Valtionrajat ovat kansainvälisin sopimuksin tai väkivalloin karttaan piirrettyjä viivoja. Ne määrittelevät yhden valtion alueellisen suvereniteetin suhteessa toisiin valtioihin. Mutta rajat ovat myös paljon muuta: ne määrittävät, kuka kuuluu sisäryhmiin, kuten ”kansalaisiin”, ja kuka ei, ja mikä on rajojen ylittämisestä kenellekin lankeava hinta.
Rajat ovat myös jotain paljon enemmän. Ne synnyttävät ja ylläpitävät yhteiskunnallisia kategorisointeja. Ne ovat joukko käytäntöjä, jotka ovat alati muutoksessa.
Kun ylitämme valtioiden rajoja, meille määritellään erilaisia rooleja, joilla on tietyt juridiset ja sosiaaliset seuraukset. Jotkut näistä ovat myönteisiä, kuten ”hyvä turisti”, ”kunnollinen vanhempi”, ”ahkera työntekijä”, ”oikea puoliso”, ”aito ihminen”. Toiset taas kielteisiä: ”laiton siirtolainen”, ”valepuoliso”, ”huijari”, ”irtolainen”. Jotkut ovat vapaampia liikkumaan kuin toiset.
Vain kolme vuosikymmentä sen jälkeen, kun Euroopassa juhlittiin Berliinin muurin murtumista ja rautaesiripun romahtamista, maailmassa on enemmän raja-aitoja ja -muureja kuin koskaan aikaisemmin. Suurin osa näistä on pystytetty torjumaan maiden rajojen yli suuntautuvia muuttoliikkeitä.
Aivan kuten aitoja ja muureja, myös näitä muuttoliikkeitä on enemmän kuin koskaan. Esimerkiksi vuoden 2020 lopussa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR arvioi, että kotinsa jättämään joutuneiden lukumäärä oli kaksinkertaistunut vuosikymmenessä yli 80 miljoonaan. Koti- tai asuinmaansa ulkopuolella asuvia pakolaisiakin oli vuonna 2020 jo yli 26 miljoonaa. Vastaavaa ei ole nähty sitten toisen maailmansodan.
Kuva: Calvin Ma/Unsplash (CC BY 2.0)
Valvonta, kontrolli ja väkivalta
Lämpötila on noussut jälleen reilusti yli 30 asteen. Arviolta 12–13-vuotiaat pojat parveilevat Morian pakolaisleirillä kalterioven luona. ”Päästäkää meidät pois!” Kreikkalainen poliisi nuokkuu välinpitämättömänä varjossa muutaman metrin päässä. Varsinainen vartija on nuori vapaaehtoinen: parikymppinen amerikkalainen evankeliomisliikkeeseen kuuluva valkoinen nainen. Hän ajattelee tekevänsä humanitaarista työtä. ”Päästäkää meidät pois!”, lapset suuressa häkissä huutavat edelleen. IOM:n edustaja selittää myöhemmin, että häkkiratkaisu on ”heidän omaksi turvakseen”. Kaikki tietävät, että masennus ja muu oireilu, itsensä vahingoittaminen ja itsemurha-ajatukset ovat leirin häkitettyjen lasten ja nuorten parissa arkipäivää. Herää kysymys, ketä tai mitä oikeastaan suojellaan? Ja miltä?
Kenttäpäiväkirja, kesä 2017
Rajavalvonta ja liikkeessä olevien ihmisten kontrolli ovat saaneet yhä intensiivisempiä ja teknologisesti kehittyneempiä muotoja: robotiikkaa, biometrisiä passeja, rekistereitä, lämpökameroita, sensoreita, drooneja ja alati kasvavaa sotilaallista läsnäoloa.
Samalla rajoista on tullut yhä kiinteämmin osa niin sanottua sotateollisuuden kompleksia, kun kymmeniä miljardeja virtaa puolustusteollisuuden yrityksille, kuten Airbusille, Leonardolle, Raytheonille, Thalesille ja Elbitille. Kuitenkaan lukuun ottamatta muutamaa poikkeusta, kuten Kashmirin aluetta tai Koreoiden välistä vyöhykettä, nykypäivän rajoja ei ole “linnoitettu” toisen maan armeijan torjumiseksi vaan liikkeessä olevien siviilien vuoksi.
Myöskään kansainvälisen rikollisuuden torjunnassa rajavalvonnalla ja -teknologioilla ei ole ratkaisevaa roolia, sillä merkittävä osa esimerkiksi huumeiden salakuljetuksesta tapahtuu laillisia reittejä pitkin.
