Kuvittele maailma ilman rajoja

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siir­to­lai­sak­ti­vis­min kentällä on entistä voi­mak­kaam­min tuotu esille val­tion­ra­jo­jen ja raja­tek­no­lo­gioi­den vahin­gol­lis­ta ja syrjivää perus­luon­net­ta. Myös monet tutkijat ovat liit­ty­neet mukaan vaa­ti­muk­siin näiden rajojen kaatamisesta.

Valtionrajat ovat kan­sain­vä­li­sin sopi­muk­sin tai väki­val­loin karttaan piir­ret­ty­jä viivoja. Ne mää­rit­te­le­vät yhden valtion alu­eel­li­sen suve­re­ni­tee­tin suhteessa toisiin val­tioi­hin. Mutta rajat ovat myös paljon muuta: ne mää­rit­tä­vät, kuka kuuluu sisä­ryh­miin, kuten ”kan­sa­lai­siin”, ja kuka ei, ja mikä on rajojen ylit­tä­mi­ses­tä kenel­le­kin lankeava hinta.

Rajat ovat myös jotain paljon enemmän. Ne syn­nyt­tä­vät ja yllä­pi­tä­vät yhteis­kun­nal­li­sia kate­go­ri­soin­te­ja. Ne ovat joukko käy­tän­tö­jä, jotka ovat alati muutoksessa.

Kun ylitämme val­tioi­den rajoja, meille mää­ri­tel­lään erilaisia rooleja, joilla on tietyt juridiset ja sosi­aa­li­set seu­rauk­set. Jotkut näistä ovat myön­tei­siä, kuten ”hyvä turisti”, ”kun­nol­li­nen vanhempi”, ”ahkera työn­te­ki­jä”, ”oikea puoliso”, ”aito ihminen”. Toiset taas kiel­tei­siä: ”laiton siir­to­lai­nen”, ”vale­puo­li­so”, ”huijari”, ”irto­lai­nen”. Jotkut ovat vapaampia liik­ku­maan kuin toiset.

Vain kolme vuo­si­kym­men­tä sen jälkeen, kun Euroopassa juh­lit­tiin Berliinin muurin mur­tu­mis­ta ja rau­tae­si­ri­pun romah­ta­mis­ta, maa­il­mas­sa on enemmän raja-aitoja ja ‑muureja kuin koskaan aikai­sem­min. Suurin osa näistä on pys­ty­tet­ty torjumaan maiden rajojen yli suun­tau­tu­via muuttoliikkeitä. 

Aivan kuten aitoja ja muureja, myös näitä muut­to­liik­kei­tä on enemmän kuin koskaan. Esimerkiksi vuoden 2020 lopussa YK:n pako­lais­jär­jes­tö UNHCR arvioi, että kotinsa jättämään jou­tu­nei­den lukumäärä oli kak­sin­ker­tais­tu­nut vuo­si­kym­me­nes­sä yli 80 mil­joo­naan. Koti- tai asuin­maan­sa ulko­puo­lel­la asuvia pako­lai­sia­kin oli vuonna 2020 jo yli 26 miljoonaa. Vastaavaa ei ole nähty sitten toisen maailmansodan.

Valvonta, kontrolli ja väkivalta

Lämpötila on noussut jälleen reilusti yli 30 asteen. Arviolta 12 – 13-vuotiaat pojat par­vei­le­vat Morian pako­lais­lei­ril­lä kal­te­rio­ven luona. ”Päästäkää meidät pois!” Kreikkalainen poliisi nuokkuu välin­pi­tä­mät­tö­mä­nä varjossa muutaman metrin päässä. Varsinainen vartija on nuori vapaa­eh­toi­nen: pari­kymp­pi­nen ame­rik­ka­lai­nen evan­ke­lio­mis­liik­kee­seen kuuluva valkoinen nainen. Hän ajattelee tekevänsä huma­ni­taa­ris­ta työtä. ”Päästäkää meidät pois!”, lapset suuressa häkissä huutavat edelleen. IOM:n edustaja selittää myöhemmin, että häk­ki­rat­kai­su on ”heidän omaksi tur­vak­seen”. Kaikki tietävät, että masennus ja muu oireilu, itsensä vahin­goit­ta­mi­nen ja itsemurha-ajatukset ovat leirin häki­tet­ty­jen lasten ja nuorten parissa arki­päi­vää. Herää kysymys, ketä tai mitä oikeas­taan suo­jel­laan? Ja miltä?

