Keskustelu täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista eli CAM-hoidoista on usein kiistanalaista ja polarisoitunutta. Niiden käyttöä on kuitenkin syytä pohtia rakentavasti ja erilaisia näkökantoja huomioiden. Miksi vaihtoehtoiset hoitomuodot puhuttelevat länsimaisen lääketieteen parissa kasvanutta nykyihmistä?Terveys on nykyihmisen keskeisimpiä arvoja, joka nostetaan euroamerikkalaisessa kulttuurissa usein vapauden, rauhan ja läheisten ihmissuhteiden ohella onnellisen ja hyvän elämän peruspilariksi.
Terveyden ylläpito – tai pikemminkin sen aktiivinen tekeminen esimerkiksi kuntoilun ja ruokavalion avulla – on tänä päivänä jopa eräänlainen hyvän ja kelvollisen ihmisen määre itsessään.
Se, millaisia merkityksiä terveys kulloinkin saa ja millaisin keinoin sitä pyritään ylläpitämään, heijastelee kullekin ajalle ja kulttuurille tyypillisiä arvoja, normeja ja hyvän elämän määrityksiä.
Länsimainen lääketiede näyttäytyy historiallisesta näkökulmasta tarkastellen yhtenä monista sairauksien parantamiseen ja terveyden edistämiseen pyrkivistä ajattelun ja käytänteiden viitekehyksistä. Se on saavuttanut hallitsevan aseman kulttuuripiirissämme. Sen rinnalla elää myös muita lääketiedejärjestelmiä ja käytänteitä, joista käytetään usein termiä CAM-hoidot eli täydentävät ja vaihtoehtoiset hoitomuodot.
Nämä meillä toisinaan huuhaana pidetyt hoitomuodot ovat joissakin maissa osa virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Yksi tällaisista vaihtoehtoisista hoitomuodoista on myös Suomessa jalansijaa saanut intialainen ayurveda, johon tässä kirjoituksessa pureudumme.
Kirjoituksemme pohjautuu Tiian laatimaan ja Annan ohjaamaan verkkoetnografiseen kandidaatintutkielmaan, jossa tarkastelun keskiössä olivat ayurvedaan liitetyt merkitykset blogikirjoituksissa sekä ayurvedapalveluja tarjoavien yritysten verkkosivuilla. Sekä tutkielman että tämän kirjoituksen kimmokkeena on toiminut havainto siitä, että vaihtoehtoiset näkemykset terveydestä ovat viime aikoina nousseet yhä ajankohtaisemmaksi – mutta samalla hyvinkin tulenaraksi – aiheeksi.
Kentältä on siis alkanut yhä enenevissä määrin kummuta tarvetta kulttuuritieteelliselle ja medikaaliantropologiselle otteelle, joka pyrkii ymmärtämään ihmisen terveyskäyttäytymistä ja syitä, jotka johtavat esimerkiksi vaihtoehtohoitojen äärelle.
Intialaista elämäntiedettä
Ayurveda on Intiasta lähtöisin oleva holistinen lääketiedejärjestelmä, jota on joidenkin arvioiden mukaan harjoitettu 5 000 vuotta. Sanskritinkielinen sana ayurveda koostuu sanoista ayur, elämä ja veda, tietäminen.
Kyseessä on siis eräänlainen elämäntiede, jossa oppi terveydestä kietoutuu olennaisesti oppiin elämästä itsestään. Intiassa ayurveda on osa maan virallista terveydenhuoltojärjestelmää, ja sitä opetetaan yliopistoissa länsimaisen lääketieteen ohella.
Ayurvedan ytimessä on ajatus ihmisestä maailman mikrokosmoksena, jonka peruselementtejä ovat eetteri, ilma, tuli, vesi ja maa. Hieman yksinkertaistaen ilmaistuna maailman peruselementtien uskotaan muodostavan ihmisruumiissa erilaisia yhdistelmiä, joista muodostuu itse kullekin tyypillinen perusrakenne, dosha.
Ihmisen dosha määräytyy jo hedelmöityshetkellä ja säilyy muuttumattomana läpi elämän. Vata-dosha muodostuu eetteri- ja ilmaelementeistä, pitta-dosha puolestaan tuli- ja ilmaelementeistä, ja kapha-dosha taas koostuu maa- ja vesielementeistä.
