Ärtymystä, riitaa ja vastakkainasettelua 1800-luvun lopun mielipidekirjoituksissa

1800-luvun lopun suo­ma­lais­leh­dis­tön kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri oli tun­ne­pi­toi­nen ja riitaisa. Mielipahan ja vihan kaltaiset tunteet räis­kyi­vät ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa, joita kynäi­li­vät enim­mäk­seen kes­ki­luok­kai­set miehet. Usein ärty­myk­sen motiivina oli hen­ki­lö­koh­tai­sen tai kol­lek­tii­vi­sen kunnian loukkaus. 

Mutta onhan se vanha tosi asia, että jos jotain paran­nus­ta jollakin elämän alalla tahdotaan, niin aina löytyy vas­tus­ta­jia, toisin ajat­te­le­via.” Yleisöltä, Päivälehti 23.3.1895.


Semmoinenhan se on mailman meno: toisten mie­li­pi­teet tahdotaan maalata ala-arvoi­sik­si, omat menet­te­lyt tosi hyötyä tar­koit­ta­vik­si.” Lähetettyjä kir­joi­tuk­sia, Uusi Suometar 29.12.1895.


Viimeisten 10 – 15 vuoden aikana on puhuttu paljon viha­pu­hees­ta ja vihai­ses­ta kes­kus­te­lu­kult­tuu­ris­ta, joita eri­tyi­ses­ti sosi­aa­li­nen media ruokkii. Yhteiskunnalliset asiat ovat jakaneet ihmisiä ”meihin” ja ”heihin” ja nos­tat­ta­neet tunteita ja some­rai­voa.


Vihan ja pelon kaltaiset vahvat kol­lek­tii­vi­set tunteet ovat omiaan muut­ta­maan maailmaa. Tunnepitoinen ja riitaisa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri ei ole mikään uusi ilmiö. Vastaavanlaista on koettu ennenkin aikoina, jolloin on ollut käynnissä suuria yhteis­kun­nal­li­sia uudis­tuk­sia ja mul­lis­tuk­sia.


Tutkin kult­tuu­ri­his­to­rian alalle sijoit­tu­vas­sa väi­tös­kir­jas­sa­ni 1890-luvun Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nan riitaisaa ja ärtynyttä kes­kus­te­lu- ja tun­ne­kult­tuu­ria, jossa julkiset kiistelyt käytiin somen sijasta sano­ma­leh­dis­sä.


Tutkimalla vihan kal­tais­ten tunteiden historiaa voidaan saada parempi ymmärrys men­nei­syy­den ihmisistä ja yhteis­kun­nis­ta. Lisäksi voidaan saada pers­pek­tii­viä oman aikamme ilmiöihin: niiden ainut­laa­tui­suu­teen, syntyyn ja toi­min­ta­me­ka­nis­mei­hin sekä ongelmien rat­kai­su­mal­lei­hin.


Käytän tut­ki­muk­ses­sa­ni aineis­to­na 1890-luvun suomen- ja ruot­sin­kie­li­siä ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sia sekä muita aika­kaut­ta ja sen tun­ne­kult­tuu­ria valot­ta­via sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja.

Modernit yleisönosastot vakiintuivat lehtiin 1890-luvulla

Jos vasta satutte kyhäämään kirjeitä jul­ki­suu­teen luet­ta­vak­si, niin näyttäkää ne ensin mam­mal­len­ne, ehkäpä hän niitä vähä karsii ennen lähet­tä­mis­tä.” Yleisöltä, Keski-Suomi 5.9.1895.


Olisi ollut syytä ottaa ensin selko asiasta, ennenkuin menee vai­vaa­maan toi­mi­tus­ta ja yleisöä tur­han­päi­väi­sil­lä sepus­tuk­sil­lan­sa.” Yleisöltä, Karjalatar 14.5.1895.