Kreikassa, jossa itse olen tehnyt kenttätöitä, viimeinen suoraan Turkin armeijaa vastaan suunnattu konkreettinen rajatoimi liittyi miinoihin maiden välisellä raja-alueella. Evroksen alueen miinakenttä raivattiin vuonna 2008. Osittain tämä heijastelee sodankäynnin luonteen muuttumista: mikään määrä piikkilankaa ja valvontaa ei olisi estänyt Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan. Nykyaikainen “rajavarustus” ei ole – eikä edes yritä olla – mikään Kiinan muuri.
Viime vuosikymmeninä sekä yksittäiset valtiot että kansainvälinen yhteisö ovat reagoineet paenneisiin ja kotinsa jättäneisiin ihmisiin täysin päinvastoin kuin toisen maailmansodan päätyttyä. Tällä on ollut traagisia seurauksia. Pakolaiset ja paperittomat siirtolaiset on ajettu alati vaikeammille ja vaarallisemmille matkareiteille.
Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM on laskenut vuodesta 2014 tähän päivään saakka vähintään 48 423 pakolaisen ja siirtolaisen kadonneen muuttoliikkeissä maailmanlaajuisesti. IOM:n varovainen arvio perustuu vain varmistettuihin lähteisiin, joten todellinen lukumäärä on todennäköisesti vielä paljon suurempi. Moni kun katoaa jättämättä jälkeäkään.
Voidaan myös perustellusti todeta, että rajalla ei ole yhtä ainoaa paikkaa. Esimerkiksi EU:n ulkorajaa on erilaisin kolmansien valtioiden kanssa tehdyin sopimuksin ”siirretty” vuoroin Turkkiin, Marokkoon ja Libyaan. Näille maille on maksettu siitä, että ne pysäyttävät pakolaisten ja siirtolaisten matkanteon keinolla millä hyvänsä.
Pakolaisten hautoja Mytílínin kaupungin hautausmaalla Lesvoksen saarella 2019.
Kuva: Ville Laakkonen
Australia on tehnyt samankaltaisen sopimuksen Indonesian kanssa ja ulkoistanut turvapaikanhakijoiden säilöönottoa Naurulle ja Papua-Uusi-Guineaan. Viimeisimpänä Iso-Britannia on sopinut Ruandan kanssa turvapaikanhakijoiden lennättämisestä Brittien rajoilta 6 400 kilometrin päähän odottamaan käsittelyä. Yli vuosikymmenen Yhdysvaltoihin muuttaneiden somalipakolaisten kanssa töitä tehnyt antropologi Catherine Besteman on kuvannut nykytilannetta “militarisoiduksi globaaliksi apartheidiksi”.
Raja ei myöskään jää taakse, kun kartalle piirretty viiva on ylitetty. Sitä tuotetaan ja tehdään näkyväksi läpi yhteiskunnan. Katoamiset ja rajakuolemat ovatkin vain yksi rajojen ja niiden ankaran vartioinnin seurauksista.
Myös mielivaltaiset säilöönotot, pakkopalautukset, paperittomuus, poliisiväkivalta, hyväksikäyttö ja riisto ovat arkipäivää kaikkialla, missä ihmiset joutuvat elämään kansallisvaltioiden varjopuolella. Lapsen saaminen, terveydenhuolto, työnteko, pankkitilin avaaminen, asuminen ja moni muu itsestäänselvästi arkeemme kuuluva asia on itse asiassa rajakontrollin piirissä. Ilman oikeaa kansalaisuutta ja/tai tarvittavia asiakirjoja monista näistä tulee erittäin hankalia, joskus mahdottomia, tehtäviä.
Toisaalta passikaan ei välttämättä auta, mikäli näyttää ei-eurooppalaiselta ja ei-valkoiselta. Passia voidaan nimittäin aina epäillä väärennetyksi tai varastetuksi. Mikäli yksilö kuuluu sellaiseen ihmisryhmään, jota vastaan raja-aitoja pystytetään, velvollisuus osoittautua oleskeluluvan tai passin arvoiseksi ei usein poistu koskaan. Itsekin pakomatkan Iranista aina Ruotsiin asti tehnyt antropologi Shahram Khosravi onkin osuvasti todennut, että nykypäivänä passit eivät kuulu meille vaan me kuulumme passeillemme.
Pelastusliiviasetelma Lesvoksen saarella pakolaisleirillä 2017.
Kuva: Ville Laakkonen
Rajat alas!
Rajojen vastainen ja kaikille vapaata liikkuvuutta vaativa niin sanottu no borders -liike on aatehistoriallisesti velkaa vankiloita vastustavalle modernille abolitionistiselle kansalaisliikehdinnälle. Abolitionistit olivat alunperin Yhdysvalloissa ja Euroopassa Atlantin orjakauppaa vastustanut liike. Abolitionismi terminä on kuitenkin 1980-luvulta lähtien liittynyt myös uudempiin radikaaleihin sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin.