Kenttäpäiväkirja, kesä 2017

Rajavalvonta ja liik­kees­sä olevien ihmisten kontrolli ovat saaneet yhä inten­sii­vi­sem­piä ja tek­no­lo­gi­ses­ti kehit­ty­neem­piä muotoja: robo­tiik­kaa, bio­met­ri­siä passeja, rekis­te­rei­tä, läm­pö­ka­me­roi­ta, sen­so­rei­ta, drooneja ja alati kasvavaa soti­laal­lis­ta läsnäoloa.

Samalla rajoista on tullut yhä kiin­teäm­min osa niin sanottua sota­teol­li­suu­den komplek­sia, kun kymmeniä mil­jar­de­ja virtaa puo­lus­tus­teol­li­suu­den yri­tyk­sil­le, kuten Airbusille, Leonardolle, Raytheonille, Thalesille ja Elbitille. Kuitenkaan lukuun ottamatta muutamaa poik­keus­ta, kuten Kashmirin aluetta tai Koreoiden välistä vyö­hy­ket­tä, nyky­päi­vän rajoja ei ole “lin­noi­tet­tu” toisen maan armeijan tor­ju­mi­sek­si vaan liik­kees­sä olevien siviilien vuoksi.

Myöskään kan­sain­vä­li­sen rikol­li­suu­den tor­jun­nas­sa raja­val­von­nal­la ja ‑tek­no­lo­gioil­la ei ole rat­kai­se­vaa roolia, sillä mer­kit­tä­vä osa esi­mer­kik­si huumeiden sala­kul­je­tuk­ses­ta tapahtuu laillisia reittejä pitkin.

Kreikassa, jossa itse olen tehnyt kent­tä­töi­tä, viimeinen suoraan Turkin armeijaa vastaan suunnattu kon­kreet­ti­nen rajatoimi liittyi miinoihin maiden välisellä raja-alueella. Evroksen alueen mii­na­kent­tä rai­vat­tiin vuonna 2008. Osittain tämä hei­jas­te­lee sodan­käyn­nin luonteen muut­tu­mis­ta: mikään määrä piik­ki­lan­kaa ja valvontaa ei olisi estänyt Venäjää hyök­kää­mäs­tä Ukrainaan. Nykyaikainen “raja­va­rus­tus” ei ole eikä edes yritä olla mikään Kiinan muuri.

Viime vuo­si­kym­me­ni­nä sekä yksit­täi­set valtiot että kan­sain­vä­li­nen yhteisö ovat rea­goi­neet paen­nei­siin ja kotinsa jät­tä­nei­siin ihmisiin täysin päin­vas­toin kuin toisen maa­il­man­so­dan päätyttyä. Tällä on ollut traagisia seu­rauk­sia. Pakolaiset ja pape­rit­to­mat siir­to­lai­set on ajettu alati vai­keam­mil­le ja vaa­ral­li­sem­mil­le matkareiteille. 

Kansainvälinen siir­to­lai­suus­jär­jes­tö IOM on laskenut vuodesta 2014 tähän päivään saakka vähintään 48 423 pako­lai­sen ja siir­to­lai­sen kadonneen muut­to­liik­keis­sä maa­il­man­laa­jui­ses­ti. IOM:n varo­vai­nen arvio perustuu vain var­mis­tet­tui­hin läh­tei­siin, joten todel­li­nen lukumäärä on toden­nä­köi­ses­ti vielä paljon suurempi. Moni kun katoaa jät­tä­mät­tä jälkeäkään.

Voidaan myös perus­tel­lus­ti todeta, että rajalla ei ole yhtä ainoaa paikkaa. Esimerkiksi EU:n ulkorajaa on erilaisin kol­man­sien val­tioi­den kanssa tehdyin sopi­muk­sin ”siirretty” vuoroin Turkkiin, Marokkoon ja Libyaan. Näille maille on maksettu siitä, että ne pysäyt­tä­vät pako­lais­ten ja siir­to­lais­ten mat­kan­teon keinolla millä hyvänsä. 