Lukijakirjeiden jul­kai­sul­la sano­ma­leh­dis­sä on pitkä perinne niin Suomessa kuin kan­sain­vä­li­ses­ti­kin. Varhaiset sano­ma­leh­det olivat sisäl­tön­sä puolesta vakiin­tu­mat­to­mia, ja luki­joi­den lähet­tä­miä tekstejä, kuten runoja, uutisia ja mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia, saa­tet­tiin julkaista missä ja milloin sattuu ja milloin minkäkin otsikon alla.


Modernit ylei­sön­osas­tot vakiin­tui­vat suo­ma­lais­leh­dis­töön 1890-luvulle mennessä. Vuosikymmenen puo­li­vä­lis­sä suu­rim­mas­sa osassa lehtiä oli ylei­sön­osas­to, jolla oli oma otsik­kon­sa ja vaki­tui­nen paikkansa sivuilla ja jossa jul­kais­tiin sään­nöl­li­ses­ti luki­joi­den mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia.


Palstojen nimet eri lehdissä olivat hyvin yhden­mu­kai­sia: ne olivat joko ”Yleisöltä” tai ”Från Allmänheten”. Aikalaiset eivät tosin vielä puhuneet ylei­sön­osas­tois­ta, vaan termi vakiintui kieleen vasta 1900-luvun puolella.

Yleisönosasto Wiipuri-lehdessä 1895.
Wiipuri-lehti 13.4.1895. Kuva: Kansalliskirjasto

1890-luvun puo­li­vä­lis­sä Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nas­sa ilmestyi 65 sano­ma­leh­teä, joista 25 oli ruotsin- ja 40 suo­men­kie­li­siä. Sanomalehtien määrä oli hurjassa kasvussa, kuten myös suo­ma­lais­ten luku- ja kir­joi­tus­tai­to.


On arveltu, että vuo­si­sa­dan vaih­tees­sa noin 40 % suo­ma­lai­sis­ta oli kir­joi­tus­tai­toi­sia, kun vuo­si­kym­men aiemmin vain joka viides oli ”kynään kykenevä”. Sanomalehtien tilaa­mi­nen ja lukeminen yleis­tyi­vät samassa tahdissa.

Ketkä kirjoittivat ja mistä aiheista?

Naamarin peitossa on tur­val­li­sin parjata.” Yleisöltä, Päivälehti 19.3.1895.


Suurin osa 1890-luvun ylei­sön­osas­to­kir­joit­ta­jis­ta ei ilmaissut nimeään tai sosi­aa­lis­ta taus­taan­sa. Perustuen aiempaan tut­ki­muk­seen ja niihin hen­ki­löi­hin, jotka antoivat enemmän tietoja itsestään, voidaan päätellä, että äänessä olivat enim­mäk­seen kes­ki­luok­kai­set miehet.


Varmuu­del­la naiseksi tul­kit­ta­via hen­ki­löi­tä oli kir­joit­ta­jis­sa huo­mat­ta­van vähän, vain muutama prosentti, vaikka kes­ki­luo­kas­sa ei ollut suuria suku­puo­lie­ro­ja kir­joi­tus­tai­tois­ten joukossa.


On kuitenkin toden­nä­köis­tä, että nais­kir­joit­ta­jia oli enemmän, koska sivis­ty­neis­tön naiset alkoivat akti­voi­tua yhteis­kun­nal­li­ses­ti jo 1800-luvun puo­li­vä­lis­tä lähtien.


Lisäksi aiemmissa tut­ki­muk­sis­sa on osoitettu, että naiset saat­toi­vat esiintyä ano­nyy­mei­nä tai käyttää mieheen viit­taa­vaa nimi­merk­kiä.


Vaikka pat­riar­kaa­li­set käsi­tyk­set olivat 1800-luvun lopussa jo vähi­tel­len muut­tu­mas­sa, moni ajatteli edelleen, ettei naisten tullut osal­lis­tua julkiseen kes­kus­te­luun.


