­lai­siin ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­siin, joissa ilmais­tiin ärty­myk­sen kaltaisia tunteita.


Suurin osa tunteiden historian tut­ki­jois­ta, kuten alalla meri­toi­tu­neet Peter N. Stearns, William Reddy ja Barbara Rosenwein, pitävät tunteita ajassa ja kult­tuu­ris­sa muut­tu­vi­na. Tämä tekee niiden tut­ki­muk­ses­ta haastavaa.


Ei voida siis tutkia esi­mer­kik­si vihan historiaa kautta aikain, koska ei ole olemassa jotakin yhteistä ”vihaa”, jonka kaikki ymmär­tä­vät ja tuntevat samalla tavalla edes tässä meidän ajassamme.


Puhun tästä syystä “ärty­myk­sen kal­tai­sis­ta tunteista”, jolla viittaan koko­nai­seen tun­ne­kir­joon vähäi­ses­tä mie­li­pa­has­ta aina suo­ra­nai­seen raivoon saakka.


Ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa puhuttiin harvoin suoraan tunteista. Niitä joutuukin tul­kit­se­maan rivien välistä esi­mer­kik­si tark­kai­le­mal­la poik­kea­mia teks­ti­kon­ven­tiois­ta, tekstin teho­kei­no­ja sekä meta­fo­rien ja ironian käyttöä.

Karjalatar-lehden yleisönosasto vuodelta 1895.
Karjalatar-lehti 10.10.1895. Kuva: Kansalliskirjasto

Olen tehnyt tulkinnan, että noin kol­mas­osas­sa 1890-luvun puo­li­vä­lin ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­ta ilmais­tiin ärty­myk­sen kaltaisia tunteita. Se on ymmär­ret­tä­vää, kun otetaan huomioon mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sen yleisin tehtävä: epäkohdan jul­ki­tuo­mi­nen.


En tar­koi­tuk­sel­la puhu vihasta vaan ärty­myk­ses­tä, koska nyky­lu­ki­ja assosioi viha-sanan vahvasti nyky­päi­vän viha­pu­heil­mi­öön. Viha myös tunnetaan erityisen vahvana tunteena.


1890-luvun toi­mi­tuk­set käyttivät har­kin­ta­val­taan­sa siinä, mitkä kir­joi­tuk­set jul­kais­tiin ja miten niitä mah­dol­li­ses­ti muo­kat­tiin ennen julkaisua. Kaikkia lehtiin lähe­tet­ty­jä kir­joi­tuk­sia ei suinkaan julkaistu, vaan niistä oli yli­tar­jon­taa.


Medialla oli silloin ja on edelleen valtaa ja vastuuta siinä, mitä pääs­te­tään jul­ki­suu­teen ja millaisia ilmiöitä tullaan suoraan tai epä­suo­raan tuke­neek­si tämän kautta.

1800-luvun lopun sivis­ty­neis­tö piti tärkeänä ärty­myk­sen kal­tais­ten tunteiden hal­lit­se­mis­ta. Tästä kertovat leh­tiar­tik­ke­lit valot­ta­vat hyvin aika­kau­den vahvasti suku­puo­lit­tu­nut­ta tun­ne­kult­tuu­ria.


Lehti­ju­tuis­sa puhuttiin muun muassa ärty­myk­sen vahin­gol­li­suu­des­ta ter­vey­del­le sekä siitä, että tunteet tart­tui­vat ja niiden hil­lin­näl­lä oli yhteys sivis­tyk­seen. Oppimattomat, lapset ja naiset eivät toden­nä­köi­sim­min osanneet hallita ärty­mys­tään.


Risti­rii­tai­ses­ti naisten ärtymys puuttui ylei­sön­osas­tois­ta lähes täysin. Joko naiset onnis­tui­vat poik­keuk­sel­li­sen hyvin heille vaikeaksi kat­so­tus­sa teh­tä­väs­sä tai sitten toteutui se toden­nä­köi­sem­pi vaih­toeh­to: naiset tunsivat ärtymystä siinä missä muutkin, mutta sen julkinen ilmaisu oli tabu.