Pakolaisten hautoja Mytílínin kaupungin hau­taus­maal­la Lesvoksen saarella 2019.

Kuva: Ville Laakkonen

Australia on tehnyt saman­kal­tai­sen sopi­muk­sen Indonesian kanssa ja ulkois­ta­nut tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den säi­löön­ot­toa Naurulle ja Papua-Uusi-Guineaan. Viimeisimpänä Iso-Britannia on sopinut Ruandan kanssa tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den len­nät­tä­mi­ses­tä Brittien rajoilta 6 400 kilo­met­rin päähän odot­ta­maan käsit­te­lyä. Yli vuo­si­kym­me­nen Yhdysvaltoihin muut­ta­nei­den soma­li­pa­ko­lais­ten kanssa töitä tehnyt ant­ro­po­lo­gi Catherine Besteman on kuvannut nyky­ti­lan­net­ta “mili­ta­ri­soi­duk­si glo­baa­lik­si apartheidiksi”.

Raja ei myöskään jää taakse, kun kartalle piirretty viiva on ylitetty. Sitä tuotetaan ja tehdään näkyväksi läpi yhteis­kun­nan. Katoamiset ja raja­kuo­le­mat ovatkin vain yksi rajojen ja niiden ankaran var­tioin­nin seurauksista.

Myös mie­li­val­tai­set säi­löö­no­tot, pak­ko­pa­lau­tuk­set, pape­rit­to­muus, polii­si­vä­ki­val­ta, hyväk­si­käyt­tö ja riisto ovat arki­päi­vää kaik­kial­la, missä ihmiset joutuvat elämään kan­sal­lis­val­tioi­den var­jo­puo­lel­la. Lapsen saaminen, ter­vey­den­huol­to, työnteko, pank­ki­ti­lin avaaminen, asuminen ja moni muu itses­tään­sel­väs­ti arkeemme kuuluva asia on itse asiassa raja­kont­rol­lin piirissä. Ilman oikeaa kan­sa­lai­suut­ta ja/​tai tar­vit­ta­via asia­kir­jo­ja monista näistä tulee erittäin hankalia, joskus mah­dot­to­mia, tehtäviä. 

Toisaalta passikaan ei vält­tä­mät­tä auta, mikäli näyttää ei-euroop­pa­lai­sel­ta ja ei-val­koi­sel­ta. Passia voidaan nimittäin aina epäillä vää­ren­ne­tyk­si tai varas­te­tuk­si. Mikäli yksilö kuuluu sel­lai­seen ihmis­ryh­mään, jota vastaan raja-aitoja pys­ty­te­tään, vel­vol­li­suus osoit­tau­tua oles­ke­lu­lu­van tai passin arvoi­sek­si ei usein poistu koskaan. Itsekin pako­mat­kan Iranista aina Ruotsiin asti tehnyt ant­ro­po­lo­gi Shahram Khosravi onkin osuvasti todennut, että nyky­päi­vä­nä passit eivät kuulu meille vaan me kuulumme passeillemme.

Pelastusliiviasetelma Lesvoksen saarella pako­lais­lei­ril­lä 2017.

Kuva: Ville Laakkonen

Rajat alas!

Rajojen vastainen ja kaikille vapaata liik­ku­vuut­ta vaativa niin sanottu no borders ‑liike on aate­his­to­rial­li­ses­ti velkaa van­ki­loi­ta vas­tus­ta­val­le moder­nil­le abo­li­tio­nis­ti­sel­le kan­sa­lais­lii­keh­din­näl­le. Abolitionistit olivat alunperin Yhdysvalloissa ja Euroopassa Atlantin orja­kaup­paa vas­tus­ta­nut liike. Abolitionismi terminä on kuitenkin 1980-luvulta lähtien liittynyt myös uudempiin radi­kaa­lei­hin sosi­aa­lis­ta oikeu­den­mu­kai­suut­ta vaativiin yhteis­kun­nal­li­siin liikkeisiin. 