Myös säätyihin kuu­lu­mat­to­mat, maaseudun rahvas sekä kau­pun­kien työväestö näkyivät jonkin verran 1890-luvun puo­li­vä­lin ylei­sön­osas­toil­la, jolloin työ­väen­leh­tiä ei ollut vielä olemassa kan­nois­saan mal­til­lis­ta Työmiestä lukuun ottamatta.


Lukijat toivat kir­joi­tuk­sis­saan esille eri­tyi­ses­ti maaseudun epäkohtia ja pai­kal­li­sia sosi­aa­li­sia jän­nit­tei­tä. Lukijakirjeet toi­mi­vat­kin kir­joit­ta­van rahvaan työkaluna ja aseena pai­kal­lis­ta eliittiä kohtaan.

Työmies lukee sanomalehteä heinäseipääseen nojaten Lauttasaaren kartanon tiluksilla vuonna 1898.
Työmies lukee sano­ma­leh­teä hei­nä­sei­pää­seen nojaten Lauttasaaren kartanon tiluk­sil­la vuonna 1898. Kuva: Museovirasto.

Päätin lyhyesti vastata, vaikka en ole mikään järki viisas enkä oikeen tunne näitä asioita.” Yleisöltä, Keski-Suomi 28.2.1895.


Små tjuvar hängas, de stora gå fria!” Från all­män­he­ten, Svenska Österbotten 8.11.1895.


Ylei­sön­osas­toil­le kir­joi­tet­tiin kai­ken­lai­sis­ta asioista: aiheiden kirjo oli todella laaja. Kirjoitukset saat­toi­vat koskea mitä tahansa postin kulun hitau­des­ta kiis­te­lyyn sopivista pyö­räi­ly­pai­kois­ta.


Monet käsit­te­li­vät kuitenkin tavalla tai toisella ajan­koh­tai­sia yhteis­kun­nal­li­sia asioita.


Herä­tys­liik­keet kiis­te­li­vät sisäi­ses­ti, keskenään sekä val­tion­kir­kon kanssa. Liikenneinfrastuktuuri puhututti: kiis­tel­tiin rajusti siitä, missä uuden rau­ta­tie­lin­jan tulisi kulkea, ja vali­tet­tiin lai­va­lii­ken­teen epä­var­muut­ta. Suomen kielen asemaa ajavat fen­no­maa­nit jakaan­tui­vat kahtia ja kiis­te­li­vät keskenään sekä ruot­sin­mie­lis­ten kanssa.


Ulkomaan asioita ylei­sön­osas­toil­la ei käsitelty lainkaan, toden­nä­köi­ses­ti emämaa-Venäjän viran­omais­ten har­joit­ta­mas­ta tiukasta sen­suu­ris­ta johtuen.


Myöskään 1800-luvun lopun ajan­koh­tai­nen nais­asia­lii­ke ei näkynyt tut­ki­mie­ni sano­ma­leh­tien ylei­sön­osas­toil­la. Tämä johtui mah­dol­li­ses­ti siitä, etteivät naiset ilmei­ses­ti juurikaan kir­joit­ta­neet näiden lehtien ylei­sön­osas­toil­le.


Syy saattoi olla myös siinä, että nais­asias­ta kir­joi­tet­tiin naisten aika­kaus­leh­dis­sä, joita ilmestyi vuo­si­sa­dan lopussa muutama.

Ärtymyksen kaltaiset tunteet yleisönosastokirjoituksissa ja niiden sukupuolittuneisuus

Viskataan lokaa silmille silmille sel­lai­sel­ta, jonka omat sil­mät­kään ei ole puhtaat, koska päästää näin törkeän valheen jul­ki­suu­teen. […] En voi muuta ajatella kuin että alku­pe­räi­sen kirjeen kyhääjä on vihasta tai kateu­des­ta alkanut purkaa sappeaan.” Yleisöltä, Wiipuri 11.10.1895.


Keskityn tut­ki­muk­ses­sa­ni sel­lai­siin ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­siin, joissa ilmais­tiin ärty­myk­sen kaltaisia tunteita.