Jokainen meistä on ayurvedan mukaan perusrakenteeltaan joko vata, pitta tai kapha – tai jokin näiden yhdistelmistä, kuten vata-pitta tai pitta-kapha. Tämän uskotaan heijastuvan myös luonteenpiirteisiin, joiden ilmenemistä voidaan kuitenkin tasoittaa sopivalla ravinnolla ja elämäntavoilla.
Esimerkiksi tuli- ja ilmaelementtejä edustava pitta on ayurvedan mukaan kuuma, mieleltään terävä ja määrätietoinen ihmistyyppi, jonka kannattaa suosia hillitysti maustettua ja viilentävää purtavaa mausteisen tai öljyisen ruoan sijaan.
Käsitys terveydestä perustuu ayurvedassa ajatukseen tasapainon ylläpitämisestä ruumiin eri peruselementtien välillä. Mikäli tasapaino järkkyy, ihminen alkaa voida pahoin ja sairastuu.
Tällainen ajattelutapa on lähellä humoraalioppia, joka kehittyi antiikin Kreikassa 400 eaa. ja vaikutti länsimaisessa lääketieteessä yli kahden vuosituhannen ajan. Siinä sairauksien uskottiin aiheutuvan ihmisruumiin neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – välisestä epätasapainosta, joka pyrittiin poistamaan esimerkiksi suoneniskennän ja kuppauksen avulla.
Ayurvedassa tasapainon palautumista tavoitellaan muun muassa joogan, lääkeyrttien sekä kehotyypille sopivan ravinnon avulla.
Kun lääkäri ei ymmärrä
On kiehtovaa tarkastella, kuinka tuhansia vuosia vanha intialainen lääketiedejärjestelmä elää ajassa ja mukautuu vastaamaan modernin nykyihmisen tarpeita. Yksi Tiian tutkielman keskeisimmistä havainnoista oli se, että ayurvedan pariin hakeuduttiin tilanteissa, joissa länsimainen lääketiede ei ollut kyennyt nimeämään oireiden syytä tai diagnoosi ei vastannut potilaan omia näkemyksiä oireista.
Esimerkiksi eräs ayurvedakonsultilla käynyt bloggaaja kuvaili kärsineensä silmien arkuudesta, jonka syyksi terveyskeskuslääkäri oli epäillyt psyykkisistä syistä johtuvia vaikeuksia katsoa keskustelukumppania silmiin. Diagnoosi tuntui vieraalta, eikä potilas kokenut tulleensa ymmärretyksi.
Ymmärretyksi tulemisen kokemus syntyi ayurvedakonsultin eli ayurvedisen lääketieteen harjoittajan pakeilla, kun silmien arkuus diagnosoitiin sopimattomasta ravinnosta aiheutuneen ruumiin epätasapainotilan oireeksi. Ayurvedassa tyypillisiä diagnostisia menetelmiä ovat muun muassa pulssin luenta sekä kielen, kasvojen, ihon, kynsien ja silmien havainnointi.
Tarve löytää ymmärrettävä selitys sairauden kokemukselle on syvästi inhimillinen piirre. Tämä on tärkeää paitsi terveyden edistämisen myös yksilön sosiaalisen aseman kannalta.
Antropologi Victor Turnerin ajatuksia soveltaen ihminen, joka ei ole saanut oireilleen selitystä, näyttää ajautuneen eräänlaiseen liminaalitilaan. Hän ei ole yhteisönsä silmissä terve eikä sairas, mikä sysää hänet yhteisön normaalin järjestyksen ulkopuolelle.
Oireiden nimeäminen taas voidaan nähdä yhteisöltä saatuna tunnustuksena yksilön henkilökohtaiselle kokemukselle. Kun ihminen saa selityksen kokemilleen oireille, voi sairauden ja pahan olon kokemus osaltaan helpottua jo pelkästään sosiaalisen järjestyksen palautumisen myötä.
Joustava ja holistinen ayurveda puhuttelee nykyihmistä
Suomalaisten ayurvedisten palveluiden tarjoajien verkkosivuilla ja ayurvedaa harjoittavien henkilöiden blogikirjoituksissa ayurveda näyttäisi saavan osakseen hyvin monenlaisia määritelmiä. Yksi kuvaa sitä luontaislääketieteenä, toinen maailmankuvana ja kolmas esivanhempiemme muinaisena viisautena.