Eräs nyky­päi­vän vankila-abo­li­tio­nis­tien kes­kei­sis­tä argu­men­teis­ta on, että vankilat eivät lisää tur­val­li­suut­ta yhteis­kun­nas­sa vaan ovat pikem­min­kin osa sen ongelmia. Vankilat nähdään meka­nis­mi­na, joka tekee esi­mer­kik­si eriar­voi­suu­des­ta ja syr­jäy­ty­nei­syy­des­tä van­kein­hoi­dol­li­sen, ei sosi­aa­li­po­liit­ti­sen ja ter­vey­den­hoi­dol­li­sen, kysymyksen. 

Etniset vähem­mis­töt ovat usein van­ki­lois­sa ylie­dus­tet­tui­na, jolloin van­ki­loi­hin ja van­keu­teen kytkeytyy myös ilmeinen rodul­lis­tet­tu­jen hie­rar­kioi­den ulot­tu­vuus. Aidat ja häkit ovat samalla asialla; rajat, aivan kuten vankilat, ovat nykyistä epätasa-arvoista jär­jes­tel­mää ja sen val­ta­suh­tei­ta yllä­pi­tä­viä ja var­tioi­via instituutioita.

Rajoja vas­tus­ta­va lii­keh­din­tä, johon kuuluu esi­mer­kik­si akti­vis­te­ja, kan­sa­lais­jär­jes­tö­jä ja tut­ki­joi­ta, kysee­na­lais­taa val­tion­ra­jo­jen itses­tään­sel­vyy­den. Liike korostaa, että luon­nol­li­si­na pidetyt rakenteet, kuten val­tion­ra­jat ja niiden yllä­pi­tä­mi­sek­si syn­ny­tet­ty väki­val­tai­nen koneisto, ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin itses­tään­sel­viä ja luon­nol­li­sia. Siirtomaa-ajan maa­il­man­jär­jes­tys­tä uusintava kan­sain­vä­li­sen liik­ku­vuu­den jär­jes­tel­mä ja sen pai­kal­li­set ilme­ne­mis­muo­dot ovat ihmisen luomia, ja ihminen voi niistä myös luopua.

Tällainen eetos haluaa myös purkaa kan­sa­lai­suu­den roolia kes­kei­se­nä ihmisten oikeuksia jäsen­tä­vä­nä kategoriana. 

Perinteinen pako­lais­ten ja siir­to­lais­ten oikeuksia puo­lus­ta­va aktivismi on lähtenyt siitä, että ”maa­han­muut­ta­ja” on edelleen rele­vant­ti juridis-sosi­aa­li­nen kategoria, mutta jär­jes­tel­mä kaipaa uudis­ta­mis­ta ja koh­tuul­lis­ta­mis­ta. Rajoja vas­tus­ta­va aktivismi taas haluaa uudis­tus­ten sijaan murtaa ongel­mal­li­set rakenteet. Tavoitteena on oikeu­den­mu­kai­suu­teen ja soli­daa­ri­suu­teen perustuva kaikkia koskeva vapaa liik­ku­vuus – ei talou­del­lis-poliit­ti­sia int­res­se­jä nou­dat­te­le­va valikoiva vapaa liikkuvuus.

Vapaan liik­ku­vuu­den puolesta on esitetty talou­del­li­sia­kin argu­ment­te­ja. Tilastollisesti muut­to­liik­keet tuottavat vas­taa­not­ta­vil­le maille talou­del­lis­ta hyötyä. Myös libe­raa­lit ajat­te­li­jat ja poli­tii­kan kom­men­taat­to­rit ovat ajoittain kan­nat­ta­neet ihmisten vapaata liik­ku­vuut­ta yhdessä tava­roi­den, pal­ve­lui­den, pääomien ja työvoiman vapaan liikkeen kanssa. 

Rajoitetussa mielessä vapaa liik­ku­vuus on toteu­tu­nut harvoille ja onnek­kail­le Schengen-sopi­muk­sen kal­tai­sis­sa jär­jes­te­lyis­sä. Rajoja vas­tus­ta­van liikkeen läh­tö­koh­dat ovat kuitenkin erilaiset.