Suurin osa tunteiden historian tut­ki­jois­ta, kuten alalla meri­toi­tu­neet Peter N. Stearns, William Reddy ja Barbara Rosenwein, pitävät tunteita ajassa ja kult­tuu­ris­sa muut­tu­vi­na. Tämä tekee niiden tut­ki­muk­ses­ta haastavaa.


Ei voida siis tutkia esi­mer­kik­si vihan historiaa kautta aikain, koska ei ole olemassa jotakin yhteistä ”vihaa”, jonka kaikki ymmär­tä­vät ja tuntevat samalla tavalla edes tässä meidän ajassamme.


Puhun tästä syystä “ärty­myk­sen kal­tai­sis­ta tunteista”, jolla viittaan koko­nai­seen tun­ne­kir­joon vähäi­ses­tä mie­li­pa­has­ta aina suo­ra­nai­seen raivoon saakka.


Ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa puhuttiin harvoin suoraan tunteista. Niitä joutuukin tul­kit­se­maan rivien välistä esi­mer­kik­si tark­kai­le­mal­la poik­kea­mia teks­ti­kon­ven­tiois­ta, tekstin teho­kei­no­ja sekä meta­fo­rien ja ironian käyttöä.

Karjalatar-lehden yleisönosasto vuodelta 1895.
Karjalatar-lehti 10.10.1895. Kuva: Kansalliskirjasto

Olen tehnyt tulkinnan, että noin kol­mas­osas­sa 1890-luvun puo­li­vä­lin ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­ta ilmais­tiin ärty­myk­sen kaltaisia tunteita. Se on ymmär­ret­tä­vää, kun otetaan huomioon mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sen yleisin tehtävä: epäkohdan jul­ki­tuo­mi­nen.


En tar­koi­tuk­sel­la puhu vihasta vaan ärty­myk­ses­tä, koska nyky­lu­ki­ja assosioi viha-sanan vahvasti nyky­päi­vän viha­pu­heil­mi­öön. Viha myös tunnetaan erityisen vahvana tunteena.


1890-luvun toi­mi­tuk­set käyttivät har­kin­ta­val­taan­sa siinä, mitkä kir­joi­tuk­set jul­kais­tiin ja miten niitä mah­dol­li­ses­ti muo­kat­tiin ennen julkaisua. Kaikkia lehtiin lähe­tet­ty­jä kir­joi­tuk­sia ei suinkaan julkaistu, vaan niistä oli yli­tar­jon­taa.


Medialla oli silloin ja on edelleen valtaa ja vastuuta siinä, mitä pääs­te­tään jul­ki­suu­teen ja millaisia ilmiöitä tullaan suoraan tai epä­suo­raan tuke­neek­si tämän kautta.

1800-luvun lopun sivis­ty­neis­tö piti tärkeänä ärty­myk­sen kal­tais­ten tunteiden hal­lit­se­mis­ta. Tästä kertovat leh­tiar­tik­ke­lit valot­ta­vat hyvin aika­kau­den vahvasti suku­puo­lit­tu­nut­ta tun­ne­kult­tuu­ria.


Lehti­ju­tuis­sa puhuttiin muun muassa ärty­myk­sen vahin­gol­li­suu­des­ta ter­vey­del­le sekä siitä, että tunteet tart­tui­vat ja niiden hil­lin­näl­lä oli yhteys sivis­tyk­seen. Oppimattomat, lapset ja naiset eivät toden­nä­köi­sim­min osanneet hallita ärty­mys­tään.


Risti­rii­tai­ses­ti naisten ärtymys puuttui ylei­sön­osas­tois­ta lähes täysin. Joko naiset onnis­tui­vat poik­keuk­sel­li­sen hyvin heille vaikeaksi kat­so­tus­sa teh­tä­väs­sä tai sitten toteutui se toden­nä­köi­sem­pi vaih­toeh­to: naiset tunsivat ärtymystä siinä missä muutkin, mutta sen julkinen ilmaisu oli tabu.