Naisten ei tullut ilmaista ärty­myk­sen kaltaisia tunteita ollenkaan, ei kotona eikä missään tapauk­ses­sa jul­ki­ses­ti. Lehdissä ivattiin ja pahek­sut­tiin naisia, jotka rikkoivat tätä jul­ki­lausu­ma­ton­ta sääntöä.


Rahvaan nainen oli huvittava äkäinen akka, sivis­ty­neis­töön kuuluva nainen taas pahan­tuu­li­nen per­hee­näi­ti, joka sai lapset kyyneliin, ajoi miehen kapakkaan ja pilasi koko kan­sa­kun­nan.


Käytännön tasolla ärty­myk­sen kal­tais­ten tunteiden ilmaisu sal­lit­tiin, jos tun­tei­taan purki mies oikeassa asemassa ja oikeu­te­tuk­si tul­ki­tus­ta asiasta.


Tällainen motiivi saattoi olla suut­tu­mi­nen uskonnon asioista tai hen­ki­lö­koh­tai­sen tai kol­lek­tii­vi­sen kunnian louk­kaa­mi­ses­ta. Kunnia oli 1800-luvun ihmisille tärkeä tunne ja joskus jopa ainoa omaisuus, jota puo­lus­tet­tiin kiih­keäs­ti oikeu­den­käyn­tiin tai sano­ma­leh­tien pals­toil­le saakka.


Herra X on koettanut minua par­jaa­mal­la ja alen­ta­mal­la etsiä kunniaa itselleen ja sitä varten on hänen täytynyt vää­ris­tel­lä tosi asioita jopa laskia suoria val­hei­ta­kin.” Yleisöltä, Louhi 7.7.1895.

1800-luvun riitaisasta keskustelukulttuurista sekä vallasta ja vastuusta

Det är ej längre fråga om sak, utan om person.” Meddelande från Allmänheten, Nya Pressen 20.5.1895.


1890-luvun ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa ei ollut juurikaan viha­pu­het­ta sen nyky­mer­ki­tyk­ses­sä. Kirjoitukset saat­toi­vat olla silti hyök­kää­viä, aggres­sii­vi­sia ja hen­ki­lö­koh­tai­suuk­siin meneviä – sellaisia, joita ei nyky­sa­no­ma­leh­dis­sä jul­kais­tai­si kuin kor­kein­taan lehtien mode­roi­duil­la kom­ment­ti­pals­toil­la.


Niin sano­tuil­la rii­ta­kir­joi­tuk­sil­la oli kan­nat­ta­jan­sa, mutta niitä myös vas­tus­tet­tiin.


Eniten niitä kri­ti­soi­tiin siitä, että asioista riitely muuttui pit­käs­tyt­tä­väk­si ad hominem ‑tyyp­pi­sek­si kir­jeen­vaih­dok­si, jonka sal­lit­tiin jatkua ylei­sön­osas­toil­la aivan liian pitkään.


Jotkut toivoivat, etteivät lehdet jul­kai­si­si tällaisia kiis­ta­kir­joi­tuk­sia lainkaan tai ainakin yrit­täi­si­vät suitsia kirjoitustyyliä.

Sanomalehdet eivät pyrkineet 1800-luvulla nykyajan kal­tai­seen neut­raa­liu­teen vaan olivat avoimen puo­lu­eel­li­sia ja ottivat osaa luki­joi­den välisiin tais­toi­hin. Toimitukset saat­toi­vat esi­mer­kik­si liittää omat mie­li­pi­teen­sä ylei­sön­osas­to­kir­joi­tus­ten yhteyteen.


Lehdistö piti epä­koh­tien tuomista jul­ki­suu­teen kun­nia­teh­tä­vä­nään eikä siten halunnut kieltää rii­ta­kir­joit­te­lua. Se kuitenkin tunnisti vastuunsa ilmiön hait­ta­puo­lis­sa ja pyrki kan­san­si­vis­tä­jän roolissa opet­ta­maan lukijoita kir­joit­ta­maan ”oikein” antamalla neuvoja.