Eräs nykypäivän vankila-abolitionistien keskeisistä argumenteista on, että vankilat eivät lisää turvallisuutta yhteiskunnassa vaan ovat pikemminkin osa sen ongelmia. Vankilat nähdään mekanismina, joka tekee esimerkiksi eriarvoisuudesta ja syrjäytyneisyydestä vankeinhoidollisen, ei sosiaalipoliittisen ja terveydenhoidollisen, kysymyksen.
Etniset vähemmistöt ovat usein vankiloissa yliedustettuina, jolloin vankiloihin ja vankeuteen kytkeytyy myös ilmeinen rodullistettujen hierarkioiden ulottuvuus. Aidat ja häkit ovat samalla asialla; rajat, aivan kuten vankilat, ovat nykyistä epätasa-arvoista järjestelmää ja sen valtasuhteita ylläpitäviä ja vartioivia instituutioita.
Rajoja vastustava liikehdintä, johon kuuluu esimerkiksi aktivisteja, kansalaisjärjestöjä ja tutkijoita, kyseenalaistaa valtionrajojen itsestäänselvyyden. Liike korostaa, että luonnollisina pidetyt rakenteet, kuten valtionrajat ja niiden ylläpitämiseksi synnytetty väkivaltainen koneisto, ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin itsestäänselviä ja luonnollisia. Siirtomaa-ajan maailmanjärjestystä uusintava kansainvälisen liikkuvuuden järjestelmä ja sen paikalliset ilmenemismuodot ovat ihmisen luomia, ja ihminen voi niistä myös luopua.
Tällainen eetos haluaa myös purkaa kansalaisuuden roolia keskeisenä ihmisten oikeuksia jäsentävänä kategoriana.
Perinteinen pakolaisten ja siirtolaisten oikeuksia puolustava aktivismi on lähtenyt siitä, että ”maahanmuuttaja” on edelleen relevantti juridis-sosiaalinen kategoria, mutta järjestelmä kaipaa uudistamista ja kohtuullistamista. Rajoja vastustava aktivismi taas haluaa uudistusten sijaan murtaa ongelmalliset rakenteet. Tavoitteena on oikeudenmukaisuuteen ja solidaarisuuteen perustuva kaikkia koskeva vapaa liikkuvuus – ei taloudellis-poliittisia intressejä noudatteleva valikoiva vapaa liikkuvuus.
Vapaan liikkuvuuden puolesta on esitetty taloudellisiakin argumentteja. Tilastollisesti muuttoliikkeet tuottavat vastaanottaville maille taloudellista hyötyä. Myös liberaalit ajattelijat ja politiikan kommentaattorit ovat ajoittain kannattaneet ihmisten vapaata liikkuvuutta yhdessä tavaroiden, palveluiden, pääomien ja työvoiman vapaan liikkeen kanssa.
Rajoitetussa mielessä vapaa liikkuvuus on toteutunut harvoille ja onnekkaille Schengen-sopimuksen kaltaisissa järjestelyissä. Rajoja vastustavan liikkeen lähtökohdat ovat kuitenkin erilaiset.
Kyse on yhtäältä moraalista: ei ole eettisesti kestävästi perusteltavissa, miksi joku saa ylittää rajan ja toinen ei. Mutta ennen kaikkea kyse on solidaarisuudesta eli siitä, että kamppailut nähdään yhteisiksi. Ihmiset voivat olla vapaita vain suhteessa toisiinsa; olen vapaa vain jos sinäkin olet.
Globaalit kriisit, kuten pandemiat ja ilmaston lämpeneminen, korostavat, kuinka poliittiset projektimme ovat yhteisiä maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Rajoja vastustava liikekin painottaa kansainvälisyyttä ja kieltäytyy määrittelemästä tavoitteitaan yksinomaan kansallisessa viitekehyksessä.
Tutkimus rajoja vastaan
Kriittiset muuttoliiketutkijat ovat huomauttaneet, ettei ankara raja- ja maahanmuuttopolitiikka suinkaan torju ihmissalakuljetusta ja liikkeellä oleviin ihmisiin kohdistuvaa riistoa. Päinvastoin, tiukalla ja ankarasti valvotulla politiikalla on synnytetty se koko ekologinen lokero, jossa salakuljettajat operoivat. Samoin jopa pelonsekaiseksi äitynyt politiikka on antanut autoritäärisille kolmansille valtioille, kuten Turkille tai Valko-Venäjälle, avaimet kiristykseen.