Naisten ei tullut ilmaista ärty­myk­sen kaltaisia tunteita ollenkaan, ei kotona eikä missään tapauk­ses­sa jul­ki­ses­ti. Lehdissä ivattiin ja pahek­sut­tiin naisia, jotka rikkoivat tätä jul­ki­lausu­ma­ton­ta sääntöä.


Rahvaan nainen oli huvittava äkäinen akka, sivis­ty­neis­töön kuuluva nainen taas pahan­tuu­li­nen per­hee­näi­ti, joka sai lapset kyyneliin, ajoi miehen kapakkaan ja pilasi koko kan­sa­kun­nan.


Käytännön tasolla ärty­myk­sen kal­tais­ten tunteiden ilmaisu sal­lit­tiin, jos tun­tei­taan purki mies oikeassa asemassa ja oikeu­te­tuk­si tul­ki­tus­ta asiasta.


Tällainen motiivi saattoi olla suut­tu­mi­nen uskonnon asioista tai hen­ki­lö­koh­tai­sen tai kol­lek­tii­vi­sen kunnian louk­kaa­mi­ses­ta. Kunnia oli 1800-luvun ihmisille tärkeä tunne ja joskus jopa ainoa omaisuus, jota puo­lus­tet­tiin kiih­keäs­ti oikeu­den­käyn­tiin tai sano­ma­leh­tien pals­toil­le saakka.


Herra X on koettanut minua par­jaa­mal­la ja alen­ta­mal­la etsiä kunniaa itselleen ja sitä varten on hänen täytynyt vää­ris­tel­lä tosi asioita jopa laskia suoria val­hei­ta­kin.” Yleisöltä, Louhi 7.7.1895.

1800-luvun riitaisasta keskustelukulttuurista sekä vallasta ja vastuusta

Det är ej längre fråga om sak, utan om person.” Meddelande från Allmänheten, Nya Pressen 20.5.1895.


1890-luvun ylei­sön­osas­to­kir­joi­tuk­sis­sa ei ollut juurikaan viha­pu­het­ta sen nyky­mer­ki­tyk­ses­sä. Kirjoitukset saat­toi­vat olla silti hyök­kää­viä, aggres­sii­vi­sia ja hen­ki­lö­koh­tai­suuk­siin meneviä – sellaisia, joita ei nyky­sa­no­ma­leh­dis­sä jul­kais­tai­si kuin kor­kein­taan lehtien mode­roi­duil­la kom­ment­ti­pals­toil­la.


Niin sano­tuil­la rii­ta­kir­joi­tuk­sil­la oli kan­nat­ta­jan­sa, mutta niitä myös vas­tus­tet­tiin.


Eniten niitä kri­ti­soi­tiin siitä, että asioista riitely muuttui pit­käs­tyt­tä­väk­si ad hominem ‑tyyp­pi­sek­si kir­jeen­vaih­dok­si, jonka sal­lit­tiin jatkua ylei­sön­osas­toil­la aivan liian pitkään.


Jotkut toivoivat, etteivät lehdet jul­kai­si­si tällaisia kiis­ta­kir­joi­tuk­sia lainkaan tai ainakin yrit­täi­si­vät suitsia kirjoitustyyliä.

Sanomalehdet eivät pyrkineet 1800-luvulla nykyajan kal­tai­seen neut­raa­liu­teen vaan olivat avoimen puo­lu­eel­li­sia ja ottivat osaa luki­joi­den välisiin tais­toi­hin. Toimitukset saat­toi­vat esi­mer­kik­si liittää omat mie­li­pi­teen­sä ylei­sön­osas­to­kir­joi­tus­ten yhteyteen.


Lehdistö piti epä­koh­tien tuomista jul­ki­suu­teen kun­nia­teh­tä­vä­nään eikä siten halunnut kieltää rii­ta­kir­joit­te­lua. Se kuitenkin tunnisti vastuunsa ilmiön hait­ta­puo­lis­sa ja pyrki kan­san­si­vis­tä­jän roolissa opet­ta­maan lukijoita kir­joit­ta­maan ”oikein” antamalla neuvoja.