Kyse on yhtäältä moraa­lis­ta: ei ole eet­ti­ses­ti kes­tä­väs­ti perus­tel­ta­vis­sa, miksi joku saa ylittää rajan ja toinen ei. Mutta ennen kaikkea kyse on soli­daa­ri­suu­des­ta eli siitä, että kamp­pai­lut nähdään yhtei­sik­si. Ihmiset voivat olla vapaita vain suhteessa toisiinsa; olen vapaa vain jos sinäkin olet.

Globaalit kriisit, kuten pandemiat ja ilmaston läm­pe­ne­mi­nen, koros­ta­vat, kuinka poliit­ti­set pro­jek­tim­me ovat yhteisiä maan­tie­teel­li­ses­tä sijain­nis­ta riip­pu­mat­ta. Rajoja vas­tus­ta­va liikekin painottaa kan­sain­vä­li­syyt­tä ja kiel­täy­tyy mää­rit­te­le­mäs­tä tavoit­tei­taan yksi­no­maan kan­sal­li­ses­sa viitekehyksessä.

Tutkimus rajoja vastaan

Kriittiset muut­to­lii­ke­tut­ki­jat ovat huo­maut­ta­neet, ettei ankara raja- ja maa­han­muut­to­po­li­tiik­ka suinkaan torju ihmis­sa­la­kul­je­tus­ta ja liik­keel­lä oleviin ihmisiin koh­dis­tu­vaa riistoa. Päinvastoin, tiukalla ja ankarasti val­vo­tul­la poli­tii­kal­la on syn­ny­tet­ty se koko eko­lo­gi­nen lokero, jossa sala­kul­jet­ta­jat operoivat. Samoin jopa pelon­se­kai­sek­si äitynyt poli­tiik­ka on antanut auto­ri­tää­ri­sil­le kol­man­sil­le val­tioil­le, kuten Turkille tai Valko-Venäjälle, avaimet kiristykseen.

Valtionrajat, raja­tek­no­lo­giat ja ulko­maa­lais­ten valvonta eivät siis useinkaan saavuta pois­sul­ke­via pää­mää­ri­ään. Ankaralla poli­tii­kal­la ja rajoilla ollaan oikeas­taan osaltaan vain luomassa haa­voit­tu­vas­sa asemassa olevaa ihmis­ryh­mää: pape­rit­to­mia ja “laittomia”. Ihmisten tarve jättää kotinsa ei nimittäin häviä tiu­ken­tu­neen raja­kont­rol­lin vuoksi. He vain etsivät uusia keinoja ja reittejä jat­kaak­seen matkaansa.

Lisäksi pape­rit­to­mat tai muuten haa­voit­tu­vas­sa asemassa olevat pako­lai­set ja siir­to­lai­set ovat jo nyt, nyky­po­li­tii­kas­ta huo­li­mat­ta, osa yhteis­kun­tiam­me. He ovat vailla kan­sa­lai­sen tai oles­ke­lu­lu­van saaneen ihmisen oikeuksia, töissä esi­mer­kik­si pal­ve­lua­lal­la ja maa­ta­lou­des­sa. Antropologi Nicholas De Genova on osoit­ta­nut, kuinka pape­rit­to­muus ja jatkuva kar­ko­tuk­sen uhka tuottavat Yhdysvalloissa halpaa, riis­tet­tä­vis­sä olevaa työvoimaa, jolla ei ole työ­lain­sää­dän­nön (tai oles­ke­lu­lu­van) tarjoamaa suojaa. 

Euroopassa tilanne on hyvin saman­kal­tai­nen. On nime­no­maan nykyisen raja­po­li­tii­kan vai­ku­tus­ta, että Pohjoismaissakin voidaan esi­mer­kik­si ostaa halpoja espan­ja­lai­sia ja ita­lia­lai­sia vihan­nek­sia. “Miguelin” ja “Marion” sijasta niitä poimivat vil­je­lyk­sil­lä usein ennem­min­kin “Ali” ja “Abdi”.