Monenkirjavat määritelmät kertovat siitä, että ayurveda taipuu harjoittajan omiin tarpeisiin ja näkemyksiin sopivaksi. Tässä lienee myös yksi keskeisimmistä syistä sille, miksi ayurveda on elänyt jo vuosituhansia ja saanut jalansijaa myös 2020-luvun individualistisessa euroamerikkalaisessa kulttuurissa.
Sen opeista ja käytänteistä löytyy luontaista joustavuutta ja väljyyttä, jolloin esimerkiksi harjoittamisen intensiteetti – siis se, ohjaako ayurveda koko elämää vai poimitaanko sen opeista käytäntöön vain osa – on itse kunkin päätettävissä. Tässä voidaan nähdä piirteitä eklektisyydestä, jossa ihminen valikoi esimerkiksi elämää ohjaavista opeista mieleisimmät ja yhdistelee eri vaikutteita keskenään omien tarpeidensa mukaisesti.
Individualismi ja eklektisyys ovat myös uushenkisyyden moninaisen kentän peruslähtökohta. Tiian aineistossa ayurvedaa ei kuitenkaan suoraan määritelty uskonnoksi tai filosofiaksi. Ayurvedasta puhuttiin viisautena ja elämänohjeena, ja siitä koettiin saatavan apua armollisuuden löytämiseen.
Näissä kuvauksissa voidaan nähdä filosofinen tai henkisesti latautunut pohjavire. Kaikkiaan tutkielman valossa on vaikea sanoa, tulkitaanko ayurvedaa suomalaisella verkkokentällä vaihtoehtoisena hoitomuotona vai (myös) modernille uskonnollisuudelle tyypillisenä uushenkisyyden muotona. Havaitun kaltainen epämääräisyys on kuitenkin jo itsessään yksi määrittelyjä pakenevan uushenkisyyden tunnusmerkeistä.
Ayurvedan joustavaa luonnetta kuvaa osuvasti myös se, että esimerkiksi ruokavalio-ohjeita ei edellytetä noudatettavan täydellisesti. Tämä kertoo ayurvedalle tyypillisestä holistisesta terveys- ja ihmiskäsityksestä.
Holistisessa eli kokonaisvaltaisessa lähestymistavassa pyritään tunnistamaan mielen ja ruumiin yhteys sekä löytämään välineet näiden välisen tasapainon saavuttamiseen. Näin ollen esimerkiksi lempiherkuista ei ole järkevää kieltäytyä täysin, sillä vaikka se ehkä tekisikin hyvää vatsalle eli ruumiille, se on tuskin hyväksi mielelle.
Juuri joustavuus onkin Tiian havaintojen mukaan yksi niistä ayurvedan piirteistä, jotka vetävät puoleensa ja kannattelevat sen vuosituhansia vanhoja oppeja nykyajassa.
Ayurveda osana CAM-hoitojen kiisteltyä kenttää
Suomessa ayurveda määritellään yleisesti CAM-hoidoksi. Lyhenne ”CAM” tulee englannin kielen sanoista Complementary and Alternative Medicine. CAM-hoidoilla eli täydentävillä ja vaihtoehtoisilla hoidoilla tarkoitetaan hyvinvoinnin edistämisen menetelmiä, jotka eivät tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa ole osa virallista terveydenhuoltojärjestelmää.
Ayurvedan ohella CAM-hoitojen sateenvarjon alle luetaan Suomessa myös muun muassa vyöhyketerapia, kalevalainen jäsenkorjaus, akupunktio ja homeopatia. CAM-hoitoja käyttää vuosittain yli miljoona suomalaista. Kyseessä ei siis ole marginaalinen ilmiö.
Julkinen keskustelu CAM-hoidoista on usein latautunutta ja kiistanalaista. Esimerkiksi mediassa CAM-hoidoista keskustellaan usein kohun saattelemana, mistä esimerkkinä mainittakoon muutama vuosi sitten kuohuttanut hopeavesitapaus.
Politiikassa taas on kiistelty niin kutsutusta puoskarilaista, jolla pyritään kontrolloimaan vapautta CAM-hoitojen käyttämiseen. Lakiesitys ei aiemmin ole mennyt läpi, mutta aloite on uudelleen käsittelyssä. Tällä hetkellä Suomessa ei siis ole suoraan CAM-hoitoja rajoittavaa lainsäädäntöä.