Valtionrajat, rajateknologiat ja ulkomaalaisten valvonta eivät siis useinkaan saavuta poissulkevia päämääriään. Ankaralla politiikalla ja rajoilla ollaan oikeastaan osaltaan vain luomassa haavoittuvassa asemassa olevaa ihmisryhmää: paperittomia ja “laittomia”. Ihmisten tarve jättää kotinsa ei nimittäin häviä tiukentuneen rajakontrollin vuoksi. He vain etsivät uusia keinoja ja reittejä jatkaakseen matkaansa.
Lisäksi paperittomat tai muuten haavoittuvassa asemassa olevat pakolaiset ja siirtolaiset ovat jo nyt, nykypolitiikasta huolimatta, osa yhteiskuntiamme. He ovat vailla kansalaisen tai oleskeluluvan saaneen ihmisen oikeuksia, töissä esimerkiksi palvelualalla ja maataloudessa. Antropologi Nicholas De Genova on osoittanut, kuinka paperittomuus ja jatkuva karkotuksen uhka tuottavat Yhdysvalloissa halpaa, riistettävissä olevaa työvoimaa, jolla ei ole työlainsäädännön (tai oleskeluluvan) tarjoamaa suojaa.
Euroopassa tilanne on hyvin samankaltainen. On nimenomaan nykyisen rajapolitiikan vaikutusta, että Pohjoismaissakin voidaan esimerkiksi ostaa halpoja espanjalaisia ja italialaisia vihanneksia. “Miguelin” ja “Marion” sijasta niitä poimivat viljelyksillä usein ennemminkin “Ali” ja “Abdi”.
Rajat ja liikkuvuuden kontrolli siis auttavat ylläpitämään epätasa-arvoa ja sortoa. Tutkimuskirjallisuudessa on myös todettu, ettei rajakontrolli pysäytä liikettä vaan korkeintaan jarruttaa sitä traagisin seurauksin hetken ajan ennen kuin uusi, todennäköisesti entistä vaarallisempi reitti aukeaa.
Kriittinen raja- ja muuttoliiketutkimus lähtee liikkeelle yllä kuvatuista havainnoista. Se myös jäljittää nykyisen rajapolitiikan juuria kolonialismin ja globaalin epätasa-arvon historian kautta.
Antropologit De Genova ja Khosravi ovat yhdessä useiden yhteiskuntatieteilijöiden ja filosofien kanssa huomauttaneet, että paikallaan pysymisen sijasta liike on ihmisyyttä määrittävä normaali tila. Antropologi Bridget Anderson, sosiologi Nandita Sharma ja sukupuolentutkija Cynthia Wright ovat puolestaan peräänkuuluttaneet ”yleisiä oikeuksia” korvaamaan suurelta osin symbolisiksi koettuja ”ihmisoikeuksia”. Tästä näkökulmasta liikkeelle lähteminen, kuten myös paikallaan pysyminen, vertautuisivat niin sanottuihin ”jokamiehenoikeuksiin”.
Tällaisen tutkimuksen tehtävänä on paitsi löytää keinoja kuvitella maailmaa ilman rajoja, myös korostaa ja analysoida sellaista jokapäiväistä ruohonjuuritason toimintaa, joka haastaa rajoja ja nykyistä väkivaltaista muuttoliikkeiden kontrollia.
Ihmiset vastustavat rajoja toiminnallaan jo nyt: he kyseenalaistavat viranomaisvaltaa, organisoituvat pakkopalautuksia vastaan, tarjoavat suojaa sitä tarvitseville ja luovat poliittista painetta. Kyseessä ei ole siis ainoastaan utopia vaan jotain, jota aktiivisesti toteutetaan keskuudessamme jo pienin teoin. Niin pakolaiset ja siirtolaiset kuin aktivistit ja tutkijatkin näkevät, että tämä toiminta sisältää siemenen perustavanlaatuisille muutokselle.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
Lukemista
- Simone Abram, Bela Feldman-Bianco, Shahram Khosravi, Noel Salazar ja Nicholas De Genova: The Free Movement of People Around the World Would Be Utopian: IUAES World Congress 2013: Evolving Humanity, Emerging Worlds, 5–10 August 2013. Identities: Global Studies in Culture and Power 2016.
- Bridget Anderson, Nandita Sharma ja Cynthia Wright: Editorial: Why No Borders? Refuge: Canada’s Journal on Refugees 2011.
- Angela Davis ja Gina Dent: The Prison as a Border: A Conversation on Gender, Globalization, and Punishment. Signs: Journal of Women in Culture and Society 2001.
- Reece Jones (toim.): Open Borders: In Defense of Free Movement. 2019.