Rajat ja liik­ku­vuu­den kontrolli siis auttavat yllä­pi­tä­mään epätasa-arvoa ja sortoa. Tutkimuskirjallisuudessa on myös todettu, ettei raja­kont­rol­li pysäytä liikettä vaan kor­kein­taan jarruttaa sitä traagisin seu­rauk­sin hetken ajan ennen kuin uusi, toden­nä­köi­ses­ti entistä vaa­ral­li­sem­pi reitti aukeaa.

Kriittinen raja- ja muut­to­lii­ke­tut­ki­mus lähtee liik­keel­le yllä kuva­tuis­ta havain­nois­ta. Se myös jäljittää nykyisen raja­po­li­tii­kan juuria kolo­nia­lis­min ja globaalin epätasa-arvon historian kautta. 

Antropologit De Genova ja Khosravi ovat yhdessä useiden yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jöi­den ja filo­so­fien kanssa huo­maut­ta­neet, että pai­kal­laan pysymisen sijasta liike on ihmi­syyt­tä mää­rit­tä­vä normaali tila. Antropologi Bridget Anderson, sosiologi Nandita Sharma ja suku­puo­len­tut­ki­ja Cynthia Wright ovat puo­les­taan perään­kuu­lut­ta­neet ”yleisiä oikeuksia” kor­vaa­maan suurelta osin sym­bo­li­sik­si koettuja ”ihmi­soi­keuk­sia”. Tästä näkö­kul­mas­ta liik­keel­le läh­te­mi­nen, kuten myös pai­kal­laan pysyminen, ver­tau­tui­si­vat niin sanot­tui­hin ”joka­mie­he­noi­keuk­siin”.

Tällaisen tut­ki­muk­sen tehtävänä on paitsi löytää keinoja kuvitella maailmaa ilman rajoja, myös korostaa ja ana­ly­soi­da sellaista joka­päi­väis­tä ruo­hon­juu­ri­ta­son toimintaa, joka haastaa rajoja ja nykyistä väki­val­tais­ta muut­to­liik­kei­den kontrollia.

Ihmiset vas­tus­ta­vat rajoja toi­min­nal­laan jo nyt: he kysee­na­lais­ta­vat viran­omais­val­taa, orga­ni­soi­tu­vat pak­ko­pa­lau­tuk­sia vastaan, tarjoavat suojaa sitä tar­vit­se­vil­le ja luovat poliit­tis­ta painetta. Kyseessä ei ole siis ainoas­taan utopia vaan jotain, jota aktii­vi­ses­ti toteu­te­taan kes­kuu­des­sam­me jo pienin teoin. Niin pako­lai­set ja siir­to­lai­set kuin akti­vis­tit ja tut­ki­jat­kin näkevät, että tämä toiminta sisältää siemenen perus­ta­van­laa­tui­sil­le muutokselle.

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  1. Simone Abram, Bela Feldman-Bianco, Shahram Khosravi, Noel Salazar ja Nicholas De Genova: The Free Movement of People Around the World Would Be Utopian: IUAES World Congress 2013: Evolving Humanity, Emerging Worlds, 5 – 10 August 2013. Identities: Global Studies in Culture and Power 2016.
  2. Bridget Anderson, Nandita Sharma ja Cynthia Wright: Editorial: Why No Borders? Refuge: Canada’s Journal on Refugees 2011.
  3. Angela Davis ja Gina Dent: The Prison as a Border: A Conversation on Gender, Globalization, and Punishment. Signs: Journal of Women in Culture and Society 2001.
  4. Reece Jones (toim.): Open Borders: In Defense of Free Movement. 2019.

Kirjoittaja

Ville Laakkonen (YTM, MSc) on sosiaaliantropologian väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee pakolaisten ja siirtolaisten katoamisia ja rajakuolemia Kreikan rajaseuduilla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Osa vapaaehtoisesti lapsettomista henkilöistä haluaisi hakeutua pysyvän ehkäisykeinon tarjoavaan sterilisaatiotoimenpiteeseen. Suomen steriloimislaissa määriteltyjen kriteerien vuoksi he joutuvat kuitenkin yleensä odottamaan kolmenkymmenen vuoden ikärajan täyttymistä saadakseen lähetteen toimenpiteeseen. Toimenpiteen tiukka sääntely viestii siitä, että kulttuurissamme elää yhä vahvoja lisääntymiseen liittyviä normeja.