1800-luvun lopun lehdet eivät toimineet kovin kum­moi­si­na roo­li­mal­lei­na. Ne tais­te­li­vat kiivaasti keskenään poliit­ti­sis­ta asioista ja kävivät kovaa mittelöä tilaa­jis­ta tak­tiik­ka­naan kil­pai­li­ja­leh­tien mus­ta­maa­laa­mi­nen.


Eikö tässäkin kohdassa tar­vit­tai­si enemmän suvait­se­vai­suut­ta? Luulen että sillä enemmän voi­tet­tai­siin. Täytyyhän meidän täällä matoi­ses­sa maa­il­mas­sa käsi kädessä käydä, kuu­lum­me­pa mihin puo­lu­ee­seen eli lahkoon tahansa; sillä meidän on huo­mat­ta­va, “ettei yksi lintu kesää tee”, eikä niin äkkiä maailman tapoja muuteta, sen tekee aika ja sivistys.” Yleisöltä, Päivälehti 15.11.1895.


Aika ja sivistys ovat kor­jan­neet monta asiaa — kuten sen, että kes­kus­te­lu on nykyään tasa-arvoi­sem­paa. Ääneen pääsevät Suomessa halu­tes­saan kaikki suku­puo­leen ja talou­del­li­seen asemaan kat­so­mat­ta.

Keskiluokkainen herrasmies kirjoituspöytänsä ääressä vuonna 1898.
Keskiluokkainen her­ras­mies kir­joi­tus­pöy­tän­sä ääressä vuonna 1898. Kuva: Museovirasto.

Tämän ovat mah­dol­lis­ta­neet muun muassa koulutus, asen­tei­den muut­tu­mi­nen, yleinen vau­ras­tu­mi­nen ja internet.


Samalla moni asia ei näh­däk­se­ni ole vali­tet­ta­vas­ti muuttunut. Vaikuttaa siltä, että asioita arvo­te­taan monesti sen perus­teel­la, kuka tai ketkä asiaa kom­men­toi­vat, eikä sen perus­teel­la, kuinka vakuut­ta­vaa argu­men­toin­ti on.


Keskus­te­li­jat ovat liian usein hyök­kää­viä, ymmär­tä­vät asioita tahallaan väärin, louk­kaan­tu­vat ja uhriu­tu­vat. Kunnia on edelleen vahva tunne, ja vas­tak­kai­na­set­te­lu on voi­mis­saan.


Kuten 1800-luvun lopulla, tänäkin päivänä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka ovat tästä huo­lis­saan ja haluavat vil­pit­tö­mäs­ti muuttaa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ria.


Viime aikoina mediassa on kuultu kan­nan­ot­to­ja, joiden mukaa täl­lai­se­na poik­keuk­sel­li­se­na aikana on tärkeää pysyä yhte­näi­se­nä eikä riidellä keskenään.


Hiukan samaa voidaan nähdä 1890-luvun lopussa, jolloin Venäjän kiris­täes­sä otettaan Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nas­ta onnis­tut­tiin jossain määrin siir­tä­mään sisäiset ris­ti­rii­dat hetkeksi syrjään ja toimimaan yhdessä.


Onnis­tui­si­ko se myös meiltä somekommentoijina?

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Niina Ahola
  • Artikkelikuva: Ina Rantanen

Kirjoittaja

Satu Sorvali (FM) työstää Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa väitöskirjaa, joka käsittelee ärtyneitä 1890-luvun sanomalehtikeskusteluja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Iranissa naisten liikehdintä on tehnyt hunnusta vastarinnan välikappaleen. He ovat sytyttäneet huntujansa tuleen ja vaatineet itsemääräämisoikeutta kehoihinsa. Naisten tasa-arvoliike ei kuitenkaan vastusta uskontoa vaan vaatii vakaumuksellista vapautta.

Hotelli Tornin heinäkuinen, mysteeriksi jäänyt myrkytysepäily näyttää antropologien silmin noituudelta. Pohjoismaissa ajatus tuntuu vieraalta, vaikka noituus on arkipäivää suuressa osassa maailmaa.