1800-luvun lopun lehdet eivät toimineet kovin kum­moi­si­na roo­li­mal­lei­na. Ne tais­te­li­vat kiivaasti keskenään poliit­ti­sis­ta asioista ja kävivät kovaa mittelöä tilaa­jis­ta tak­tiik­ka­naan kil­pai­li­ja­leh­tien mus­ta­maa­laa­mi­nen.


Eikö tässäkin kohdassa tar­vit­tai­si enemmän suvait­se­vai­suut­ta? Luulen että sillä enemmän voi­tet­tai­siin. Täytyyhän meidän täällä matoi­ses­sa maa­il­mas­sa käsi kädessä käydä, kuu­lum­me­pa mihin puo­lu­ee­seen eli lahkoon tahansa; sillä meidän on huo­mat­ta­va, “ettei yksi lintu kesää tee”, eikä niin äkkiä maailman tapoja muuteta, sen tekee aika ja sivistys.” Yleisöltä, Päivälehti 15.11.1895.


Aika ja sivistys ovat kor­jan­neet monta asiaa — kuten sen, että kes­kus­te­lu on nykyään tasa-arvoi­sem­paa. Ääneen pääsevät Suomessa halu­tes­saan kaikki suku­puo­leen ja talou­del­li­seen asemaan kat­so­mat­ta.

Keskiluokkainen herrasmies kirjoituspöytänsä ääressä vuonna 1898.
Keskiluokkainen her­ras­mies kir­joi­tus­pöy­tän­sä ääressä vuonna 1898. Kuva: Museovirasto.

Tämän ovat mah­dol­lis­ta­neet muun muassa koulutus, asen­tei­den muut­tu­mi­nen, yleinen vau­ras­tu­mi­nen ja internet.


Samalla moni asia ei näh­däk­se­ni ole vali­tet­ta­vas­ti muuttunut. Vaikuttaa siltä, että asioita arvo­te­taan monesti sen perus­teel­la, kuka tai ketkä asiaa kom­men­toi­vat, eikä sen perus­teel­la, kuinka vakuut­ta­vaa argu­men­toin­ti on.


Keskus­te­li­jat ovat liian usein hyök­kää­viä, ymmär­tä­vät asioita tahallaan väärin, louk­kaan­tu­vat ja uhriu­tu­vat. Kunnia on edelleen vahva tunne, ja vas­tak­kai­na­set­te­lu on voi­mis­saan.


Kuten 1800-luvun lopulla, tänäkin päivänä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka ovat tästä huo­lis­saan ja haluavat vil­pit­tö­mäs­ti muuttaa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ria.


Viime aikoina mediassa on kuultu kan­nan­ot­to­ja, joiden mukaa täl­lai­se­na poik­keuk­sel­li­se­na aikana on tärkeää pysyä yhte­näi­se­nä eikä riidellä keskenään.


Hiukan samaa voidaan nähdä 1890-luvun lopussa, jolloin Venäjän kiris­täes­sä otettaan Suomen suu­ri­ruh­ti­nas­kun­nas­ta onnis­tut­tiin jossain määrin siir­tä­mään sisäiset ris­ti­rii­dat hetkeksi syrjään ja toimimaan yhdessä.


Onnis­tui­si­ko se myös meiltä somekommentoijina?

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Niina Ahola
  • Artikkelikuva: Ina Rantanen

Kirjoittaja

Satu Sorvali (FM) työstää Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa väitöskirjaa, joka käsittelee ärtyneitä 1890-luvun sanomalehtikeskusteluja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Venäjän sosiaalisessa mediassa kiertää videoita, joissa Venäjän vähemmistöjen ja etnisten venäläisten yhteisöjen perinnettä esittävät tanssiryhmät kannustavat Ukrainassa taistelevia sotilaita. Performansseissa sotapropaganda yhdistyy keskusjohtoiseen mutta paikallisesti toteutettuun kulttuurituotantoon, jonka juuret ovat Neuvostoliitossa.