Yksimielisyyttä ei ole saavutettu edes siitä, millaisin termein aiheesta tulisi puhua. Joidenkin viranomaisten ja median toimesta CAM-hoidoista puhutaan puoskarointina, uskomushoitoina ja huuhaana. Jo termi ”CAM-hoidot” itsessään on ongelmallinen, sillä termiin sisältyvä ajatus vaihtoehtoisuudesta voi joidenkin näkemysten mukaan johtaa harhaan ja antaa ymmärtää, että CAM-hoidot tarjoaisivat varteenotettavan, korvaavan vaihtoehdon länsimaiselle lääketieteelle.
Aiheen kiistanalaisuudesta huolimatta monet etsivät apua ja selitystä vaivoilleen auyrvedan kaltaisista vaihtoehtoisista ja täydentävistä hoitomuodoista. Tämä on inhimillinen tosiasia, jota on syytä tarkastella rakentavasti ja erilaisia näkökantoja huomioiden.
On tarpeen pohtia, mikä saa ihmiset hakemaan apua vaivoihinsa CAM-hoidoista. Tämä lisää osaltaan ymmärrystä esimerkiksi siitä, missä länsimaisen lääketieteen koetaan potilaan näkökulmasta epäonnistuvan.
Lisäksi yhdistävä lääketiede eli moniammatillinen lähestymistapa, jossa länsimaisen lääketieteen osaamista täydennetään CAM-hoidoilla, voidaan nähdä tulevaisuuden kehityssuuntana. Jo tällä hetkellä esimerkiksi osassa tanskalaisia ja norjalaisia sairaaloita tarjotaan paranemisen ja hyvinvoinnin tueksi muun muassa akupunktiota ja taideterapiaa.
Lääkäri-antropologi Arthur Kleinmania soveltaen voidaankin ajatella, että ymmärrys sairaudesta (engl. sickness) vaatii aina sekä vaivan (illness) että taudin (disease) ulottuvuuksien huomioimisen.
”Tauti” viittaa länsimaisen lääketieteen näkökulmaan: se on sairaus ilmiönä, jollaiselta sen syyt, seuraukset ja olemus näyttävät lääkärin näkökulmasta tarkastellen. ”Vaiva” taas on sairaus sellaisena kuin potilas, omaiset ja yhteisö sen kokevat. Jos vaivan aspekti jää huomiotta, kuva sairaudesta piirtyy aina vajavaisena.
Ayurvedan pariin näyttää usein ajavan kokemus siitä, etteivät lääkärin ja potilaan näkemykset kohtaa ja ymmärrys vaivan ulottuvuudesta jää vajaaksi. Käynti ayurvedakonsultilla koetaan kokonaisvaltaisena ja eheyttävänä kokemuksena, jossa potilaan omat näkemykset ja tuntemukset nostetaan keskiöön. Tämä on usein ensiarvoisen tärkeää ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.
Samalla tässä piileekin kenties merkittävin yksittäinen peruste sille, miksi täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen roolia ihmisten terveyden edistämistä koskevassa keskustelussa ei ole syytä sivuuttaa.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash & Wikimedia Commons (CC0)
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
Lukemista
- Markku Hokkanen ja Kalle Kananoja, 2017: Kiistellyt tiet terveyteen. Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Pia Vuolanto, Minna Sorsa, Pauliina Aarva ja Kaija Helin, 2018: Katsaus suomalaiseen CAM-tutkimukseen. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 55 (3).
- Vasant Lad, 2009/1984: Ayurveda. Käytännöllinen opas. Biokustannus Oy.
- camtieto.fi: Näyttö ja käyttö. tutkimustietoa CAM-hoidoista ja terveydestä.
Tämä on erittäin tervetullut näkemys tähän aiheeseen. Kiitos oivallisesta kirjoituksesta.
Terveys ja hyvinvointi on huomattavan laaja-alainen asia. Ja vaikka positivistinen tutkimus koettaakin valloittaa monopoliaseman ”ainoana oikeana” tieteellisenä menetelmä, ei se kykene yksin ymmärtämään niin omituista otusta kuin ihminen. Sen vuoksi onkin surullista että tässä yhteydessä kokemuksellisuus ja kulttuurillinen aspekti ”tuupattu” sivuun ja asioita pyritty ymmärtämään pelkästään suppean katsannon kautta ja suomalaisen käsityksen mukaan, joka saattaa olla huomattavan loukkaava.